Jouko Turkka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jouko Turkka
Jouko Turkka vuonna 1995.
Jouko Turkka vuonna 1995.
Syntymäaika 17. huhtikuuta 1942
Syntymäpaikka Pirkkala
Kuolinaika 22. heinäkuuta 2016 (74 vuotta)
Kuolinpaikka Pirkkala
Oikea nimi Jouko Veli Turkka
Ammatti professori
kirjailija
ohjaaja
Palkinnot

Pohjois-Karjalan taidepalkinto (1970)
Kritiikin Kannukset (1970)
Kymen läänin taidepalkinto (1975)
Vuoden Teatteritekopalkinto (1979)
J.H. Erkon palkinto (1982)
Pohjoismainen kuunnelmapalkinto (1993)
Lea-palkinto (1995)
Kiila-palkinto (1997)
Suomen Kulttuurirahaston palkinto (2004)
Teatteritaiteen kunniatohtori (2009)

Ehdokkuudet

Finlandia-ehdokkuus romaanista Häpeä: vaellusromaani

Jouko Veli Turkka (17. huhtikuuta 1942 Pirkkala22. heinäkuuta 2016 Pirkkala[1][2]) oli suomalainen ohjaaja ja kirjailija.[3]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jouko Turkka syntyi vuonna 1942 Pirkkalassa toisena poikana työnjohtaja Reino Veli Turkan (1901-1972) ja konttoristi Gunhild Beatrice Åbergin (1904-2004) perheeseen.[4]

Turkka kävi Tampereen klassillista lyseota, joka opetti hänelle ”Tampereen perusmoraalin”: ”Kun annatte nyt sortaa itseänne, niin pääsette aikanaan sortamaan toisia.” Turkan mukaan lyseossa ”tieteellisin käsittein latinaksi opetettiin alistumista”.[5] Turkka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1963.

Varusmiespalveluksen Turkka suoritti Niinisalossa ja valmistui Reserviupseerikoulusta.[6]

Turkka valmistui Suomen teatterikoulun ohjaajalinjalta vuonna 1967. Lopputyönään Turkka ohjasi Suomen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle Ernst Tollerin näytelmän Koneitten murskaajat.[7]

Uransa alkupuolella Turkka johti Seinäjoen kaupunginteatteria vuosina 1967–1968, Joensuun Kaupunginteatteria 1968–1972 ja Kotkan Kaupunginteatteria 1973–1975, sekä toimi Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtajana vuosina 1975–1982. Hän toimi myös freelancerina uransa alussa.

Vuonna 1971 Turkka oli keskeinen hahmo Joensuun Kaupunginteatterin niin sanotussa teatterisodassa, jossa kiisteltiin siitä, kuka päättää teatterin ohjelmistosta. Riidassa näyttelijät valtasivat teatterin, minkä johdosta teatterinjohtaja Turkka irtisanottiin, ja siitä seurasi näyttelijöiden lakko.[8]

Poliittisilta katsomuksiltaan Turkka oli vasemmistolainen. Hän kuului lyhyen aikaa SKDL:ään ja pyrki puolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1972. Vaikka hän sittemmin luopui politiikasta, koska se ei hänen mukaansa toiminut teatterissa, hänen kiinnostuksiinsa kuului ”kapitalismin loppu”.[9]

Vuosina 1975–1981 Turkka toimi Helsingin Kaupunginteatterin apulaisjohtajana ja ohjaajana.

Teatterikorkeakoulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkka toimi Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina 1981–1988, josta rehtorina 1982–1985, ja ohjaajantyön professorina 1985–1988. Opetuksessaan hän korosti voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskia ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Hän käytti hyväksi myös japanilaisen ohjaajan ja filosofin Tadashi Suzukin metodologiaa.[10]

Rankan fyysisyyden tavoite oli vapauttaa mieli turhasta kontrollista. Satu Silvon mukaan Turkka ei suvainnut ”mukaharjoittelua”, josta syntyisi ”mukanäyttelemistä”. Tarkoituksena oli karsia opiskelijoista tekotaiteellisuus ja ”taiteilijana” esiintyminen, kapakassa istuminen ja maailman kyyninen halveksiminen jo nuorella iällä.[11]

Oulussa 1987 sattunut, kohuttu Jumalan teatterin tapaus yhdistettiin Turkkaan, vaikka hän ei itse osallistunutkaan esitykseen eikä ollut siitä etukäteen tietoinen. Teatterin jäsenet olivat hänen entisiä oppilaitaan: Jari Halonen, Jorma Tommila, Esa Kirkkopelto ja Jari Hietanen.[12] Jumalan teatterista noussut kohu sai mediassa hysteerisiä piirteitä, ja kun Turkka ei suostunut tuomitsemaan oppilaidensa esitystä, kohu kohdistui myös häneen.[13] Opetusministeri Gustav Björkstrand ja kiihkeä julkinen mielipide vaativat Turkan päätä vadille.[9]

Teatterikorkeakoulun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmien lisäksi Turkka on ohjannut kaksi ristiriitaisen vastaanoton saanutta ja kiivasta keskustelua herättänyttä televisiosarjaa, Seitsemän veljestä (1989) ja Kiimaiset poliisit (1993). Lisäksi hän on esiintynyt Jari Halosen elokuvissa Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992) ja Aleksis Kiven elämä (2001).

Turkan romaani Häpeä oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1994. Hänen esseistisiä kirjojaan ovat Aiheita (1982) ja Selvitys oikeuskanslerille (1984).

Turkan poika Juha Turkka on entinen nyrkkeilijä, sittemmin taiteilija. Vuosina 1997–1998 Turkka teki poikansa Juha Turkan kanssa Neloselle talk show’ta Turkka & Turkka. Ohjelmaa luonnehdittiin TV-lehtien ohjelmatiedoissa ”väljäksi kulttuuriohjelmaksi”.[14] Jouko Turkan vieraina olivat muun muassa silloinen pääministeri Paavo Lipponen, Helsingin Sanomien silloinen päätoimittaja Janne Virkkunen, kirjailija Hannu Salama, runoilija Arto Melleri, dramaturgi Outi Nyytäjä ja näyttelijä Martti Suosalo.

Turkka nimettiin teatteritaiteen kunniatohtoriksi vuonna 2009.

Jouko Turkka kuoli pitkällisen sairauden uuvuttamana vuonna 2016.

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteriohjauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiosarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Merikanto, Maija-Riitta: Oman tien kulkija on poissa. Pirkkalainen, 3.8.2016, nro 31, s. 7. Pirkkala: Artikkelin verkkoversio Viitattu 2.9.2016.
  2. Jouko Turkka on kuollut 3.8.2016. Ilta-Sanomat. Viitattu 3.8.2016.
  3. Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 762. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.
  4. Kuka kukin on (Aikalaiskirja), s. 1019. Otava, 1978.
  5. Lehtinen, Aki Petteri: Kirjailijat puhuvat elävinä ja kuolleina. Helsingin Sanomat, 12.3.2009.
  6. Leppänen, Veli-Pekka: Riidanhaastaja tekee sovinnon. Helsingin Sanomat, 10.3.2012. Sanoma Osakeyhtiö.
  7. Moring, Kirsikka: Jouko Turkka palaa Kansallisteatteriin komediallaan topeliaanisen Suomen lopusta. Helsingin Sanomat, 10.9.1990. Sanoma Osakeyhtiö.
  8. Elsinen, Pertti: Joensuun historia VI: Vuodet 1954–1980, s. 194–195. Joensuun kaupunki, 1998.
  9. a b Andergård, Margita: Turkka – älskad, hatad, aktad. Hufvudstadsbladet, 5.8.2016, s. 21. Artikkelin verkkoversio.
  10. Parviainen, Jussi: Hybris: dramaturgian filosofia. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-30369-0.
  11. Hannikainen, Sari: "Pelkäsin puhua pahasta olosta". Iltalehti/Viikonvaihde, 14.–15.2.2009, s. 21.
  12. Laukka, Petri: Harvinaisia kuvia Oulun kakanheitosta. Kaleva, 20.2.2009.
  13. Arminen, Ilkka: Juhannustansseista Jumalan teatteriin, s. 95–97. Gummerus, 1989. ISBN 951-9297-72-3.
  14. TV. Helsingin Sanomat, 3.11.1997. Artikkelin verkkoversio Viitattu 29.6.2011. [vanhentunut linkki]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kontio, Kari: Kausi helvetissä eli Neljä vuotta Turkan koulussa. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15098-3.
  • Ollikainen, Anneli: Lihat ylös! Muistiinpanoja Jouko Turkan opetuksesta. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 9. Helsinki: Teatterikorkeakoulu: Valtion painatuskeskus, 1988. ISBN 951-861-215-3.
  • Kämäräinen, Kauko: Vimmalla ja vereslihalla: Jouko Turkan todellisuutta. Tampere: Kääntöpuoli, 2006. ISBN 951-96596-7-6.
  • Parviainen, Jussi: Hybris: Dramaturgian Filosofia. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30369-0.
  • Salminen, Eppu: Lasten Ristiretki. Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7894-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]