Anssi Mänttäri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Anssi Mänttäri
Anssi Mänttäri kesäkuussa 2012.
Anssi Mänttäri kesäkuussa 2012.
Syntymäaika 18. joulukuuta 1941
Syntymäpaikka Sippola
Ammatti Elokuvaohjaaja
Aiheesta muualla
Elonet
Palkinnot

Elokuvataiteen valtionpalkinto (kolme kertaa)

Anssi Mänttäri (s. 18. joulukuuta 1941 Sippola) on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä ja tuottaja.

Lapsuus ja nuoruuden haave[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sippolasta kotoisin oleva Mänttäri muutti vanhempiensa avioeron jälkeen äidin ja veljen kanssa Jokelaan. Sitä ennen hän oli jo katsonut ahkerasti elokuvia kotipaikkakunnalla saatuaan lippuja pieniä palveluksia vastaan. Teini-ikäisenä hän haaveili tulosta näyttelijäksi. Hän harrastikin ahkerasti näyttelemistä 1950-60-lukujen taitteessa erilaisissa harrastajateatteriryhmissä ensin Hyvinkäällä ja sitten Helsingissä Kouluteatterissa sekä Liisankadulla nuorisoteatterissa. Mänttärin kiinnostus heräsi, kun hän kuuli Mikko Niskasen etsivän amatöörinäyttelijöitä sotaelokuvaansa Sissit (1962). Mänttäri osallistui koekuvauksiin. Niskanen antoi hänelle muutaman repliikin roolin suomalaisena sissijoukkueen sotilaana, jota Matti Oraviston näyttelemä luutnantti Takala elokuvassa johtaa. Mänttärin roolinimi elokuvassa oli Mänttäri. Fennada-Filmi toimi elokuvan tuottajana, ja elokuvan jälkeen Mänttäri sai paikan tuotantoyhtiöstä kuukausipalkkaisena järjestäjänä.[1]

1960- ja 1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hopeaa rajan takaa jäi toistaiseksi Mänttärin viimeiseksi Fennada-elokuvaksi. Koko 1960-luvun hän järjestäjän tehtävien lisäksi toimi myös käsikirjoittajana, äänittäjänä ja pikkuosien näyttelijänä eri tuotantoyhtiöiden, kuten Suomi-Filmi Oy:n, Elokuva Oy:n ja FJ-Filmi Oy:n palveluksessa. 1968 hän palasi vielä Fennada-Filmin palvelukseen Erkko Kivikosken ohjaaman Kesyttömät veljekset -elokuvan käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana, ja hän myös näytteli elokuvassa pienen osan. Mänttäri kokeili 1969 ensimmäistä kertaa ohjaamista; tuloksena oli kehua saanut lyhytelokuva Ystävykset. 1970-luvulla Mänttäri meni Jörn Donner Productions Oy:n palvelukseen, jossa hän toimi pitkään tuotantopäällikkönä ja tuottajana.

Ensimmäinen ohjaustyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Donnerin yhtiö tarjosi tuotannolliset puitteet Anssi Mänttärin ensimmäiselle pitkän elokuvan ohjaustyölle. 1976 valmistunut Pyhä perhe oli Claes Anderssonin samannimiseen näytelmään perustuva alkoholismin kuvaus. Lasse Pöysti näyttelee perheenisää, joka päättää raitistua, mutta aloittaa kuitenkin juomisen uudestaan, koska perhe tuntuu sietävän häntä paremmin humalassa kuin selvänä. Jo Pyhää perhettä leimasi Mänttärin myöhemmälle tuotannolle ominainen näyttelijä- ja dialogikeskeisyys, "kamarielokuvamaisuus", josta Mänttäri ei juurikaan uransa aikana ole poikennut. Elokuva toi Lasse Pöystille Jussi-patsaan. Myös Birgitta Ulfssonin rooli elämäänsä turhautuneena aviovaimona huomioitiin. Vaikka Pyhä perhe saikin kiitosta, joutui Mänttäri odottamaan kuusi vuotta ennen kuin seuraavan kerran sai mahdollisuuden ohjata pitkän elokuvan.

Suvi-Marja Korvenheimo -trilogia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaa elokuvaansa varten Anssi Mänttäri oli jo perustanut oman tuotantoyhtiön Reppufilmi Oy:n. Hän ei saanut omalla nimellään tukea elokuvalleen Suomen elokuvasäätiöltä, joten hän käytti salanimeä Suvi-Marja Korvenheimo. Hän ohjasi elokuvan Toto (1982), joka on komediallinen tarina raveissa yllättäen suuren summan voittaneesta miehestä. Vaikka salanimi pian paljastuikin, jatkoi Mänttäri Korvenheimo-elokuviaan trilogiaksi asti. Regina ja miehet (1983) oli elokuva toimittajasta (Rea Mauranen), joka menettää elämänsä miehet, koska rakastaa liikaa itseään. Jörn Donner näytteli elokuvassa itsensä oloista kirjailijaa. Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) oli trilogian viimeinen elokuva, ja se keskittyi irvailemaan Helsingin kulttuuripiirejä. Elokuvassa monella hahmolla oli enemmän tai vähemmän vastineensa todellisuudessa.lähde?

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anssi Mänttäri jatkoi ohjaajana ja käsikirjoittajana ahkerasti koko 1980-luvun ajan. Korvenheimo-trilogian jälkeen Mänttäri ohjasi vuonna 1984 elokuvat Rakkauselokuva ja Kello. Ensimmäinen oli tarina pariskunnasta, joka pitkän aikaa oli yrittänyt saada itselleen lasta, mutta epäonnistunut useamman kerran. Vaimo tulee kuitenkin raskaaksi syrjähypyn jälkeen. Kello on minimalistinen elokuva, joka sijoittuu lähinnä yhteen asuntoon, jossa kaksi tahoillaan naimisissa olevaa toisilleen ennestään vierasta ihmistä tekee tiliä elämästään. Pääosissa Paavo Piskonen ja Riitta Havukainen. Elokuva on nopeimmin (noin kaksi vuorokautta) kuvattu kotimainen elokuva.

Vuonna 1985 Mänttäriltä valmistui jälleen kaksi pitkää elokuvaa: Ylösnousemus ja Viimeiset rotannahat. Ylösnousemus oli Ilkka Kylävaaran pääosittama musta komedia miehestä, joka lavastaa oman itsemurhansa ja kuvittelee, että häntä tullaan kaipaamaan "kuolemansa" jälkeen, mutta erehtyy. Viimeiset rotannahat oli myös komediallinen elokuva, jossa Anssi Mänttärin itsensä näyttelemä "Valkopukuinen mies" vaeltelee paikasta toiseen ja eksyy elämässään yhä enemmän.

Näkemiin, hyvästi (1986) oli tarina eronneesta naisesta, joka joutui taistelemaan häntä yhä rakastavan entisen aviomiehen sekä uuden poikaystävän välillä. Morena (1986) oli Saksassa kuvattu elokuva, jossa Mänttäri näytteli jälleen itse pääosaa, "Punapartaista miestä". Samana vuonna valmistui myös Paavo Haavikon näytelmään pohjautuva Kuningas lähtee Ranskaan, joka on minimalistinen "historiallinen seikkailuelokuva". Anni tahtoo äidin (1989) oli Mänttärin ensimmäinen ja myös viimeiseksi jäänyt musikaali ja myös hänen ainoa lastenelokuvansa. Tarinan keskiössä on pieni tyttö, joka yrittää etsiä uutta vaimoa leskeksi jääneelle isälleen.

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Mänttärin tuotantotahti hiljeni 1990-luvulle tultaess, ei se kuitenkaan laskenut hänen elokuviensa arvostusta. Muuttolinnun aika (1991) on monessa yhteydessä mainittu Mänttärin parhaaksi elokuvaksi.lähde? Se on tarina Antti Litjan näyttelemästä keski-ikäisestä eronneesta miehestä, joka yrittää luoda uudelleen suhdetta nyt jo myöhäisteini-ikäiseen tyttäreensä. Mestari (1992) puolestaan oli ensimmäinen Matti Nykänen -ilmiöön keskittyvä elokuva. Vaikka suoraa yhteyttä Matti Nykäseen ei mainittu, on se luettavissa kuvien ja rivien välistä. Elokuva ei niinkään keskity Konsta Mäkelän esittämään mäkihyppääjä Teemu Kimpilään kuin hänen ympärillään pyörivään julkisuuteen, iltapäivälehtiin ja liikemaailmaan. Kun Teemu Kimpilä erään kisan jälkeen päättää kadota, se saa Suomen liikemaailman ja politiikan sekaisin. Mustan komedian pääosaa, Kimpilää etsivää iltapäivälehden toimittajaa näytteli Kari Väänänen.

Marraskuun harmaa valo (1993) on poikkeuksellisesti rikoselokuva, joka kertoo elämänsä liiketoiminnalle omistaneen miehen tunnekylmyydestä. Se on kokonaan Tallinnassa kuvattu tarina Esko Salmisen näyttelemästä suomalaisesta liikemiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää tilaisuuden tullen tappaa huoneeseen eksyneen epätoivoisen pankkiryöstäjän.

1997 valmistunut Palkkasoturi on pääosin helsinkiläiseen kapakkaan sijoittuva ja sen asiakkaista kertova elokuva. Tarinan keskiöön nousee Ilkka Heiskasen näyttelemä mies, joka päättää ryhtyä palkkasoturiksi, koska ainoastaan valta päättää toisen ihmisen elämästä saa hänet tuntemaan itsensä ihmiseksi.

Palkkasoturin jälkeen Mänttäri ohjasi Dirlandaa (1999) -nimisen komedian Espanjaan kielitaidottomaksi matkaoppaaksi päätyvästä miehestä. Vaikka Mänttäri ei koskaan mielestään ole joutunut tekemään taiteellisia kompromisseja, hän pitää Dirlandaata kuitenkin yleisöystävällisimpänä elokuvanaan.lähde? Elokuva ei saanut markkaakaan tuotantotukea elokuvasäätiöltä, ja sen rahoituksesta huolehti TV-kanava Nelonen.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dirlandaan jälkeen seurasi viiden vuoden tauko ennen Mänttärin seuraavaa elokuvaa Joensuun Elli (2004), joka pohjautuu Heikki Turusen samannimiseen klassikkoromaaniin ja on siten Pyhän perheen ja Kuningas lähtee Ranskaan -elokuvien lisäksi Mänttärin ainoa johonkin muuhun kuin hänen omaan kirjalliseen alkuperäisaiheeseensa perustuva elokuva. Joensuun Elli on tarina kolmesta päivästä ennen juhannusta. Jenni Banerjee näyttelee Paulaa, nuorta naista, johon yksi jos toinen elokuvan mieshenkilöistä on ihastunut. Elokuva on varsin värikäs kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita suomalaisessa kesässä.

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkien elokuvien lisäksi Mänttäri on tehnyt useita töitä myös televisiolle: Hän on dramatisoinnut ja ohjannut vuosina 1987−1999 kaikkiaan viisi Pentti Kirstilän Hanhivaara -dekkaria televisioelokuviksi tai -sarjoiksi.

Vuonna 1995 Mänttäri ohjasi pitkän, komediallisen televisiosarjan Mahdottoman tavallinen Jorma Laine, jossa Puntti Valtonen näyttelee nimihenkilöä, epätoivoisesti uutta työpaikkaa etsivää miestä.

Mänttäri on tehnyt myös muutamia dokumentteja ja lyhytelokuvia.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkät ohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkät elokuvat (kaikki)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ystävykset, 1969 (ohjaus, tuottaja, käsikirjoitus)
  • Debyytti, 1981 (tuottaja)
  • Jotkut tiestä ovat ehkä kuulleet minusta, 1985 (ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijä)
  • Tyttö ja bassokitara, 1987 (ohjaus, käsikirjoitus)
  • Siihen aikaan kun isä lipputangon osti, 1995 (ohjaus, käsikirjoitus, puvustus)
  • Varpunen jouluyönä, 2005 (käsikirjoitus, ohjaus, tuottaja, näyttelijä 4. pukki, lavastus)
  • Tarkastaja, 2011 (käsikirjoitus, ohjaus, tuottaja, muusikko)

TV-työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Metsurit, 1979 (tuottaja)
  • Salama, 1986 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja, muusikko)
  • Romana, 1996 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja)
  • Vaalit, 1997 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja)
  • Kuubalainen serenadi, 1997 (ohjaus, käsikirjoitus, tuottaja)
  • Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa eli näin tehtiin Dirlandaa, 1999 (ohjaus, tuottaja)
  • Kulttuurikolari Mosambikissa, 2000 (ohjaus [yhdessä Bert Sonnenscheinin kanssa])
  • Sata vuotta, tuhat taistelua, 2005 (ohjaus)

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aho, Arja: Valomerkki sytytti idean elokuvajuhlista. Helsingin Sanomat, 18.12.2011, s. 7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]