Heikki Kinnunen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee näyttelijää. Kilpakävelijä Heikki Kinnusesta on eri artikkeli.
Heikki Kinnunen
Heikki Kinnunen lokakuussa 2016.
Heikki Kinnunen lokakuussa 2016.
Henkilötiedot
Koko nimi Heikki Pentti Ilmari Kinnunen
Syntynyt 8. huhtikuuta 1946 (ikä 73)
Suomen lippu Raahe
Ammatti näyttelijä, laulaja
Näyttelijä
Aktiivisena 1967–
Merkittävät roolit
Palkinnot

2009 Pro Finlandia -kunniamerkki, 2012 Kultainen Venla

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Heikki Pentti Ilmari Kinnunen (s. 8. huhtikuuta 1946 Raahe)[1] on suomalainen näyttelijä ja laulaja. Monisäikeisen ja mittavan teatteriuransa ohella Kinnunen on ollut luomassa suomalaista sketsipohjaista televisioviihdettä.

Kinnunen aloitti ammattiuransa näyttävästi Lapualaisoopperassa vuonna 1966, minkä jälkeen hän näytteli muutaman vuoden Suomen Kansallisteatterissa. Vuosina 1971–1977 Kinnunen näytteli Turun kaupunginteatterissa, jossa hän kuului ensembleen, joka nosti teatterin maineen uudelle tasolle.[2] Ajanjakson huomattavin saavutus oli voimallinen uustulkinta Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Vuosina 1977–1979 Kinnunen näytteli KOM-teatterissa, mitä seurasi parin vuoden rupeama vapaana taiteilijana. Vuonna 1982 Kinnunen aloitti Helsingin kaupunginteatteriissa, jossa hän näytteli vuoteen 1990. Vuonna 2002 Kinnunen kiinnitettiin Tampereen Teatteriin, josta hän eläköityi 2009. Eläkevuosinaan Kinnunen on työskennellyt vapaana taiteilijana.[3]

Televisio yleistyi vinhaa vauhtia Kinnusen uran alkuvuosina ja toi hänelle julkisuutta. Televisiorooliensa kautta hän on profiloitunut eritoten koomikoksi. Kinnunen loi oivaltavia karikatyyreja 1970- ja 1980-luvun suosituissa sketsisarjoissa, kuten Ällitälli ja Soitinmenot. Myös Kinnusen elokuvatehtävät painottuvat komediaan. 1990-luvulla hän näytteli Vääpeli Körmyä viiden sotilasfarssin verran. Kinnusen koomikkoparina oli etenkin 1970- ja 1980-luvuilla Leo Lastumäki.[3] 2010-luvulla Kinnunen näytteli suositun mielensäpahoittajan.[4]

Hupihahmojen suosiosta huolimatta Kinnusen roolirekisteri ei ole missään vaiheessa rajoittunut komediaan. Hän on ottanut taiteellisia voittoja myös vakavassa draamassa, kuten Kirsikkapuistossa. Kinnunen on tehnyt vaikuttavaa jälkeä myös musikaaleissa ja lastennäytelmissä. Näyttelijäntyössään Kinnunen on painottanut tekstilähtöisyyttä ja hänen erinomainen rytmitajunsa on ollut hyödyksi komedioissa, joissa repliikkien ajoitus on ratkaisevaa. Komediaa hän on sanonut tekevänsä mielellään tragiikan kautta.[5]

Kinnunen on Komediateatteri Arenan perustajajäsen ja hän näytteli teatterin produktioissa vuoteen 1999 asti, mukaan luettuna Pygmalion, jossa hän teki miespääosan tuolloista puolisoaan Satu Silvoa vastaan.[6]

Kinnunen on myös levylaulaja: hän on levyttänyt noin 170 laulua ja useita studioalbumeja.[7]

Vuonna 2009 Kinnunen palkittiin Pro Finlandia -kunniamerkillä.[8] Vuonna 2012 hänet palkittiin elämäntyöstään Kultaisella Venlalla.[9]

Kinnusen uran alkuaikoina suomalainen yhteiskunta politisoitui, ja etenkin taidealan ihmiset olivat korostetun vasemmistolaisia ja ihailivat Neuvostoliiton kaltaisia yhteiskuntia. Myös Kinnunen oli varsin vasemmistolainen, jopa taistolainen, mutta sittemmin aatteenpuna hiljalleen haaleni.[10] Vuoden 2012 presidentinvaaleissa hän seisoi Sauli Niinistön joukoissa.[11] Vuonna 2012 hänet palkittiin elämäntyöstään Kultaisella Venlalla.[12] Kinnusen elämäkerta Heikki Kinnunen - Tarinankertojan elämät ilmestyi vuonna 2016.[13]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnusen sukujuuret juontavat Itä-Suomeen kummankin vanhemman puolelta. Hänen isänsä Paavo Henrik Kinnusen[14] suku oli karjalaista. Hänen äitinsä Aino Anna Maria Tenhusen[14] suku puolestaan oli Pohjois-Karjalan Tohmajärveltä. Paavo oli syntynyt Viipurissa 1909 ja Aino Impilahdella 1903.[15] Paavo ja Aino Kinnunen asuivat alkuun Helsingissä, missä perheeseen syntyi kolme lasta. Perhe muutti tiuhaan ratavartijana työskennelleen Paavo Kinnusen kulloisenkin pestin perässä. Joensuussa Kinnusten lapsikatras tuplaantui kuuteen. Seitsemäs lapsi syntyi Lapin kylässä Paavolassa lähellä Oulua. Kahdeksantena syntyi Heikki Kinnunen, synnyinpaikaksi kirjattiin Raahe. Kaksi vuotta Heikin jälkeen syntyi Kinnusten kuopus. Paavo ja Aino Kinnunen adoptoivat vanhimman tyttärensä tyttären 1954, joten perheen lopullinen lapsiluku oli kymmenen.[16]

Kinnuset muuttivat Paavolasta Kontiomäelle lähelle Kajaania. Heikki oli oppinut puhumaan Lapin kylässä ja Kontiomäellä hän oppi Kainuun murretta. Myös Heikin taiteilijuus alkoi orastaa Kontiomäellä: muutaman vuoden ikäisenä hän esitti lauluja työläisille maksua vastaan. Kun Heikki lähestyi kouluikää perhe muutti Mikkeliin. Siellä hän sai ensituntuman teatterimaailmaan esiintymällä avustajana lastennäytelmissä.[17]

"Suorastaan maagista", Heikki Kinnunen kuvaili tunnelmiaan Mikkelin teatterista. Koulussa Kinnunen ei niinkään viitsinyt menestyä. Yhteiskoulu jäi kesken, minkä jälkeen Kinnunen kokeili kauppakoulua, mutta horisontissa häämötti jo teatterikoulu.[18]

12-vuotiaana Kinnunen näytteli Mikkelin kansalaisopistossa Pölhö-Kustaan roolin musiikillisessa kansankomediassa Tukkijoella. Ohjaajana oli Alpo Vuolle. Länsi-Savon Irma Toivakka kehui Kinnusen suoritusta - siitä puuttui "opetetun maku", Toivakka arvioi.[19] Aija Talvi-Oksanen ohjasi Kinnusta näyttelemisen ohella lausunnan pariin, eikä suotta, sillä Kinnunen voitti valtakunnallisen lausuntakilpailun Jyväskylässä. Kinnunen eteni myös puheteatterissa, ja sai alati vaikeampia rooleja. Näytelmässä Saimaan rannalla keväällä 1961 hän loisti sulhaspoikana. Osasuorituksen arvioitiin osoittavan "todellista näyttelijän lahjakkuutta".[20]

Teatterikouluun Kinnunen pyrki ja pääsi 1964. Hän teki vaikutuksen eritoten laulutaidollaan. Raadissa oli muun muassa Ralf Långbacka. Samalle kurssille hyväksyttiin parikymmentä näyttelijänalkua, Kinnusen lisäksi muun muassa Kinnusen tuleva hyvä ystävä Pekka Autiovuori.[21] Teatterikoulun taso ei ollut kovin korkea, mikä turhautti Kinnusta. Opiskelukaverit olivat kuitenkin mainioita persoonia ja Kinnuselle opiskeluvuosien saldo oli lopulta positiivinen.[22]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapualaisooppera[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1966 Kinnunen pääsi mukaan sittemmin ikoniseksi muodostuneeseen Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperaan. Tuotannon ohjasi Kalle Holmberg, joka oli tutustunut Kinnuseen jo Mikkelin teatterissa. Lapualaisooppera heijasteli ajan henkeä ja sen valmisteluprosessi oli nuorta intoa pullollaan. Mukana olivat muun muassa Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen ja Aulikki Oksanen sekä Arja Saijonmaa ja Vesa-Matti Loiri.[23] Lapualaisooppera sai ristiriitaisen vastaanoton, Uuden Suomen Katri Veltheim luonnehti sitä "tunnekylläiseksi poliittiseksi teatteriksi" ja oli vaikuttunut sen älyllisyydestä. Kauppalehden Annikki Vartia sitä vastoin oli varovaisempi, hänen mielestään teoksen väkivallan vastainen julistus oli tekopyhää, sillä teos itsessään sortui fanaattisuuden ja väkivallan ihannointiin.[24]

Suomen Kansallisteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Lyö kiinni", Paavo Kinnunen sanoi pojalleen, kun tämä kysyi hänen mielipidettään kiinnityksestä Suomen Kansallisteatteriin. Aino Kinnusen mielestä kiinnitys Suomen päälavalle oli kuin meno museoon.[25] Kinnusen tulorooli Kansallisteatterissa oli Silvestren osa Molièren farssissa Scapinin kujeet. Farssia oli esitetty 1900-luvun alussa nimellä Scapin'in vehkeilyt. Elina Lehtikunnaksen ohjaama tuotanto sai ensi-iltansa keskiviikkona 27. syyskuuta 1967. Kinnusen kanssa näyttelivät muun muassa Pekka Autiovuori ja Rose-Marie Precht.[26]

Debyyttiä seurasi litania erilaatuisia tehtäviä, kuten Mortus komediassa Päivänsankari ohjaajanaan Veli-Matti Saikkonen. Siinä näyttelivät myös Ansa Ikonen, Rauni Luoma ja Rauha Rentola, muiden muassa. Kansallisteatterin vuosinaan Kinnunen sai tutustua edellä mainittujen taitureiden lisäksi myös Tauno Palon ja Joel Rinteen kaltaisiin 1900-luvun näyttelijäsuuruuksiin. Kinnusen Mortus upposi kriitikoihin. Helsingin Sanomien Leila Arpiainen: "Näyttelijän lopullinen koetinkivi lienee siinä, miten asianomainen pystyy tekemään itsensä tiettäväksi roolissaan ilman repliikkejä. Heikki Kinnunen pystyy."[27]

Kinnunen menestyi myös lastennäytelmissä, kuten Jack Witikan ohjaamassa Peter Panissa, joka sai ensi-iltansa joulun alla 1969. Lapsiyleisöä Kinnunen piti vaativampana kuin aikuisia.[28] Kinnusen ensimmäinen päärooli Kansallisteatterissa oli nimiosa Veijo Meren näytelmässä Nuorempi veli. Se sai ensi-iltansa vapun alla 1970. Vastaanotto oli positiivinen. Maija Savutie oli vaikuttunut Kinnusen "roolitulkinnan aitoudesta ja repliikin ilmaisevuudesta". Myös Kinnunen itse pitää Nuorempaa veljeä yhtenä muistettavimmista tehtävistään, tosin lähinnä näyttelijäkaartin ansiosta. Vanhempaa veljeä näytteli Kosti Klemelä, mukana olivat myös muun muassa Eeva-Kaarina Volanen ja Maija Karhi.[29]

Syyskaudella 1970 Kinnunen näytteli muun muassa Victorien Sardoun klassikkokomediassa Rouva Suorasuu. Tuotannossa näytteli edustava otos 1900-luvun suomalaisen teatteritaiteen tunnetuimpia nimiä aina Jussi Jurkkaa myöten.[26] Pian tulikin Kinnusen aika muuttaa Turkuun.

Turun kaupunginteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg alkoivat kaavailla siirtymistä Turun kaupunginteatteriin 1970. Mukaan tarvittiin etevä ensemble, johon kuuluivat muun muassa Heikki Kinnunen ja Esko Salminen sekä Kinnusen ensimmäinen puoliso Rose-Marie Precht. Ennestään Turussa oli jo Kapo Manton kaltaisia vahvoja näyttämötaiteilijoita.[30] Turun maine teatterikaupunkina kasvoi aiemmasta, ja taiteellisesti antoisia vuosia 1971–1977 alettiin kutsua Kotkien kaudeksi.[2]

Turun kaupunginteatterissa Kinnunen debytoi nuoren homoseksuaalisesti suuntautuneen miehen roolissa Martin Sperrin näytelmässä Ajojahtia Ala-Baijerissa. Esitys sai ensi-iltansa 17. syyskuuta 1971. "Heikki Kinnusen Abram ja Juha Mujeen Rovo ovat esityksen sinänsä varsin tasaveroisten näyttelijäsuoritusten parhaita kuvia --- neuroottisten asenteiden murskaavasta voimasta", Turun Sanomien Jyrki Vuori arvioi näytelmää.[31][26]

Kinnusen Turun vuosien tapaus oli Aleksis Kiven romaaniin perustuva Seitsemän veljestä Ritva Holmbergin dramatisoimana ja Kalle Holmbergin ohjaamana. Holmbergien tuotannon olennaisia eroja aiempiin, runsaslukuisiin sovituksiin oli veljesten toiminnallisuus ja Kaj Chydeniuksen säveltämän musiikin olennainen osuus.[32] Seitsemän veljestä sai ensi-iltansa 15. joulukuuta 1972. Näytelmästä tuli eittämättä eräs suomalaisen teatterihistorian puhutuimmista ja kehutuimmista produktioista.[33] Kinnunen teki Aapon roolin, Juhanin näytteli Esko Salminen ja Tuomaan Juha Hyppönen. Myöhemmin Tuomaan saappaisiin astui Vesa-Matti Loiri. Näytelmä sai erittäin hyvän kriitikkovastaanoton. Aamulehden Olavi Veistäjä arvioi Kinnusen osasuoritusta: " --- Kinnunen antaa Aapolle hikerryttävän humoristisen, hienosti eritellyn ja taitavaakin taitavammin toteutetun hahmon". Seitsemän veljestä sai noin 150 000 katsojaa ja sitä esitettiin myös ulkomailla. Siitä tehtiin myös televisiotaltiointi,[34][26] joka julkaistiin DVD:nä 2010-luvulla.

Turun kaupunginteatterissa rinnan Aapon roolin kanssa Kinnunen näytteli kappaleissa Dantonin kuolema, Galilein elämä ja Kirsikkapuisto. Viimeksi mainitussa Kinnunen oli Trofimovina. Hän näytteli Esko Salmista vastaan, ja näytelmä jäi molempien mieleen näyttämötaiteen juhlana, joka nousee tavanomaisempien tuotantojen yläpuolelle.[35] Viimeisenä näytelmänään Turun kaupunginteatterissa Kinnunen näytteli Kiven farssissa Olviretki, joka oli erinomainen päätös taiteellisesti voittoisalle Turun kaudelle.[36]

KOM-teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holmbacka ja Långberg jättivät Turun 1977, ja menestynyt ensemble hajosi.[2] Kinnunen siirtyi helsinkiläisen KOM-teatterin kaartiin. Hän näytteli muun muassa lentojätkä Komulaista teoksessa Etappi ja räätäli Halmetta teoksessa Pohjantähti. KOM teki paljon kiertueita ja palkat olivat matalat. Kinnusen KOM-kausi kesti pari vuotta.[37]

Helsingin kaupunginteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnunen työskenteli vapaana taiteilijana 1980-luvun taitteessa. Vuonna 1982 hänet kiinnitettiin Helsingin kaupunginteatteriin, missä hänen tuloroolinsa oli asianajaja Billy Flynn musikaalissa Chicago. Musikaalit ylipäätään olivat tuolloin suosittuja. Lasse Lindemanin ohjaama tuotanto sai 189 esityskertaa ja lähes 170 000 katsojaa.[26] Koreografina toimi Jorma Uotinen ja orkesteria johti Jukka Linkola. Uuden Suomen Veltheimin mielestä Kinnunen ilmensi roolissaan "kaiken oleellisen" kyynisenä asianajajana.[38] Chicagon pääroolissa oli Eija Ahvo. Sekä Kinnunen että Ahvo pitivät Chicagon tekemisestä. Kinnusen mielestä musikaali on ylivoimainen, mikäli se kulkee: esitys etenee kurinalaisesti eikä improvisoinnille jää tilaa, päinvastoin kuin puhenäytelmissä. Musikaali on hänestä sangen helppo laji.[39]

Musikaalit saivat jatkoa Andrew Lloyd Webberin teoksesta Cats syyskuussa 1986. Ohjaajana ja koreografina oli Uotinen ja kapellimestarina Linkola. Kinnusen roolina oli vanha teatterikissa Gus.[40] Jälleen kerran Kinnunen sai erinomaiset arvostelut. " --- Kinnusen teatterikissa on tutisevassa avuttomuudessaan sydäntä riipaisevan valloittava hahmo", Aamulehden Harry Sundqvist kirjoitti.[41] Cats sai 213 esityskertaa ja huikeat 186 000 katsojaa.[26]

Kinnunen näytteli Helsingin kaupunginteatterissa myös muun muassa nimiroolin Ludvig Holbergin klassikossa Jeppe Niilonpoika. Näytelmää on esitetty Suomen teattereissa 1860-luvulta alkaen, Helsingin kaupunginteatterin tuotanto sai ensi-iltansa helmikuussa 1985 ohjaajanaan Jouko Turkka. Kinnunen koki näytelmän psyykkisesti kuormittavaksi - Turkan ohjaustapaa hän piti itselleen vieraana. Yhtäkaikki Kinnunen sai taas suitsutusta suoriutumisestaan. Uuden Suomen Riitta Wikström kuvaili Jeppe Niilonpoikaa "mittavaksi mestarilliseksi kärsimysnäytelmäksi", jonka onnistuminen oli pitkälti Kinnusen harteilla.[42][26]

Helsingin kaupunginteatteri teki 1980-luvulla kolmen Tšehov-näytelmän kokonaisuuden, johon kuuluivat Ivanov, Platonov ja Metsähiisi. Kinnunen näytteli nimiosan tragediassa Platonov. Aamulehden Sundqvist kiitti Kinnusen muuntautumiskykyä Platonovina.[43] Molièren tekopyhyydestä kertova komedia Tartuffe sai ensi-iltansa joulukuussa 1985, ja katsojia kertyi runsaan sadan esityskerran myötä yli 25 000. Tartuffen yhteydessä Kinnunen tapasi tulevan puolisonsa Satu Silvon.[44][26]

Kinnusen viimeisiä rooleja Helsingin kaupunginteatterissa oli päärooli David Mametin näytelmässä Myyntitykit ja Estragonin rooli Samuel Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee. Viimeksi mainittu on jäänyt Kinnusen mieleen mieluisana kokemuksena, koska yhteistyö ohjaaja Antti Halosen ja näyttelijä Esko Nikkarin kanssa sujui mutkatta. Kolmikko ei pitänyt Beckettiä lainkaan vaikeaselkoisena, vaan heille näytelmä oli täysin itsestään selvää.[45] Kinnusen kaupunginteatterin kausi päättyi 1990.[46]

Tampereen Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammatillisesti hajanaisen ja taloudellisesti kimurantin 1990-luvun jälkeen Kinnunen löysi tiensä Tampereen Teatteriin. Sinne hänet houkutteli ohjaaja Heikki Vihinen. Kinnunen oli näytellyt jo 2001 Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotannossa Herrojen Eeva eli Kihlaus ja Se yö Aapelin roolin. Kinnusen kiinnitys Tampereen Teatteriin herätti huomiota, sillä hän oli tuohon aikaan vielä runsaanlaisesti julkisuudessa. Suhtautuminen oli pääosin suotuisaa, joskin eräs kriitikko oli muodostanut mielipiteensä Kinnusesta "onks Viljoo näkyny" -hahmon perusteella. Kriittisetkin tahot saivat pian huomata Kinnusen taiteellisen rekisterin koko laajuuden.[47]

Tampereella Kinnunen avasi sivuosalla Henrik Ibsenin klassikossa Nukkekoti joulukuussa 2002. Pääroolin eli Noran teki Anna-Elina Lyytikäinen. Tampereen Teatterin konkari Tuija Ernamo näytteli niin ikään tuotannossa, ja hän oli otettu Kinnusen tulkinnasta. Syyskuussa 2003 sai ensi-iltansa Charles Dickensin Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut, jossa Kinnunen näytteli kitupiikkiä. Aamulehden kriitikon mielestä Kinnunen näytteli "liian hyvin". Nicholas Nickleby sai 40 esityskertaa ja runsaat 12 000 katsojaa.[47][26]

Kinnusen Tampereen kauden tapaus oli Timo Kahilaisen ja Heikki Vihisen farssi Alivuokralainen, joka sai ensi-iltansa 26. marraskuuta 2003. Näytelmän suosio yllätti kaikki ja siitä tehtiin myös yliopistotutkimus. Kinnusen roolina oli Lauri Mustonen, keskeisiä naisrooleja näyttelivät Tuija Ernamo ja Ritva Jalonen. "Meidän porukka oli pirun hyvä. Hessu piti sen niin kasassa, että siinä ei päässyt tulemaan yleisön kosiskelua ja mielistelyä ---", Ernamo analysoi näytelmän menestystä. " --- perustaisin Beatlesin heti jos tietäis, mistä se suosio syntyy", Vihinen puolestaan eritteli vuonna 2008.[48] Alivuokralaista esitettiin aina vuosikymmenen loppuun asti. Se sai 296 esityskertaa ja yli 134 000 katsojaa.[26]

Tampereella Kinnusen taiteellisiin voittoihin lukeutui myös Leea Klemolan Kokkola-trilogia. Sen kahdessa ensimmäisessä osassa hän näytteli Marja-Terttua ja viimeissä osassa Kaulus-Larssonia. Trilogian osien ensi-illat annettiin 2004, 2008 ja 2011.[26] Jokainen menestyi sekä kaupallisesti että taiteellisesti. "Heikki Kinnusen hylkeeksi muuttuva Marja-Terttu on työ, jota ei unohda ikinä", Helsingin Sanomien Kirsikka Moring arvioi.[49]

Kinnunen vietti 40-vuotistaiteilijajuhlaansa vuonna 2007. Juhlanäytelmänä oli Jean-Paul Sartren jännitysnäytelmä Likaiset kädet, jonka ohjasi Kinnusen vanha ystävä Jotaarkka Pennanen. Kinnunen ei ollut täysin tyytyväinen suoritukseensa Hoedererin roolissaan.[50] Joulukuussa 2008 Kinnunen näytteli tohtori Willisiä näytelmässä Hullu kuningas. Mikko Viherjuuren ohjaama tuotanto sai lähes 10 000 katsojaa. Keväällä 2009 Kinnunen jäi eläkkeelle Tampereen Teatterista.[51][26]

Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnusen eläköityminen jäi puolitiehen, mikä on näyttelijöille varsin tavanomaista. Jo syyskuussa 2009 hän näytteli Tampereen Teatterissa Bengt Ahlforsin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa draamakomediassa Viimeinen sikari. Tuotannossa näyttelivät myös Esko Roine ja Seela Sella. Se sai erinomaisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Esityskertoja kertyi täydet sata ja katsojia yli 40 000.[52][26] Elokuussa 2014 Kinnunen näytteli Viherjuuren ohjaamassa Villikalkkunassa jälleen kerran Tuija Ernamoa vastaan. Ylöjärven Uutisten Päivi Kuokkanen kirjoitti: "Kinnusen ja Ernamon sanailu on kaksinpeliä parhaimmillaan: näyttelijöiden kemia toimii ja rytmi tikkaa tarkasti kuin jämäkkä Singer".[53]

2010-luvulla Kinnusella on ollut rooleja myös muun muassa Kolmen pennin oopperassa, Hamletissa ja Ihmisen osassa.[26] Ihmisen osa on Kari Hotakaisen kirjoittama perhedraama, jonka ohjasi Tampereen Teatteriin Marika Vapaavuori. Kinnunen näytteli Anja Pohjolaa vastaan vähäpuheisen miehen roolin. Sekä Kinnunen että Pohjola saivat hyvän kriitikkovastaanoton. Ihmisen osa oli myös kassamenestys yli 20 000 katsojallaan.[54][26]

Keväällä 2019 Kinnunen näytteli Tampereen Teatterissa Johannes Linnankosken romaaniin perustavassa draamassa Pakolaiset. Tuotannon ohjasi ja dramatisoi Mikko Roiha. "Kenellekään ei liene yllätys se, että herrapari Kinnunen ja [Esko] Roine hallitsee paikoin suvereenisti tilaa ja esityksen tunnelmaa", Kulttuuriluudan Eija Mäkinen kirjoitti arvostelussaan.[55]

Syksyllä 2015 Kinnunen näytteli Tampereen Komediateatterissa Sirin roolin Ronald Harwoodin tragikomediassa Pukija. Tuotannon ohjasi Viherjuuri. Kinnunen piti Siriä itselleen täydellisenä roolina, sillä se antoi mahdollisuuden tehdä tragiikan kautta komediaa, eli juuri sitä, mikä Kinnusta on aina kiehtonut.[56]

Teatterielokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnunen aloitti elokuvauransa vakavalla draamalla, minkä jälkeen ura jatkui lähinnä komedioitten parissa, kuten televisiossakin. Kinnusen tähdittämien elokuvien katsojaluvut vaihtelevat parista tuhannesta useisiin satoihin tuhansiin, ja niiden kriitikkovastaanotto on ollut kirjavaa. Sivuosia Kinnunen on tehnyt muun muassa useissa Spede-tuotannoissa, joita kuvattiin yleensä kesäisin teatterien näytäntövuosien välissä.

Mikko Niskanen ohjasi yhteiskunnallisen nuorisoelokuvan Lapualaismorsian vuonna 1967. Kinnunen näytteli Hessun roolin. Seuraavan vuonna Kinnunen teki pienen sivuosan Edvin Laineen elokuvassa Täällä Pohjantähden alla. Vuonna 1971 Kinnusella oli päärooli Matti Kassilan ohjaamassa komediassa Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin. Elokuva sai kohtalaisen kriitiikovastaanoton ja yli 140 000 katsojaa. Komedialinjaa jatkoi Seppo Huunosen elokuva Lampaansyöjät vuonna 1972. Kinnunen näytteli Leo Lastumäen kanssa kaveruksia, jotka matkaavat ympäri Suomea ja joutuvat tyylilajin mukaisesti hullunkurisiin tilanteisiin. Veikko Huovisen romaaniin perustuva elokuva sai melko nuivat arvostelut, mutta yleisö tykkäsi: katsojia kertyi yli 340 000.[57]

Joulupäivänä 1981 sai ensi-iltansa komedia Pölhölä, jonka Kinnunen ohjasi yhdessä Pertti Reposen ja Taavi Kassilan kanssa. Hän myös näytteli pääroolin. Kriitikot suhtautuivat Pölhölään penseästi, mutta katsojia se keräsi lähes 160 000. Vuonna 1983 Kinnunen näytteli miespääosan Suvi-Marja Korvenheimon draamakomediassa Regina ja miehet, joka sai osin myönteisen kriitikkovastaanoton, mutta katsojia oli vain 1 600. Niin ikään 1983 Kinnunen näytteli Rapen roolin Matti Ijäksen komediassa Koomikko. Fiktiivisestä viihdyttäjäryhmästä kertovassa elokuvassa oli pitkälti sama näyttelijäkaarti kuin television suositussa Valehtelijoiden klubissa. Kriitikot olivat ymmällään teoksen suhteen ja katsojia se sai vain 14 000.[57][58]

Vuonna 1984 Kinnusella oli iso sivuosa Markku Onttosen veijarikomediassa Kun Hunttalan Matti Suomen osti. Rauni Mollbergin komediassa Paratiisin lapset Kinnunen näytteli kaavoituspäällikkö Suurmetsää. Elokuva sai kehnohkon kriitikkovastaanoton ja alle 3 000 katsojaa. Vuonna 2000 Kinnusella oli keskeinen rooli Ere Kokkosen komediassa Hurmaava joukkoitsemurha. Arto Paasilinnan romaaniin perustuva elokuva sai kohtalaisen huonon vastaanoton niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin.[57]

Vuonna 2018 Kinnunen teki pitkästä aikaa pääroolin teatterielokuvassa. Hän näytteli mielensäpahoittajaa Tiina Lymin ohjaamassa draamakomediassa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Antti Litja oli tehnyt omanlaisensa tulkinnan mielensäpahoittajasta Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa Mielensäpahoittaja vuonna 2014. Episodi-sivuston Jesse Raatikainen oli vaikuttuneempi Kinnusen tulkinnasta: " --- komediallisesti Kinnunen on näyttelijänä aivan omassa luokassaan", hän kirjoitti.[59] Elokuva sai 350 000 katsojaa.[60]

Kinnunen on näytellyt myös lastenelokuvissa. Vuonna 1982 hän näytteli pääministeriä Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen ohjaamassa elokuvassa Kuningas jolla ei ollut sydäntä. Vuonna 2004 Kinnunen oli postiljoonina Helmisen ohjaamassa elokuvassa Pelikaanimies.[61]

Vääpeli Körmy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ere Kokkonen tuotti ja ohjasi 1990-luvulla viisi Vääpeli Körmy -sotilasfarssia. Nimiroolin teki Heikki Kinnunen. Elokuvien budjetti oli pieni ja ne saivat kerrassaan heikon kriitikkovastaanoton. Helsingin Sanomien Mikael Fräntin mielestä Körmy oli kovin sovinistinen.[62] Yleisöä Körmyt sitä vastoin keräsivät kohtalaisesti: ensimmäinen Körmy-elokuva sai noin 80 000 katsojaa ja toinen yli 200 000. Kolmas Körmy ylsi vielä yli 100 000:n katsojan, mutta kahden viimeisen katsojamäärät jäivät vaatimattomiksi.[57] Kinnunen itse uskoi Körmyyn, ja hän piti armeijan valtasuhteita hedelmällisenä aiheena.[63]

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterikoulussa ei opetettu kameralle näyttelemistä vielä 1960-luvulla. Vaikka perusta elokuva- ja televisiotyössä on sama kuin teatterissa, tekniikka on toisenlainen. Lähikuvassa on oltava hillitty, ellei rooli toisin vaadi. Uusia tuulia kaihtamaton Kinnunen otti television haltuunsa jo uransa alussa. Hän esiintyi muun muassa astianpesuainemainoksessa vuonna 1968.[64]

Kinnusen varhaisia televisiotöitä ovat Olviretki ja Kahden maanantain muisto, kumpainenkin Mainos-TV:n tuotantoa vuodelta 1967. Tapaninpäivänä 1970 lähetettiin yhteiskunnallinen viihdeohjelma Sirkus Pasila, joka oli ajan hengen mukaisesti vahvasti vasemmistolainen. Ohjelma närkästytti ihmisiä, mutta Kinnunen piti siitä noussutta hälyä liioiteltuna.[65] Kinnunen on esiintynyt myös venäjän kielen Požaluista- ja Kapusta Master -opetusohjelmissa ja viron kielen opetusohjelmassa Nael kummi. Kotimaiset Kasvikset ry:n mainoksissa hänellä oli tapana todeta: "Ei kun syömään". 1970-luvulla Kinnunen oli monien muiden kulttuuri-ihmisten[66] tapaan taistolainen.

Televisiossa Kinnunen erikoistui komediallisiin tuotantoihin. Niitä ovat esimerkiksi televisiosarja Ällitälli vuodelta 1971. Kinnunen teki sen yhdessä Leo Lastumäen kanssa. Ällitälli aloitti viihdeohjelmien jatkumon, jota kesti parikymmentä vuotta, ja Kinnusesta tuli kotikatsomojen vakiokasvo. Turun kaupunginteatterin hektiset vuodet 1970-luvulla tosin hieman hidastivat viihdeuraa.[67]

Vuosina 1981–1983 Kinnunen käsikirjoitti Pertti Reposen kanssa suuren suosion saanutta Valehtelijoiden klubia. Sitä seurasi Älywapaa palokunta vuosina 1984–1985. ÄWPK toi ruutuihin kaverin, joka kyseli "Onks Viljoo näkyny". Viljoa ei näytellyt kukaan, eikä häntä koskaan näkynyt. Viljon perään kysellyttä miestä ei erityisesti suunniteltu, se vain rakentui pikkuhiljaa yhteistyönä Reposen kanssa. Hahmosta muodostui poikkeuksellisen suosittu.[68] 1980-luvun puolivälissä Kinnunen oli mukana musiikillisessa viihdesarjassa Soitinmenot, jonka jokaiselle näyttelijälle oli rakennettu juontajarooli. Kinnusen roolina oli pikkutuhmaa huumoria viljelevä Uffa.[69]

Kinnusen ja Lastumäen yhteistyö televisioviihteen parissa jatkui vielä 1989–1991, jolloin he tekivät viihdesarjaa Heksa ja Leksa.[70] Vuosina 1991–1992 Kinnunen näytteli sketsisarjassa Siivotaan, siivotaan, jossa oli mukana myös uusia nimiä, kuten Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann.[71] Sketsisarjojen viimeisiä Kinnusen osalta oli 1990-luvun puolivälissä tehty Jäitä hattuun, jossa näyttelivät Kinnusen vanhat tutut Eija Ahvo ja Tom Pöysti.[72]

Vuonna 1990 Kinnunen oli kertojana Veikko Huovisen alkuperäisteokseen perustuvassa kolmiosaisessa televisiosarjassa Lentsu. Vuonna 1997 hän näytteli draamaroolin televisioelokuvassa Palava rakkaus. Teos kertoo suomalaisen kirjailijan Aino Kallaksen ja virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen rakkaustarinan. Kinnunen näytteli Oskaria ja Hanna Liinoja Ainoa.[57]

Kinnunen on näytellyt myös lapsille suunnatuissa televisiotuotannoissa, kuten Nyhverö Nyyssönen, jossa hänen näyttelemänsä nimihenkilö käy vuoropuhelua sammakko Nykäsen kanssa ja tekee havaintoja menneisyyden arvoituksista. Matti Ijäksen ohjaama Nyhverö Nyyssönen ensiesitettiin keväällä 1977.[73] Loppuvuonna 1981 Kinnunen näytteli Sulevi Peltolan kanssa autioituvaan maaseutuun kyllästyneitä variksenpelättimiä Ijäksen televisioelokuvassa Kehvelit.[74]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnunen on levyttänyt noin 170 musiikkikappaletta.[7] Hänen 1979 julkaistu debyyttialbuminsa Ei ihmeitä tässä menestyi heikosti, mutta 1980-luvulla julkaistut albumit myivät paremmin, sillä ne tehtiin televisiosta tuttujen sketsihahmojen varaan. Eräässä vaiheessa Toivo Kärki oli kiinnostunut yhteistyöstä Kinnusen kanssa, mutta tämä torjui tarjouksen nuoren miehen uhossaan. Iskelmät eivät kiinnostaneet. Myöhemmin Kinnunen katui kieltäytymistään, tosin nauraen asialle.[75]

Vuonna 1987 julkaistiin albumi Kinnunen laulaa Lavia, jolla Kinnunen tulkitsi kaksitoista Veikko Lavin sävellystä. Kaksi vuotta myöhemmin samaisesta albumista julkaistiin hieman muunneltu versio Extra. Vuonna 1990 julkaistiin albumi Kinnunen Laulaa Tanneria - Mamman Lellipoika, joka sisältää muun muassa klassikot Orpopojan valssi ja Kulkurin valssi.[76]

Tunnetuin Kinnusen levytyksistä lienee vuodelta 1987 peräisin oleva Prinsessan sukkanauha.[3]

Sosiaalinen media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Mä oon 70-vuotias, mitä helevettiä mä meen juutuubeja kattomaan tai selfieitä lähettelemään", Kinnunen valottaa suhdettaan sosiaaliseen mediaan vuonna 2016 julkaistussa elämäkerrassaan.[77] Sosiaalisen median alustat ovat tuoneet Kinnusen sketsejä ja televisiomainoksia kenen tahansa katsottaviksi milloin tahansa, mutta mies itse ei somesta piittaa. Muun muassa YouTubessa on useita ÄWPK:n ja Soitinmenojen sketsejä.[78]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnunen asuu avoliitossa puvustaja Marianne Pietiläisen kanssa.[79] Aiemmin hän on ollut naimisissa Rose-Marie Prechtin ja Satu Silvon kanssa, jotka molemmat ovat näyttelijöitä. Näyttelijä Santeri Kinnunen syntyi avioliitosta näyttelijä Rose-Marie Prechtin kanssa. Liitosta näyttelijä Satu Silvon kanssa Kinnusella on lapset Vilma ja Paavo, jotka jäivät erossa vuonna 2002 isälle.[80] Kinnunen on vapaamuurari.[81]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnunen oli 1990-luvulla julkisuudessa yrityksensä taloudellisten vaikeuksien, erityisesti verovelkojen vuoksi. Syksyllä 1999 Kinnunen tuomittiin seitsemän kuukauden ehdollisen vankeusrangaistukseen veroasioista. Kinnunen on laskenut saavansa maksettua verovelat loppuun 74-vuotiaana.[82]

Valikoitu rooliluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansallisteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1967 Scapinin kujeet Silvestre
1968 Päivän sankari Mortus
1970 Nuorempi veli Heikki, nuorempi veli
Rouva Suorasuu Despreaux

Turun kaupunginteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1972 Seitsemän veljestä Aapo
Kuningas Lear Narri
1974 Kirsikkapuisto Trofimov
1975 Välskärin kertomuksia vanha Välskäri

Helsingin kaupunginteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1983 Chicago Billy Flynn
1985 Jeppe Niilonpoika Jeppe Niilonpoika
Tartuffe – eli herra Hurskainen Valere
1986 Cats Gus
Platonov Platonov
1988 Myyntitykit Shelly Levene
1989 Huomenna hän tulee Estragon

Tampereen Teatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
2003 Alivuokralainen Lauri Mustonen
2004 Kokkola Marja-Terttu Zeppelin
2007 Likaiset kädet Hoederer
2009 Viimeinen sikari Helge
2010 Kolmen pennin ooppera Ylipoliisipäällikkö Brown
2014 Villikalkkuna Vanja
Ihmisen osa Paavo Malmikunnas

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1967 Lapualaismorsian Hessu
1968 Asfalttilampaat
Täällä Pohjantähden alla Valenti Leppänen
1970 Päämaja Ylipäällikön sotilaspalvelija
1971 Aatamin puvussa ja vähän Eevankin Heikki Himanen
1972 Lampaansyöjät Sepe
1973 Pohjantähti Valenti Leppänen
1975 Kuolleista herännyt Tanakan joukkio
1980 Tup-akka-lakko postimies alias Interpol agentti/kertoja
1981 Pölhölä Kalevi Käppyrä/Äijänkäppyrä
1982 Kuningas jolla ei ollut sydäntä pääministeri
1983 Koomikko Rape
Regina ja miehet Raimo Harjanne
Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin tarjoilija
1984 Lentävät luupäät Mr. Smith
Kun Hunttalan Matti Suomen osti Varis
1986 Pikkupojat kertoja
1988 Onks Viljoo näkynyt useita hahmoja
1987 Uuno Turhapuro – kaksoisagentti poliisi
1990 Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva vääpeli Körmy
1991 Uuno Turhapuro herra Helsingin herra
Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet
1992 Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät
1993 Romanovin kivet Aarne Partanen
1994 Vääpeli Körmy – taisteluni vääpeli Körmy
Uuno Turhapuron veli poliisi
Paratiisin lapset Veijo Suurmetsä
1997 Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava vääpeli Körmy
1998 Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies laulava juoppo
2000 Hurmaava joukkoitsemurha Hermanni Kemppainen
2004 Uuno Turhapuro – This Is My Life entinen pankkiiri
Pelikaanimies postiljooni
2007 Lieksa! Niccolo, Otto
2014 Kummeli V Rauno Ylimäki
2018 Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja Mielensäpahoittaja

Televisioelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1975 Kuolleista herännyt Antti Tanakka
1976 Seitsemän veljestä Aapo
Iso viulu – kaks sataa Mikko Papiross
1981 Muistoja Elmosta Immo
1988 Isku vasten kasvoja Kangas
Jumalia ei uhmata Huhtanen
1991 Keskiyön aurinko
1992 Hamlet Hamlet
1997 Palava rakkaus Oskar Kallas
2000 Ilmalaiva Finlandia
2002 Paavo Pantteri

Dubbauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radioteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiosarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1968 Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja kadetti Biegler
Kuten haluatte
1969 Lyyli ja aikamiespoikansa Anselmi Pekka Lindgren
Yhdeksän miehen saappaat sotamies Matti Nokkanen
1970 Veijo Meren tarinoita Yrjö Haavankohta
1971 Ällitälli useita rooleja
1974 Merirosvoradio useita rooleja
1979 Parempi myöhään... listalaulaja
1981–1983 Valehtelijoiden klubi jäsen H
1984–1985 ÄWPK – Älywapaa palokunta useita rooleja
1986 Veikko Huovisen lyhyet erikoiset Huovishenki
1985–1987 Soitinmenot useita rooleja
1987–1988 Kissa vieköön useita rooleja
1988 Hymyhuulet kerrostalon asukas
1989–1991 Heksa ja Leksa useita rooleja
Paha yskä – ja yhä pahenee useita rooleja
1990 Lentsu kertoja ja kirjailija
Pirunnyrkki
1991–1992 Siivotaan, siivotaan useita rooleja
1993–1994 Kolmannen korvapuusti useita rooleja
1994 Pudonneita kauppias
Konstan Pylkkerö Konsta Pylkkänen
1994–1995 Jäitä hattuun! useita rooleja
1996 Lihaksia ja luoteja Hautala
Uuno Turhapuro tavarantoimittaja
1996–1997 Olen Finni useita rooleja
1999–2000 Tunteen palo Jussi Juntunen
2000 Kaverille ei jätetä Hemppa Niemimaa
2002 Tummien vesien tulkit Heikki Kinnunen
2006 Paavo ja Raili Risto Kujansuu
2007–2012 Karjalan kunnailla Martti Rosenius
2017 Rakkautta vain Pentti
2018 Kummeli esittää: Kontio & Parmas Virtasalmi

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heinänuhan aikaan / Minä tarvitsen tätä syksyä (1979, Ponsi)[83]
  • Jokapaikan Viljo / Ahaa-tango (1985, Välilevy)[83]
  • Kinnunen ja Kalliala: Nuori tumma / Mustalainen (1988, Wildu)[83]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kinnunen on mukana myös muun muassa albumeilla Soi-tin-me-not (1985) ja Hui-Hai (1987). (Diskografia ei ole täydellinen)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heilala, Elisa: Heikki Kinnunen : tarinankertojan elämät. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016. ISBN 978-951-31-8737-8.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma 1965 - Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 8, 1965.
  • Martin, Timo; Niemi, Pertti; Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28, 1974. ISBN 951-30-2505-5.
  • Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu, 1983. ISBN 951-30-5727-5.
  • Seppälä, Riitta; Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto ry, 1993. ISBN 951-31-0236-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuka kukin on 2007, Otava 2006
  2. a b c Turun Kaupunginteatterin historia Teatteri.turku.fi. Turun Kaupunginteatteri Oy. Viitattu 7.5.2019.
  3. a b c Heikki Kinnusella takana 50 vuoden ura MTV Uutiset. 15.4.2016. MTV. Viitattu 8.5.2019.
  4. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja Nordiskfilm.fi. Nordisk Film. Viitattu 8.5.2019.
  5. Heilala, s. 89 ja 308
  6. Komediateatteri Arenan Pygmalion vierailee Virossa hs.fi. 30.12.1998. Viitattu 7.5.2019.
  7. a b Kinnunen Heikki Äänitearkisto.fi. Viitattu 7.5.2019.
  8. Pro Finlandia -mitali 13 kulttuurivaikuttajalle hs.fi. 1.12.2009. Helsingin Sanomat. Viitattu 6.12.2010.
  9. Kultaiset Venlat jaettiin jälleen
  10. Heilala, s. 101–102
  11. Yllätystukijoita presidentinvaaleissa salonkokoomusnaiset.fi. 15.1.2012. Salo. Viitattu 7.5.2019.
  12. Kultaiset Venlat jaettiin jälleen
  13. Satu Silvo muistelee rakkaustarinan hilpeää alkua Heikki Kinnusen elämäkerrassa: "Se oli ihan hirveetä" www.iltalehti.fi. Viitattu 29.3.2016. fi-FI
  14. a b Teatterin maailma 1965, s. 218
  15. Heilala, s. 15
  16. Heilala, s. 18–20
  17. Heilala, s. 31–35
  18. Heilala, 36 ja 39
  19. Heilala, 41 ja 43
  20. Heilala, s. 44–46
  21. Heilala, s. 53–54
  22. Heilala, s. 57
  23. Heilala, s. 64–65
  24. Heilala, s. 67–68
  25. Heilala, s. 73
  26. a b c d e f g h i j k l m n o Kinnunen Heikki Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.5.2019.
  27. Heilala, s. 78
  28. Heilala, s. 80
  29. Heilala, s. 84
  30. Heilala, s. 108
  31. Heilala, s. 111
  32. Heilala, s. 119
  33. Heilala, s. 122
  34. Heilala, s. 124
  35. Heilala, s. 125
  36. Heilala, s. 136
  37. Heilala, s. 145–150
  38. Heilala, s. 160
  39. Heilala, s. 161
  40. Heilala, s. 164
  41. Heilala, s. 166
  42. Heilala, s. 170–171
  43. Heilala, s. 173
  44. Heilala, s. 182
  45. Heilala, s. 185
  46. Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 217–218
  47. a b Heilala, s. 260–261
  48. Heilala, s. 264–266
  49. Heilala, s. 278–279
  50. Heilala, s. 280
  51. Heilala, s. 281
  52. Heilala, s. 291
  53. Heilala, s. 298
  54. Ihmisen osa : Hotakaisen verratonta kielellistä komiikkaa ja havainnointia Tampereenteatteri.fi. Tampereen Teatteri. Viitattu 5.5.2019.
  55. Pakolaiset : Kertomus hämäläisten talonpoikien vaelluksesta vieraalle maalle Tampereenteatteri.fi. Tampereen Teatteri. Viitattu 5.5.2019.
  56. Heilala, s. 308
  57. a b c d e Heikki Kinnunen Elonetissä
  58. Timonen, Lauri: Matti Ijäksen elokuvat. s. 50 ja 51. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-01-0751-2.
  59. Raatikainen, Jesse: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja Episodi.fi. 20.8.2018. Pop Media Oy. Viitattu 5.5.2019.
  60. Suomen katsotuimmat elokuvat vuonna 2018 Elokuvauutiset.fi. Elokuvauutiset.fi. Viitattu 5.5.2019.
  61. Pelikaanimies Elokuvapolku.kavi.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 6.5.2019.
  62. Heilala, s. 208
  63. Heilala, s. 209
  64. Heilala, s. 91 ja 93
  65. Heilala, s. 95
  66. Virve Raittinen: ”Taisteluun taiteen puolesta!” tyovaenperinne.fi. 1999.
  67. Heilala, s. 200
  68. Heilala, s. 203
  69. Heilala, s. 204
  70. TV-arkisto: Leo Lastumäki Vintti.yle.fi. 1.2.2012. Yleisradio. Viitattu 8.5.2019.
  71. Siivotaan siivotaan Vintti.yle.fi. 20.11.2007. Yleisradio. Viitattu 5.5.2019.
  72. Jäitä hattuun (1994) Leffatykki.com. Leffatykki Media Oy. Viitattu 5.5.2019.
  73. Timonen, Lauri: Matti Ijäksen elokuvat. s. 30. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-01-0751-2.
  74. Timonen, Lauri: Matti Ijäksen elokuvat. s. 104. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-01-0751-2.
  75. Heilala, s. 206
  76. Heikki Kinnunen Discogs.com. Discogs. Viitattu 6.5.2019.
  77. Heilala, s. 296
  78. YouTube : haku: Heikki Kinnunen
  79. Heikki Kinnunen rakkaudesta uutuuskirjassa: Elämässäni on ollut kolme naista MTV Uutiset. 29.3.2016. MTV. Viitattu 7.5.2019.
  80. Satu Silvo Kuukausiliitteessä: ”Oli virhe, että lapset jäivät erossa isän luokse” Ilta-Sanomat. 5.1.2013. Viitattu 29.3.2016. fi-FI
  81. Pantsu, Pekka: Muurarilista vilisee julkkiksia Ilta-Sanomat. 23.8.2007. Viitattu 17.9.2007.
  82. Heikki Kinnusella mittavat verovelat – makselee 74-vuotiaaksi saakka www.iltalehti.fi. Viitattu 29.3.2016. fi-FI
  83. a b c d e f g h Discogs.com discogs.com. Viitattu 25.3.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]