Anssi Mänttäri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Anssi Mänttäri
Anssi Mänttäri kesäkuussa 2012.
Anssi Mänttäri kesäkuussa 2012.
Syntymäaika 18. joulukuuta 1941
Syntymäpaikka Sippola
Ammatti elokuvaohjaaja
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Elokuvataiteen valtionpalkinto (kolme kertaa)

Anssi Mänttäri (s. 18. joulukuuta 1941 Sippola) on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä ja tuottaja.

Lapsuus ja nuoruuden haave[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mänttäri oli syntyisin Sippolasta mutta muutti myöhemmin äidin ja veljen kanssa Jokelaan. Hän katsoi ahkerasti elokuvia ja teini-ikäisenä hän haaveili tulosta näyttelijäksi. Hän harrastikin ahkerasti näyttelemistä 1950-60-lukujen taitteessa erilaisissa harrastajateatteriryhmissä ensin Hyvinkäällä ja sitten Helsingissä Kouluteatterissa sekä Liisankadulla Kellariteatterissa. Mänttärin kiinnostus heräsi, kun hän kuuli Mikko Niskasen etsivän amatöörinäyttelijöitä sotaelokuvaansa Sissit (1962). Mänttäri osallistui koekuvauksiin. Niskanen antoi hänelle muutaman repliikin roolin sotilaana suomalaisessa sissijoukkueessa, jota Matti Oraviston näyttelemä luutnantti Takala johtaa. Mänttärin roolinimi elokuvassa oli Mänttäri. Elokuvan tuotantoyhtiö oli Fennada-Filmi, ja elokuvan jälkeen Mänttäri sai paikan tuotantoyhtiöstä kuukausipalkkaisena järjestäjänä.[1]

1960- ja 1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hopeaa rajan takaa jäi Mänttärin viimeiseksi Fennada-elokuvaksi. Koko 1960-luvun hän järjestäjän tehtävien lisäksi toimi myös käsikirjoittajana, äänittäjänä ja pikkuosien näyttelijänä eri tuotantoyhtiöiden, kuten Suomi-Filmi Oy:n, Elokuva Oy:n ja FJ-Filmi Oy:n palveluksessa. 1968 hän palasi vielä Fennada-Filmin palvelukseen Erkko Kivikosken ohjaaman Kesyttömät veljekset -elokuvan käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana, ja hän myös näytteli elokuvassa pienen osan. Mänttäri kokeili 1969 ensimmäistä kertaa ohjaamista; tuloksena oli kehua saanut lyhytelokuva Ystävykset. 1970-luvulla Mänttäri meni Jörn Donner Productions Oy:n palvelukseen, jossa hän toimi pitkään tuotantopäällikkönä ja tuottajana.

Ensimmäinen ohjaustyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Donnerin yhtiö tarjosi tuotannolliset puitteet Mänttärin ensimmäiselle pitkän elokuvan ohjaustyölle. 1976 valmistunut Pyhä perhe oli Claes Anderssonin samannimiseen näytelmään perustuva alkoholismin kuvaus. Lasse Pöysti näyttelee perheenisää, joka päättää raitistua, mutta aloittaa kuitenkin juomisen uudestaan, koska perhe tuntuu sietävän häntä paremmin humalassa kuin selvänä. Jo Pyhää perhettä leimasi Mänttärin myöhemmälle tuotannolle ominainen näyttelijä- ja dialogikeskeisyys, ”kamarielokuvamaisuus”, josta Mänttäri ei juurikaan uransa aikana ole poikennut. Elokuva toi Pöystille Jussi-patsaan. Myös Birgitta Ulfssonin rooli elämäänsä turhautuneena aviovaimona huomioitiin. Vaikka Pyhä perhe saikin kiitosta, Mänttäri joutui odottamaan kuusi vuotta ennen kuin seuraavan kerran sai mahdollisuuden ohjata pitkän elokuvan.

Suvi-Marja Korvenheimo -trilogia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaa elokuvaansa varten Anssi Mänttäri oli jo perustanut oman tuotantoyhtiön Reppufilmi Oy:n. Hän ei saanut tukea elokuvalleen Suomen elokuvasäätiöltä omalla nimellään, joten hän käytti salanimeä Suvi-Marja Korvenheimo. Hän ohjasi elokuvan Toto (1982), joka on komediallinen tarina raveissa yllättäen suuren summan voittaneesta miehestä. Vaikka salanimi pian paljastuikin, jatkoi Mänttäri Korvenheimo-elokuviaan trilogiaksi asti. Regina ja miehet (1983) oli elokuva toimittajasta (Rea Mauranen), joka menettää elämänsä miehet, koska rakastaa liikaa itseään. Jörn Donner näytteli elokuvassa itsensä oloista kirjailijaa. Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) oli trilogian viimeinen elokuva, ja se keskittyi irvailemaan Helsingin kulttuuripiirejä.

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anssi Mänttäri jatkoi ohjaajana ja käsikirjoittajana ahkerasti koko 1980-luvun ajan. Korvenheimo-trilogian jälkeen Mänttäri ohjasi vuonna 1984 elokuvat Rakkauselokuva ja Kello. Ensimmäinen on tarina pariskunnasta, joka on pitkän aikaa yrittänyt saada itselleen lasta, mutta epäonnistunut useamman kerran. Vaimo tulee kuitenkin raskaaksi syrjähypyn jälkeen. Kello on minimalistinen elokuva, joka sijoittuu lähinnä yhteen asuntoon, jossa kaksi tahoillaan naimisissa olevaa toisilleen ennestään vierasta ihmistä tekee tiliä elämästään. Pääosissa Paavo Piskonen ja Riitta Havukainen. Elokuva on nopeimmin (parissa vuorokaudessa) kuvattu kotimainen elokuva.

Vuonna 1985 Mänttäriltä valmistui jälleen kaksi pitkää elokuvaa: Ylösnousemus ja Viimeiset rotannahat. Ylösnousemus on Ilkka Kylävaaran pääosittama musta komedia miehestä, joka lavastaa oman itsemurhansa ja kuvittelee, että häntä tullaan kaipaamaan ”kuolemansa” jälkeen, mutta erehtyy. Myös Viimeiset rotannahat on komediallinen elokuva, jossa Anssi Mänttärin itsensä näyttelemä ”Valkopukuinen mies” vaeltelee paikasta toiseen ja eksyy elämässään yhä enemmän.

Näkemiin, hyvästi (1986) on tarina eronneesta naisesta, joka käy kamppailua häntä yhä rakastavan entisen aviomiehen ja uuden miesystävän välillä. Morena (1986) on Saksassa kuvattu elokuva, jossa Mänttäri näyttelee jälleen itse pääosaa, ”Punapartaista miestä”. Samana vuonna valmistui myös Paavo Haavikon näytelmään pohjautuva Kuningas lähtee Ranskaan, joka on minimalistinen ”historiallinen seikkailuelokuva”. Anni tahtoo äidin (1989) on Mänttärin ensimmäinen ja myös viimeiseksi jäänyt musikaali ja myös hänen ainoa lastenelokuvansa. Tarinan keskiössä on pieni tyttö, joka yrittää etsiä leskeksi jääneelle isälleen uutta vaimoa.

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuttolinnun aika (1991) on mainittu Mänttärin parhaaksi elokuvaksi.lähde? Se on tarina Antti Litjan näyttelemästä keski-ikäisestä eronneesta miehestä, joka yrittää luoda uudelleen suhdetta nyt jo myöhäisteini-ikäiseen tyttäreensä. Mestari (1992) puolestaan on ensimmäinen Matti Nykänen -ilmiöön keskittyvä elokuva. Vaikka suoraa yhteyttä Matti Nykäseen ei mainittu, yhteys on luettavissa kuvien ja rivien välistä. Elokuva ei niinkään keskity Konsta Mäkelän esittämään mäkihyppääjä Teemu Kimpilään kuin hänen ympärillään pyörivään julkisuuteen, iltapäivälehtiin ja liikemaailmaan. Kun Teemu Kimpilä erään kisan jälkeen päättää kadota, se saa Suomen liikemaailman ja politiikan sekaisin. Mustan komedian pääosaa, Kimpilää etsivää iltapäivälehden toimittajaa näytteli Kari Väänänen.

Marraskuun harmaa valo (1993) on poikkeuksellisesti rikoselokuva, joka kertoo elämänsä liiketoiminnalle omistaneen miehen tunnekylmyydestä. Se on kokonaan Tallinnassa kuvattu tarina Esko Salmisen näyttelemästä suomalaisesta liikemiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää tilaisuuden tullen tappaa huoneeseen eksyneen epätoivoisen pankkiryöstäjän.

Vuonna 1997 valmistunut Palkkasoturi on pääosin helsinkiläiseen kapakkaan sijoittuva ja sen asiakkaista kertova elokuva. Tarinan keskiöön nousee Ilkka Heiskasen näyttelemä mies, joka päättää ryhtyä palkkasoturiksi, koska ainoastaan valta päättää toisen ihmisen elämästä saa hänet tuntemaan itsensä ihmiseksi.

Palkkasoturin jälkeen Mänttäri ohjasi vuonna 1999 Dirlandaa -nimisen komedian Espanjaan kielitaidottomaksi matkaoppaaksi päätyvästä miehestä. Elokuva ei saanut tuotantotukea elokuvasäätiöltä, ja sen rahoituksesta huolehti televisiokanava Nelonen.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dirlandaan jälkeen seurasi viiden vuoden tauko ennen Mänttärin seuraavaa elokuvaa Joensuun Elli (2004), joka pohjautuu Heikki Turusen samannimiseen klassikkoromaaniin ja on siten yksi kolmesta muuhun kuin hänen omaan kirjalliseen alkuperäisaiheeseensa perustuvasta elokuvasta Pyhän perheen ja Kuningas lähtee Ranskaan -elokuvan lisäksi. Joensuun Elli on tarina kolmesta päivästä ennen juhannusta. Jenni Banerjee näyttelee nuorta Paula-nimistä naista, johon yksi jos toinen elokuvan mieshenkilöistä on ihastunut. Elokuva on varsin värikäs kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita suomalaisessa kesässä.

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkien elokuvien lisäksi Mänttäri on tehnyt useita töitä myös televisiolle. Hän on dramatisoinnut ja ohjannut vuosina 1987−1999 kaikkiaan viisi Pentti Kirstilän Hanhivaara -dekkaria televisioelokuviksi tai -sarjoiksi.

Vuonna 1995 Mänttäri ohjasi pitkän, komediallisen televisiosarjan Mahdottoman tavallinen Jorma Laine, jossa Puntti Valtonen näyttelee nimihenkilöä, epätoivoisesti uutta työpaikkaa etsivää miestä.

Mänttäri on tehnyt myös muutamia dokumentteja ja lyhytelokuvia.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkät ohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkät elokuvat (kaikki)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ystävykset, 1969 (ohjaus, tuottaja, käsikirjoitus)
  • Debyytti, 1981 (tuottaja)
  • Jotkut tiestä ovat ehkä kuulleet minusta, 1985 (ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijä)
  • Tyttö ja bassokitara, 1987 (ohjaus, käsikirjoitus)
  • Siihen aikaan kun isä lipputangon osti, 1995 (ohjaus, käsikirjoitus, puvustus)
  • Varpunen jouluyönä, 2005 (käsikirjoitus, ohjaus, tuottaja, näyttelijä 4. pukki, lavastus)
  • Tarkastaja, 2011 (käsikirjoitus, ohjaus, tuottaja, muusikko)

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Metsurit, 1979 (tuottaja)
  • Salama, 1986 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja, muusikko)
  • Romana, 1996 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja)
  • Vaalit, 1997 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja)
  • Kuubalainen serenadi, 1997 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja)
  • Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa eli näin tehtiin Dirlandaa, 1999 (ohjaus, tuottaja)
  • Kulttuurikolari Mosambikissa, 2000 (ohjaus [yhdessä Bert Sonnenscheinin kanssa])
  • Sata vuotta, tuhat taistelua, 2005 (ohjaus)

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aho, Arja: Valomerkki sytytti idean elokuvajuhlista. Helsingin Sanomat, 18.12.2011, s. 7.
  2. Eskon puumerkin saajat Aleksis Kiven Seura. Viitattu 12.10.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]