Esko Salminen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta näyttelijästä. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu täsmennyssivulla.
Esko Salminen
Esko Salminen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Esko Salminen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Henkilötiedot
Koko nimi Esko Kullervo Salminen
Syntynyt12. lokakuuta 1940 (ikä 80)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Näyttelijä
Aktiivisena 1960–
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Esko Kullervo Salminen (s. 12. lokakuuta 1940 Helsinki) on suomalainen näyttelijä. Jo varhaislapsuudessaan Suomen Kansallisteatterin elämänmenoon kosketuksen saanut Salminen on yli 60 vuotta kestäneen uransa aikana ottanut taiteellisia voittoja niin traagisten kuin koomistenkin roolien tulkitsijana ja kohonnut yhdeksi merkittävistä suomalaisista näyttämötaiteilijoista.[5]

Salminen on profiloitunut laajaa tunneskaalaa vaativien klassisten roolien näyttelijänä ja osoittanut paitsi hioutunutta tekniikkaa, myös huomattavaa fyysisyyttä.[2] Suurimman osan urastaan hän on tehnyt Kansallisteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. 1970-luvulla Salmisella oli intensiivinen jakso Turun kaupunginteatterissa, jossa hän kuului ensembleen, joka sai suosiota vahvalla tulkinnallaan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.

Elokuvauransa Salminen aloitti suomalaisen elokuvan studiokauden loppuvuosina lähinnä komedioissa ja iskelmäelokuvissa. Sittemmin hän on näytellyt laaja-alaisesti niin draamoissa kuin komedioissakin. 1990-luvulla Salminen näytteli MTV3:n suosituissa komediasarjoissa ja kevyessä draamatuotannossa. Hän on näytellyt myös useissa televisioelokuvissa ja tehnyt lukuisia radiorooleja.

Salmisen luotto-ohjaajia vuosien varrella ovat olleet Jack Witikka, Kalle Holmberg, Ralf Långbacka, Arto af Hällström ja Laura Jäntti.[6] Elokuvataiteessa hän on työskennellyt useaan otteeseen Matti Kassilan ohjaamana.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äiti on tumma kaunis nainen oviaukossa. Tukka heilahtaa ja hän sanoo: Muista, Esko, me ei antauduta ehdoitta. Me ei, Esko, antauduta ehdoitta, muista aina.

– Esko Salminen lapsuusvuosistaan[7]

Esko Salmisen vanhemmat olivat näyttelijät Unto Salminen ja Kyllikki Väre. Kumpainenkin työskenteli 1940-luvulla Suomen Kansallisteatterissa, josta tuli merkittävä osa Eskon varhaislapsuutta: "Vähän kalman hajua, vanhojen näyttelijöiden ruumiita… Ehkä tuoksahdus vanhaa viinaakin --- ", Salminen kertoo lapsuusmuistoistaan.[8] Hän vahvisti muistelmissaan myös kauan liikkuneen huhun, jonka mukaan hänen biologinen isänsä oli näyttelijä Tauno Palo.[9] Salmisen lapsuudenkoti sijaitsi Helsingin Kruununhaassa Kirjatyöntekijänkadulla, samassa talossa asui muun muassa Krohnin perhe.[10] Taloudellisesti hänen perheensä tuli hyvin toimeen ja lähiympäristössä asui runsaasti kulttuurivaikuttajia, joiden kanssa Salmiset olivat aktiivisesti vuorovaikutuksessa. Kyllikki Väre kuoli aivoverenvuotoon Eskon ollessa kymmenvuotias, Väre oli erotettu Kansallisteatterista 1947.[11] Unto Salminen joutui hunningolle puolisonsa kuoleman jälkeen, alkoholismin ohella hän kärsi nivelreumasta – entiselle maajoukkuetason urheilijalle tilanne oli erityisen hankala. Hänet erotettiin Kansallisteatterista 1951.[12]

Teinivuosinaan Esko Salminen osoitti taiteellista ja liikunnallista lahjakkuutta.[13] Hän kävi 15-vuotiaaksi saakka koulua Helsingin Kulmakoulussa.[14] Samaan aikaan hän työskenteli enonsa rautakaupassa varastomiehenä ja sittemmin myyjänä; hänestä suunniteltiin myös yrityksen toiminnan jatkajaa.[15] Unto Salminen avioitui toistamiseen 1950-luvun puolivälissä ja Esko Salminen alkoi samoihin aikoihin jälleen kiinnostua teatteritaiteesta. Nuorempi Salminen kuului 1956 perustetun Kellariteatterin varhaisimpaan ensembleen yhdessä muun muassa Liana Kaarinan, Antti Litjan ja Katriina Rinteen kera. Nuoren teatteriryhmän ensimmäiset näytökset, Onnen päivät, Ruma Elsa ja Charleyn täti, ovat myös suomalaisen televisiotoiminnan varhaishistoriaa. Ne esitettiin suorina lähetyksinä. Helsingin Sanomien Sole Uexküll huomioi Salmisen ”luontaisen ilmaisukyvyn” ja nyanssien hallinnan 22. huhtikuuta 1958 julkaistussa Charleyn tädin arvostelussa. Uexküll havaitsi toisaalta Salmisen puhetekniset puutteet, ja piti niiden korjaamista ensisijaisena, mikäli tämä aikoo teatterialalle; " --- ja olisipa sääli ellei aikoisi, kun perittyä lahjaa on näin valtavasti", Uexküll kirjoitti.[16]

Lahjojensa ansiosta Salmiselle tarjoutui mahdollisuus ryhtyä teatteriuralle ilman koulutusta: Kotkan teatterin Jouko Paavola olisi kiinnittänyt hänet saman tien. Jalmari Rinne kannusti vakaasti Salmista hankkimaan muodollisen pätevyyden: Salmiselle järjestettiin oma pääsykoe Teatterikouluun syksyllä 1958, pääsykoetehtävät olivat samat kuin muillekin. Jälkeenpäin Salminen arvioi saaneensa koulusta välttämättömän teoreettisen ja teknisen opin, valmiudet selviytyä näyttelijän ammatista. Salminen oli koulun nuorin, hänen kurssinsa "henkinen isä" oli Mikko Majanlahti, samalla kurssilla oli muun muassa Rose-Marie Precht.[17]

Toisen lukuvuoden jälkeisenä kesänä Salminen saavutti ensimmäisen taiteellisen voittonsa Turun Samppalinnan kesäteatterissa. Näytelmä oli Aleksis Kiven Kullervo.[18] Elokuva-aitta kirjoitti näytelmästä laajan artikkelin otsikkona "Kullervo riehuu Samppalinnan mäellä". Myös Suomen tuolloinen presidenttipari näki Kullervon.[19] Salminen laskee näyttämövuosiensa alkaneen kyseisestä näytelmästä kesällä 1960, jolloin hän oli yhdeksäntoista. Hän sai näytellä ammattilaisten kanssa opiskelijana, ei enää näyttämötaiteen harrastajana.[20] Kyseiset ammattilaiset olivat muun muassa Vili Auvinen, Kaisu Leppänen, Eila Roine ja Veikko Sinisalo.[18]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansallisteatteri 1961–1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterikoulun päätyttyä vuonna 1961 Salmisen oli määrä aloittaa Turun kaupunginteatterissa, mutta lopulta hänet kiinnitettiin Suomen Kansallisteatteriin, missä hänen uransa alkoi vaisusti.[21] Hänen ensimmäinen merkittävä roolinsa oli juutalaispoika Andri Max Frischin näytelmässä Andorra. Salminen itse ei pitänyt suorituksestaan, mutta kriitikkovastaanotto oli myönteinen ja hän sai enemmän roolitehtäviä.[22]

Salmisen varsinainen riemuvoitto Kansallisteatterissa oli Eskon rooli Aleksis Kiven Nummisuutareissa. Suorituksen fyysisyys sai erityistä huomiota: ”Tuskin meillä on tämän Eskon veroista ulkonaisia humalan ilmauksia – ilmahyppyjä, aitalentoja ja muuta mahdollista, hyvin irrallista akrobatiaa!”, Ilta-Sanomat hehkutti.[23] Seuraava taiteellinen voitto oli nimiosa Marcel Pagnolin näytelmässä Marius kevätkaudella 1966.[24] Salminen oli alkanut saada arvostusta Kansallisteatterin näyttelijänä, ja päätti irtisanoutua vuonna 1969, mikä sai teatterin johdon ymmälleen.[25]

Ainoan teatterikiertueensa Salminen teki kesällä 1962. Kiertue oli jatkoa Ansa Ikosen 25-vuotiskiertueelle ja sillä olivat mukana edellä mainittujen lisäksi Tauno Palo, Uuno Hemmo, Katriina Rinne ja Tommi Rinne. Kiertueella esitettiin Katariina Suuren elämästä kertovaa komediaa Keisarinna ja se veti katsomot täyteen. Salminen näytteli Katariinan nuorta rakastajaa.[26]

Helsingin Kaupunginteatteri 1969–1971[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun taitteessa suomalainen teatteri oli voimakkaasti politisoitunut ja niin sanottu yhteiskunnallinen teatteri oli muotia. Suomalaisessa yhteiskunnassa teatteri oli tuohon aikaan merkittävä voima sekä taiteellisesti että poliittisesti ja etenkin kaupunginteattereiden ohjelmisto ja johto heijasteli paikallisia poliittisia voimasuhteita.[27]

Yhteiskunnallisen teatterin airut Ralf Långbacka houkutteli Esko Salmisen Helsingin Kaupunginteatteriin, missä tämä aloitti syyskaudella 1969. Salmisella oli merkittävä rooli Dostojevskin romaaniin perustuvassa näytelmässä Riivaajat ja kyseisen roolin puitteissa hän protestoi Eugen Terttulan, Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan puolesta. Osa kaupunginteatterin väestä oli halunnut kyseisen kolmikon teatterin johtoon, lopulta johtajaksi valittiin kuitenkin Timo Tiusanen, jonka teatterin hallitus puolestaan olisi halunnut edellä mainitun kolmikon lisäksi johtajiston neljänneksi jäseneksi.[27]

Turun kaupunginteatteri 1971–1977[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen päätti Helsingin Kaupunginteatterin kautensa kevääseen 1971 yhdessä Holmbergin ja Långbackan kanssa. Kolmikko siirtyi Turkuun ja Salmisen tuolloinen elämänkumppani Heidi Krohn seurasi perässä vuotta myöhemmin.[28] Turun kauden tapaus oli Kiven Seitsemän veljestä. Salminen näytteli Juhania, ensi-ilta oli joulukuussa 1972 ja näytelmää esitettiin kolmen vuoden aikana lähes 250 kertaa.[29] Näytös vieraili myös ulkomailla, "Berliinissä tuli sellaisia väliaplodeja, että näyttämölläkin hämmästyttiin", Salminen muistelee.[30] Sole Uexküll piti Seitsemää veljestä "nerokkaana teatterina" ja ylisti Salmisen Juhania "mahtavaksi". Aamulehden Olavi Veistäjä huomioi Salmisen taiteellisen rekisterin laajuuden, "sokeasta vimmasta herkkään kyynelehtimiseen".[31] Saksalaisen kritiikin mielestä Turun kaupunginteatteri oli löytänyt Seitsemässä veljeksessä spontaniteetin ja alkuvoiman.[32]

Seitsemästä veljeksestä tehtiin kahdesta eri yleisönäytöksestä koottu televisiotaltionti vuonna 1975. Se julkaistiin DVD:nä vuonna 2015. Myös televisioversio sai hyvän vastaanoton. Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa tammikuussa 1976: "Sana taltiointi itseasiassa unohtui: katsoimme elävää teatteriesitystä."[33]

Salmisen Turun vuosien toinen taiteellinen voitto oli Ernst Bruun Olsenin Van Gogh ja postinkantaja. Långbackan ohjaama tuotanto sai ensi-iltansa syystalvella 1975. Salminen näytteli van Goghia, postinkantajaa näytteli Martti Tschokkinen. Itä-Häme-lehden Maija Kippola kehui Salmisen suoritusta "näyttämölliseksi ihmeeksi". "Erittäin kiintoisaa tulee olemaan, miten hän saa repäistyksi itsensä irti van Goghista", Kippola kirjoitti arviossaan.[34]

Myös Dantonin rooli Georg Büchnerin näytelmässä Dantonin kuolema kuuluu Salmisen Turun kauden voittoihin, hän itse kuvailee roolia "valtavaksi" ja "filosofialtaan suunnattomaksi". Turun kaupunginteatterin kaudellaan Salminen näytteli myös muun muassa näytelmissä Kuningas Lear, Kirsikkapuisto ja Aleksis Kiven farssissa Olviretki, joka jäi Turun vuosien viimeiseksi näytelmäksi.[35] Kaikkiaan Turun vuodet olivat Salmisen elämässä kiihkeitä ja kuluttavia.[36]

Helsingin Kaupunginteatteri 1977–1992[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1977 Salminen palasi Heidi Krohnin kanssa Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hänen ensimmäinen suuri roolinsa oli nimiosa Shakespearen Othellossa. Salminen itse pitää Othelloa rajuine tunnetilojen vaihteluineen raskaimpana roolinaan Dantonin ohella.[37] Vuonna 1981 Salminen näytteli yhdessä Jukka-Pekka Palon kanssa nimiroolin Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt, jossa Salminen näytteli vanhaa ja Palo nuorta Gyntiä.[38][39] Ralf Långbackan ohjaamasta näytelmästä tuli yleisö- ja arvostelumenestys: se sai yli 120 000 katsojaa. Vuorotellen Peer Gyntin roolin kanssa Salminen näytteli Eddie Carbonea Arthur Millerin teoksessa Näköala sillalta. Ohjaajana oli Jack Witikka. Eddien rooli on yksi Salmisen mieluisimpia, ja hän kutsuu sitä "köyhän miehen Othelloksi".[40]

Loppuvuodesta 1985 ensi-iltaan tullut Tartuffe sai huomiota pohjoismaisilla teatterifestivaaleilla. Salminen tulkitsi Holmbergin ohjaamassa teoksessa Orgonin roolin, nimiroolin teki Juha Muje. Lokakuussa 1986 sai ensi-iltansa Neil Hardwickin ohjaama farssi Leikitäänkö lääkäriä, jonka ennakkonäytökset onnistuivat erinomaisesti, mutta ensi-ilta oli fiasko. Lopulta näytelmästä tuli kuitenkin menestys. "Meille se oli hieno oppitunti englantilaisesta teatterista ja ajoituksen aritmetiikasta", Salminen kuvailee.[41]

Holmbergin ohjaamassa Macbethissä Salminen näytteli nimiroolin. Joulukuussa 1989 ensi-iltaan tullut näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton. Salmisen viimeiseksi rooliksi Helsingin Kaupunginteatterissa jäi siltä erää Fagin näytelmässä Oliver Twist.[42]

Suomen Kansallisteatteri 1992–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Salmisen paluuroolina Kansallisessa oli Eugene O'Neill näytelmässä Elämää pitempi yö. Lars Norénin kirjoittaman teoksen ohjasi Kurt Nuotio. Helsingin Sanomien Kirsikka Moring luonnehti Salmisen Eugenea ”jättimäiseksi hermokimpuksi”. Moringin mielestä Salminen otti paikkansa ”suomalaisen teatterin valtiaana” ja ilmensi ”lähes saatanallista fyysistä intensiteettiä”. Salminen itse piti roolia upeana ja vaativana. Näytelmässä olivat mukana myös muun muassa Kyllikki Forssell ja Jukka-Pekka Palo. Sitä esitettiin kahden vuoden aikana lähes sata kertaa.[43]

Laura Jäntin ohjaamassa näytelmässä Cyrano de Bergerac Salminen teki nimiroolin. Näytelmästä tuli menestys, jota esitettiin neljä vuotta. Salmisen Cyrano sai myös kriitikoilta myönteisen vastaanoton: "Jättiläisrooli soljuu kevään keveänä", Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa lokakuussa 1993.[44] 35-vuotistaiteilijajuhlassaan 1. helmikuuta 1997 Salminen näytteli Cyranoa. Samassa yhteydessä hän sai Suomen Näyttelijäliitolta kultaisen kunniamerkin.[45]

Syksyllä 1997 sai ensi-iltansa ranskalaisen Yasmina Rezan uusi näytelmä Taide ohjaajanaan Arto af Hällström. Salminen näytteli Marcia. Taidetta ja ystävyyttä valottava Taide sai hyvän kriitikkovastaanoton ja sitä esitettiin noin kaksisataa kertaa aina syksyyn 2000. Samaan aikaan Salminen näytteli Helsingin Kaupunginteatterissa Willy Lomania Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolemassa sekä Aleksanterin teatterissa Coline Serreaun komediaa Välkky ja Pölkky.[46] Asko Sarkola oli Välkky ja Esko Salminen Pölkky. Rooliaan varten Salmisen tuli opetella soittamaan viululla sävelteos ”Parlez moi d’amour” – naisten viettelemiseksi. ”Raakel Lignell oli mulla opettajana, antoi yhden oman pienen viulunsa lainaksi. --- Raksu piirsi tarkkaan, mitä minun pitää painaa milloinkin”, Salminen kertoi viuluopinnoistaan.[47] Välkky ja Pölkky oli kassamenestys ja sai myös myönteisen kriitikkovastaanoton.[48]

Kauppamatkustajan kuoleman Willy Loman oli rooli, josta Salminen sai huomattavasti yleisöpalautetta; saman verran kuin van Goghista. Elämäkerrassaan Toinen näytös Salminen käsittelee kyseistä roolia usean sivun verran: "Jokainen näkee Willyssä isänsä. Millerhän kirjoitti sen isästään", Salminen analysoi.[49] Saku Heinonen kirjoitti Keskisuomalaisessa lokakuussa 1999: "Willy Lomanin hahmo koko tarinan ruumiillistumana on Esko Salmisen käsittelyssä niin aito, että se jää katsojaan. Olenko minä todellakin tuollainen, ja olenhan minä".[50] Kauppamatkustajan kuolemaa esitettiin yli 70 kertaa, viimeisen kerran syystalvella 2000.[51] Omasta mielestään Salminen oli tuohon aikaan ollut jo pitkään kypsä sairauseläkkeelle, lähinnä useaan otteeseen operoitujen polviensa tähden.[52]

Joulukuussa 2003 ensi-iltaan tuli Shakespearen Falstaff, jossa Salminen näytteli jälleen nimiroolin. Kristo Salminen näytteli Falstaffin kasvattipoikaa prinssi Henrikiä. Näytelmän vastaanotossa kriitikot mainitsivat Esko Salmisen kyvyn ottaa yleisönsä pelkällä läsnäolollaan.[53] Salmisen rooliluettelo karttui näytelmien pääosista myös vuosikymmenen jälkipuoliskolla: nimiosa Kuningas Learissa, Sirin rooli Ronald Harwoodin Pukijassa ja James Tyronen rooli Eugene O’Neillin näytelmässä Pitkän päivän matka yöhön.

Aamulehden Soila Lehtonen kirjoitti Sirin roolista: ”Esko Salmisen Sir on mehevä sekoitus eksynyttä sonnia ja koditonta karitsaa; itsensä hukannut tähtinäyttelijä virkoaa hetkittäin teatteridespootiksi, jota karisma on kannatellut kaameimmissakin kiertueläävissä”. Lehtonen kuvaili Salmista vanhaksi sotaratsuksi, jolla on kyky hurmata yleisönsä. Satakunnan Kansan Matti Linnavuori katsoi Salmisen tekevän pilaa ”näyttelijän itserakkaudesta ja hyväksymisen tarpeesta”.[54]

Pitkän päivän matka yöhön tuli ensi-iltaan aivan vuosikymmenen lopulla Kurt Nuotion ohjaamana. Kriitikot suitsuttivat kappaletta. Sana-lehden Anne Valkonen piti Salmisen James Tyronea ”uskomattomana”. Kirsikka Moring arvioi Helsingin Sanomissa: ”Salmisen suhteessa rooliinsa ja vastanäyttelijöihin löytyy tuhat sävyä itsesyytöksen kyyneleistä raivoon ja rakkauteen…”.[55] Pitkän päivän matka yöhön oli myös Salmisen taiteilijajuhlan numero marraskuussa 2010.[20]

Salmisen ura Kansallisteatterissa jatkui aktiivisena halki 2010-luvun. Syyskuussa 2011 ensi-iltansa sai Samuel Beckettin tragikomedia Godota odottaessa, jossa Salminen teki Vladimirin osan. Vladimir keskustelee Eero Ahon tulkitseman Estragonin kanssa Godota odottaessa, eikä Godot ikinä saavu. Kappale sai lähes 18 000 katsojaa.[56] Huhtikuussa 2013 sai ensi-iltansa Ilta Esko Salmisen kanssa, jossa Salminen kertoo elämästään Mika Myllyahon haastattelemana ja lausuu monologeja. Esitystä annettiin harvakseltaan vuosikymmenen loppuun asti, ja sille kertyi runsaat 7 500 katsojaa.[56]

Paavo Westerberg ohjasi 2018 klassikon Kolme sisarta, jossa Salmisella oli Tšebutykinin rooli. Yleisradion Tuula Viitaniemi arvioi Salmisen suoritusta: ”Esko Salminen loistaa vanhana ja kyynisenä sotilaslääkäri Tšebutykininä, --- Salminen hiljentää katsomon ja nostattaa ansaitut väliaplodit.”[57] Kolme sisarta sai yli 28 000 katsojaa.[56]

Kevätkaudella 2018 Salmisen rooliluetteloon kirjattiin Gregory Salomonin osa Arthur Millerin näytelmässä Hinta[56], jota on esitetty Suomessa suhteellisen harvoin. Demokraatti-lehden Rolf Bamberg: ” --- Solomon on aikamoinen stereotypia ahneesta juutalaisesta kauppamiehestä, mutta Esko Salmisen karismalla hahmosta häipyy niin etninen kuin luonteenpiirteellinen painolasti.”[58]

Esko Salminen näytteli ensimmäiset sivuosansa Kansallisteatterissa amatöörinä syyskuussa 1957: hänellä oli merimiehen osa Hamletissa. Vuonna 1959 hän teki palvelijan roolin näytelmässä Julius Caesar ja työläisen roolin Mika Waltarin komediassa Miljoonavaillinki.[56] 2020-luvulla Salmisen ura Kansallisteatterissa jatkui Mika Myllyahon ohjaamassa runoiltamassa Eskon runot ja pari matkakumppania. Esityksiä oli kaksi.[59]

Muut teatterit 2000–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevätkaudella 2001 sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti, jossa Salminen näytteli Puntilaa ja sai jälleen hyvät arvostelut. Kriitikoiden mukaan hän sai Puntilan roolissaan käyttää koko taiteellista rekisteriään. Teoksen ohjasi Kurt Nuotio.[60] Syyskaudella 2014 Salminen näytteli Helsingin kaupunginteatterissa professoria Anton Tšehovin klassikkonäytelmässä Vanja-eno. Kevätkaudella 2019 Salmisella oli aaveen rooli Turun kaupunginteatterin Hamletissa. Vuonna 2012 hänellä oli ollut kuninkaan rooli samassa näytelmässä, tuolloin paikkana oli Helsingin kaupunginteatteri.[56]

Vuonna 2007 Salminen näytteli Teatteri Jurkassa Kettusen roolin Ilpo Tiihosen näytelmässä Kettu ja jänis. 2000-luvun alkupuoliskolla Salminen vieraili myös KOM-teatterissa ja Lilla Teaternissa.[56]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten pidän Tähdet kertovat, komisario Palmu -filmistä. Nahkatakkisen pikkurikollisen Ville Valkosen rooli oli oikea helmi. Siinä oli paljon samaa, jota olin itse joutunut kokemaan kadun kundina 50-luvulla.

– Esko Salminen varhaisesta elokuvaroolistaan.[61]

Varhaiset elokuvaroolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen esiintyi ensi kerran vanhempiensa kanssa epookkikomediassa Katupeilin takana (1949). Ammattimaisen elokuvauransa hän aloitti teatterikoululaisena draamakomediassa Skandaali tyttökoulussa (1960). Camp-klassikoissa Kuu on vaarallinen ja Jengi Salmisella oli keskeinen miesrooli. Kuu on vaarallinen oli aikansa mittapuun mukaan rohkea, sillä Salmisen roolihahmo vietti turhan monta sekuntia Liana Kaarinan roolihahmon rintojen välissä, joten elokuvaa sensuroitiin.[62] Salminen näytteli myös niin kutsuttuja ongelmanuoria muutamassa tuotannossa.

Vanhan koulukunnan näyttelijät eivät vielä 1960-luvullakaan arvostaneet elokuvaa. Jos teatteriin asteli elokuvamaski päällään, sai kuulla kunniansa vanhemmilta näyttelijöiltä, jotka pitivät moista käytöstä epäkunnioittavana teatteritaidetta kohtaan. Elokuva miellettiin edelleen pelkäksi rahantekovälineeksi. Salmiselle se oli yhtä kaikki hienoa aikaa, sillä hän sai tutustua edellisten polvien elokuva-ammattilaisiin.[63] Salminen näytteli esimerkiksi Toivo Särkän, Ville Salmisen ja Aarne Tarkaksen ohjaamana.

Lähestyvän näyttelijälakon takia elokuvia tehtiin varastoon: yhtä elokuvaa kuvattiin päivisin, toista öisin.[63] Salmisen elokuvaura oli uinuksissa monta vuotta lakon takia; lakon aikana hänellä oli sivuosa Åke Lindmanin elokuvassa Juokse kuin varas, joka on jäänyt Suomen elokuvahistoriaan kuriositeettina. Vuonna 2020 Salminen arvioi, että lakko oli eräänä vaikuttimena hänen suuntautumiseensa ensisijaisesti teatteritaiteeseen, vaikka elokuvataidekin olisi kiinnostanut.[63] Miespääosa Salmisella oli lakon jälkeen komediassa Johan nyt on markkinat! (1966). Lisäksi hän teki miespääosan romanttisessa komediassa Vain neljä kertaa (1968) vastanäyttelijöinään Liisamaija Laaksonen ja Kirsti Wallasvaara[64]. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Salminen oli mukana myös muutamassa Spede-elokuvassa. Kun hän pitkän tauon jälkeen 1970-luvulla palasi elokuvan pariin, tehtävät vastasivat paremmin hänen ominaislaatuaan: Runoilija ja muusa, Pedon merkki, Niskavuori ja Hamlet liikemaailmassa

Elokuvaroolit 1970-luvulta vuosisadan vaihteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvassa Runoilija ja muusa (1978) Salminen näyttelee Eino Leinoa, Onervaa tulkitsee Elina Salo. Helsingin Sanomien Helena Ylänen arvioi: " --- Salmisen kautta Leino elää meille uudelleen".[65] Elokuva sai teatterikierroksellaan noin 220 000 katsojaa ja televisioensi-illassaan liki 1,4 miljoonaa katsojaa.[66] Lokakuussa 1979 tuli ensi-iltaan palkittu animaatioelokuva Seitsemän veljestä, jossa Salminen on kertojana. Teos on ensimmäinen suomalainen pitkä animaatioelokuva.[67]

Pedon merkkiä (1981) alettiin kuvata välittömästi sen jälkeen, kun Salminen oli palannut New Yorkista, missä hän ystävineen oli viettänyt 40-vuotissyntymäpäiviään muutaman viikon. Salminen kuvailee Pedon merkkiä "tavattoman mielenkiintoiseksi". Hänen mukaansa teoksesta huomaa edelleen hänen kamerakammonsa ja liiallisen yrittämisensä.[68] Aamulehden Erkka Lehtolan mielestä Salmisen osasuoritus osoitti ammattitaitoa ja varmuutta, mutta jäi silti aavistuksen kapeaksi. Pedon merkki keräsi teattereihin kohtuulliset sata tuhatta silmäparia.[69]

Matti Kassilan Niskavuoressa (1984) Salminen vetää keskeisen miesosan Satu Silvoa vastaan. Niskavuoren Aarnen olivat näytelleet valkokankaalla aiemmin Tauno Palo ja Erkki Viljos. Silvo teki Ilonan roolin. 1930-luvun Hämeeseen ja Helsinkiin sijoittuva, Hella Wuolijoen näytelmiin perustuva elokuva sai varovaisen myönteisen vastaanoton ja noin 150 000 katsojaa.[70]

Pekka Parikan Pohjanmaassa (1988) Salminen tulkitsi Veikko Hakalan roolin. Salminen luonnehti roolia isoksi ja hän teki siitä vanhan voimamiehen, joten tehtävää varten oli treenattava rajusti. Asiaan kuuluvaa murretta hän oppi Jorma-enoltaan.[71] 1980-luvun lopulla Salminen näytteli myös kolmessa Kaurismäen veljesten elokuvassa ja teki sivuroolin Pekka Parikan Talvisodassa, joka keräsi teattereihin noin 630 000 katsojaa.[72] Seuraavalla vuosikymmenellä hän oli pitkästä aikaa mukana Ere Kokkosen ja Speden komedioissa. Uuno Turhapuron veljestä (1994) tuli Turhapuro-sarjan erikoisuus, sillä Vesa-Matti Loiria ei nähty siinä lainkaan. Salminen lähti näyttelemään Uunon veljeä siinä luulossa, että Loiri on mukana elokuvassa.[73]

Kassilan rikosdraamassa Kaikki pelissä (1994) Salminen näytteli miespääosan, komisario Nummensyrjän. Hannele Lauri ja Satu Silvo näyttelivät keskeiset naisroolit ja elokuvan "pahiksena" oli Jukka Puotila. Elokuva sai vain kymmenisen tuhatta katsojaa ja kriitikkovastaanottokin oli vaisu.[74]

Elokuvaroolit vuodesta 2000[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ere Kokkosen ohjaamassa Arto Paasilinnan romaaniin perustuvassa elokuvassa Kymmenen riivinrautaa (2002) Salminen näytteli pääosan, Rauno Rämekorven. Ilkikurisessa komediassa Salminen näyttelee useita naisrooleja vastaan, joita tulkitsevat muun muassa Kristiina Elstelä ja Tea Ista. Halpatuotantona toteutettu elokuva sai verraten nuivan kriitikkovastaanoton, näyttelijäsuoritukset saivat kuitenkin kiitosta. Iltalehden Olli Kangassalo kirjoitti: "Komedia kyntää eteenpäin Esko Salmisen vitaalisen farssiroolin varassa ---". Katsojia elokuva keräsi vain noin 26 000.[75]

Klaus Härön palkitussa draamassa Äideistä parhain Salminen näytteli vanhaa Eeroa, nuorta näytteli Topi Majaniemi. Heikki Hietamiehen romaaniin perustuva teos kertoo Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista. Se sai Suomen teatterikierroksellaan noin 220 000 katsojaa.[76]

2010-luvulla Esko Salminen on näytellyt useissa elokuvissa, kuten Veljekset, Varasto, Härmä sekä Juoppohullun päiväkirja. Hänen roolinsa ovat olleet tyypillisesti isohkoja sivuosia, kuten Varaston Kataja.

Parhaimpana elokuvanaan Salminen pitää Veikko Aaltosen ohjaamaa teosta Tuhlaajapoika (1992), jossa hän näyttelee sadomasokistista psykiatria. Elokuva sai neljä Jussi-palkintoa, yksi niistä Salmiselle parhaasta miessivuosasta. Iltalehden Olli Manninen vertasi Salmisen suoritusta Anthony Hopkinsin Hannibal Lecteriin.[77] Vuonna 1999 Salminen näytteli sivuroolin Aaltosen draamaelokuvassa Rakkaudella, Maire.

Salminen oli ääninäyttelijänä suomenkielisessä Walt Disneyn Tarzan -elokuvassa ja Yli aidan -elokuvassa.

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Salminen vuonna 1963.

Esko Salminen näytteli televisiossa ensi kerran vuonna 1958, jolloin hän oli mukana Kellariteatterin televisioiduissa tuotannoissa. Lähetykset katosivat eetteriin, sillä niitä ei voitu tallentaa. Kellariteatteri näytteli ja parikymppinen Lenita Airisto juonsi lähetykset Albertinkadun studiosta Helsingin Kampista.[16] Myös 1960-luvulla ja edelleen 1970-luvulla Salmisen televisioroolit olivat enimmäkseen televisioituja teatterikappaleita. Hänen ensimmäisiä televisiosarja-roolejaan oli sivuosa MTV:n kymmenosaisessa, Jurkan teatteriperheen vetämässä Asemahotellissa helmikuussa 1965. Sarja ei ole säilynyt jälkipolville.[78] Tallennettua ja säilynyttä tuotantoa edustaa muun muassa Jukka Sipilän Kukunor vuodelta 1973, Salmisen rooli televisionäytelmässä oli Kalahari/Atlantis.[79]

Vuonna 1982 Salminen näytteli Pohjolan isäntää Kalle Holmbergin palkitussa fiktiosarjassa Rauta-aika. Varsinaisia pitkien televisiosarjojen rooleja Salminen näytteli 1990- ja 2000-luvuilla MTV3:n suosituissa sarjoissa Blondi tuli taloon, Ihmeidentekijät ja Parhaat vuodet. Blondi tuli taloon -sarjaa tuotettiin puolisentoistasataa jaksoa vuosina 1994–1995, Salminen näytteli siinä keskeisen miesroolin, Hannu Hurmalan. Ihmeidentekijöissä ja sen jatko-osassa Parhaat vuodet Salminen näytteli lääkäri Mauri Niskaa.

Hannu Kahakorven ohjaamassa viisiosaisessa televisiosarjassa Tuntemattomalle jumalalle (1993) Salminen teki kaksoisroolin. Sarja keräsi huomiota eritoten näyttävillä erikoistehosteillaan. Vuonna 1995 Esko Salmisella oli iso sivuosa JP Siilin televisioelokuvassa Ruuvimies, pääosan näytteli Kristo Salminen. Esko Salminen näytteli päähenkilön isää. Heidi Köngäksen televisioelokuvassa Varpuset (2005) Esko Salminen näytteli puliukkoa. Liisamaija Laaksonen oli kirjoittanut Kessun roolin Salmista ajatellen ja tämä piti kyseisestä roolista.[80] Vuonna 2014 Salmisella oli rooli Köngäksen televisioelokuvassa Hyväntekijät.

Salminen näyttelee yhtä pääosista, Väinö Vallgrenia Ylen vuonna 2017 alkaneessa Presidentti-sarjassa.

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen avioitui Rose-Marie Prechtin kanssa vuonna 1961. Avioliitto päätyi eroon seuraavana vuonna.[5] 1960–1970-luvulla Salminen seurusteli kymmenisen vuotta näyttelijä Kyllikki Forssellin kanssa.[81] Vuosina 1970–1981 Salmisen avopuoliso oli näyttelijä Heidi Krohn, jonka kanssa hänellä on poika Kristo Salminen (s. 1972). Salminen oli naimisissa tanssija Riikka Korppi-Tommolan kanssa 1983–1984 ja heillä on tytär Kreeta Salminen (s. 1984). Vuodesta 1989 Salmisen puoliso on ollut näyttelijä Aino Seppo, ja heillä on tytär Sonja Salminen (s. 1991).[5]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Miltä se tuntuu, kun sanotaan Grand Old Maniksi?” – ”Still going wrong.” Salmisen vastaus toimittajan kysymykseen Yleisradion Arto Nyberg -ohjelmassa 13.9.2020[63]

Vuonna 1997 ilmestyi Esko Salmisen muistelmateos Elämä Eskona ja vuonna 2010 jatko-osa Toinen näytös. Suomen näyttelijäliitto myönsi Salmiselle vuonna 2010 liiton kaikkien aikojen ensimmäisen ylinäyttelijän arvonimen.[82] Yleisradio teki vuonna 2010 dokumentin Esko Salminen – läsnä. Jarmo Heikkisen ohjaamassa tunnin mittaisessa ohjelmassa ovat mukana Salminen ja Aino Seppo.[83]

Lisäksi vierailevana näyttelijänä Helsingin kaupunginteatterissa 1998, 2002 ja KOM-teatterissa 2001–2002.

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo. Helsinki: Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7400-6.
  • Salminen, Esko & Kinnunen, Raila: Toinen näytös. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2010. ISBN 978-951-0-36831-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 391. Salminen, Esko. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30-5727-5.
  2. a b Bagh, Peter von: Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina, s. 379. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8.
  3. Salminen 2010, s. 188
  4. Esko Salminen Elonetissä. Viitattu 12.10.2015.
  5. a b c Paavolainen, Pentti: Salminen, Esko (1940–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.3.2016.
  6. Salminen 2010, s. 127, 130
  7. Salminen 2010, s. 23
  8. Salminen 2010, s. 15
  9. BLF BLF. Viitattu 13.11.2020.
  10. Salminen 2010, s. 20
  11. Salminen 2010, s. 20, 21
  12. Salminen 2010, s. 24
  13. Salminen 2010, s. 29
  14. Järvenpää, Eeva: Kuusi vuotta ja kolme luokkaa Kulmakoulussa Helsingin Sanomat. 28.1.2006. Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu 6.11.2010. Viitattu 3.11.2010.
  15. Salminen 2010, s. 35
  16. a b Salminen 2010, s. 36, 37
  17. Salminen 2010, s. 39, 40
  18. a b Salminen 2010, s. 42
  19. Tossumies: Erään kurkihirren alla / Samppalinnan kesäteatteri Kurjenkaivonkentta. 19.3.2014. Viitattu 8.3.2016.
  20. a b Salminen 2010, s. 343
  21. Salminen 2010, s. 60, 63
  22. Salminen 2010, s. 66, 67
  23. Salminen 2010, s. 76, 77
  24. Salminen 2010, s. 83
  25. Salminen 2010, s. 88
  26. Salminen 2010, s. 51
  27. a b Salminen 2010, s. 98
  28. Salminen 2010, s. 102, 103
  29. Salminen 2010, s. 108, 110
  30. Salminen 2010, s. 111
  31. Salminen 2010, s. 111, 112
  32. Salminen 2010, s. 112
  33. Seitsemän veljestä -DVD-julkaisu, takakansi
  34. Salminen 2010, s. 117
  35. Salminen 2010, s. 132, 133
  36. Salminen 2010, s. 133
  37. Salminen 2010, s. 139, 140
  38. Tarkka, Pekka: Saarikoski ja Kaupunginteatteri 23.10.2004. Helsingin kaupunginteatteri. Viitattu 3.11.2010.
  39. Peer Gynt Ibsen. Viitattu 3.11.2010.
  40. Salminen 2010, s. 149
  41. Salminen 2010, s. 159, 160
  42. Salminen 2010, s. 165, 166
  43. Salminen 2010, s. 174, 175, 177
  44. Salminen 2010, s. 190–192
  45. Salminen 2010, s. 208–210
  46. Salminen 2010, s. 222, 224, 226
  47. Salminen 2010, s. 231, 232
  48. Salminen 2010, s. 232, 233
  49. Salminen 2010, s. 244
  50. Salminen 2010, s. 242
  51. Salminen 2010, s. 250
  52. Salminen 2010, s. 249
  53. Salminen 2010, s. 309
  54. Salminen 2010, s. 326
  55. Salminen 2010, s. 347
  56. a b c d e f g Ilona / Tekijähaku / Salminen Esko Ilona. Teatterin tiedotuskeskus. Viitattu 1.10.2020.
  57. Viitaniemi, Tuula: Kansallisteatterin upea Kolme sisarta on tarina loputtomasta onnen tavoittelusta – Paavo Westerbergin tulkinta uudistaa ja ylistää Tšehovin klassikkoa Yle Kulttuuri. 24.11.2018. Yleisradio Oy. Viitattu 1.10.2020.
  58. Bamberg, Rolf: Arvio Helsingin kaupunginteatterin Hinta-esityksestä: Mitä maksaa käytetty elämä? Demokraatti. 6.2.2018. Kustannus Oy Demokraatti. Viitattu 1.10.2020.
  59. Eskon runot ja pari matkakumppania Suomen Kansallisteatteri. Viitattu 2.10.2020.
  60. Salminen 2010, s. 284
  61. Salminen 2010, s. 49
  62. Salminen 2010, s. 363
  63. a b c d Nyberg, Arto: Haastateltavina näyttelijät Esko Salminen, Jenni Kokander ja yrittäjä Simo Leporanta. Yle Areena. 13.9.2020. Viitattu 2.10.2020.
  64. Vain neljä kertaa Elonetissä. Viitattu 2.10.2020.
  65. Salminen 2010, s. 144
  66. Runoilija ja muusa (1978) Elonetissä. Viitattu 9.3.2016.
  67. Seitsemän veljestä (1979) Elonetissä. Viitattu 9.3.2016.
  68. Salminen 2010, s. 146, 147
  69. Pedon merkki (1981) Elonetissä. Viitattu 9.3.2016.
  70. Niskavuori (1984) Elonetissä. Viitattu 8.3.2016.
  71. Salminen 2010, s. 183, 184
  72. Talvisota (1989) Elonetissä. Viitattu 8.3.2016.
  73. Salminen 2010, s. 184
  74. Kaikki pelissä (1994) Elonetissä. Viitattu 8.3.2016.
  75. Kymmenen riivinrautaa (2002) Elonetissä. Viitattu 8.3.2016.
  76. Äideistä parhain (2005) Elonetissä. Viitattu 8.3.2016.
  77. Salminen 2010, s. 184, 185
  78. Asemahotelli (Muistikuvaputki) Yle Vintti. 11.6.2008. Viitattu 7.3.2016.
  79. Kukunor Elonetissä. Viitattu 7.3.2016.
  80. Salminen 2010, s. 276
  81. Hölttä, Marketta & Valtonen, Arja: Festival News 2001: Sanottua… Aforismeja ja huumoria elokuvan tekijöistä 7.3.2001. Tampere Film Festival. Arkistoitu 11.9.2007. Viitattu 16.8.2007.
  82. Vuori, Suna: Ylinäyttelijä Salminen Helsingin Sanomat. 20.11.2010. Viitattu 6.6.2011.
  83. Esko Salminen – läsnä (2010) Elonetissä. Viitattu 9.3.2016.
  84. a b c d Esko Salminen, lausunta 2014. Oulunsalo Soi. Arkistoitu 15.7.2014. Viitattu 7.3.2017.
  85. Esko Salmiselle MTV:n palkinto. Helsingin Sanomat, 28.1.1995, s. 4. Näköislehden aukeama (maksullinen artikkeli) Viitattu 4.4.2019.
  86. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton myöntämät kultaiset kunniamerkit 2014–1947 (PDF) 2014. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto. Viitattu 27.2.2016.
  87. Taru Valjakka on Stadin friidu, Esko Salminen Stadin kundi Helsingin Uutiset. 12.6.2012. Helsinki: Etelä-Suomen Media Oy. Arkistoitu 8.3.2017. Viitattu 7.3.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ollikainen, Anneli (toim.): Haaveesta vai pakosta? Näkökulmia teatteriohjaajan työhön. Teatterikorkeakoulu, 1986.
  • Salminen, Esko & Kinnunen, Raila: Elämä Eskona. ”Still going wrong”. Porvoo: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22031-0.
  • Salminen, Esko & Kinnunen, Raila: Toinen näytös. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36831-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]