Suomi 1950-luvulla

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Oulun Karjasiltaa 1950-luvun alussa.
Vuosikymmenen merkittävimpiä tapahtumia olivat Helsingin kesäolympialaiset 1952. Paavo Nurmi sytyttämässä olympiatulta.

Suomi 1950-luvulla oli maatalousvaltainen runsaan neljän miljoonan ihmisen yhtenäiskulttuuri, joka kaupungistui, vaurastui ja teollistui ripeää tahtia. Yhteydet ulkomaille lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus muutti Suomen ilmettä merkittävästi. Väkimäärä nykyisen Suomen alueella oli kasvanut sotien jälkeen muutamassa vuodessa kertaluokkaaselvennä suuremmaksi karjalaisen siirtoväen ja suurten ikäluokkien myötä. Nopeasti kehittyvästä terveydenhoidosta huolimatta tartuntataudit vaivasivat ja aiheuttivat kuolemaa. Varsinkin miesten keskimääräinen elinikä oli suhteellisen alhainen.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ensisijaisia tehtäviä olivat rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen. Elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden säännöstelystä vastannut kansanhuoltoministeriö lakkautettiin 1949. Kaihoten muisteltu vuoden 1938 elintaso saavutettiin tuotanto- ja kulutustason perusteella 1940-luvun lopussa.[1] Lopullisesti pula-aika oli ohi 1954, jolloin lopetettiin kahvin säännöstely.[2] Säännöstelytalouden rakenteista päästiin eroon kuitenkin vasta Paasikiven presidenttikauden lopussa.[3] Siirtyminen pula-ajasta kulutusyhteiskuntaan tapahtui verraten nopeasti. Kulutustavaramarkkinat laajenivat ennennäkemätöntä vauhtia, ja kansalaisista tuli "kuluttajia". Ainoastaan Korean korkeasuhdanteenselvennä jälkeinen lama ja vuosien 1957–1958 taantuma hidastivat vauhtia.[4] Urbanisoitumisesta huolimatta uutta peltoa raivattiin siten, että Karjalankannakselta menetetty peltoala oli osapuilleen kompensoitu 1950-luvun puoliväliin mennessä.[5]

1950-lukua pidetään suomalaisen muotoilun ja arkkitehtuurin kultakautena. Myös populaarikulttuurissa tapahtui paljon. Sotasukupolvi synnytti suomalaiskansallisen tangon, ja tanssikiellon kumoamisen jälkeen kukoistukseensa nousi tanssilavakulttuuri. Iskelmämusiikissa suosittiin italialaisia säveliä. Kodinkoneet alkoivat yleistyä 1950-luvulla, mutta jokakodinlaitteiksi ne tulivat vasta 1960- ja 1970-luvuilla. 1950-luvun mukanaan tuomia uutuuksia Suomessa olivat myös Coca-Cola, purukumi, rock and roll, transistoriradio ja televisio.lähde?

Suorastaan legendaarisen jälkimaineen on saanut vuosi 1952. Tuolloin järjestettiin Helsingin kesäolympialaiset ja Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta Neuvostoliittoon syyskuussa 1952.lähde?

Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi joulukuussa 1955.

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Paasikivi.
1950-luku oli viimeinen suurten joukkokokoontumisten vuosikymmen Suomessa.lähde? Mannerheimin hautajaiset 4. helmikuuta 1951 keräsivät yli 100 000 osanottajaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli siirtynyt ensimmäisen tasavallan ajasta toiseen tasavaltaan. Liittoutuneiden valvontakomissio oli lähtenyt Suomesta 1947, jolloin solmittiin Pariisin rauhansopimus. Vaaran vuodet olivat ohi. 1950-luvun alkaessa Suomen presidenttinä toimi 79-vuotias Juho Kusti Paasikivi. Hän oli sotien jälkeisen puolueettomuuslinjan eli niin kutsutun Paasikiven–Kekkosen linjan linjan luoja. Maaliskuussa 1956 presidentiksi valittiin 55-vuotias Urho Kekkonen. Hänestä tuli Suomen tasavallan pitkäaikaisin presidentti. Päinvastoin kuin 2000-luvulla, presidentillä oli laajat valtaoikeudet; hänellä oli oikeus jopa eduskunnan hajottamiseen.lähde?

Pääministerin valta oli huomattavasti pienempi kuin tasavallan presidentin. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan, kaikkiaan Suomessa vaikutti 1950-luvun aikana neljätoista hallitusta. Vuosikymmenen vaihteessa maata johti K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallitus. Urho Kekkonen toimi kaikkiaan viiden hallituksen pääministerinä. Muita pääministereitä olivat Sakari Tuomioja, Ralf Törngren ja V. J. Sukselainen, joka johti hallitusta 1960-luvulle siirryttäessä. Lisäksi Suomessa oli 1950-luvulla kaksi virkamieshallitusta.lähde?

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikaa oli Suomessa eletty puolisen vuosisataa. Äänioikeusikäraja oli 21 vuotta vuosina 1944–1969. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 21 vuotta ennen vaalivuoden alkua.[6] Äänestysaktiivisuus 1950-luvun eduskuntavaaleissa oli 75–80 %.[7]

Eduskuntavaaleja Suomessa järjestettiin 1950-luvulla kolmet:

Suurimpia puolueita olivat SDP, SKDL ja Maalaisliitto. Annetut äänet jakautuivat lähes tasan sosialististen ja porvarillisten puolueiden kesken. Vuoden 1958 vaaleissa sosialistipuolueet saivat eduskuntaan niukan enemmistön (101 paikkaa), vaikka heidän ääniosuutensa jäi 48 prosenttiin. Naisten osuus kansanedustajista oli 1950-luvun vaaleissa aiempaa korkeampi, noin 15 prosenttia.[8]

Kunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnallisvaaleja Suomessa järjestettiin 1950-luvulla kolmet:

Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa. Naisten osuus valituista oli alle kymmenesosa.[9]

Hallinnollinen jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läänilaitos oli vielä voimissaan, ja eri kuntamuotojen väleillä oli selkeät juridiset erot ennen vuoden 1977 kuntalakia. Manner-Suomi oli jaettu yhdeksään lääniin, joista Kymen lääni käsitti vuonna 1945 lakkautetun Viipurin läänin läntiset osat. Uudenmaan lääni ei vielä 1950-luvun alussa erottunut väestömääränsä puolesta muista suurimmista lääneistä. Suomessa oli 1950-luvulla kolme kuntamuotoa: kaupungit, kauppalat ja maalaiskunnat. Useita kaupunkeja ympäröi maalaiskunta, jonka nimi oli muodostettu kaupungin nimestä ja sanasta maalaiskunta (lyh. "mlk"). Viimeinen tällainen kunta oli vuonna 2009 lakkautettu Jyväskylän mlk. Jotkut kaupungit olivat usein kokonaan reikäleipämaalaiskunnan ympäröimiä enklaaveja, kuten Kuopio, Porvoo ja Rovaniemi.lähde?

Vuonna 1959 kaupunkeja oli 35, kauppaloita 32 ja maalaiskuntia 481. Ennen vuotta 1960 perustettuja kaupunkeja kutsutaan vanhoiksi kaupungeiksi. Eri kuntamuotojen hallintojärjestelmät erosivat huomattavasti toisistaan. Kaupungeilla oli runsaasti erityisoikeuksia, mutta myös useita erityisrasituksia. Maalaiskunnissa noudatettiin yleisiä lakeja, mutta kaupunkien oli mahdollista säätää omia järjestyssääntöjään. Välimuotona toimi kauppala, joista suurimmat, kuten Imatra ja Karhula, olivat monin verroin pienimpien vanhojen kaupunkien kokoisiaselvennä. Kauppaloiden järjestysmuoto oli halvempi ja yksinkertaisempi kuin kaupunkien. Kaupunkikunnat käsittivät 1950-luvulla lähinnä varsinaisen kaupunkialueen, ja useimpien kaupunkien ja kauppaloiden pinta-ala oli alle sata neliökilometriä. Kuriositeetti oli epäitsenäinen kauppala, joita oli 1950-luvulla yksi eli Ikaalinen. Sen pinta-ala oli 0,3 km² ja väkiluku noin 500 henkeä.[10]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla noin kolmannes Suomen väestöstä asui kaupungeissa. Kuvassa vuonna 1953 valmistunut Asuntoyhteistalo Helsingin Laaksossa.

Suomen väkiluku kasvoi 1950-luvulla neljästä miljoonasta lähes neljään ja puoleen miljoonaan. Maaseudun väkimäärä pysytteli noin 2,7 miljoonassa, kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku kasvoi. Siitä huolimatta suomalaiset asuivat huomattavasti tasaisemmin ympäri maata kuin myöhempinä aikoina. Miesten osuus väestöstä oli sodan jälkeen poikkeuksellisen alhainen, alle 48 prosenttia. Kaupungeissa ja kauppaloissa oli vielä 1959 huomattava naisenemmistö, 1 195 naista tuhatta miestä kohden.lähde?

Syntyvyys ja hedelmällisyys väheni selvästi 1940-luvun suurien ikäluokkien jälkeen, mutta pysyttelivät melko suurina halki vuosikymmenen. Vuonna 1950 kokonaishedelmällisyysluku oli 3,16 ja vuonna 1958 vastaavasti 2,68. Sen jälkeen hedelmällisyys nousi hieman, kunnes alkoi laskea 1960-luvun alusta vuoden 1973 ennätysalhaiseen lukemaan. Kaudella 1951–1960 avioliiton ulkopuolella syntyi 4,3 prosenttia lapsista, kun 1920- ja 1930-luvuilla avioliiton ulkopuolella syntyneiden osuus oli noin 8 prosenttia. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden osuus lähti voimakkaaseen kasvuun 1970-luvulla.[11] Kuolleisuus laski 1950-luvulla alle kymmenen promillen. Muuttotase oli negatiivinen, joten väkiluvun kasvu jäi pienemmäksi kuin syntyneiden ja kuolleiden määrän erotus, joka oli noin puoli miljoonaa.lähde?

Imeväiskuolleisuus laski 1950-luvulla. Vuosikymmenen alkupuoliskolla alle yksivuotiaiden kuolleisuus oli 34 promillea ja jälkipuoliskolla 26 promillea.[12] Keskimäärin Suomessa kuoli kaudella 1951–1960 vuosittain noin 2 500 alle vuoden ikäistä lasta.[13] Ikäluokat alkoivat pienentyä alusta lähtien päinvastoin kuin 2010-luvun Suomessa, jossa esimerkiksi 1970–1990-luvulla syntyneitä henkilöitä on positiivisen muuttotaseen seurauksena enemmän kuin kyseisinä vuosina tilastoitiin syntyneitä.lähde?

Vuonna 1950 äidinkielenään suomea puhui 91,1 prosenttia väestöstä ja ruotsia 8,6 prosenttia. Väestön koulutustaso oli melko alhainen, 93 prosenttia oli suorittanut korkeintaan kansakoulun, keskikoulun oli suorittanut 4,5 prosenttia ja ylioppilastutkinnon 2,5 prosenttia. Vuonna 1959 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 92,4 prosenttia väestöstä, ortodokseja oli puolisentoista prosenttia ja väestörekisteriin kuului noin viisi prosenttia.

Väkiluvut lääneittäin vuosina 1949 ja 1959 sekä pinta-ala ja väestötiheys 1. maaliskuuta 1960. Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan läänit perustettiin 1. maaliskuuta 1960.[14][15]

1949 1959 Muutos Pinta-ala (km²) Maapinta-ala (km²) Asukkaita/maa-km²
vuonna 1959
Uudenmaan lääni 649 163 820 001 +26,3 % 10 361 9 868 83,1
Turun ja Porin lääni 625 337 663 040 +6,0 % 23 015 22 015 30,1
Hämeen lääni 542 800 579 338 (+13,0 %)¹ 19 422 16 596 34,9
Kymen lääni 307 856 332 234 +7,9 % 12 848 10 737 30,9
Mikkelin lääni 239 865 235 560 (+2,6 %)¹ 21 650 16 423 14,3
Kuopion lääni 466 936 267 920 (+5,7 %)¹ 20 030 16 741 16,0
Vaasan lääni 608 772 452 690 (+4,7 %)¹ 28 088 27 242 16,6
Oulun lääni 354 569 407 056 +14,8 % 61 192 56 686 7,2
Lapin lääni 164 517 201 877 +22,7 % 99 130 93 870 2,2
Keski-Suomen lääni - 243 637 - 18 330 15 759 15,5
Pohjois-Karjalan lääni - 210 885 - 21 438 17 978 11,7
Ahvenanmaa 23 008 22 144 -3,8 % 1 505 1 481 15,0
Suomi 3 982 823 4 436 382 +11,4 % 337 009 305 396 14,5

¹Väestönmuutos 1949 aluejaon mukaan. Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 33 773 asukasta 31. joulukuuta 1959. Kuopion läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 14 557 asukasta 31. joulukuuta 1959. Mikkelin läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 10 524 asukasta 31. joulukuuta 1959. Vaasan läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 184 783 asukasta 31. joulukuuta 1959.

Väestönmuutostilastoja 1945–1959[16][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskimääräinen väkiluku
(x 1 000)
Elävänä syntyneet Kuolleet Luonnollinen väestönmuutos Syntyvyys (promillea) Kuolleisuus (promillea) Luonnollinen väestönmuutos (promillea) Kokonaishedelmällisyysluku
1945 3 758 95 758 49 046 46 712 25,5 13,1 12,4 3,07
1946 3 806 106 075 44 748 61 327 27,9 11,8 16,1 3,41
1947 3 859 108 168 46 053 62 115 28,0 11,9 16,1 3,47
1948 3 912 107 759 43 668 64 091 27,5 11,2 16,4 3,47
1949 3 963 103 515 44 501 59 014 26,1 11,2 14,9 3,33
1950 4 009 98 065 40 681 57 384 24,5 10,1 14,3 3,16
1951 4 047 93 063 40 386 52 677 23,0 10,0 13,0 3,01
1952 4 090 94 314 39 024 55 290 23,1 9,5 13,5 3,06
1953 4 139 90 866 39 925 50 941 22,0 9,6 12,3 2,96
1954 4 187 89 845 37 988 51 857 21,5 9,1 12,4 2,93
1955 4 235 89 740 39 573 50 167 21,2 9,3 11,8 2,93
1956 4 282 88 896 38 713 50 183 20,8 9,0 11,7 2,91
1957 4 324 86 985 40 741 46 244 20,1 9,4 10,7 2,86
1958 4 360 81 148 38 833 42 315 18,6 8,9 9,7 2,68
1959 4 395 83 253 38 827 44 426 18,9 8,8 10,1 2,75

Elinkeinot ja työelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1950 Suomessa tilastoitiin 1 984 000 ammatissa toimivaa henkilöä. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti:

  • Maa- ja metsätalous: 912 000
  • Teollisuus: 550 000
  • Kauppa: 160 000
  • Liikenne: 107 000
  • Palvelut: 227 000
  • Tuntematon: 28 000.[15]

Vuoden 1946 työaikalain mukainen työaika oli 47 tuntia viikossa. Kesäloman pituus oli yhdestä kolmeen viikkoa ja lauantait olivat työpäiviä.[17] Vuonna 1959 yleinen työaika lyhennettiin 45 viikoittaiseen työtuntiin, lauantait olivat edelleen työpäiviä. Elinkustannusten nopea nousu johti maaliskuussa 1956 yleislakkoon, jota kesti 19 vuorokautta.[18] Kesäkuussa 1958 annettiin työturvallisuuslaki.[19]

Talouselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen bruttokansantuote kasvoi kaudella 1946–1960 keskimäärin viisi prosenttia vuosittain. Asukasta kohden laskettuna kasvu oli lähes neljä prosenttia vuodessa.[20] Valtionvelka laski sota-ajan huipustaan jyrkästi, ja oli 1950-luvulla noin 10–15 % bkt:sta.[21]

Vanhat markat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiden markan kolikko vuodelta 1955.

Suomen valuuttayksikkö oli markka, jonka arvo oli romahtanut toisen maailmansodan jälkeen. Seteleihin lisättiin nollia ja suurimman setelin nimellisarvo oli kymmenen tuhatta markkaa. Suurimmat setelit oli kuvitettu niin sanottujen merkkihenkilöiden kasvokuvin. Kolikkojen nimellisarvot olivat 1–200 markkaa, ja pennit jäivät pois käytöstä. Vuonna 1952 markkamääräiset setelit ja kolikot uudistettiin. Tapio Wirkkalan suunnittelema setelisarja laskettiin liikkeelle vuosikymmenen puolessa välissä, ja se oli lähes sellaisenaan käytössä kolme vuosikymmentä. Sodan jälkeen kaavailtiin suurta rahauudistusta ja valuutan nimen muuttamista riksiksi. Uudistuksen toteuttaminen venyi vuoteen 1963, jolloin markan nimellisarvosta poistettiin kaksi nollaa. Tuolloin myös pennit palasivat kuvioihin.[22] Toisen maailmansodan ja vuoden 1963 rahauudistuksen välistä aikaa kutsutaan vanhan markan kaudeksi.lähde?

Rahanarvonkertoimen mukaan tuhat euroa vuonna 2012 vastasi noin 8 000 vuoden 1945 markkaa ja 26 000 vuoden 1950 markkaa. Vuoden 1959 luku on noin 43 000 markkaa eli 430 uutta markkaa.[23]

Ulkomaankauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen viennin arvo oli vuonna 1950 noin 81,5 miljardia vanhaa markkaa ja tuonnin arvo noin 89,1 miljardia. Vuonna 1959 luvut olivat sekä viennin että tuonnin osalta 267,3 miljardia (noin 2,67 miljardia uutta markkaa eli runsaat kuusi miljardia vuoden 2013 euroa). Suomen tärkeimmät kauppakumppanit olivat Neuvostoliitto ja Britannia, jälkimmäisen osuus etenkin vientimaana oli kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin 1930-luvulla. Saksan ja Ruotsin osuus kauppavaihdosta oli kasvussa. Saksan osuus oli 1940-luvun alkupuoliskon sotataloudessa noussut yli puoleen koko kauppavaihdosta, sodan jälkeen kauppa tyrehtyi täysin. Saksalla viitattiin rauhan tultua ensisijaisesti demokraattiseen Länsi-Saksaan. 2010-lukuun verrattuna etenkin Ruotsin merkitys Suomen kauppamaana oli vähäinen. Euroopan ulkopuolisista maista kauppaa käytiin lähinnä Yhdysvaltojen kanssa, muiden maiden yhteenlaskettu osuus oli noin kymmenesosa.[24]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Launokorven liikenteen Sisu linja-auto vuonna 1954 ja kuljettaja Elis Hovi poikineen.
Helsinki-Vantaan lentoasema aloitti toimintansa vuonna 1952. Kuvassa lentoaseman ensimmäinen, sittemmin purettu terminaalirakennus, joka oli käytössä vuoteen 1969 asti.

Suomen liikenneverkko oli selviytynyt sotatoimista suhteellisen pienin vaurioin. Ongelmat johtuivat lähinnä vähäisestä uudistamisesta sekä kaluston vanhentuneisuudesta ja voimallisesta kulumisesta poikkeusoloissa. Jälkeenjääneisyys ei johtunut ainoastaan suursodasta, vaan oli pitkään jatkuneiden laiminlyöntien seuraus. Suurin ongelma on rautatieverkko ja junakalusto. Kaakkois-Suomessa uusi raja oli katkaissut rautatieyhteyksiä. Kaluston uusiminen oli hankalaa, sillä suomalaisen teollisuuden resurssit menivät sotakorvauksiin ja YYA-sopimus oli vahingoittanut Suomen uskottavuutta demokraattisena länsimaana, jolloin tuonti lännestä hankaloitui.[25]

1950-luku oli vielä höyryvetureiden valtakautta, vaikka dieselveturit tulivat alati yleisemmiksi. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa, sillä ensimmäinen julkisen liikenteen sähkörata avattiin vasta 1960-luvun lopussa. Suomalaiset eivät olleet dieselvetureiden suhteen tuonnista riippuvaisia, vaan valmistivat itse suuren osan dieselvetureistaan.[26]

Henkilöautojen määrä moninkertaistui 1950-luvulla, mutta oli vuonna 1959 edelleen melko pieni: noin 163 000 rekisteröityä henkilöautoa. Määrällinen kasvu vuodesta 1950 oli noin 136 000 henkilöautoa. Moottoripyörien määrä kymmenkertaistui, ja niitä oli 1960-luvulle tultaessa noin satatuhatta eli enemmän kuin kertaakaan sitten 2000-luvun alun.[27]

Lainsäädäntöä ajanmukaistettiin, ja tieverkkoa kohennettiin vastaamaan kasvavan liikenteen tarpeita. Työt tehtiin pitkälti työttömyystöinä, jota käytäntöä Tie- ja vesirakennushallitus arvosteli. Teiden laajamittainen päällystäminen alkoi 1950-luvulla. Esimerkiksi Turun ja Helsingin välinen valtatie oli 1950-luvun puolivälissä vasta osittain kestopäällystetty. Vielä seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa pääteistä oli öljysorapäällysteisiä.[28] Lossit olivat yleisiä jopa pääteillä, viikonloppuisin ja lomakaudella molemmille rannoille syntyi pitkiä autojonoja.[29] Kun Suomen päätieverkko modernisoitiin 1950- ja 1960-luvuilla, tarvittiin myös uusia siltoja ja lossit kävivät tarpeettomiksi. Suomen ensimmäistä moottoritietä alettiin rakentaa vuonna 1956. Nelitoistakilometrisen Tarvontien valmistuminen kesti kuusi vuotta.[30]

Liikenneturvallisuus oli 1950-luvulla heikkoa, tieliikennekuolemia sattui enemmän kuin 2000-luvulla, vaikka liikenteen volyymi oli vähäistä.[31]

Helsingin maalaiskunnan Seutulaan alettiin rakentaa lentoasemaa vuonna 1949. Aseman oli määrä valmistua vuoden 1952 olympialaisiin mennessä. Seutula eli nykyinen Helsinki-Vantaa oli Suomen ensimmäinen suihkukoneliikenteelle sopiva lentokenttä. Itse lentoasemarakennus oli vaatimaton puuparakki.[32]

Hyvinvointiyhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin kutsutun hyvinvointiyhteiskunnan laajamittainen rakentaminen alkoi 1950-luvulla. Eräitä uudistuksia, kuten lapsilisät, oli esitelty jo edellisellä vuosikymmenellä. Kansaneläkelaki uudistettiin vuonna 1956. Hajanaista ja sodan heikentämää sairaalaverkostoa alettiin parantaa ja yhtenäistää: Suomeen syntyi valtakunnallinen keskussairaalaverkosto. Kansanterveystyö ja työterveyshuolto kehittyivät.[33] Vuonna 1950 Suomessa oli 456 sairaalaa, joissa oli kaikkiaan noin 30 000 hoitopaikkaa, lääkäritiheyden suhteen Suomi oli Euroopan takapajula. 1940-luvulla käyttöönotettu lastenneuvolajärjestelmä alkoi tuottaa tulosta. Tartuntatauti- ja imeväiskuolleisuus vähenivät nopeasti. Uusi mielisairaslaki tuli voimaan 1952, ja sen myötä mielisairaanhoito muuttui kunnalliseksi.[34]

Hätäaputöitä alettiin kutsua toisen maailmansodan jälkeen työttömyystöiksi. 1950-luvulla otettiin käyttöön termi työllisyystyöt. Suomen heikkoa infrastruktuuria parannettiin suurelta osin työllisyystöinä. Maaseudulla työttömyys oli 1960-luvulle asti lähes tuntematon käsite; vaikka maatila ei kyennytkään tarjoamaan toimeentuloa, ajatusta työttömästä pientilallisesta pidettiin mahdottomana.[35]

Rikollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeisen väkivaltaisen jakson jälkeen henkirikosten määrä väheni jyrkästi. 1950-luku muistetaan useista ratkaisematta jääneistä henkirikoksistaan.lähde?

Kyllikki Saari ja Tulilahti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsentoistavuotiaana surmatun isojokelaisen Kyllikki Saaren tapaus on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia mysteereitä. Saari katosi kotimatkallaan 17. toukokuuta 1953 ja hänen ruumiinsa löydettiin suohaudasta lokakuussa. Murhaaja jäänee arvoitukseksi. Saaren hautajaisiin 25. lokakuuta 1953 saapui noin 25 000 ihmistä.[36] Toinen tunnettu 1950-luvun murhamysteeri on 28. heinäkuuta 1959 tehty Tulilahden kaksoismurha. Tulilahden leirintäalueella Heinävedellä murhattiin jyväskyläläiset 21-vuotias Eine Nyyssönen ja 23-vuotias Riitta Pakkanen. Myös Nyyssönen ja Pakkanen löydettiin suohaudasta ja heidän murhaajansa tai murhaajiensa nimet jäänevät arvoitukseksi. Keskusrikospoliisin Mikkelin yksikkö sai vihjeitä Tulilahden kaksoismurhasta vielä 2000-luvullakin.[37]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Kulttuuritalo (Alvar Aalto, 1958) toukokuussa 2013.
1950-luvulla rakennettiin paljon kouluja. Kuvassa arkkitehti Matti Heikuran suunnittelema Kastellin koulun vanhempi rakennus (ent. Oulunsuun kansakoulu) Oulussa vuodelta 1955.

Suomalainen arkkitehtuuri sai 1950-luvulla kansainvälistä mainetta. Keveyden ja avaruuden vaikutelma hallitsivat suunnittelua. Alvar Aalto oli alan suomalainen ykkösnimi. Hänen 1950-luvun töihinsä lukeutuvat muun muassa Säynätsalon kunnantalo (1949–1952), Helsingin ydinkeskustan Rautatalo (1954) ja Helsingin Kulttuuritalo (1958). Aalto teki vuosikymmenen mittaan runsaasti kokeiluja eri materiaaleilla; hän käytti luonnonkiveä, tiiltä, puumateriaaleja, kuparia ja rapattua pintaa.[38]

Aikakauden muita tunnettuja arkkitehteja ovat muun muassa Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Viljo Revell, Osmo Sipari, Kaija Sirén ja Heikki Sirén sekä kouluarkkitehtuuristaan kuulu Jorma Järvi. Oppilaitoksia rakennettiin runsaasti, ja ne suunniteltiin avariksi ja valoisiksi. Muun muassa Helsingin yliopiston Porthania-rakennus (1957) ja Turun yliopiston Yliopistonmäen kampuksen rakennukset (1956–1959) ovat Aarne Ervin käsialaa. Jorma Järvi taas oli suunnitellut muun muassa Rovaniemen yhteislyseon (1952), Kulosaaren yhteiskoulun (1955) ja Tapiolan yhteiskoulun (1958–1960). Funktionalistiset nauhaikkunat tekivät paluun 1950-luvulla ja rasterijulkisivut olivat suosittuja. Rakennukset saatiin vaikuttamaan keveämmiltä jättämällä kantava runko verhojulkisivun taakse.[38]

1950-luvun kirkkoarkkitehtuurin edustajia ovat muun muassa Bertel Liljequistin Rovaniemen kirkko (1950), Osmo Siparin Sallan kirkko (1950), Kaj Saleniuksen roomalaiskatolinen Helsingin Pyhän Marian kirkko (1954) ja Veikko Larkkaan Kauhajoen kirkko (1958). Muita merkittäviä 1950-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Jussi Paatelan ja Olli Pöyryn Pohjois-Karjalan keskussairaala (1953) sekä Veli Valorinnan ja Eino Tuommon suunnittelema Autotalo Helsingin ydinkeskustassa (1958). Suomen korkein 1950-luvulla rakennettu tornitalo on Raahessa sijaitseva Raahen Tornitalo (1958), joka on sekä asuintalo että vesitorni. Se on edelleen Pohjois-Suomen korkein rakennus, tosin sen julkisivu ei ole alkuperäinen.lähde?

1950-luvun esikaupunkialueet olivat ilmeikkäämpiä kuin kahden seuraavan vuosikymmenen elementtitalolähiöt. Erityyppiset asuinrakennukset pyrittiin mukauttamaan maisemaan ja niiden väliin jätettiin runsaasti tilaa. Kaarevat linjat ovat tunnusomaisia ajan arkkitehtuurille. Yrjö Lindegrenin Käärmetalo (1949–1951) Helsingissä on eräs aikakauden erikoisimmista ratkaisuista. Luonnonläheisen asumisen mallikaupunginosa Espoon Tapiola edusti uusinta uutta ja nousi jopa maailmanmaineeseen.[38] Tapiolan keskustan rakennukset ovat pääosin Aarne Ervin käsialaa, mutta leimallisia ovat myös Viljo Revellin suunnittelemat ns. taskumattitalot vuosikymmenen lopulta. Aivan Tapiolan naapurissa sijaitsevan Otaniemen Teekkarikylän rakentaminen alkoi myös 1950-luvulla. Punatiilisen Teekkarikylän suunnittelussa merkittävässä roolissa ovat olleet etenkin Heikki ja Kaija Siren sekä Alvar Aalto.lähde?

Muotoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilta otettiin tuotantoon 1953.[39]

Suomalaisen muotoilun maine perustuu pitkälti 1950-luvun saavutuksiin. Taideteollisuus muutti markkinointistrategioitaan ja alkoi hyödyntää muotoilijoiden persoonallisuuksia - muotoilijat haluttiin esittää ensisijaisesti taiteilijoina, kun he aiemmin olivat olleet lähinnä käsityöläisiä.[40]

Kaj Franck suunnitteli päivittäiseen käyttöön astiasarjan Kilta, jonka seuraajaksi tuli Teema-sarja. Timo Sarpanevan käsialaa on muun muassa i-sarja. Tapio Wirkkalan lasiteos Kantarelli (1946) herätti huomiota Milanon triennaalissa 1951 ja Antti Nurmesniemi suunnitteli Pehtoori-kahvipannunsa vuonna 1957. Saara Hopea menestyi Milanon triennaaleissa lasiteoksillaan. Hänen näyttävät hopeakorunsa hakivat vaikutteita Intian ja Egyptin korutaiteesta. Nanny Still muotoili värillistä käyttö- ja taidelasia, hänen teoksiaan on muun muassa Harlekiini (1959).[41]

Armi Ratia perusti tekstiili- ja vaatetusalan yrityksen Marimekon vuonna 1951. Yhdessä Maija Isolan kanssa hän loi hehkuviin väreihin ja raitoihin perustuvan linjansa.lähde?

Kantarelli-maljakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapio Wirkkalan Kantarelli on mainittu 1950-lukua symboloivaksi esineeksi. Kun pahin pula-aika päästi Suomen otteestaan, voitiin jälleen kiinnittää huomiota laatuun. Vuosikymmenen keskeisimmät suomalaiset muotoiluesineet ovat yleensä ylellisyystuotteita, jotka keräsivät mainetta sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Kantarellin pohjalta kristallista hiottu Iittalan vaasi ostettiin New Yorkin Museum of Modern Artiin, lisäksi se komeili keskeisten designjulkaisujen kansikuvissa.[42]

Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Einontalon esittelylehtinen vuodelta 1959.
Jääkaapit alkoivat yleistyä 1950-luvulla.

Sodan jälkeen Suomessa vallitsi valtava asuntopula. Vielä 1950-luvulla Helsingissä asuttiin jopa pommisuojissa. Alivuokralaisuus oli yleistä myös perheiden kohdalla. Arava-järjestelmä oli esitelty vuonna 1949 helpottamaan taajamien asuntovajetta. Kaupunkien liepeille alkoi kohota lähiöitä, ensimmäisiä olivat Herttoniemi ja Maunula Helsingissä. Lähiöasunnot olivat usein pienempiä kuin vanhojen kaupunginosien asunnot.[43]

Rintamamiestalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisen suosittu uudisrakennusmuoto oli puolitoistakerroksinen rintamamiestalo, jonka saattoi rakentaa itse. Talotyyppiin kuului makuuhuone, olohuone, eteinen ja ullakkotila, joka oli mahdollista rakentaa myöhemmin. Keittiöissä ei enää yövytty. Rakennusmateriaalista oli puutetta, joten tarvittiin kekseliäisyyttä. Purettujen rakennusten materiaali hyödynnettiin mahdollisimman tarkkaan. Tiilipulan takia rintamamiestaloihin voitiin rakentaa vain yksi savupiippu, huoneet tulisijoineen suunniteltiin piipun ympärille. Rintamamiestalo oli omakotitalorakentamisen esikuva vielä 1960-luvullakin ja siitä tuli jälleenrakentamisajan yhtenäiskulttuurin symboli.[44][45]

Sisustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun uudet suomalaiset huonekalut olivat siroja ja hillitynvärisiä. Suomalaisten kodit oli kuitenkin sisustettu pääasiassa vanhoin perintöhuonekaluin, jotka olivat yleensä raskastekoisia ja massiivisia. Pinnat eivät päässeet esiin, sillä ne oli peitetty kirjoituin liinoin ja liinoille oli aseteltu valokuvat ja pikkuesineet.[45]

Kotitalouksien koneellistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sähkö, viemäröinti ja vesijohto yleistyivät vähitellen. Ne olivat taasen edellytys pesukoneiden ja muiden kodinkoneiden yleistymiselle. Työtehoseura arvioi vuonna 1950, että pyykinpesun osuus kotitaloustöistä oli viidennes. Ensimmäinen sähkökäyttöinen pyykinpesukone esiteltiin suomalaisille vuonna 1948. Ne olivat pulsaattorikoneita, jotka saattoi täyttää myös ämpärillä. Alkuun suomalaiset olivat riippuvaisia tuontikoneista automatisoidun pyykinpesun suhteen, mutta pian he aloittivat oman pesukonetuotantonsa. Automaattiset rumpupesukoneet esiteltiin 1950-luvun lopussa.[46][47]

Muutosvastarintaakin uusien kodinkoneiden suhteen esiintyi, esimerkiksi jääkaappien ja pölynimureiden tarpeellisuutta epäiltiin.[48] Sähkökäyttöisiä jäähdytyskaappeja alettiin kutsua jääkaapeiksi vuodesta 1953 alkaen. Jääkaappeja oli ollut Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien, mutta ne olivat vielä 1950-luvulla varsin kalliita kotitalouksille. Elintarvikkeiden kylmäsäilytykseen käytettiin kaupungeissa sisä- ja ulkoikkunan välistä kapeaa tilaa, maaseudulla taasen olivat käytössä maakellarit. 1960-luvulle tultaessa useimmissa suomalaistalouksissa ei edelleenkään ollut jääkaappia.[46]

Sähköliesiä alettiin valmistaa Suomessa 1937, mutta ne yleistyivät kotitalouksissa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sähköliedet löivät itsensä läpi 1960-luvulla. Sinkkilevyllä päällystetyt tiskipöydät ja astiankuivauskaapit helpottivat astioidenpesua. Astianpesukoneet esiteltiin suomalaisille kotitalouksille vasta 1960-luvulla.[46] Muutoksista huolimatta perinteiset työtavat säilyivät vallitsevina varsinkin maaseudulla. Naiset olivat enimmäkseen perheenemäntiä ja useissa talouksissa oli kotiapulainen. Itsetekemistä ja säästäväisyyttä ihannoitiin. Työtehoa lisäsi keittiökalusteiden standardisointi suomalaisnaisten keskimittojen mukaisiksi. Puhtaasta ja valoisasta kodista tuli ihanne.[49]

Vesijohto yleistyi verkkaasti maaseudulla ja kaupunkien reunamilla. Vain kaupunkien keskusta-alueet olivat yleisesti juoksevan veden piirissä. Maalaistalot sijaitsivat usein mäen päällä, kaivot puolestaan mäen alla. Naiset joutuivat kantamaan vettä sangoilla, työtä tosin helpotettiin kehittämällä niin kutsutut ämmänlänget. Edistyksellisimpiin kyliin perustettiin vesiosuuskuntia, jotka valuraudan puutteessa rakensivat vesiputkistoa männynrungoista.[50]

Sähköistyminen näkyi myös suomalaisessa maisemassa. 1950-luvun taitteessa kansa oppi sanan valtakunnanverkko. Ensimmäinen voimalinja kulki Kemistä Petäjävedelle. Vähitellen leveät voimalinjaverkot halkoivat Suomea ristiin rastiin.[51]

Muovi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieleen luotiin uudissana muovi vuonna 1947. Aiemmin oli puhuttu plastiikasta. Muoviset kankaanpalat olivat 1950-luvun taitteessa koulunuorison keräilykohteita ja vaihdon välineitä. Esimerkiksi kolme eri väristä muovinpalaa, joiden keskimitta oli 9 cm², saattoi vaihtaa yhteen lakritsapötköön. 1930-luvulla syntynyt suomalainen muoviteollisuus kehittyi voimakkaasti sodan jälkeen: olympiavuonna 1952 Suomessa oli noin 70 muoviteollisuusyritystä. Muovin voittokulku oli tyrmäävä. Markkinoille ilmestyi muovisia hygieniatuotteita, astioita, leikkikaluja, tuhkakuppeja sekä rinta- ja sukkanauhoja. Erityisen tärkeä oli väritön muovikalvo, joka soveltui elintarvikekäyttöön.[52]

Ruokavalio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollistumisen ja muuttoliikkeen myötä Suomen itäinen ja läntinen ruokakulttuuri sulautuivat toisiinsa.[53] Suomalaiset suosivat 1950-luvulla rasvaisia ruokia. Läskisoosi, makkarakastike, tirripaisti ja hernekeitto olivat yleisiä ruokalajeja. Hedelmien ja vihannesten käyttö alkoi kasvaa vuosikymmenen puolenvälin tienoilla. Koulu- ja työpaikkaruokailu alkoi niin ikään yleistyä.[54] Eineksiä oli ollut Suomen markkinoilla jo 1930-luvulla. Vuonna 1957 kauppoihin ilmestyi joukko uusia valmisruokia: maksalaatikko, lihapyörykät, kaalikääryleet ja vispipuuro.[4][55]

1950-luvun alussa suomalainen kulutti vuodessa keskimäärin noin 370 litraa maitoa, kaksi ja puoli kiloa juustoa, 140 kiloa perunoita, 120 kiloa viljaa, 30 kiloa lihaa ja 20 kiloa tuoreita vihanneksia. Maidon kulutus oli lähes kolminkertaista 2010-lukuun verrattuna, ja perunoiden kulutus yli kaksinkertaista. Vuosikymmenen loppupuolella maidon kulutus alkoi laskea. Sen sijaan lihan ja tuoreiden vihannesten kulutus on nykypäivänä noin kolminkertaista ja juuston kulutus lähes kymmenkertaista 1950-luvun alkuun verrattuna. 1950-luvulla kulutetusta lihasta noin puolet oli sianlihaa ja puolet naudanlihaa, ja siipikarjanliha oli vielä harvinaista.[56]

Coca-Cola rantautui Suomeen Helsingin kesäolympialaisten aikana.lähde?

Alkoholinkulutus ja tupakointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjalainen maalaismaisema Koskenkorva-pullon etiketissä.

Suomalaisten tilastoitu alkoholinkulutus sataprosenttiseksi alkoholiksi henkilöä kohden muutettuna oli 1950-luvun lopulla noin viidesosa siitä, mitä puoli vuosisataa myöhemmin kulutettiin. Tilastoimatonta kulutusta oli arviolta noin kolmannes kulutuksesta. Suomalaisten alkoholinkulutus oli vielä lähes kokonaan miesten varassa; naisten alkoholinkäyttö alkoi yleistyä vasta 1960-luvulta alkaen.[57] Alkoholinkäyttöä pyrittiin ohjaamaan mietoihin juomiin pois humalahakuisesta juomisesta. Oy Alkoholiliike Ab:n – nykyisen Alkon – myymälöiden ilme muuttui kun pullot pantiin hyllyihin pystyasentoon, etiketin näkyminen ei ollut enää kiellettyä. Sadannen myymälänsä Alkoholiliike avasi Turun Eerikinkadulle huhtikuussa 1957.[58] Vuonna 1959 yli kaksi kolmasosaa alkoholista kulutettiin väkevinä juomina; keskiolutta ei vielä saanut elintarvikeliikkeistä.lähde?

Viina oli edelleen kortilla, mutta lähinnä sosiaalisista syistä. Lopullisesti viinakorteista luovuttiin 1970-luvun alussa, ja tuon jälkeenkin niin kutsutut väärinkäyttäjät olivat kontrollin kohteina.[59]

1950-luvun tärkeimpiä alkoholijuomauutuuksia olivat Koskenkorva ja Hartwallin lonkero. Lonkeroa oli alun perin tarkoitus valmistaa vain vuoden 1952 kesäolympialaisten aikaan, mutta suuren suosion takia sen valmistusta jatkettiin ja jatketaan yhä.lähde?

Vuonna 1950 jopa lähes 80 prosenttia suomalaisista miehistä tupakoi päivittäin, mutta naisista vain noin joka kymmenes. Sotien aikana ilmaiseksi jaetut niin sanotut muonatupakat olivat opettaneet miehet tupakoimaan. Miesten tupakointi kuitenkin väheni vuosikymmenen loppuun mennessä noin 60 prosenttiin.[60][61]

Koskenkorva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koskenkorvan viina tuli markkinoille 1. heinäkuuta 1953. Alkuun sitä myytiin puolen litran pulloissa, juoman alkoholipitoisuus oli 38 vol-% ja hinta 495 vanhaa markkaa. Nimensä Koskenkorva sai eteläpohjalaisesta Koskenkorvan kylästä. Etiketti oli suunniteltu Suomessa ja se oli Lasse Linnanmäen käsialaa. Kuvassa oli pohjalainen peltomaisema ja teksti "valmistettu perunasta". Nelimerkkinen tuotenumero otettiin käyttöön 1955 ja Koskenkorvan raaka-aineiksi mainittiin tuolloin peruna ja vilja.[62][63] Koska Koskenkorva oli suosittua, sille annettiin useita lempinimiä, tunnetuimpina kenties Koskis ja Kossu.[64]

Muoti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stockmannin Boutique’n muotinäytös Helsingissä vuonna 1959.

Yhdysvalloista lähtöisin olleen nuorisokulttuurin syntymisen ohella 1950-luvulla syntyi myös nuorisomuoti, jolla nuoret halusivat erottua lapsista ja aikuisista. Etelä-Suomessa kukoisti vahvana lättähattukulttuuri, johon kuuluivat pojilla tummat puvut, lahkeista kavennetut housut, olkatoppaukset, litistetyt hatut, leveät solmiot ja teräväkärkiset nahkasaappaat, ”spittarit”. Hiukset kasvatettiin pitkiksi ja kammattiin usein Brylcreemillä taaksepäin. Farmarihousut eli farkut rantautuivat Suomeen, ja yleistyivät etenkin vuosikymmenen lopulla. Myös farkkutakit ja nahkatakit olivat yleisiä. Nuorten muotiin vaikutti rock and roll, eritoten Elvis Presley.lähde?

Tytöt ja naiset pukeutuivat edelleen yleensä hameeseen tai mekkoon. Ensimmäiset tyttöjen kauneudenhoitovälineet ja -aineet tulivat suomalaiskauppoihin 1950-luvulla. Tytöillä lättähattumuotiin kuuluivat mahdollisimman kapea hame, olkatoppaukset, kiilakantaiset kengät, räikeä huulipuna sekä villamyssyt, joiden myötä tyttöjen nimikkeeksi tuli "myssymissi". Vaihtoehtoisesti jotkut tytöt pitivät tiukkoja pitkiä housuja.lähde?

Rayon-kuidusta valmistetut vaatteet olivat niin ikään muodikkaita. Myös ulsterit, villajumpperit ja hupulliset duffelitakit olivat yleinen näky katukuvassa. Takkeja ommeltiin usein kotona.[65] Vuonna 1951 perustettu Marimekko valmisti alkuvuosinaan etenkin susoittuja, värikkäitä naisten kesävaatteita.lähde?

Vapaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaa-ajan määrä oli aiempiin vuosikymmeniin verrattuna lisääntynyt, mutta lauantait olivat yhä työ- ja koulupäiviä. 1950-luvulla vietettiin paljon vapaa-aikaa ulkona, koska sisällä oli varsin vähän tekemistä. Lavatanssikulttuuri oli hyvin suosittua. Se oli tuolloin noussut uudelleen kukoistukseensa sodanaikaisen tanssikiellon kumoamisen jälkeen. Sotasukupolvi synnytti suomalaiskansallisen tangon.[66]

Vuonna 1950 Helsinkiin avattiin Suomen ensimmäinen huvipuisto, Linnanmäki. Kari Mannerlan laatima lautapeliklassikko Afrikan tähti julkaistiin vuonna 1951.lähde?

Vapaa-ajan matkailu ulkomaille alkoi 1950-luvulla, tosin se oli vielä harvinaista, ja sitä harrastivat etenkin toimihenkilöt ja pitkistä lomista nauttivat opettajat. 1950-luvun etelänmatkat kestivät tyypillisesti useamman viikon, sillä liikennevälineet olivat paljon hitaampia kuin nykyaikana. Suosituimpia kohteita olivat Italian kaupungit sekä Espanjan aurinkorannat. Matkoilla oli usein mukana opas, jonka ansiosta kielimuuri ei ollut ongelma.[67]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilpamelojat Yrjö Hietanen (vasemalla) ja Kurt Wires (oikealla) Helsingin kesäolympialaisissa.

Helsingin kesäolympialaiset 1952 ovat toistaiseksi ainoat Suomen isännöimät olympialaiset. Suomi sijoittui näiden olympialaisten mitalitaulukossa kahdeksanneksi saaden kuusi kultamitalia, kolme hopeamitalia ja 13 pronssimitalia. Kultamitalistit olivat painija Kelpo Gröndahl, nyrkkeilijä Pentti Hämäläinen, melojat Thorvald Strömberg, Kurt Wires, Yrjö Hietanen ja Sylvi Saimo. Melbournen kesäolympialaisissa 1956 menestyneimpiä suomalaisia urheilijoita olivat ampuja Pentti Linnosvuo sekä painijat Rauno Mäkinen ja Kyösti Lehtonen.lähde?

Veikko Hakulinen oli vuosikymmenen menestynein suomalainen hiihtäjä, joka voitti kaksi olympiakultamitalia ja kolme MM-kultamitalia. Muita 1950-luvun menestyneitä hiihtäjiä olivat ainakin Heikki Hasu, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen, Tapio Mäkelä, Sirkka Vilander ja Paavo Lonkila.lähde?

1950-luvun menestyneimpiä suomalaisia moottoriurheilijoita olivat ainakin Jyväskylän suurajot kolmesti voittanut Osmo Kalpala sekä Eläintarhanajot monta kertaa voittanut Curt Lincoln.lähde?

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari, Väinö Linna, Edvin Laine ja Lauri Viljanen Itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1956.

Modernismi ja realismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisen kerronnan rinnalle tuli 1950-luvulla modernismi. Tamperelaisten ja helsinkiläisten kirjailijoiden välille lohkesi jonkinmoinen railo, puhuttiin Tampereen realisteista ja Helsingin modernisteista. Eräs modernismin suomenkielisiä perusteoksia on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Yhdessä Antti Hyryn, Paavo Rintalan ja Marja-Liisa Vartion kanssa Meri muodosti prosaistisukupolven, joka jakoi yhtenäiset kirjalliset ideaalit.[68]

Nykyaikaisen suomalaisen lyriikan uranuurtaja Paavo Haavikko julkaisi ensimmäisen teoksensa Tiet etäisyyksiin vuonna 1951. Myöhemmin hän kirjoitti myös näytelmiä, kuunnelmia ja oopperalibrettoja ja kehittyi virtuoosiksi erotiikan, rakkauden ja kuoleman kuvaajana. Lauri Viidan Pispala-aiheinen romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950.[69] Humoristina tunnettu Veikko Huovinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1952 romaanilla Havukka-ahon ajattelija. Jorma Korpelan niin ikään 1952 julkaistua Tohtori Finckelmania pidetään myös eräänä 1950-luvun parhaista romaaniteoksista.[70]

Eeva-Liisa Manner julkaisi lyyristä modernismia edustavan runokokoelmansa Tämä matka vuonna 1956 ja kohosi sen myötä keskeiseksi modernistiksi. Lassi Nummi käsitteli teoksissaan Kaukoitää, rakkautta ja luontoa. Juha Mannerkorpi kuuluu niin ikään 1950-luvun merkittäviin kirjailijoihin.[71]

Viihdekirjallisuuden nimiä oli muun muassa Aino Räsänen, joka jatkoi 1940-luvulla aloittamaansa Helena-romaanien sarjaa. Anni Polva aloitti suositun Tiina-sarjansa vuonna 1956. Sotakirjailijana profiloitunut Reino Lehväslaiho aloitti laajan tuotantonsa 1950-luvun lopulla.lähde?

Mika Waltari jatkoi historiallisten suurromaaniensa parissa; muun muassa Turms, kuolematon ja Feliks onnellinen julkaistiin 1950-luvulla.lähde?

Tuntematon sotilas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosikymmenen tapaus oli tamperelaisen teollisuustyöntekijän Väinö Linnan kirjoittama Tuntematon sotilas, romaani aika velikullista jatkosodassa. Teoksen lukemisesta tuli lähes kansanliike. Jaakko Syrjä kertoo Tuntemattomasta: "Siinä olivat rinnan valtava lukemisprosessi ja ne merkitykset, jotka päivittyivät maailmankuvan rajun muodostumisprosessin yhteydessä. Siinä Väinölle kiteytyi ja selkiytyi kaikki se, mikä oli ollut välillä vähän sulamatontakin."[72] Eino Kailan mukaan Tuntematon oli kuin Seitsemän veljestä sodassa.[73] Juice Leskinen ei pitänyt Tuntematonta varsinaisesti sotaromaanina, vaan inhimillisenä teoksena, "jossa ihmisen käytös johtaa sotaan".[74]

Tuntemattomasta sotilaasta tuli käsite. Sitä on luultu jopa dokumentiksi, vaikka Linna itse painotti, että vain paikannimet ovat todellisia. Teoksen hahmot ovat fiktiivisiä, mutta niillä on suhde historiallisiin henkilöihin.[75] Romaanista on tehty sittemmin useita teatteri-, elokuva- ja radiosovituksia.

Linnan eeppinen romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla näki päivänvalon vuonna 1959, jolloin julkaistiin sarjan ensimmäinen osa.

Lehdistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun taitteessa Suomessa ilmestyi 874 aikakauslehteä, joista noin neljä viidesosaa oli suomenkielisiä. Paperipulan hellittäessä viikkolehdistö nousi kukoistukseensa. Sillä oli kansan viihdyttäjänä asema, joka sittemmin periytyi televisiolle. Aku Ankka -lehti rantautui Suomeen vuonna 1951 ja pääsi heti kansan suosioon.[76] Yleistekninen aikakauslehti Tekniikan maailma perustettiin vuonna 1953.lähde?

Sanomalehtien levikki kasvoi 1950-luvulla. Puoluepoliittisesti sitoutuneita lehtiä ilmestyi runsaasti, mutta sitoutumattomien lehtien suosio kasvoi niiden kustannuksella. Sanomalehdistön suunta oli puoluesidonnaisuudesta sitoutumattomuuteen, esimerkiksi Helsingin Sanomat oli jättänyt edistyspuolueen jo 1932.[77]

Radio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla uutiset ja musiikki kuunneltiin putkiradioista. Transistoriradio tuli markkinoille vuosikymmenen lopulla - radion kuuntelu ei ollut enää paikkaan sidottua.

Vuonna 1948 Suomessa tilastoitiin 164 radiovastaanotinta tuhatta asukasta kohden.[78] Pitkille, keskipitkille ja lyhyille aalloille varatut taajuusalueet alkoivat ruuhkautua. Ratkaisu oli ultralyhyet aallot. ULA-lähetykset aloitettiin 1951 ja vuosikymmenen kuluessa Suomeen rakennettiin ULA-asemaverkosto. Sen myötä radiolähetysten kuuluvuus parani olennaisesti.[79] Radiolähetysten vastaanottaminen vaati erityisen luvan: Miljoonas radiolupa lunastettiin vuonna 1955. Kuuntelulupien lukumäärä kohosi runsaaseen kahteen miljoonaan ennen kuin käytännöstä luovuttiin vuonna 1977.[80]

Suosittuja radio-ohjelmia olivat muun muassa Metsäradio, joka jatkuu edelleen, Pienoisparlamentti sekä Niilo Tarvajärven juontamat Tervetuloa aamukahville ja Lauantaisauna. Kuunnelmaillaksi vakiintui maanantai. Hella Wuolijoki oli puolestaan perustanut Radioteatterin vuonna 1948, sen kuusitoistahenkiseen näyttelijäkuntaan kuului muun muassa Kauko Käyhkö.[81] Markus-setä jatkoi 1926 aloittamaansa Lastentuntiaan aina vuoteen 1956. Seuraavien vuosikymmenten legenda Spede Pasanen aloitteli uraansa radiossa 1950-luvun lopussa.lähde?

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teija Sopanen

Suomen ensimmäinen julkinen televisiolähetys lähetettiin toukokuussa 1955, hankkeen takana oli Radioinsinööriseura. Tekniikan edistämissäätiö alkoi tukea orastavaa televisiotoimintaa vuonna 1956, jolloin TES TV -niminen kanava aloitti lähetyksensä pääkaupunkiseudulla. Tallinnan television lähetyksiä oli voinut seurata Suomen etelärannikolla jo vuoden 1955 alussa.[82]

Yleisradio aloitti koelähetyksensä vuonna 1956; tammikuussa 1958 aloitettiin säännöllinen televisiolähetystoiminta. Lähetykset olivat suoria, sillä ensimmäisen kuvanauhoittimensa Yleisradio otti käyttöön vasta 1960.lähde?

Televisiolaitetta kutsuttiin alkuun näköradioksi. Television mukana olohuoneisiin tuli kuuluttajatar, vuoden 1953 Suomen neito Teija Sopanen. Keväällä 1957 televisiouransa aloittanutta Sopasta tultiin katsomaan vaikka naapureiden televisiosta. Lapsille piti selventää, että television täti ei ollut laitteen sisällä vangittuna. Varhaiset televisiolähetykset katkesivat tuon tuostakin teknisiin ongelmiin, ja Sopasen työnä oli kertoa katsojia rauhoittavasti, että pian lähetystä päästään jatkamaan.[83] Toinen näköradion mukanaan tuoma kaunotar ja tuleva kiintotähti oli Lenita Airisto, joka aloitti televisiotoimittajan työnsä elokuussa 1957.[84] Lastenohjelmistaan ja piirroksistaan tunnettu Kylli-täti debytoi televisiossa syksyllä 1957.[85]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidemusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Einojuhani Rautavaara 1950-luvulla.

Jean Sibelius oli kansallinen monumentti, jonka sävelteoksiin liittyviä arvoja ei hevin kyseenalaistettu. Toisen maailmansodan jälkeistä taidemusiikkia määrittää ensisijaisesti suhde säveltaiteelliseen modernismiin. Einar Englund oli tehnyt pesäeroa Suomen taidemusiikkia hallinneeseen sibeliaaniseen perinteeseen jo 1940-luvulla ja häntä pidettiin aikalaisarvioissa sinfonisen tradition uudistajana. 1950-luvulla haluttiin ottaa vielä enemmän etäisyyttä kansallisena pidettyyn musiikkityyliin modernististen sävellystekniikoiden avulla. Samalla tultiin uudistaneeksi taidemusiikkia ja siihen liittyvää kulttuuria aina rakenteita myöten.[86]

Suursota oli katkaissut yhteyksiä muualle Eurooppaan ja ne alkoivat elpyä 1950-luvulle tultaessa. Vaikutteita alettiin jälleen omaksua suomalaisen tradition lisäksi ulkomaisista säveltaiteen virtauksista. Modernismin toisen aallon tärkein sävellysmenetelmä oli sarjallisuus ja sen alalaji dodekafonia eli kaksitoistasäveljärjestelmä.[87]

Vuonna 1949 oli perustettu Nykymusiikki ry, joka profiloitui uusien suuntausten lipunkantajana. Sen perustajia olivat muun muassa Erik Bergman, Joonas Kokkonen, Aarre Merikanto ja Erik Tawastjerna. He olivat jo vakiintuneita tekijöitä 1950-luvulla; vuosikymmenen uusia nimiä oli muun muassa Einojuhani Rautavaara, joka haki kaksitoistasäveltekniikasta ratkaisua suurten muotokokonaisuuksien rakennustyöhön. Hänen varhaiskautensa keskeisiä saavutuksia on Kaivos-ooppera (1957–1960/1962).[88]

Viihdemusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laila Kinnunen ja Alpo Pohja vuonna 1958.

Toinen maailmansota vaikutti voimakkaasti 1950-luvun alun viihteeseen, viihdetilaisuuksien pohjavireeseen ja laulujen teksteihin - olihan tanssikiellon päättymisestä vasta pari vuotta. Vuosikymmenen lopussa sodan vaikutus oli ratkaisevasti vähentynyt, elettiin sävelparaatien aikaa. Tanssilavakulttuuri kukoisti 1950-luvulla, esiintyjistä suosituin oli Olavi Virta, jonka ura oli alkanut 1930-luvulla. Hän levytti suurimman osan tuotannostaan 1950-luvulla, menestyskappaleista mainittakoon tangot ”La Cumparsita”, ”Tulisuudelma” ja ”Ennen kuolemaa”. Virran levyttämistä iskelmistä ikivihreimmäksi osoittautui italialaisperäinen ”Hopeinen kuu”. Vuosikymmenen uusia nimiä olivat muun muassa Eino Grön, Vieno Kekkonen ja Annikki Tähti. Suomalaisen musiikkielämän huomattavia vaikuttajia olivat Reino Helismaa ja Toivo Kärki. Urheilijanakin kunnostautunut viihteen monitoimimies Tapio Rautavaara nautti laajaa yleisönsuosiota. Kipparikvartetti ja Metrotytöt olivat niin ikään aikakauden suuria nimiä.[89]

Ajalle oli tyypillistä, että kansainvälisille supertähdille haettiin suomalaisia vastineita, esimerkiksi teini-ikäinen Laila Kinnunen pyrki Suomen Audrey Hepburniksi Elokuva-Aitan järjestämässä kilpailussa. Kilpailun voitti 17-vuotias helsinkiläinen Riitta Ylitalo. Suursuosioon nousseen Kinnusen ammattimuusikon ura alkoi syksyllä 1957, jolloin hän levytti suomalaisen version italialaisesta iskelmästä ”Lazzarella”.[89][90] Suurin osa 1950-luvun menestyssävelmistä oli ulkomaista alkuperää.lähde?

Iskelmä ja tango olivat viihdemusiikin suosituimmat lajit. Levy-yhtiö Scandian johtoporras puolestaan kehitti niin sanotun jazz-iskelmän, jonka läpimurto oli Brita Koivusen 1956 levyttämä ”Suklaasydän”. Iskelmälaulukilpailuja järjestettiin kautta Suomenniemen. Vaikka niiden taiteellinen merkitys oli vähäinen, hupimerkitys oli sitäkin suurempi. Laulukilpailujen tahaton huumori kuului kansan eräisiin perustarpeisiin.[89]

Musiikkikappaleista suurin kaupallinen menestys oli Annikki Tähden tulkitsema ”Muistatko Monrepos'n”, jonka sanoitus heijasteli ajankohtansa vaiettuja tuntoja. Tähden levytys oli Suomen ensimmäinen kultalevy. Muita kultalevyyn yltäneitä levytyksiä olivat muun muassa ”Rovaniemen markkinoilla”, ”Isoisän olkihattu”, ”La Cumparsita” sekä ”Balladi Olavinlinnasta” ja ”Kuningaskobra”.[89]

Rock-musiikki rantautui Suomeen vuosikymmenen puolessavälissä ja synnytti varsinaisen nuorisokulttuurin; nuorisosta tuli oma markkinasegmenttinsä. Ensimmäiset nuorisolehdet tulivat markkinoille: Ajan sävel alkoi ilmestyä vuonna 1955. Samana vuonna teki läpimurtonsa Bill Haley, jonka esittämä ”Rock Around the Clock” nousi Suomen levylistojen kakkoseksi vuonna 1956. Syksyllä 1956 viranomaiset pelkäsivät samannimisen elokuvan johtavan mellakkaan Helsingissä. Turussa poliisit kielsivät rock-konsertin järjestämisen.[89][91]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi-gaala vuonna 1952.
Aikakautensa suosituimpia suomalaisia viihdenikkareita: Pakarinen, Helismaa ja Ikävalko.

Suomalainen elokuva eli 1950-luvulla studiokautensa viimeistä kokonaista vuosikymmentä. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin rinnalle tuli kolmas tuotantoyhtiö, Fennada-Filmi. 1960-luvulle tultaessa studiotuotanto oli henkitoreissaan ja nopeasti yleistyvä televisio vauhditti elokuvateollisuuden rappiota. Ennen loppuaan Suomen Filmiteollisuuden tuotantotahti yltyi ennen näkemättömiin mittoihin. Suomen elokuva-arkisto perustettiin vuonna 1957.[92] Adams-Filmin tulipalossa vuonna 1959 tuhoutui osa suomalaista elokuvahistoriaa, kuten Teuvo Tulion varhaisimmat elokuvat ja useita mykkäelokuvia.

1950-luvun mittavasta tuotannosta helminä erottuvat muun muassa Erik Blombergin Lappi-aiheinen fantasiaelokuva Valkoinen peura (1952) ja Maria Jotunin teoksiin perustuva Kun on tunteet (1954). Matti Kassilan taiteellisesti vahvimmat teokset olivat Sininen viikko (1954), Hilmanpäivät (1954) ja kanavan rannalle sijoittuva alkoholismikuvaus Elokuu (1956). Jack Witikan niin ikään alkoholismia käsittelevä Mies tältä tähdeltä (1958) kuuluu vuosikymmenen lopun merkkiteoksiin.[92]

Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) oli 1950-luvun katsotuin elokuva ja on edelleen Suomen eniten teatterikatsojia saanut elokuva. Paradoksaalisesti Tuntemattoman menestys ajoi Suomen Filmiteollisuuden vaikeuksiin: elokuvan tuottama voitto piti sijoittaa verotuksen takia uusiin elokuviin, ja niistä useat olivat taiteellisia mahalaskuja.[74]

Niskavuori-aiheisia elokuvia kuvattiin 1950-luvulla neljä kappaletta: Edvin Laineen ohjaamat Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1952) ja Niskavuori taistelee (1957) sekä Valentin Vaalan värielokuva Niskavuoren naiset (1958). Kolme Jussi-palkintoa saanut Niskavuoren Heta oli erityisesti nimiosan tulkitsijan Rauni Luoman juhlaa.lähde?

Tukkilaiselokuvat olivat suosittuja, lajityypin valiona Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953). Ville Salmisen romanssi Kaunis Veera (1950) on niin ikään vuosikymmen ikivihreitä.[92] Tyypillistä 1950-luvun viihde-elokuville on järvi- tai koskimaisema tapahtumaympäristönä ja helposti tarttuva ralli tunnusmusiikkina. Kaupungistuvassa Suomessa maaseutu esitettiin romanttisena onnelana, jonka vastakohtana oli paheita ja kiusauksia kuohuva kaupunki.lähde?

Sotilasfarsseilla oli terapeuttinen tehtävänsä sodan kauhujen prosessoinnissa. Lajin parhaimmistoa on Aarne Tarkaksen Vatsa sisään - rinta ulos (1959).[92] Mika Waltarin ja Serpin aiheisiin perustuvat komediat olivat suosittuja: Gabriel, tule takaisin (1951), Huhtikuu tulee (1953) ja Isän vanha ja uusi (1955). Vuosikymmen oli myös uudelleenlämmitysten aikaa; useat 1930-luvulla ensi kerran kuvatut elokuvat saivat uudelleentulkintansa 1950-luvulla. Näihin lukeutuvat muun muassa Syntipukki (1957) ja Kuriton sukupolvi (1957). Iskelmäelokuva oli 1950-lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun ilmiö. Löyhäjuonisia viihde-elokuvia valmistettiin puolisen tusinaa, ensimmäisenä Suuri sävelparaati (1959). Samana vuonna ensi-iltansa saaneessa Iskelmäketjussa tähtinä loistivat Pirkko Mannola ja Lasse Liemola.lähde?

1950-luvulla tehtiin myös humoristisia elokuvia, joista tunnetuimpia ovat tiuhaan tahtiin valmistuneet Pekka ja Pätkä -elokuvat. Pekka Puupäätä näytteli kaikissa elokuvissa Esa Pakarinen, hänen ystäväänsä Pätkää Masa Niemi ja vaimoaan Justiinaa Siiri Angerkoski. Suurimman osan niistä ohjasi Armand Lohikoski.lähde?

Värielokuvat alkoivat yleistyä 1950-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen suomalainen värielokuva on Toivo Särkän vuonna 1956 ohjaama Juha.lähde?

Elokuvatähdistä suosiossa pysyivät vanhat tutut Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Siiri Angerkosken, Hannes Häyrinen ja Lasse Pöystin urat jatkuivat vakaasti. Neljänkymmenen ikävuoden rajaa lähestyvät Helena Kara ja Regina Linnanheimo lopettivat valkokangasuransa 1950-luvulla. Vuosikymmenen uusia suosikkeja olivat miesnäyttelijöistä muun muassa Jussi Jurkka, Pentti Siimes ja Matti Ranin. Naisnäyttelijöistä yleisönsuosioon nousivat muun muassa Heidi Krohn, Assi Nortia, Elina Pohjanpää, Anneli Sauli ja Eeva-Kaarina Volanen. Eräät heistä tekivät elokuva- ja televisiouraansa vielä seuraavan vuosisadan puolella.lähde?

Rillumarei[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun ilmiö oli niin sanottu rillumarei, kevyen, kaikkea vakavuutta ja tekosyvällisyyttä kaihtava populaarikulttuurin ilmentymä, joka ulottui iltamiin, elokuviin, musiikkikappaleisiin ja kuunnelmiin. Pilkan kohteina olivat modernismi, "Helsingin herrat" ja teennäisyys. Rillumarein keskeiset henkilöt olivat Reino Helismaa, Toivo Kärki ja Esa Pakarinen.[66] Elokuvataiteessa rillumarein merkkiteoksia ovat Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Lentävä kalakukko (1953).lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Linnilä, Kai; Utrio, Meri: Suomi silloin kerran : näin elettiin vuosina 1944–1956. Kustannusliike Tammi, 1992. ISBN 951-30-9675-0.
  • Bagh, Peter von: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8.
  • Saarikangas, Kirsi; Mäenpää,Pasi; Sarantola-Weiss, Minna: Suomen kulttuurihistoria. Osa 4. Kustannusliike Tammi, 2004. ISBN 951-31-1845-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomi silloin kerran, s. 174
  2. Suomi silloin kerran, s. 187
  3. Suomi silloin kerran, s. 170
  4. a b http://tilastokeskus.fi/tup/suomi90/heinakuu.html
  5. Suomi silloin kerran, s. 251
  6. Eduskunta.fi
  7. Stat.fi
  8. Edu.fi
  9. Stat.fi
  10. http://www.doria.fi/handle/10024/67150
  11. http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html
  12. http://esa.un.org/unpd/wpp/Excel-Data/mortality.htm
  13. Doria.fi
  14. Doria.fi
  15. a b Doria.fi
  16. Tilastokeskus
  17. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1946/19460604
  18. http://www.sak.fi/tama-on-sak/historia
  19. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1958/19580299
  20. Acadsci.fi, pdf
  21. Talouselämä.fi
  22. http://www.numismaatikko.fi/tiedostot/Markan%20historia%20VI.pdf
  23. http://www.stat.fi/til/khi/2012/khi_2012_2013-01-15_tau_001.html
  24. Doria.fi
  25. Suomi silloin kerran, s. 358–360
  26. Rautatie.org
  27. http://www.stat.fi/til/mkan/tau.html
  28. http://www.mattigronroos.fi/Tiet/Verkonrakennus.htm
  29. Suomi silloin kerran, s. 384
  30. Destia.fi
  31. Stat.fi
  32. Suomi silloin kerran, s. 368 ja 372
  33. http://www.stm.fi/stm/historia
  34. Terveyskirjasto.fi
  35. http://www.ennenjanyt.net/2007_1/kostiainen.html
  36. http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/09/vaikean-kehityksen-vuosi-1953.html
  37. Tulilahden murhista 50 vuotta Yle.fi. 27.7.2009. Yleisradio Oy. Viitattu 20.11.2018.
  38. a b c Nikkemedia.fi
  39. http://www.finnishdesignshop.fi/classics.php?id=12
  40. http://www.kookas.fi/articles/read/6085
  41. Sininen laulu, s. 316
  42. Sininen laulu, s. 320
  43. http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-asuminen
  44. Sininen laulu, s. 260
  45. a b Suomi silloin kerran, s. 212
  46. a b c Ruokatieto.fi
  47. Kodinkuvalehti.fi
  48. http://www.kookas.fi/articles/read/7186
  49. Havina.net
  50. Suomi silloin kerran, s. 278–281
  51. Suomi silloin kerran, s. 282
  52. Suomi silloin kerran, s. 241–243
  53. http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-ruokailu
  54. http://www.tieteessatapahtuu.fi/006/heinonen.htm
  55. http://kehittyvaelintarvike.fi/teemajutut/20-tuotekehitys-ja-markkinointi-valmisruokien-kasvun-vetureina
  56. Muuttuva ruokakulttuuri ja kuluttajien valinnat. Mari Niva. Helsingin yliopisto. Viitattu 7.5.2018.
  57. Alkoholinkäyttö Suomessa Päihdelinkki. Viitattu 13.3.2019.
  58. Alko.fi
  59. Suomi silloin kerran, s. 246 ja 247
  60. Tupakointi Suomessa Terveyskirjasto Duodecim. 7.2.2012. Viitattu 1.1.2019.
  61. Aikajana Savuton Suomi. Viitattu 1.1.2009.
  62. http://www.kossu.org/
  63. http://www.tekniikkatalous.fi/incoming/koskenkorvan+historia/a36708
  64. http://www.kossu.org/viina/lempinimet.shtml
  65. Minihame ja kokohaalari? Katso, kuinka sinun syntymävuosikymmenelläsi pukeuduttiin! MTV 12.4.2016. Viitattu 16.10.2018.
  66. a b Sininen laulu, s. 265
  67. 1950-luku – Suomen matkailun historia TUI. Viitattu 16.10.2018.
  68. Sininen laulu, s. 293
  69. Sininen laulu, s. 298 ja 302
  70. Sininen laulu, s. 269
  71. Sininen laulu, s. 297
  72. Sininen laulu, s. 306
  73. Sininen laulu, s. 308
  74. a b Sininen laulu, s. 309
  75. Salvén, Kimmo: Tuntemattoman sotilaan henkilöt - totta vai tarua? Kantti.fi. 9.2.2006. Tuotantoyksikkö Kantti. Viitattu 20.11.2018.
  76. Suomi silloin kerran, s. 409 ja 414
  77. Suomi silloin kerran, s. 408
  78. Suomi silloin kerran, s. 413
  79. Posti.fi
  80. Yle.fi
  81. Suomi silloin kerran, s. 430–432
  82. http://www.kolumbus.fi/webweaver/tv.html
  83. Seura 41/2011, s. 18 ja 19
  84. http://www.airisto.fi/fi_webtv.html
  85. Yle.fi
  86. Suomen kulttuurihistoria, s. 114
  87. Suomen kulttuurihistoria, s. 114–115
  88. Suomen kulttuurihistoria, s. 117
  89. a b c d e http://pomus.net/kehityslinjat/1945-1959
  90. Suomi silloin kerran, s. 449
  91. Suomi silloin kerran, s. 418
  92. a b c d Sininen laulu, s. 328

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomi 1950-luvulla.