Siirry sisältöön

Molière

Muokkaa linkkejä
Wikipediasta
Molière
Molière eli Jean-Baptiste Poquelin, Pierre Mignard n. 1658.
Molière eli Jean-Baptiste Poquelin, Pierre Mignard n. 1658.
Henkilötiedot
Koko nimi Jean-Baptiste Poquelin
Syntynytkastettu 15. tammikuuta 1622
Pariisi, Ranskan kuningaskunta
Kuollut17. helmikuuta 1673 (51 vuotta)
Pariisi, Ranskan kuningaskunta
Kansalaisuus Ranska
Ammatti notaari, näytelmäkirjailija, näyttelijä, teatteriohjaaja
Vanhemmat Jean Poquelin ja Marie Cressé
Puoliso Armande Béjart (naim. 1662)
Lapset Louis (1664–1664); Esprit-Madeleine (1665–1723); Marie (1668); Pierre (1672–1672)
Kirjailija
SalanimiMolière
Äidinkieliranska
Tuotannon kieliranska
Aikakausi 1645–1673
Tyylilajit komedia, farssi, satiiri
Aiheet ihmisluonteen heikkoudet (sovinismi, saituus, nousukasmaisuus, tekopyhyys)
Kirjallinen suuntausklassismi
Esikoisteos Le Médecin volant (1645); La Jalousie du barbouillé (1650); L'Étourdi; ou, les contretemps (1655); Le Dépit amoureux (1656)
Pääteokset Sievistelevät hupsut (1659); Vaimojen koulu (1662); Tartuffe (1664); Luulosairas (1673)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Molière, oikea nimi Jean-Baptiste Poquelin, (kastettu 15. tammikuuta 1622 Pariisi, Ranskan kuningaskunta – 17. helmikuuta 1673 Pariisi) oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä.[1] Hänellä oli myös veljeltään peritty titteli kuninkaan verhoilijana ja kamaripalvelijana vuodesta 1660 lähtien ("valet de chambre ordinaire et tapissier du Roi").[2]

Hän on kirjoittanut etenkin komedioita. Hänen aikalaisensa ja maanmiehensä Pierre Corneille ja Jean Racine kirjoittivat vakavahenkisempiä näytelmiä.[1]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean-Baptiste Poquelinin isä, kangaskauppias Jean Poquelin (1595–1669) oli kauppiassukua kudonnaisistaan kuuluisasta Beauvais'sta ja oli ostanut itselleen veljeltään Nicholasilta 1 200 livrellä vuonna 1631 viran kuninkaan verhoilijana ja kamaripalvelijana ("valet de chambre ordinaire et tapissier du Roi"). Hovi maksoi vain kolmen kuukauden verhoilutyöstä vuodessa 300 livreä ja mahdollisti rahakkaiden sopimusten tekemisen tavarantoimittajien kanssa. Isällä oli siis varaa kustantaa pojalleen paras mahdollinen koulutus.[3][4]

Hänen äitinsä Marie Cressé (1601–1632) oli varakkaan porvarin tytär ja kuoli kun poika oli 10-vuotias, hänellä oli kuusi nuorempaa sisarusta. Myös isän uusi vaimo Catherine Fleurette kuoli kolme lasta synnytettyään ja leskimies jäi yksin huolehtimaan lapsistaan. Poika sai hyvän koulutuksen vuosina 1631–1640 jesuiitta lyseo Collège de Clermontissa (myöhemmin Lycée Louis-le-Grand, koulutti monia loistavia ranskalaisia, kuten Voltaire), jossa hän loi suhteita aatelisten jälkeläisiin.[1][4] Jean-Baptiste lähti opiskelemaan lakia Orléansin yliopistoon,[4] hänen valmistumisestaan ei ole dokumentoitua tietoa ja valmistui notaariksi vuonna 1642.[3]

Vaikka isä halusi poikansa ottavan vuonna 1641 perinnöllisen virkansa hoviverhoilijana hoitaakseen, Jean-Baptiste luopui siitä vuonna 1643 nuoremman veljensä Jeanin hyväksi, ilmeisesti päättäen rikkoa perinteet ja tavoitella elantoa näyttämöltä.[1][4] Pian hän ryhtyi näyttelijäksi ja otti viimeistään vuonna 1644 taiteilijanimekseen "Molière". Tämä oli isälle suuri pettymys.[3]

Näyttelijän ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteri oli tuohon aikaan Ranskassa vielä kovin kehittymätöntä, ja kuningas Ludvig XIII oli vastikään julkaissut asetuksen, jonka mukaan myös näyttelijän ammatti on kunniallinen. Suurin osa maassa tuolloin esitettävistä näytelmistä oli markkinoilla esitettyjä rahvaanomaisia komedioita. Valistuneemman, mutta edelleen pienen yleisön teatterikysynnän täyttivät ammattimaiset, useimmiten italialaiset teatteriseurueet,[3] joita Pariisissa oli olemassa jo kaksi,[1] Hôtel de Bourgognessa ja Marais-teatteri.[4]

Teatteriura ei alkanut mitenkään lupaavasti. Molière esiintyi aluksi kuuluisan teatterisuvun jäsenen, seurueen ainoa ammattitaitoisen näyttelijän Madeleine Béjartin (1618–1672) johtamassa ja tämän kolmen sisaruksen, yhteensä 10 henkilön kanssa 630 livrellä perustamassa pariisilaisessa Illustre Théâtre -teatterissa, joka meni kahdessa vuodessa konkurssiin vuonna 1645.[1][3] Elokuussa 1645 Molière tuomittiin kahdesti vankilaan rakennuksen vuokrien ja kiinteistöjen kunnostamisen 2 000 livren velan vuoksi,[1] hänen isänsä lunasti poikansa Châtelet'n vankilasta.[4]

Muistolaatta 12 rue Mazarine, Pariisin 6. kaupunginosa. "Tässä sijaitsi Mestayers jeu de paume sali, jossa Molièren seurueen Illustre-Théâtre aloitti toimintansa joulukuussa 1643."

Tämän jälkeen hänen oli pakko Illustre Théâtren syksyn 1645 kestäneen epäonnistuneen kiertueen jälkeen vuonna 1646 liittyä ystäviensä Joseph, Madeleine ja Geneviève Béjartin kanssa Etelä-Ranskan maaseutua kiertelevään Charles Dufresnen johtamaan seurueeseen, jota tuki Guyennen kuvernööri, Épernonin herttua. Seurue esiintyi markkinoilla, ja sen piti kilpailla yleisön huomiosta ja rahoista silmänkääntäjien, hampaanvetäjien ja puoskarien kanssa.[3] Seurueen ammattitaito alkoi vähitellen hioutua, sillä italialaiset esikuvat ja kilpailijat eli commedia dell’arte -seurueet pakottivat oppimaan.[4] Molière oppi näillä karuilla kiertueilla tuntemaan ihmistyypit ja ihmisten heikkoudet, joista hän sai hyvää aineistoa näytelmiinsä. Elämää ja sen ilmiöitä hän tarkasteli näytelmissään ennakkoluulottomasti.[3] Seurueen tiedetään olleen ainakin Nantesissa vuonna 1648 ja Toulousessa vuonna 1649. He olivat Lyonissa ajoittain vuoden 1652 lopusta kesään 1655 ja uudelleen vuonna 1657, Montpellierissä vuosina 1654 ja 1655 sekä Béziersissä vuonna 1656.[1] Seurue päätyi lopulta prinssi Armand de Bourbon-Contin suojelukseen ja tämän nimikkoseurueeksi Lyonissa vuosina 1646[5]/1653–1657.[4]

Molière Caesarin roolissa Pierre Corneillen näytelmässä La Mort de Pompée, Nicolas Mignard 1658.

Molière kiersi Etelä-Ranskan maaseutua elämänkumppaninsa Madeleine Béjartin kanssa näyttelijänä 13 vuotta, kunnes hän palasi Pariisiin vuonna 1658. Hän oli keväästä 1659 lähtien teatteriseurueensa johtaja.[3] Tie kuuluisuuteen avautui 24. lokakuuta 1658, kun Louvren palatsin vartiohuoneessa improvisoidulla näyttämöllä ryhmä esitti Pierre Corneillen Nicomèden iltapäivänäytöksenä kuningas Ludvig XIV:lle, ja sen jälkeen Molièren kirjoittaman lyhyen viihteellisen kappaleen Le Docteur amoureux ("Rakastunut lääkäri", 1658),[4] mitkä hänen itsensä mukaan olivat niittäneet mainetta maakuntayleisön keskuudessa. Se oli ilmeinen menestys ja sai kuninkaan veljen, Orléansin herttua Philippen suosion. Herttua Philippen suojelun laajuus ei ole tiedossa, mutta se kesti seitsemän vuotta, ennen kuin kuningas itse otti haltuunsa seurueen "Troupe du Roi" ('Kuninkaan näyttelijäseurue') -nimityksellä vuonna 1665. Kymmenhenkinen näyttelijäseurue, johon kuuluivat vuonna 1658 Charles Dufresne, Madeleine Béjart, Joseph, Geneviève ja Louis Béjart, Edme ja Catherine de Brie, markiisitar Du Parc ja aviomies Gros-René, oli nyt saavuttanut tietyn julkisuuden ja arvostuksen, kutsuja esiintymään merkittävien aatelissukujen yksityispalatseihin ja eläkkeitä (joita yleensä ei maksettu) näyttelijöille, mutta ei juuri enempää.[1] Vuonna 1659 Dufresne jäi eläkkeelle seurueen johtajuudesta ja uusia näyttelijöitä olivat Jodelet eli Julien Bedeau ja hänen veljensä L'Espy eli François Bedeau sekä Philibert Gassot eli Du Croisy ja Charles Varlet eli La Grange.

Itse Aurinkokuningas Ludvig XIV suvaitsi saapua katsomaan seurueen esityksiä, joissa hän viihtyi ja lahjoitti seurueelle oman esityspaikan.[3] Kuningas päätti antaa seurueelle käyttöön parhaan teatterisalin lähinnä Louvren kuninkaanlinnaa, eli Petit-Bourbonin salin. Siellä he saivat näytellä vuoroiltoina italialaisen seurueen kanssa,[4] jonka tähtinäyttelijää, napolilaista Tiborio Fiorillia ja tämän luomaa Scaramouche hahmoa Molière suuresti ihaili.[5]

Molière, Roland Lefèvre 1658.

Näytelmäkirjailija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Ranskan kiertueella Molière kirjoitta kaksi ensimmäistä tunnettua näytelmäänsä: L'Étourdi; ou, les contretemps ("Sekopää"), esitetty Lyonissa vuonna 1655, ja Le Dépit amoureux ("Rakastunut kiusankappale"), joka esitettiin Béziersissä vuonna 1656.[1]

Pariisissa Molière saavutti farsseillaan hovin suosion. Hovissa oli myös ihmisiä, joita kirjailijan taitava iva loukkasi.[6] Hän ystävystyi aikansa merkittävimpien ranskalaisten kirjailijoiden kuten Nicolas Boileaun, Jean de La Fontainen ja Jean Racinen kanssa.[3]

Madeleine Béjart Sievistelevien hupsujen Magdelonen roolissa.

Molièren ensimmäinen tunnettu komedia Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules) valmistui vuonna 1659. Sen ensi-ilta oli lokakuussa 1660 todennäköisesti Théâtre du Petit-Bourbonissa.[1] Teos pilkkaa kaikenlaista tärkeilyä ja hienostelua. Molièren elinaikana Ranskassa oli tullut muotiin teennäinen ja pingottunut tapa ilmaista asioita. Tämä niin sanottu presiöösi tyyli esiintyi niin ylhäisön puheessa kuin romaanikirjallisuudessakin, missä sen merkittävin edustaja oli madame Madeleine de Scudéry. Muodikas puhetyyli teki mahdottomaksi ilmaista mitään arkipäiväistä, esimerkiksi sanan korva tilalla käytettiin ilmaisua kuulon portti.[7] Näytelmän päähenkilöinä on kaksi kirjojen maailmassa elänyttä nuorta naista, jotka haluavat kaiken olevan hienostunutta. Kaksi nuorta herraa kiinnostuu neideistä, mutta nämä saavat rukkaset. Kostoksi herrat määräävät palvelijansa esittämään varakreiviä ja markiisia ja käyttämään mahdollisimman koukeroista ja hienostunutta kieltä. Torjuttujen kosijoiden jekku onnistuu, ja neidit joutuvat häpeään.[8] Sievistelevät hupsut niitti mainetta; koskaan aikaisemmin ei yksikään ranskalainen ollut kirjoittanut näyttämölle mitään yhtä hauskaa.[9] Kuningas Ludvig XIV nauroi myös esityksessä makeasti.[4]

Vuonna 1660 Molièren nuorempi veli Jean III Poquelin kuoli. Kuninkaan verhoilijan ja kamaripalvelijan asema palasi vanhemmalle veljelle, joka hoiti sitä kuolemaansa asti. Tämä asema edellytti hänen olevan läsnä joka aamu kuninkaan ylösnousun virallisessa seremoniassa (grand lever de Roi) klo 8.30-9.00 vähintään 50-150 muun alemman hovivirkailijan kanssa kolmen kuukauden ajan vuodessa. Hautausasiakirjoissa hänet mainitaan nimellä "Jean-Baptiste Poquelin de Molière, verhoilija, kuninkaan palvelija".[10][2]

Palais-Royal noin 1679. Teatterisali sijaitsi pääsisäänkäynnin oikeanpuoleisessa siivesssä.

Vuonna 1661 Petit-Bourbon -sali purettiin ilman ennakkovaroitusta, jossa Les Comédiens-Italiens eli Scaramouche ja hänen seurueensa sekä Molièren seurue olivat näytelleet. Molièren seurue siirtyi Louvren toisella puolella sijaitsevan Palais-Royalin teatterisaliin. Seuraavana vuonna 1662 Louvreen yhdistyvässä Tuileries’n palatsissa avattiin uusinta teatteritekniikkaa sisältävä Salle des machines. Salia käytettiin ooppera- ja balettiesityksissä sekä muissa esityksissä, jotka vaativat näyttävää ylöspanoa.[11]

Madeleine Béjart Kleopatran osassa ja Molière Caesarin osassa Pierre Corneillen näytelmässä La Mort de Pompée esittäen samalla Marsia ja Venusta, Nicolas Mignard 1658.

Suurmenestys tuli vuonna 1662 näytelmä Vaimojen koulu (L'École des femmes) myötä.[9] Ensi-ilta 26. joulukuuta 1662 aiheutti skandaalin, koska katsojat olivat sitä mieltä että kirjailija ei pitänyt mitään pyhänä parodioidessaan vihkikaavassa mainittuja aviovaimon velvollisuuksia aviomiestään kohtaan. Jotkut arvioijat ovat pitäneet tätä Molièren mestariteoksena, yhtenä puhtaimmista komedioista mitä hän on koskaan kirjoittanut. Paul Scarronin espanjalaisen tarinan version (La Précaution inutile, 1655) pohjalta se kertoo 42-vuotiaasta pedantti Arnolphesta, joka pelkää vaimonsa mahdollista aviorikosta niin paljon, että päättää mennä naimisiin kouluttamansa kasvattitytär Agnèsin kanssa.[1]

Vaimojen koulun menestyksen myötä Molièrea alettiin pilkata. Hän vastasi kirjoituksiin satiirilla Vaimojen koulun kritiikki (La Critique de L’École des femmes, 1663). Siinä salongillinen henkilöitä keskustelee näytelmästä. Tähän vastattiin uudella näytelmällä, johon Molière jälleen vastasi näytelmällä Tapaus Versailles’ssa (L’Impromptu de Versailles, 1663). Siinä hän omalla nimellään esittää seurueen johtajaa, joka on hukassa sen kanssa, mitä saa esittää ja mitä ei. Näytelmässä kiteytyvät Molièren ajatukset ilmaisun luonnollisuuden tärkeydestä teatterissa. Samalla hän myös parodioi kilpailevan teatterin näyttelijöitä.[11]

Toukokuun 12. päivänä 1664 sai kantaesityksensä Versailles'ssa Molièren kuuluisimpiin kuuluva teos Tartuffe (Tartuffe ou L'Imposteur). Siinä kirjailija ruoskii armotta kaikenlaista tekopyhyyttä, ja sana Tartuffe on saanut teeskentelijää tarkoittavan sivumerkityksen ranskan kielessä. Päähenkilö on lihan himojen palvoja sekä kiihkeä uskonnon harjoittaja ja on onnistunut pääsemään varakkaan porvari Orgonin ystäväksi.[12] Orgon haluaa tyttärensä ja Tartuffen menevän naimisiin, mutta tytär näkee Tartuffen tekohurskauden läpi ja inhoaa tätä. Poikansa Orgon tekee perinnöttömäksi ja tarjoaa perinnön Tartuffelle, joka ottaa sen vastaan puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta. Onhan olemassa vaara, että poika tuhlaisi isänsä ansiot. Lopulta Tartuffe yrittää vietellä Orgonin vaimon. Onhan kunnon rouvalle parempi, että tämän viettelee hurskas hengenmies kuin tylsä porvari.[13]

Näytelmä on väärän hurskauden satiiri, jossa uskonto asetetaan koomiseen, ellei jopa naurettavaan valoon, järkytti hurskaita piirejä. Molièren näytelmä otti kantaa erittäin poliittiseen kysymykseen, kirkon ja valtion eroon.

Pariisin arkkipiispa Hardouin de Péréfixen antama asetus 11. elokuuta 1667, jolla kiellettiin Tartuffen esittäminen.

Kuningas Ludvig XIV nautti näytelmästä, mutta ilmiantoi sen uudelle Pariisin arkkipiispalle, jota hän kehotti kieltämään julkiset esitykset. Yksityisesti näytelmää kuitenkin esitettiin kuninkaan veljen, Orléansin herttua Philippen maaseutulinnassa neljä kuukautta myöhemmin. Kirkonmiehet tuomitsivat Tartuffen ilmestymisen jälkeen Molièren jyrkin sanankääntein. Hänestä levitettiin juoruja, ja hänet vaadittiin jopa poltettavaksi roviolla. Muuan kirkonmies vaati kirjailijan surmaamista perustellen vaatimustaan keisari Augustuksen antamalla kuolemantuomiolla Juppiteria solvanneelle ilveilijälle. Ainoastaan Ludvig XIV:n suojelu pelasti Molièren. Aurinkokuningas myönsi Molièrelle eläkkeen, joka turvasi hänen taloutensa tämän loppuelämäksi.[14]

Vaikka ei ole mitään syytä ajatella, että Ludvig XIV olisi vastustanut Molièren kuvausta uskonnosta ja uskonnollisesta tekopyhyydestä, näytelmä joutui osaksi paljon laajempaa taistelua uskonnollisesta ja poliittisesta auktoriteetista.[15] Ludvig XIV:n valtaa uhkasivat Rooman paavi ja Ranskassa jansenistit, jotka eivät tunnustaneet kuninkaan oikeutta puuttua yksilön omantunnon asioihin.[15]

Kirkko voitti vaateensa siinä, että näytelmän esittäminen kiellettiin viideksi vuodeksi ja samalla kiellettiin nopeaksi rahantuottajaksi tehty ja vain 15 kertaa esitetty näytelmä "Don Juanin" (Dom Juan; ou, le festin de pierre, 1665) esittäminen Molièren koko elämän ajaksi, jossa ateisti hauskuuttaa yleisöä ennen joutumistaan helvettiin.[1] Viisinäytöksinen versio Tartuffesta esitettiin vuonna 1667, mutta vain kerran: Pariisin poliisipäällikkö ja arkkipiispa kielsivät sen kirkonkirouksen uhalla. Molièren vastaus oli vedota kuninkaaseen toistuvasti, ja hän julkaisi puolustuksen näytelmälleen nimeltä Lettre sur la comédie de l'Imposteur.[1]

Tämän jälkeen seurue joutui esittämään muitten kirjailijoitten teoksia kuten Jean Racinen esikoisteosta La Thébaïde ja Alexandre le Grand.[1] Nuori kunnianhimoinen Racine rikkoi Molièren kanssa tekemänsä sopimuksen ja antoi näytelmänsä kilpailevalle Hôtel de Bourgognen teatterille. Lopuksi hän houkutteli sinne vielä seurueen parhaimman näyttelijättären, joka oli hänen rakastajattarensa.[11] Pariisissa viettämänsä 14 vuoden aikana seurueen esittämästä 95 näytelmästä Molière kirjoitti 31 näytelmää.[1]

Tartuffe-kiistan jälkeen hovi tilasi Molièrelta vielä muutaman comédie-ballet -teoksen. Yleisesti ottaen hän oli muuttunut hovin silmissä liian hankalaksi. Säveltäjä Jean-Baptiste Lullyn organisoimat suuret oopperaesitykset voittivat hovin suosion. Molièren teatteriseurue näytteli yhä enemmän Pariisin Palais-Royalin näyttämöllä. Siellä esitettiin muun muassa Saituri, Scapinin vehkeilyt ja Oppineet naiset.[11]

Porvari aatelismiehenä (Le Bourgeois Gentilhomme, 1670) käsitteli aikakauden teemaa — sosiaalista nousua porvarillisen eli ylemmän keskiluokan keskuudessa — mutta se on ehkä vähiten vanhentunut kaikista hänen komedioistaan. Päähenkilö Jourdain ei ole epämiellyttävä mielistelijä, vaan yhtä hurmaava kuin typerä, yhtä aito kuin naiivi; hänen typeryytensä on hyväluontoista, jota hän tietenkin halveksii. Tämä on komediaa Molièren onnellisimmassa hengessä: maskuliinisen isännän tyhmyys tasapainottuu vaimon ja palvelijan maalaisjärjellä.[1]

Molière esitti itse useimpien näytelmiensä pääosat. Näyttelijän, ohjaajan ja teatterinjohtajan työn ohella hän kirjoitti ahkerasti näytelmiä kuolemaansa asti. Viimeistä teostaan Luulosairasta (Le Malade imaginaire, 1673) kirjoittaessaan hän sairasti jo keuhkotuberkuloosia. Näytelmän päähenkilö Argan ei osaa puhua mistään muusta kuin sairauksistaan. Lisäksi hän syö jatkuvasti lääkkeitä ja haluaa tyttärensäkin menevän naimisiin lääkärin kanssa, jotta perheessä olisi aina lääkäri lähellä. Todellisuudessa Argan on täysin terve. Teoksen satiiri kohdistuu 1600-luvun lääkäreiden heikkoihin taitoihin: he ovat lähes tietämättömiä ja esiintyvät viisaan näköisinä silmälaseineen ja tohtorinviittoineen. Argan on heille lähinnä kiskonnan kohde.[16]

Molièren nuoruuden henkilökohtainen paradoksi oli se, että hän epätoivoisesti halusi näytellä tragedioissa, mutta yleisö ei ollut kiinnostunut niistä. On sanottu, että aina yrittäessään olla suuri ja mahtipontinen hän muuttui naurettavaksi. Molière osasi kuitenkin hyödyntää tämän luovasti näytelmissään kohtauksissa, joissa koomisen mahtailevan isät riitelevät lastensa tai palvelijoidensa kanssa.[11]

Molièren näytelmien keskeisiä pilkankohteita olivat aina aateliston tavat ja ylimielisyys sekä Tartuffessa papiston ja kirkon loismainen luonne. Hän siirsi komedian tapahtumapaikan kadulta taloon. Tapahtumat keskittyivät talon isännän ympärille. Ensi kertaa komedian historiassa näytelmän keskipisteeseen nousivat paitsi sanavalmiit palvelijat myös omanarvontuntoiset vaimot ja palvelijat. Järkevät emännät liittoutuivat lasten ja palvelijoiden kanssa isää ja tämän höyrypäisiä ajatuksia vastaan.[11]

Kuolema ja jälkinäytös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näyttelijä La Grangen muistiinpanot, jotka koskevat Molièren kuolemaa vuonna 1673.

Molière kuoli 51-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin oman näytelmänsä ääreen: hän pyörtyi lavalle kesken Luulosairaan neljättä esitystä 17. helmikuuta 1673 Théâtre-Royalissa. Hän kuoli pari tuntia sen jälkeen kotonaan rue de Richelieuella saatuaan verensyöksyn keuhkoista, ilman viimeistä voitelua, sillä kaksi pappia kieltäytyi antamasta hänelle kirkon sakramentteja, eikä kolmas ehtinyt paikalle ajoissa. Pappien kieltäytyminen johtui Pariisin arkkipiispasta, joka oli suuttunut monien kirkonmiesten tavoin Tartuffesta. Kirjailijan leski Armande otti yhteyttä kuningas Ludvig XIV:een, joka määräsi paikalle seurakuntapapin hoitamaan ruumiin siunauksen. Myöskään lääkärit eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita hoitamaan Molièrea, sillä hän oli pilkannut rankasti heidän ammattikuntaansa.[11]

Molièren hauta Pérè-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa.

Koska hän oli kuollut kirkonkirouksessa,[11] ilman sakramentteja ja ilman mahdollisuutta virallisesti hylätä moraalittomaksi ja skandaalimaiseksi katsottu näyttelijän ammattinsa,[1] hautaus jouduttiin toimittamaan siunaamattomaan maahan,[11] koska Ranskassa näyttelijöitä ei saanut haudata siunattuun maahan. Lisäksi hautaus määrättiin suoritettavaksi ilman uskonnollista seremoniaa auringonlaskun jälkeen yöllä 21. helmikuuta,[1] tästä huolimatta kirjailijaa oli saattamassa suuri joukko ihmisiä.[17][18] Kuninkaan luvalla Molière saatiin haudata siihen osaan Saint-Eustachen seurakunnan Saint-Josephin sivukappelin hautausmaata, joka oli varattu kastamattomille lapsille.[19]

Kun Ranskan vallankumouksen aikana Molièren hautapaikkaa alettiin etsiä, se oli jo tuntematon. Hauta löytyi vuonna 1792. Hänet nostettiin valistusajan edelläkävijäksi.[11] Vuonna 1817, kun hänen arvonsa näytelmäkirjailijana oli tunnustettu, jäännökset siirrettiin Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalle.

Avioliitto ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaimo Armande Béjart.

Molièren yksityiselämästä ei tiedetä kovinkaan paljoa. On esitetty arveluja, että hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa olisi ollut hänen teostensa kevytmielinen keimailija. Armanden flirttaileminen mainitaan ilkeämielisissä pamfleteissa, mutta luotettavaa tietoa ei juuri ole olemassa.[1]

Näyttelijätär Armande Béjart (n. 1642?–1700) oli näyttelijätär, teatterinjohtaja Madeleine Béjartin avioton tytär suhteesta kreivi Esprit de Rémond de Modènen kanssa. Virallisissa dokumenteissa Armande on merkitty Madeleinen sisareksi.[20] Sitkeät huhut väittivät pitkään että Molíère meni naimisiin oman tyttärensä kanssa.[11]

He menivät naimisiin 20. helmikuuta 1662, kun Molière oli 40-vuotias ja Armande 19-vuotias. Heille syntyi neljä lasta: Louis vuonna 1664, Esprit-Madeleine vuonna 1665, Marie vuonna 1668 ja Pierre vuonna 1672, joista pojat kuolivat alle 1-vuotiaina ja toinen tytär pian syntymänä jälkeen, vain vanhempi tytär Esprit-Madeleine eli aikuiseksi asti.[1] Vuonna 1664 kuningas Ludvig XIV kunnioitti Molièrea suostumalla tämän pojan Louis'n kummiksi.[11]

He erosivat väliaikaisesti vuosiksi 1665–1671 ja tapasivat vain teatterilla, jossa Armande näytteli. Hän teki debyyttinsä vuonna 1663 Élisen roolissa aviomiehensä teoksessa Critique de l'école des femmes (Vaimojen koulun kritiikki) ja omana itsenään näytelmässä L'Impromptu de Versailles (Välikohtaus Versailles'ssa). Pojan syntymän jälkeen vuonna 1664 hän palasi näyttämölle samana keväänä ja aloitti pitkän sarjan tärkeitä Molière-rooleja: Célimènen rooli (todellisuudessa hänen oma muotokuvansa) Le Misanthropessa (Ihmisvihaaja, 1666) ja Angéliquen rooli Le Malade imaginairessa (Luulosairas, 1673). Hän teki myös Elmiren roolin Tartuffessa ja Lucilen roolin Le Bourgeois Gentilhommessa (Porvari aatelismiehenä, 1670).[20]

Sanotaan että kirjailija itse olisi ollut näytelmiensä mustasukkaisten aviomiesten esikuva. Tämä kaikki on pelkkää arvailua, sillä mitään aikalaislähteitä asiasta ei ole. Luonteeltaan Molièren mainitaan olleen herkkä ja auttavainen.[21]

Molièren suihkulähde Pariisissa vuodelta 1844, arkkitehti Louis Tullius Joachim Visconti. Pronssiveistos Bernard-Gabriel Seurre; kiviveistokset "kevyt komedia" ja "vakava komedia", James Pradier.

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
500 frangin seteli 1959–1969.

Molièren kuoleman jälkeen vuonna 1673 hänen näyttelijäseurueensa yhdisti voimansa Théâtre du Marais'ssa esiintyneen seurueen kanssa, he joutuivat muuttamaan vasemmalle rannalle Théâtre de Guénégaud’hon, sillä keskustan Palais-Royalin sali oli varattu oopperalle ja näin syntynyt ryhmä tunnettiin nimellä Théâtre Guénégaud. Vuonna 1680 kuningas Ludvig XIV määräsi Hôtel de Bourgognen ja Guénégaud teatterit yhdistettäviksi Ranskan kansallisnäyttämöksi. Näin syntyi La Comédie Française, ja sillä oli juurensa siis myös Molièren seurueessa.[11][22] Siitä tuli tuolloin ainoa Pariisissa esiintynyt ranskalainen ammattinäyttelijäryhmä.[22] La Comédie Française toimii nykyään jälleen samassa Palais-Royalin rakennuksessa, jossa Molière näytteli. Se kantaa edelleen nimeä La maison de Molière, Molièren talo.[11]

Kun Molièren kuolemasta oli vuonna 1773 kulunut sata vuotta, Ranskan akatemian kokoushuoneessa paljastettiin hänen muotokuvansa ja hänen kunniakseen pidettiin muistopuhe. Akatemian 41. tuoli nimitettiin pysyvästi Molièren tuoliksi.[18]

Tuoli, jossa hän istui viimeisen esityksensä aikana, on talletettu Comédie-Françaisen museoon.

Molièrelle on omistettu Ranskassa vain kaksi muistomerkkiä: Molièren suihkulähde, joka sijaitsee Pariisissa Place Mireillellä, 1. kaupunginosassa ja toinen Pézenasissa, Place Molièrella.

Ranskan 500 frangin setelissä vuosina 1959–1969 oli Molièren kuva.

Näytelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Œuvres de Moliere -koottujen teosten ensimmäisen osan kansilehti vuodelta 1734.

Molière kuvasi näytelmissään usein ihmisten heikkouksia kuten sovinismia (Vaimojen koulu), rahan palvontaa (Saituri), nousukasmaisuutta (Porvari aatelismiehenä) ja tekopyhyyttä (Tartuffe). Molièren teosten henkilöt eivät ole yksilöitä, vaan yleisinhimillisiä kuvauksia ihmisluonteesta. Näytelmien voimana on elävä vuoropuhelu, joka on luonnollisempaa kuin missään aikaisemmassa näytelmässä. Teosten heikkoutena voidaan pitää juonen kuljetusta ja usein heikkoa loppuratkaisua. Lopussa tapahtuu jokin onnekas sattumus: saadaan kirje, joka selvittää asiat tai henkilöt vain yhtäkkiä tunnistavat toisensa. Hänen näytelmänsä eivät saarnaa tai opeta, vaan korostavat kultaisen keskitien merkitystä.[23]

Vaikka Molière oli kiistatta suuri kirjailija, hän intti, että hänen näytelmänsä oli tehty näyttämölle, ja ensimmäisten julkaistujen näytelmiensä esipuheissa hän valittaa, että hänen piti julkaista välttääkseen niiden hyväksikäytön. Kaksi näytelmistä, Sievistelevät hupsut ja Sganarelle ou Le Cocu imaginaire, oli itse asiassa piratisoitu. Komediat hänen mielestään oli tehty näyteltäväksi. Tämä tosiasia unohtui 1800-luvulla. Tarvittiin moderneja näyttelijöitä kuten Louis Jouvet, Jean-Louis Barrault, Francis Huster, Michel Bouquet ja Denis Podalydès esittämään uusi ja tarkka käsitys hänen draamallisesta neroudestaan.[1]

Elämänsä loppupuolella Molière järjesti komean koottujen teosten laitoksen julkaisun kaikista näytelmistään, joka ilmestyi kuitenkin vasta noin 10 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[1]

Le Depit amoureux'n näytelmäjulkaisun kuvitus, Pierre Brissart 1682.
Vaimojen koulun näytelmäjulkaisun alkuperäispainos, François Chauveau 1663.

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Le Médecin volant, 1645
  • La Jalousie du barbouillé, 1650
  • L'Étourdi; ou, les contretemps ("Sekopää"), 1655
  • Le Dépit amoureux ("Rakastunut kiusankappale"), 1656
  • Le Docteur amoureux, 1658 (kadonnut)
  • Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules), 1659
  • Sganarelle ou Le Cocu imaginaire, 1660
  • Dom Garcie de Navarre; ou, le prince jaloux, 1661
  • L'École des maris, 1661, ensimmäinen tilaustyö hoville
  • Les Fâcheux, 1661, runollinen komediabaletti, tilaustyö hoville; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Vaimojen koulu (L'École des femmes), 1662
  • La Jalousie du Gros-René, 1663 (kadonnut)
  • La Critique de L’École des femmes, 1663, yksinäytöksinen keskustelunäytelmä
  • L’Impromptu de Versailles, 1663, yksinäytöksinen keskustelunäytelmä
  • Le Mariage forcé, 1664, runollinen komediabaletti; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Gros-René, petit enfant, 1664 (kadonnut)
  • La Princesse d'Élide, 1664, runollinen komediabaletti; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Tartuffe (Tartuffe ou L'Imposteur), kolminäytöksinen 1664 (kadonnut), viisinäytöksinen uusi versio 1669
  • Don Juan (Dom Juan; ou, le festin de pierre), 1665
  • L'Amour médecin, 1665, runollinen komediabaletti; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Ihmisvihaaja (Le Misanthrope ou L'Atrabilaire amoureux), 1666
  • Lääkäri vastoin tahtoansa (Le Médecin malgré lui), 1666
  • Mélicerte, 1666 (keskeneräinen)
  • Pastorale comique, 1667; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Le Sicilien ou L'Amour peintre, 1667, musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Amphitryon, 1668
  • George Dandin ou Le Mari confondu, 1668, runollinen komediabaletti; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Saituri (L' Avare), 1668
  • Monsieur de Pourceaugnac, 1669, tilaustyö kuningas Ludvig XIV:lle
  • Les Amants magnifiques, 1670, runollinen komediabaletti; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Porvari aatelismiehenä (Le Bourgeois Gentilhomme), 1670, tilaustyö; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Psyché, 1671, tilaustyö; runollinen tragediabaletti; musiikki Jean-Baptiste Lully
  • Les Fourberies de Scapin, 1671
  • La Comtesse d'Escarbagnas, 1671, runollinen komediabaletti; musiikki Marc-Antoine Charpentier
  • Oppineita naisia (Les Femmes savantes), 1672
  • Luulosairas (Le Malade imaginaire), 1673; musiikki Marc-Antoine Charpentier

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Molière: Komedioja 1. Naisten koulu, Tartuffe, Ihmisvihaaja, Amphitryon, Oppineet naiset. Suomentanut O. Manninen. Helsinki: WSOY, 1959.
  • Molière: Komedioja 2. Porvari aatelismiehenä, Sievistelevät hupsut, Don Juan, Lääkäri vastoin tahtoaan, Saituri, Luulosairas. Helsinki: WSOY, 1959.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 14, Aurinkokuninkaan aikakausi. WSOY 1982. ISBN 951-0-09742-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Tobin, Ronald W. & Moore, Will G.: Molière - French Genius, Comedic Master, Playwright | Britannica Encyclopaedia Britannica.
  2. ↑ a b Archives nationales: Tapissier et valet de chambre du roi, bourgeois de Paris, toujours ! Archives nationales, carnet de recherche. 17.1.2022. Viitattu 14.1.2026. (ranskaksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j Grimberg 1982, osa 14, s. 163–164.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k 4.7 Loistava teatteri ja nuori Molière – Eurooppalaisen teatterin historiaa disco.teak.fi. Viitattu 13.1.2026.
  5. ↑ a b Molière | Château de Versailles en.chateauversailles.fr. Viitattu 14.1.2026. (englanniksi)
  6. ↑ Karl Mantzius: Molièretiden. Päivälehti, 16.06.1904, nro 114, s. 3–4. Kansalliskirjasto. Viitattu 6.7.2014.
  7. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 165–166.
  8. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 166.
  9. ↑ a b Grimberg 1982, osa 14, s. 167.
  10. ↑ Louis XIV a eu Molière comme «valet tapissier de la Chambre du roi» parismatch.com. 10.1.2022. Viitattu 14.1.2026. (ranskaksi)
  11. ↑ a b c d e f g h i j k l m n 4.8 Aurinkokuningas ja kypsä Molière – Eurooppalaisen teatterin historiaa disco.teak.fi. Viitattu 13.1.2026.
  12. ↑ Grimberg 1982, osa 14 lähde tarkemmin?
  13. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 169–170.
  14. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 164 ja 170–171.
  15. ↑ a b Julia Prest: The Religious Climate, s. 28–35. Cambridge: Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-1-108-49321-5 Teoksen verkkoversio Viitattu 15.1.2026.
  16. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 174–175.
  17. ↑ Teaatteri. Turun Lehti, 2.10.1884, nro 115, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 06.07.2014.
  18. ↑ a b Grimberg 1982, osa 14, s. 177.
  19. ↑ Näyttelijä La Grangen muistiinpanot (kuva vieressä).
  20. ↑ a b Armande Béjart | Comédie-Française, Moliere, Tragedy | Britannica Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 21.12.2025. Viitattu 13.1.2026. (englanniksi)
  21. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 171, 177.
  22. ↑ a b Comédie-Française | French National Theatre & 400+ Years of History | Britannica Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 2.12.2025. Viitattu 15.1.2026. (englanniksi)
  23. ↑ Grimberg 1982, osa 14, s. 176.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Molièren näytelmiä

Sievistelevät hupsut – Naisten koulu – Tartuffe – Don Juan – Ihmisvihaaja – Lääkäri vastoin tahtoansa – Saituri – Porvari aatelismiehenä – Oppineita naisia – Luulosairas

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Molière&oldid=23787688”