Satiiri

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Charles Darwin apinana The Homet -lehdessä vuonna 1871 julkaistussa pilakuvassa. Karikatyyri liittyi tuolloiseen keskusteluun evoluutioteoriasta.

Satiiri on taiteen laji ja tyylikeino, joka tarkoittaa jonkin aiheen pilkkaavaa arvostelua.

Satiiri voidaan lukea huumorin lajiksi. Puhdasta komiikkaa se ei silti ole, sillä pyrkii pelkän huvittamisen sijasta esittämään kritiikkiä. Satiirin päätarkoitus onkin hauskuttamisen sijaan poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Naurua käytetään kohdetta vastaan ja kohteena olevaa henkilöä tai ilmiötä pilkataan, kun puhtaassa huumorissa kohdetta ymmärretään.[1]

Tragedia ja komedia olivat menneinä vuosisatoina ylväitä taidemuotoja. Niissä ei sopinut esittää paheellisia tai inhottavia ihmisiä tai olosuhteita. Kun taiteellinen ilmaisu vapautui 1700-luvulla, nousi esille ennen kiellettyjä alhaisia, perverssejä, rumia ja halpamaisia ilmiöitä. Satiirin keinoin ilmaistiin yhteiskunnan moraalista rappiota. Siitä muodostui 1900-luvun modernin kirjallisuuden keskeinen tyylisuunta. Henkilöhahmoissa on usein sadistinen paholainen ja hänen viattomia uhrejaan. Jos tyylilajiin yhdistetään romantiikkaa, siirrytään kauhukirjallisuuden ja mustan romantiikan alueelle.[2]

Esimerkki satiirisesta kirjallisuudesta on Jonathan Swiftin Gulliverin retket, jossa Swift ottaa satiirin keinoin kantaa muun muassa uskonsotiin ja ajan tieteeseen. Uskonkiistaa esittää kansaa jakava riita siitä, pitääkö kananmuna murtaa suiposta vai tylpästä päästä. Tämä riita laajentuu täysimittaiseksi sodaksi, joka vertautuu protestanttien ja katolisten sotaan Swiftin aikana.

Toinen satiirisen kirjallisuuden klassikko on Voltairen Candide. Siinä Voltaire kritisoi sodan ja kuoleman keinoin leibniziläistä optimismia, jonka mukaan ihmiskunta elää parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Satiiri Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajin ensimmäinen mestari oli Eino Leino, joka viljeli satiiria sekä runoissa että pakinoissa. Myös Erno Paasilinna ja Veikko Huovinen ovat leimautuneet tuotannossaan nimenomaan satiristeiksi. Huovisen pahennustakin herättäneet tarinat Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta ovat klassisia satiireja. Eräs satiirin mestariteos on Mark Twainin Huckleberry Finn, jossa päähenkilö muun muassa kauhistelee ystävyyttään neekeriorjan kanssa, koska sellainen on muka Jumalan tahdon vastaista. Huovisen Veitikka sisältää samanselvennä kirjallisen keinon jo teoksen nimessä.

Näyttämöllä etenkin revyyteatteri on käyttänyt vanhastaan satiirin keinoja. Arvo Salon Lapualaisooppera oli parodian keinoja taitavasti soveltanut 1960-luvun satiiri 1930-luvun politiikasta.

Suomalaisia satiirisia televisiosarjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–Sukulaisuus), s. 6100, art. satiiri. Otava, 1976. ISBN 951-1-05637-9.
  2. Schwanitz, Dietrich: Sivistyksen käsikirja: Kaikki, mikä tulee tietää, s. 227, 230–231. (Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999.) Suomentanut toimittaen Riitta Virkkunen. Helsinki: Ajatus, 2003. ISBN 951-20-6356-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kivistö, Sari & Riikonen, H. K.: Satiiri Suomessa. Lyhyt oppimäärä (SKS, 2013)

Satiirisivuja internetissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Tämä kirjallisuuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.