Likaiset kädet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Sartren näytelmää. Aki Kaurismäen elokuvasta katso Likaiset kädet.

Likaiset kädet (ransk. Les Mains sales) on kirjailija-filosofi Jean-Paul Sartren kirjoittama näytelmä. Teoksen kantaesitys oli Pariisissa vuonna 1948. Poliittinen näytelmä sijoittuu kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen Illyyrian valtioon. Näytelmä kertoo toisen maailmansodan aikaisesta puoluejohtajan salamurhasta.[1] Tarina kerrotaan salamurhaajan näkökulmasta välähdyksenomaisten muistikuvien ja takaumien avulla.

Sartren teos käsittelee eksistentialismia, mutta se on tulkittu myös poliittiseksi draamaksi.[1]

Eksistentialismin keskeisiin edustajiin kuuluneen Sartren suhde kommunismiin oli vaihteleva ja vaikea. Toisen maailmansodan aikana hän oli kuulunut Ranskan vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen hänen suhteensa Ranskan kommunistipuolueeseen kylmenivät. Eksistentialismin perusajatus siitä, että jokaisen ihmisen yksilöllinen kokemus maailmasta on ainutlaatuinen ja että ihminen on yksin vastuussa teoistaan, oli ristiriidassa kommunistisen maailmanselityksen kanssa. Neuvostoliitto tuomitsi eksistentialismin taantumuksellisena porvariajatteluna, ja Josif Stalin ja kulttuurielämän puhdistustoimia johtanut suomalaisillekin varsin tuttu Andrei Ždanov kampanjoivat näkyvästi Sartren "rappiofilosofiaa" vastaan. Vuonna 1948 Ždanov järjesti Puolan pääkaupungissa Varsovassa Intellektuellit maailmanrauhan puolesta -konferenssin, jonka puhujat hän oli ohjeistanut tarkoin. Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtaja Alexander Fadejev nimitti puheessaan Sartrea "kynää käyttäväksi sakaaliksi", minkä kuultuaan useimmat konferenssin länsimaisista osallistujista riisuivat epäuskoisina kuulokkeensa.[1]

Suomessa 1948[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmän ensi-ilta oli Suomessa Kansallisteatterissa 8. lokakuuta 1948, ja sitä esitettiin joulukuulle saakka. Se sai yleisesti hyvät kritiikit lukuun ottamatta 12. lokakuuta ilmestynyttä Työkansan Sanomien Armas Äikiän kirjoitusta, jossa otsikolla "Kansallisteatterin tökerö teko" syytettiin teatteria Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vahingoittamisesta. Äikiä edusti dogmaattista kommunistista taideihannetta, joka ei hyväksynyt poikkeamia sosialistisesta realismista. Äikiän kirjoituksen jälkeen Likaisten käsien esitykset jatkuivat täysille saleille, ja eduskunta kävi katsomassa sen kutsuvierasnäytännössä 23. marraskuuta.[1]

Likaisten käsien ympärillä käyty polemiikki herätti ennen pitkää Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön huomion. Neuvostoliiton asiainhoitaja A. N. Fedorovin 5. joulukuuta ulkoministeri Carl Enckellille lähettämän nootin jälkeen esitykset päättyivät. Tuolloin nootteja tuli useita eri aiheista, kun Neuvostoliitossa ei katsottu hyvällä SKDL:n joutumista oppositioon, kun Fagerholm muodosti sosialidemokraattien vähemmistöhallituksen. Likaisten käsien ohella toinen silmätikuksi joutunut näytelmä oli revyyteatteri Punaisessa Myllyssä pyörinyt "revanssihenkinen" Jääkärin morsian, joka niin ikään vedettiin ohjelmistosta.[1]

Sanomalehdet uutisoivat nootista neutraaliin sävyyn. Nootin sisältöä referoitiin, mutta itse tapaukseen ei otettu kantaa. Helsingin Sanomat muistutti tosin – hieman sarkastiseen sävyyn – että myös paavi Pius XII oli julistanut Sartren eksistentialistisen tuotannon, mukaan lukien Likaiset kädet, pannaan.[1]

Näytelmässä pääosan esittäjä Aku Korhonen oli naamioitu näyttämään Stalinilta, minkä ohjaaja Eino Kalima muistelmissaan Sattumaa ja johdatusta 1962 jyrkästi kielsi. Hän myös kielsi, että näytelmän esityksen lopettaminen olisi ollut hallituksen määräämä toimenpide. Hänen mukaansa päätös tehtiin "hyvässä yhteisymmärryksessä", mikä tosin oli tapausta väitöskirjassaan pohtineen Hanna Korsbergin mukaan tuolloin vakiintunut tapa ilmaista asia. Korsberg ymmärtää Kaliman kannan, sillä rikoslakiin oli 1948 lisätty sensuuripykälä, jolla vierasta valtiota loukkaava esitys on rangaistava. Näytelmässä mukana ollut Kyllikki Forssell totesi vuonna 1999 Korsbergille, että kielto tuli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalta. Kansallisteatterin asiakirjoista ei kuitenkaan löydy mainintaa, ja ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjassa todetaan vain, että nootteja käsiteltiin 8. joulukuuta 1948, jolloin teatteria käsiteltäessä muun muassa Enckell oli poistunut. Kansallisteatterin johtokunnassa sattui siihen aikaan istumaan sisäministeri Aarre Simonen, joka Korsbergin arvelun mukaan lienee suositellut näytelmän vetämistä pois. Korsbergin mukaan todellinen syy esitysten lopettamiseen jää avoimeksi.[1]

Myös Sartrelle tuli tieto tapauksesta. Historioitsija Antony Beevorin mukaan kirjailija oli "aidosti tyrmistynyt siitä, että hänen näytelmäänsä hyödynnettiin kommunismin vastaisessa propagandassa". Niinpä Sartre ilmoitti, että näytelmää saisi vastaisuudessa esittää vain, jos esitysmaan kommunistipuolue hyväksyy esittämisen. Näytelmää ei sen jälkeen juuri esitetty.[1]

Likaiset kädet muussa kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on tehnyt Sartren näytelmästä elokuvaversion.

Näytelmän juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hugo Barine on nuori porvarillinen intellektuelli, joka liittyy kommunistiseen puolueeseen. Koska Hugon isä on johtava liikemies, muut puolueen jäsenet eivät tunnusta Hugoa aidoksi kommunistiksi. Hugo haluaa palavasti todistaa tavalla tai toisella oman sitoutumisensa puolueeseen.

Puoluejohtaja Hoederer käy neuvotteluja ei-sosialististen puolueiden kanssa tehdäkseen vastarintaa natsi-Saksalle. Kommunistipuolueeseen kuuluvat Luis ja Hugo haluavat pitää puolueen aatteen puhtaana ja vastustavat Hoedererin suunnitelmia. Hugo pitää puoluejohtajan toimintaa petoksena muita puolueenjäseniä kohtaan. Todistaakseen sitoutumisensa Hugo suunnittelee puoluejohtaja Hoedererin salamurhan.

Hugosta tulee Hoedererin sihteeri. Hugo ja hänen nuori vaimonsa Jessica muuttavat asumaan Hoedererin asuntoon. Hoederer aloittaa neuvottelut muiden puolueiden kanssa. Hugon tarkoituksena on murhata Hoederer, mutta juuri ratkaisevalla hetkellä räjähtää pommi. Pommihyökkäys osoittaa, että Hugon salamurhaajan taitoihin ei luoteta.

Olga Lorame saapuu Hugon luokse ja kertoo olevansa pommi-iskun takana. Olga kertoo puolueen muiden jäsenten olevan levottomia, ja hän toivoo, että Hugo tappaisi Hoedererin pian. Hugon halu säilyttää puolue ideologisesti puhtaana ja todistaa itsensä aidoksi kommunistiksi kasvaa entisestään.

Näytelmän edetessä Hugon, Jessican ja Hoedererin välille syntyy erimielisyyksistä huolimatta syvä luottamussuhde. Hoederer saa tietää, että Hugo aikoo tappaa hänet muiden puoluejäsenten käskystä ja haluaa auttaa Hugon ulos vaikeasta tilanteesta.

Jessican ja Hoedererin välille syttyy suhde. Hugo yllättää heidät suutelemasta ja ampuu suutuspäissään Hoedererin. Surman jälkeen Hugo tuomitaan ja vangitaan. Hugo saa lahjoja vankilaan niiltä puolueen jäseniltä, jotka palkkasivat hänet tappamaan Hoedererin. Osa lahjoista paljastuu myrkytetyiksi.

Vapauduttuaan vankilasta Hugo saa tietää, että puolueen tappajat ovat nyt hänen perässään. Hugo tapaa Olgan, jolle hän kertoo asioiden kulun omasta näkökulmastaan. Hän kertoo, ettei tappanut Hoedereriä puoluepoliittisista syistä vaan siksi, että Hoederer ei ollut luotettava halutessaan neuvoa ja ohjata häntä vaikeassa elämäntilanteessa.

Olga kertoo, että Hoedererin ehdotus yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa on mennyt läpi. Hugo kokee puolueen pettäneen hänet. Vaikka puolueen toiminta saattoi säästää satoja tuhansia ihmishenkiä, se ei ole Hugon mukaan merkityksellinen asia. Hugo tulee siihen tulokseen, että kaikki puoluejohtajat ovat täsmälleen samalla tavalla epäluotettavia.

Hugo ymmärtää, että nykyisessä puoluepoliittisessa tilanteessa hänen tekonsa tuottaisivat hänelle pelkkää häpeää. Olga yrittää pelastaa Hugon, mutta Hugo on päättänyt antaa puolueen salamurhaajien tehdä työnsä loppuun.

Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hugo Barine – nuori porvarillinen intellektuelli, joka liittyy kommunistipuolueeseen. Koska Hugon isä on johtajana työskentelevä liikemies, puolueen muut jäsenet eivät tunnusta Hugoa aidoksi kommunistiksi. Hugo haluaa saada tunnustuksen omalle asemalleen.
  • Hoederer – entinen parlamentinjäsen, puoluejohtaja, joka on hyvin luottavainen, kunnes ymmärtää Hugon aikovan tappaa hänet. Hoederer perustaa kaikki suunnitelmansa poliittiseen realismiin.
  • Jessica – Hugon nuori vaimo, joka pysyttelee erossa politiikasta. Kun Hugo vangitaan, Jessica lakkaa käyttämästä Hugon sukunimeä ja kiistää heidän avioliittonsa.
  • Olga – yksi Hugon harvoista ystävistä.
  • Louis – kommunistipuolueen jäsen, joka vastustaa puoluejohtajan suunnitelmia.
  • Karsky – poliittisen Pentagon-ryhmittymän johtaja
  • Charles ja Frantz – salamurhaajia, jotka lähetetään tappamaan Hugo sen jälkeen, kun hän on vapautunut vankilasta.
  • Slick, Georges ja Leon – Hoedererin henkivartijat.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Leena Sharma: Kun Kansallisteatteri murhasi Stalinin. Suomen Kuvalehti, 27.4.2018, nro 17, s. 40–45. Otavamedia.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]