Hannes Häyrinen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hannes Häyrinen
Hannes Häyrinen vuonna 1939.
Hannes Häyrinen vuonna 1939.
Syntymäaika 25. huhtikuuta 1914
Syntymäpaikka Jyväskylä
Kuolinaika 21. joulukuuta 1991 (77 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Muut nimet Johan Erik Högdahl
Ammatti näyttelijä
Puoliso Liisa Nevalainen (1939–1987†)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Johan (Hannes) Erik ”Hanski” Häyrinen (vuoteen 1948 Högdahl; 25. huhtikuuta 1914 Jyväskylä21. joulukuuta 1991 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja. Hän oli Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia koomikoita, joka näytteli sekä elokuvissa, teatterissa että televisiossa. Häyrinen teki viitisenkymmentä elokuvaroolia sekä nimiosan suositussa TV-sarjassa Hanski (1966–1973). Teatterissa hän näytteli muun muassa marsalkka Mannerheimin roolia Paavo Rintalan näyttämösovituksessa.[1]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hannes Häyrisen vanhemmat olivat rakennusmestari John Högdahl ja Kerttu Häyrinen.[2] Hän asui 11-vuotiaaksi asti äitinsä vanhempien luona Suolahdessa, jossa hän osallistui työväenyhdistyksen näyttämötoimintaan. Isoäidin kuoltua hän muutti Helsinkiin isänsä luo.

Häyrinen valmistui Suomen Näyttämöopistosta 1934 ja työskenteli seuraavat kolme vuotta vailla vakituista teatterikiinnitystä. Armeijan jälkeen hän pääsi kuorma-autonkuljettajaksi ja Vallilan kesäteatteriin. Häyrinen sai vuonna 1937 ensimmäisen varsinaisen teatterikiinnityksensä Helsingin Kansanteatteriin, jossa hän työskenteli talvisodan puhkeamiseen asti. Hänen ensimmäinen suuri osansa oli Mika Waltarin näytelmässä Mies rakasti vaimoaan. Onnistunut roolisuoritus teki vaikutuksen ohjaaja Orvo Saarikiveen, joka kannusti Häyristä hakeutumaan elokuva-alalle. Häyrinen teki sopimuksen Suomi-Filmin kanssa 1938, ja seuraavien kolmen vuoden aikana hän teki tusinan verran elokuvia, joista suurehkoissa sivuosissa elokuvissa Hätävara ja Rikas tyttö vuonna 1939. Elokuvauransa alussa hän näytteli koulupoikia ja ujoja nuorukaisia. Häyrisen ensimmäinen pääosa oli vuonna 1941 Ville Salmisen ensimmäisessä ohjaustyössä Viimeinen vieras.

Siirryttyään palkkariitojen jälkeen Suomen Filmiteollisuuteen vuonna 1942 Häyrinen alkoi saada myös päärooleja, ensimmäisenä elokuvassa Nuoria ihmisiä 1943, jonka muissa päätehtävissä olivat Kyllikki Forssell ja Olavi Virta. Muita mainitsemisen arvoisia rooleja 1940-luvulta olivat roolit muun muassa elokuvissa Synnitön lankeemus, Naimisiin päiväksi ja Nuoruus sumussa. Jälkimmäisestä hän voitti parhaan sivuosa-Jussin.

Vuonna 1945 Häyrinen siirtyi Suomen Työväenteatteriin ja 1947 edelleen Tampereen Työväen Teatteriin. Vuonna 1951 hän otti vastaan johtajan paikan Kotkan kaupunginteatterissa, ja toimi tässä tehtävässä vuoteen 1955 asti. Tuona ajanjaksona Häyrinen teki melko vähän elokuvia, mutta yhden parhaimmistaan, Matti Kassilan ohjaaman Radio tekee murron vuonna 1951. Häyrinen palkittiin roolistaan parhaan miespääosan Jussi-patsaalla. Elokuva sai seuraavana vuonna jatko-osan Radio tulee hulluksi.

Vuonna 1955 Häyrinen jätti teatterinjohtajan tehtävät ja siirtyi näyttelijäksi Lahden kaupunginteatteriin. Hän jättäytyi freelanceriksi 1957. Hän keskittyi parin vuoden ajan elokuviin toimien niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin. 1950-luvun jälkipuoliskolla hän esiintyi elokuvissa Syntipukki, Asessorin naishuolet, Paksunahka ja Kovaa peliä Pohjolassa. Häyrisen ensimmäinen ohjaustyö oli kaupallisesti menestynyt Iskelmäketju (1959).

Häyrinen esiintyi myös Yleisradion radio-ohjelmissa. Hänet muistettaneen parhaiten roolistaan Kankkulan kaivolla -hupailun juontajana vuosina 1958–1970. Hän esiintyi myös Antero Alpolan kanssa jouluaattoiltoina ohjelmassa Aatonaaton joululahjavalvojaiset useasti aina vuoteen 1990. Aatonaattona 1991 Häyrisen valmiiksi puhumat osuudet esitettiin taukoina, koska hän oli kuollut kaksi päivää aiemmin.

Hannes Häyrinen ja Liisa Nevalainen kotonaan vuonna 1963.

Vuonna 1959 Häyrinen palasi teatterinäyttelijäksi Helsingin Kaupunginteatteriin. Sieltä hän siirtyi 1975 Suomen Kansallisteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1981. 1960-luvun puolella hänen elokuvaroolinsa olivat lähinnä sivuosia, mutta hahmot kuitenkin mieleenpainuvia, kuten Aarne Tarkaksen tyhmän poliisikaksikon Ripatti (tämän aisaparia, ylikonstaapeli Koukkua näytteli Uljas Kandolin). Hanskin viimeinen elokuvarooli oli Spede-elokuvassa Millipilleri vuonna 1966. Hän esiintyi vielä vuonna 1989 Jouko Turkan ohjaamassa televisioelokuvassa Seitsemän veljestä.

Television tulon myötä Häyrinen siirtyi uuden median pariin ja esiintyi muun muassa televisiosarjassa Kaverukset vuosina 1961–1963. Hän myös toimi sarjan ohjaajana. Hänen kenties tunnetuin televisiosarjansa Hanski pyöri valtakunnanverkossa vuosina 1967–1973. Myös tämän sarjan hän ohjasi; hänen vaimonsa Liisa Nevalainen toimi käsikirjoittajana ja hänen vastanäyttelijänään. Häyrinen sai Pro Finlandia -tunnustuksen vuonna 1965.

Häyrisestä käytettiin usein epiteettiä ”vanha vihainen mies”, joka haukkui tyhmiksi lähes kaikki ihmiset. Nimitys on tiettävästi hänen itsensä keksimä ja vastapaino entisajan epiteetille ”nuori vihainen mies”, jolla tarkoitettiin eri mieltä yleisen mielipiteen kanssa olevia. Epiteetti kuvaa monien mielestä mainiosti Häyrisen omaleimaista huumorintajua.[3] Hanskissa talonmiehen vaimoa eli Helmi Orvokki Virtasta näytellyt Marita Nordberg muisteli vuonna 2007, että Hanski ei työtä tehdessään ollut yhtään hauska, mutta hyvällä tuulella ollessaan hän oli hurmaava. Häyrinen kertoi Apu-lehdelle vuonna 1981: ”Voi olla, että olen saanut tämän ’ikävän’ luonteeni oudosta lapsuudestani, jossa ei ollut isää eikä äitiä. Mutta minun oli ratkaistava, annanko potkia itseäni jatkuvasti päähän vai ryhdynkö hankalaksi ihmiseksi. Jokin minussa valitsi viimeksimainitun vaihtoehdon.”[4]

Häyrisen vapaa-ajan harrastuksiin kuuluivat kirjallisuus ja filatelia. Hän jäi leskeksi joulukuussa 1987. Häyrinen kuoli pitkälliseen sairauteen 77-vuotiaana Roihuvuoren palvelukodissa kolmisen vuotta myöhemmin, 21. joulukuuta 1991.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Martin, Timo – Niemi, Pertti – Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974.
  • Suomen kansallisfilmografia 2–6. VAPK, 1991.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hannes Häyrinen. Muistot. Helsingin Sanomat.
  2. Kuka kukin on 1954
  3. Annala, Jukka: Toopelivisio. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-066-0
  4. Rytkönen, Sisko: Elonet – Hannes Häyrinen Elonet. 30.12.2013. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 18.5.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]