Esko Salminen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta näyttelijästä. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu täsmennyssivulla.
Esko Salminen
Esko Salminen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Esko Salminen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Syntymäaika 12. lokakuuta 1940 (ikä 77)
Syntymäpaikka Helsinki, Suomi
Aktiivisena 1960–
Oikea nimi Esko Kullervo Salminen
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
Palkinnot

Esko Kullervo Salminen (s. 12. lokakuuta 1940 Helsinki) on suomalainen näyttelijä. Jo varhaislapsuudessaan Suomen Kansallisteatterin elämänmenoon kosketuksen saanut Salminen on yli puoli vuosisataa kestäneen uransa aikana ottanut taiteellisia voittoja niin traagisten kuin koomistenkin roolien tulkitsijana ja kohonnut yhdeksi merkittävistä suomalaisista näyttämötaiteilijoista.[5]

Salminen on profiloitunut laajaa tunneskaalaa vaativien klassisten roolien näyttelijänä ja osoittanut paitsi hioutunutta tekniikkaa[2] myös huomattavaa fyysisyyttä. Suurimman osan urastaan hän on tehnyt Kansallisteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. 1970-luvulla Salmisella oli intensiivinen jakso Turun kaupunginteatterissa, jossa hän kuului ensembleen, joka niitti suosiota vahvalla tulkinnallaan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.

Elokuvauransa Salminen aloitti suomalaisen elokuvan studiokauden loppuvuosina lähinnä komedioissa ja iskelmäelokuvissa. Sittemmin hän on näytellyt laaja-alaisesti niin draamoissa kuin komedioissakin. 1990-luvulla Salminen näytteli MTV3:n suosituissa komediasarjoissa ja kevyessä draamatuotannossa. Hän on näytellyt myös useissa televisioelokuvissa ja tehnyt lukuisia radiorooleja.

Salmisen luotto-ohjaajia vuosien varrella ovat olleet Jack Witikka, Kalle Holmberg, Ralf Långbacka, Arto af Hällström ja Laura Jäntti.[6] Elokuvataiteessa hän on työskennellyt useaan otteeseen Matti Kassilan ohjaamana.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äiti on tumma kaunis nainen oviaukossa. Tukka heilahtaa ja hän sanoo: Muista, Esko, me ei antauduta ehdoitta. Me ei, Esko, antauduta ehdoitta, muista aina.

– Esko Salminen lapsuusvuosistaan[7]

Esko Salmisen vanhemmat olivat näyttelijät Unto Salminen ja Kyllikki Väre. Kumpainenkin työskenteli 1940-luvulla Suomen Kansallisteatterissa, josta tuli merkittävä osa Eskon varhaislapsuutta: "Vähän kalman hajua, vanhojen näyttelijöiden ruumiita... Ehkä tuoksahdus vanhaa viinaakin --- ", Salminen kertoo lapsuusmuistoistaan.[8] Salmisen lapsuudenkoti sijaitsi Helsingin Kruununhaassa Kirjatyöntekijänkadulla, samassa talossa asui muun muassa Krohnin perhe.[9] Taloudellisesti hänen perheensä tuli hyvin toimeen ja lähiympäristössä asui runsaasti kulttuurivaikuttajia, joiden kanssa Salmiset olivat aktiivisesti vuorovaikutuksessa. Kyllikki Väre kuoli aivoverenvuotoon Eskon ollessa kymmenvuotias, Väre oli erotettu Kansallisteatterista 1947.[10] Unto Salminen joutui hunningolle puolisonsa kuoleman jälkeen, alkoholismin ohella hän kärsi nivelreumasta – entiselle maajoukkuetason urheilijalle tilanne oli erityisen hankala. Hänet erotettiin Kansallisteatterista 1951.[11]

Teinivuosinaan Esko Salminen osoitti taiteellista ja liikunnallista lahjakkuutta.[12] Hän kävi 15-vuotiaaksi saakka koulua Helsingin Kulmakoulussa.[13] Samaan aikaan hän työskenteli enonsa rautakaupassa varastomiehenä ja sittemmin myyjänä; hänestä suunniteltiin myös yrityksen toiminnan jatkajaa.[14] Unto Salminen avioitui toistamiseen 1950-luvun puolivälissä ja Esko Salminen alkoi samoihin aikoihin jälleen kiinnostua teatteritaiteesta. Nuorempi Salminen kuului 1956 perustetun Kellariteatterin varhaisimpaan ensembleen yhdessä muun muassa Liana Kaarinan, Antti Litjan ja Katriina Rinteen kera. Nuoren teatteriryhmän ensimmäiset näytökset, Onnen päivät, Ruma Elsa ja Charleyn täti, ovat myös suomalaisen televisiotoiminnan varhaishistoriaa. Ne esitettiin suorina lähetyksinä. Helsingin Sanomien Sole Uexküll huomioi Salmisen ”luontaisen ilmaisukyvyn” ja nyanssien hallinnan 22. huhtikuuta 1958 julkaistussa Charleyn tädin arvostelussa. Uexküll havaitsi toisaalta Salmisen puhetekniset puutteet, ja piti niiden korjaamista ensisijaisena, mikäli tämä aikoo teatterialalle; " --- ja olisipa sääli ellei aikoisi, kun perittyä lahjaa on näin valtavasti", Uexküll kirjoitti.[15]

Lahjojensa ansiosta Salmiselle tarjoutui mahdollisuus ryhtyä teatteriuralle ilman koulutusta: Kotkan teatterin Jouko Paavola olisi kiinnittänyt hänet saman tien. Jalmari Rinne kannusti vakaasti Salmista hankkimaan muodollisen pätevyyden: Salmiselle järjestettiin oma pääsykoe Teatterikouluun syksyllä 1958, pääsykoetehtävät olivat samat kuin muillekin. Jälkeenpäin Salminen arvioi saaneensa koulusta välttämättömän teoreettisen ja teknisen opin, valmiudet selviytyä näyttelijän ammatista. Salminen oli koulun nuorin, hänen kurssinsa "henkinen isä" oli Mikko Majanlahti, samalla kurssilla oli muun muassa Rose-Marie Precht.[16]

Toisen lukuvuoden jälkeisenä kesänä Salminen saavutti ensimmäisen taiteellisen voittonsa Turun Samppalinnan kesäteatterissa. Näytelmä oli Aleksis Kiven Kullervo.[17] Elokuva-aitta kirjoitti näytelmästä laajan artikkelin otsikkona "Kullervo riehuu Samppalinnan mäellä". Myös Suomen tuolloinen presidenttipari näki Kullervon.[18] Salminen laskee näyttämövuosiensa alkaneen kyseisestä näytelmästä kesällä 1960, jolloin hän oli yhdeksäntoista. Hän sai näytellä ammattilaisten kanssa opiskelijana, ei enää näyttämötaiteen harrastajana.[19] Kyseiset ammattilaiset olivat muun muassa Vili Auvinen, Kaisu Leppänen, Eila Roine ja Veikko Sinisalo.[17]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansallisteatteri 1961–1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterikoulun päätyttyä vuonna 1961 Salmisen oli määrä aloittaa Turun kaupunginteatterissa, mutta lopulta hänet kiinnitettiin Suomen Kansallisteatteriin, missä hänen uransa alkoi vaisusti.[20] Hänen ensimmäinen merkittävä roolinsa oli juutalaispoika Andri Max Frischin näytelmässä Andorra. Salminen itse ei pitänyt suorituksestaan, mutta kriitikkovastaanotto oli myönteinen ja hän sai enemmän roolitehtäviä.[21]

Salmisen varsinainen riemuvoitto Kansallisteatterissa oli Eskon rooli Aleksis Kiven Nummisuutareissa. Suorituksen fyysisyys sai erityistä huomiota: ”Tuskin meillä on tämän Eskon veroista ulkonaisia humalan ilmauksia – ilmahyppyjä, aitalentoja ja muuta mahdollista, hyvin irrallista akrobatiaa!”, Ilta-Sanomat hehkutti.[22] Seuraava taiteellinen voitto oli nimiosa Marcel Pagnolin näytelmässä Marius kevätkaudella 1966.[23] Salminen oli alkanut saada arvostusta Kansallisteatterin näyttelijänä, ja päätti irtisanoutua vuonna 1969, mikä sai teatterin johdon ymmälleen.[24]

Ainoan teatterikiertueensa Salminen teki kesällä 1962. Kiertue oli jatkoa Ansa Ikosen 25-vuotiskiertueelle ja sillä olivat mukana edellä mainittujen lisäksi Tauno Palo, Uuno Hemmo, Katriina Rinne ja Tommi Rinne. Kiertueella esitettiin Katariina Suuren elämästä kertovaa komediaa Keisarinna ja se veti katsomot täyteen. Salminen näytteli Katariinan nuorta rakastajaa.[25]

Helsingin Kaupunginteatteri 1969–1971[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun taitteessa suomalainen teatteri oli voimakkaasti politisoitunut ja niin sanottu yhteiskunnallinen teatteri oli muotia. Suomalaisessa yhteiskunnassa teatteri oli tuohon aikaan merkittävä voima sekä taiteellisesti että poliittisesti ja etenkin kaupunginteattereiden ohjelmisto ja johto heijasteli paikallisia poliittisia voimasuhteita.[26]

Yhteiskunnallisen teatterin airut Ralf Långbacka houkutteli Esko Salmisen Helsingin Kaupunginteatteriin, missä tämä aloitti syyskaudella 1969. Salmisella oli merkittävä rooli Dostojevskin romaaniin perustuvassa näytelmässä Riivaajat ja kyseisen roolin puitteissa hän protestoi Eugen Terttulan, Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan puolesta. Osa kaupunginteatterin väestä oli halunnut kyseisen kolmikon teatterin johtoon, lopulta johtajaksi valittiin kuitenkin Timo Tiusanen, jonka teatterin hallitus puolestaan olisi halunnut edellä mainitun kolmikon lisäksi johtajiston neljänneksi jäseneksi.[26]

Turun kaupunginteatteri 1971–1977[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen päätti Helsingin Kaupunginteatterin kautensa kevääseen 1971 yhdessä Holmbergin ja Långbackan kanssa. Kolmikko siirtyi Turkuun ja Salmisen tuolloinen elämänkumppani Heidi Krohn seurasi perässä vuotta myöhemmin.[27] Turun kauden tapaus oli Kiven Seitsemän veljestä. Salminen näytteli Juhania, ensi-ilta oli joulukuussa 1972 ja näytelmää esitettiin kolmen vuoden aikana lähes 250 kertaa.[28] Näytös vieraili myös ulkomailla, "Berliinissä tuli sellaisia väliaplodeja, että näyttämölläkin hämmästyttiin", Salminen muistelee.[29] Sole Uexküll piti Seitsemää veljestä "nerokkaana teatterina" ja ylisti Salmisen Juhania "mahtavaksi". Aamulehden Olavi Veistäjä huomioi Salmisen taiteellisen rekisterin laajuuden, "sokeasta vimmasta herkkään kyynelehtimiseen".[30] Saksalaisen kritiikin mielestä Turun kaupunginteatteri oli löytänyt Seitsemässä veljeksessä spontaniteetin ja alkuvoiman.[31]

Seitsemästä veljeksestä tehtiin kahdesta eri yleisönäytöksestä koottu televisiotaltionti vuonna 1975. Se julkaistiin DVD:nä vuonna 2015. Myös televisioversio sai hyvän vastaanoton. Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa tammikuussa 1976: "Sana taltiointi itseasiassa unohtui: katsoimme elävää teatteriesitystä."[32]

Salmisen Turun vuosien toinen taiteellinen voitto oli Ernst Bruun Olsenin Van Gogh ja postinkantaja. Långbackan ohjaama tuotanto sai ensi-iltansa syystalvella 1975. Salminen näytteli van Goghia, postinkantajaa näytteli Martti Tschokkinen. Itä-Häme-lehden Maija Kippola kehui Salmisen suoritusta "näyttämölliseksi ihmeeksi". "Erittäin kiintoisaa tulee olemaan, miten hän saa repäistyksi itsensä irti van Goghista", Kippola kirjoitti arviossaan.[33]

Myös Dantonin rooli Georg Büchnerin näytelmässä Dantonin kuolema kuuluu Salmisen Turun kauden voittoihin, hän itse kuvailee roolia "valtavaksi" ja "filosofialtaan suunnattomaksi". Turun kaupunginteatterin kaudellaan Salminen näytteli myös muun muassa näytelmissä Kuningas Lear, Kirsikkapuisto ja Aleksis Kiven farssissa Olviretki, joka jäi Turun vuosien viimeiseksi näytelmäksi.[34] Kaikkiaan Turun vuodet olivat Salmisen elämässä kiihkeitä ja kuluttavia.[35]

Helsingin Kaupunginteatteri 1977–1992[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1977 Salminen palasi Heidi Krohnin kanssa Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hänen ensimmäinen suuri roolinsa oli nimiosa Shakespearen Othellossa. Salminen itse pitää Othelloa rajuine tunnetilojen vaihteluineen raskaimpana roolinaan Dantonin ohella.[36] Vuonna 1981 Salminen näytteli yhdessä Jukka-Pekka Palon kanssa nimiroolin Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt, jossa Salminen näytteli vanhaa ja Palo nuorta Gyntiä.[37][38] Ralf Långbackan ohjaamasta näytelmästä tuli yleisö- ja arvostelumenestys: se sai yli 120 000 katsojaa. Vuorotellen Peer Gyntin roolin kanssa Salminen näytteli Eddie Carbonea Arthur Millerin teoksessa Näköala sillalta. Ohjaajana oli Jack Witikka. Eddien rooli on yksi Salmisen mieluisimpia, ja hän kutsuu sitä "köyhän miehen Othelloksi".[39]

Loppuvuodesta 1985 ensi-iltaan tullut Tartuffe sai huomiota pohjoismaisilla teatterifestivaaleilla. Salminen tulkitsi Holmbergin ohjaamassa teoksessa Orgonin roolin, nimiroolin teki Juha Muje. Lokakuussa 1986 sai ensi-iltansa Neil Hardwickin ohjaama farssi Leikitäänkö lääkäriä, jonka ennakkonäytökset onnistuivat erinomaisesti, mutta ensi-ilta oli fiasko. Lopulta näytelmästä tuli kuitenkin menestys. "Meille se oli hieno oppitunti englantilaisesta teatterista ja ajoituksen aritmetiikasta", Salminen kuvailee.[40]

Holmbergin ohjaamassa Macbethissä Salminen näytteli nimiroolin. Joulukuussa 1989 ensi-iltaan tullut näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton. Salmisen viimeiseksi rooliksi Helsingin Kaupunginteatterissa jäi siltä erää Fagin näytelmässä Oliver Twist.[41]

Suomen Kansallisteatteri 1992–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Salmisen paluuroolina Kansallisessa oli Eugene O'Neill näytelmässä Elämää pitempi yö. Lars Norénin kirjoittaman teoksen ohjasi Kurt Nuotio. Helsingin Sanomien Kirsikka Moring luonnehti Salmisen Eugenea ”jättimäiseksi hermokimpuksi”. Moringin mielestä Salminen otti paikkansa ”suomalaisen teatterin valtiaana” ja ilmensi ”lähes saatanallista fyysistä intensiteettiä”. Salminen itse piti roolia upeana ja vaativana. Näytelmässä olivat mukana myös muun muassa Kyllikki Forssell ja Jukka-Pekka Palo. Sitä esitettiin kahden vuoden aikana lähes sata kertaa.[42]

Laura Jäntin ohjaamassa näytelmässä Cyrano de Bergerac Salminen teki nimiroolin. Näytelmästä tuli menestys, jota esitettiin neljä vuotta. Salmisen Cyrano sai myös kriitikoilta myönteisen vastaanoton: "Jättiläisrooli soljuu kevään keveänä", Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa lokakuussa 1993.[43] 35-vuotistaiteilijajuhlassaan 1. helmikuuta 1997 Salminen näytteli Cyranoa. Samassa yhteydessä hän sai Suomen Näyttelijäliitolta kultaisen kunniamerkin.[44]

Syksyllä 1997 sai ensi-iltansa ranskalaisen Yasmina Rezan uusi näytelmä Taide ohjaajanaan Arto af Hällström. Salminen näytteli Marcia. Taidetta ja ystävyyttä valottava Taide sai hyvän kriitikkovastaanoton ja sitä esitettiin noin kaksisataa kertaa aina syksyyn 2000. Samaan aikaan Salminen näytteli Helsingin Kaupunginteatterissa Willy Lomania Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolemassa sekä Aleksanterin teatterissa Coline Serreaun komediaa Välkky ja Pölkky.[45] Asko Sarkola oli Välkky ja Esko Salminen Pölkky. Rooliaan varten Salmisen tuli opetella soittamaan viululla sävelteos ”Parlez moi d’amour” – naisten viettelemiseksi. ”Raakel Lignell oli mulla opettajana, antoi yhden oman pienen viulunsa lainaksi. --- Raksu piirsi tarkkaan, mitä minun pitää painaa milloinkin”, Salminen kertoi viuluopinnoistaan.[46] Välkky ja Pölkky oli kassamenestys ja sai myös myönteisen kriitikkovastaanoton.[47]

Kauppamatkustajan kuoleman Willy Loman oli rooli, josta Salminen sai huomattavasti yleisöpalautetta; saman verran kuin van Goghista. Elämäkerrassaan Toinen näytös Salminen käsittelee kyseistä roolia usean sivun verran: "Jokainen näkee Willyssä isänsä. Millerhän kirjoitti sen isästään", Salminen analysoi.[48] Saku Heinonen kirjoitti Keskisuomalaisessa lokakuussa 1999: "Willy Lomanin hahmo koko tarinan ruumiillistumana on Esko Salmisen käsittelyssä niin aito, että se jää katsojaan. Olenko minä todellakin tuollainen, ja olenhan minä".[49] Kauppamatkustajan kuolemaa esitettiin yli 70 kertaa, viimeisen kerran syystalvella 2000.[50] Omasta mielestään Salminen oli tuohon aikaan ollut jo pitkään kypsä sairauseläkkeelle, lähinnä useaan otteeseen operoitujen polviensa tähden.[51]

Kevätkaudella 2001 sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti, jossa Salminen näytteli Puntilaa ja sai jälleen hyvät arvostelut. Kriitikoiden mukaan hän sai Puntilan roolissaan käyttää koko taiteellista rekisteriään. Teoksen ohjasi Kurt Nuotio.[52] Kansallisteatterissa tuli ensi-iltaan joulukuussa 2003 Shakespearen Falstaff, jossa Salminen näytteli jälleen nimiroolin. Kristo Salminen näytteli Falstaffin kasvattipoikaa prinssi Henrikiä. Näytelmän vastaanotossa kriitikot mainitsivat Esko Salmisen kyvyn ottaa yleisönsä pelkällä läsnäolollaan.[53] Salmisen rooliluettelo karttui näytelmien pääosista myös vuosikymmenen jälkipuoliskolla: nimiosa Kuningas Learissa, Sirin rooli Ronald Harwoodin Pukijassa ja James Tyronen rooli Eugene O’Neillin näytelmässä Pitkän päivän matka yöhön.

Aamulehden Soila Lehtonen kirjoitti Sirin roolista: "Esko Salmisen Sir on mehevä sekoitus eksynyttä sonnia ja koditonta karitsaa; itsensä hukannut tähtinäyttelijä virkoaa hetkittäin teatteridespootiksi, jota karisma on kannatellut kaameimmissakin kiertueläävissä". Lehtonen kuvaili Salmista vanhaksi sotaratsuksi, jolla on kyky hurmata yleisönsä. Satakunnan Kansan Matti Linnavuori katsoi Salmisen tekevän pilaa "näyttelijän itserakkaudesta ja hyväksymisen tarpeesta".[54]

Pitkän päivän matka yöhön tuli ensi-iltaan aivan vuosikymmenen lopulla Kurt Nuotion ohjaamana. Kriitikot suitsuttivat kappaletta. Sana-lehden Anne Valkonen piti Salmisen James Tyronea ”uskomattomana”. Kirsikka Moring arvioi Helsingin Sanomissa: ”Salmisen suhteessa rooliinsa ja vastanäyttelijöihin löytyy tuhat sävyä itsesyytöksen kyyneleistä raivoon ja rakkauteen…”.[55] Pitkän päivän matka yöhön oli myös Salmisen taiteilijajuhlan numero marraskuussa 2010.[19]

Salminen on jatkanut teatteriuraansa edelleen 2010-luvulla. Marraskuussa 2013 sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa Ilta Esko Salmisen kanssa, jossa Salminen kertoo elämästään ja lausuu monologeja. Syyskaudella 2014 Salminen näytteli Helsingin Kaupunginteatterissa professoria Anton Tšehovin klassikkonäytelmässä Vanja-eno.

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten pidän Tähdet kertovat, komisario Palmu -filmistä. Nahkatakkisen pikkurikollisen Ville Valkosen rooli oli oikea helmi. Siinä oli paljon samaa, jota olin itse joutunut kokemaan kadun kundina 50-luvulla.

– Esko Salminen varhaisesta elokuvaroolistaan.[56]

Salminen esiintyi ensi kerran vanhempiensa kanssa epookkikomediassa Katupeilin takana (1949). Ammattimaisen elokuvauransa hän aloitti teatterikoululaisena draamakomediassa Skandaali tyttökoulussa (1960). Camp-klassikoissa Kuu on vaarallinen ja Jengi Salmisella oli keskeinen miesrooli. Kuu on vaarallinen oli aikansa mittapuun mukaan rohkea, sillä Salmisen roolihahmo vietti turhan monta sekuntia Liana Kaarinan roolihahmon rintojen välissä, joten elokuvaa sensuroitiin.[57] Salminen näytteli myös niin kutsuttuja ongelmanuoria muutamassa tuotannossa. Elokuvaura oli uinuksissa monta vuotta 1960-luvun alkupuolen näyttelijälakon jälkeen: Salminen näytteli lähinnä sivuosia, miespääosa hänellä oli komediassa Johan nyt on markkinat! vuonna 1966. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla hän oli mukana myös muutamassa Spede-elokuvassa. Kun hän pitkän tauon jälkeen 1970-luvulla palasi elokuvan pariin, tehtävät vastasivat paremmin hänen ominaislaatuaan: Runoilija ja muusa, Pedon merkki, Niskavuori ja Hamlet liikemaailmassa.

Elokuvassa Runoilija ja muusa (1978) Salminen näyttelee Eino Leinoa, Onervaa tulkitsee Elina Salo. Helsingin Sanomien Helena Ylänen arvioi: " --- Salmisen kautta Leino elää meille uudelleen".[58] Elokuva sai teatterikierroksellaan noin 220 000 katsojaa ja televisioensi-illassaan liki 1,4 miljoonaa katsojaa.[59] Lokakuussa 1979 tuli ensi-iltaan palkittu animaatioelokuva Seitsemän veljestä, jossa Salminen on kertojana. Teos on ensimmäinen suomalainen pitkä animaatioelokuva.[60]

Pedon merkkiä (1981) alettiin kuvata välittömästi sen jälkeen, kun Salminen oli palannut New Yorkista, missä hän ystävineen oli viettänyt 40-vuotissyntymäpäiviään muutaman viikon. Salminen kuvailee Pedon merkkiä "tavattoman mielenkiintoiseksi". Hänen mukaansa teoksesta huomaa edelleen hänen kamerakammonsa ja liiallisen yrittämisensä.[61] Aamulehden Erkka Lehtolan mielestä Salmisen osasuoritus osoitti ammattitaitoa ja varmuutta, mutta jäi silti aavistuksen kapeaksi. Pedon merkki keräsi teattereihin kohtuulliset sata tuhatta silmäparia.[62]

Matti Kassilan Niskavuoressa (1984) Salminen vetää keskeisen miesosan Satu Silvoa vastaan. Niskavuoren Aarnen olivat näytelleet valkokankaalla aiemmin Tauno Palo ja Erkki Viljos. Silvo teki Ilonan roolin. 1930-luvun Hämeeseen ja Helsinkiin sijoittuva, Hella Wuolijoen näytelmiin perustuva elokuva sai varovaisen myönteisen vastaanoton ja noin 150 000 katsojaa.[63]

Pekka Parikan Pohjanmaassa (1988) Salminen tulkitsi Veikko Hakalan roolin. Salminen luonnehti roolia isoksi ja hän teki siitä vanhan voimamiehen, joten tehtävää varten oli treenattava rajusti. Asiaan kuuluvaa murretta hän oppi Jorma-enoltaan.[64] 1980-luvun lopulla Salminen näytteli myös kolmessa Kaurismäen veljesten elokuvassa ja teki sivuroolin Pekka Parikan Talvisodassa, joka keräsi teattereihin noin 630 000 katsojaa.[65] Seuraavalla vuosikymmenellä hän oli pitkästä aikaa mukana Ere Kokkosen ja Speden komedioissa. Uuno Turhapuron veljestä (1994) tuli Turhapuro-sarjan erikoisuus, sillä Vesa-Matti Loiria ei nähty siinä lainkaan. Salminen lähti näyttelemään Uunon veljeä siinä luulossa, että Loiri on mukana elokuvassa.[66]

Kassilan rikosdraamassa Kaikki pelissä (1994) Salminen näytteli miespääosan, komisario Nummensyrjän. Hannele Lauri ja Satu Silvo näyttelivät keskeiset naisroolit ja elokuvan "pahiksena" oli Jukka Puotila. Elokuva sai vain kymmenisen tuhatta katsojaa ja kriitikkovastaanottokin oli vaisu.[67]

Ere Kokkosen ohjaamassa Arto Paasilinnan romaaniin perustuvassa elokuvassa Kymmenen riivinrautaa (2002) Salminen näytteli pääosan, Rauno Rämekorven. Ilkikurisessa komediassa Salminen näyttelee useita naisrooleja vastaan, joita tulkitsevat muun muassa Kristiina Elstelä ja Tea Ista. Halpatuotantona toteutettu elokuva sai verraten nuivan kriitikkovastaanoton, näyttelijäsuoritukset saivat kuitenkin kiitosta. Iltalehden Olli Kangassalo kirjoitti: "Komedia kyntää eteenpäin Esko Salmisen vitaalisen farssiroolin varassa ---". Katsojia elokuva keräsi vain noin 26 000.[68]

Klaus Härön palkitussa draamassa Äideistä parhain Salminen näytteli vanhaa Eeroa, nuorta näytteli Topi Majaniemi. Heikki Hietamiehen romaaniin perustuva teos kertoo Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista. Se sai Suomen teatterikierroksellaan noin 220 000 katsojaa.[69]

2010-luvulla Esko Salminen on näytellyt useissa elokuvissa, kuten Veljekset, Varasto, Härmä sekä Juoppohullun päiväkirja. Hänen roolinsa ovat olleet tyypillisesti isohkoja sivuosia, kuten Varaston Kataja.

Parhaimpana elokuvanaan Salminen pitää Veikko Aaltosen ohjaamaa teosta Tuhlaajapoika (1992), jossa hän näyttelee sadomasokistista psykiatria. Elokuva sai neljä Jussi-palkintoa, yksi niistä Salmiselle parhaasta miessivuosasta. Iltalehden Olli Manninen vertasi Salmisen suoritusta Anthony Hopkinsin Hannibal Lecteriin.[70] Vuonna 1999 Salminen näytteli sivuroolin Aaltosen draamaelokuvassa Rakkaudella, Maire.

Salminen dubbasi Clayton-hahmon suomenkielisessä Walt Disneyn Tarzan -elokuvassa ja Yli aidan -elokuvan Ozzie-hahmon.

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Salminen vuonna 1963.

Esko Salminen näytteli televisiossa ensi kerran vuonna 1958, jolloin hän oli mukana Kellariteatterin televisioiduissa tuotannoissa. Lähetykset katosivat eetteriin, sillä niitä ei voitu tallentaa. Kellariteatteri näytteli ja parikymppinen Lenita Airisto juonsi lähetykset Albertinkadun studiosta Helsingin Kampista.[15] Myös 1960-luvulla ja edelleen 1970-luvulla Salmisen televisioroolit olivat enimmäkseen televisioituja teatterikappaleita. Hänen ensimmäisiä televisiosarja-roolejaan oli sivuosa MTV:n Asemahotellissa helmikuussa 1965. Sarja ei ole säilynyt jälkipolville.[71] Tallennettua ja säilynyttä tuotantoa edustaa muun muassa Jukka Sipilän Kukunor vuodelta 1973, Salmisen rooli televisionäytelmässä oli Kalahari/Atlantis.[72]

Vuonna 1982 Salminen näytteli Pohjolan isäntää Kalle Holmbergin palkitussa fiktiosarjassa Rauta-aika. Varsinaisia pitkien televisiosarjojen rooleja Salminen näytteli 1990- ja 2000-luvuilla MTV3:n suosituissa sarjoissa Blondi tuli taloon, Ihmeidentekijät ja Parhaat vuodet. Blondi tuli taloon -sarjaa tuotettiin puolisentoistasataa jaksoa vuosina 1994–1995, Salminen näytteli siinä keskeisen miesroolin, Hannu Hurmalan. Ihmeidentekijöissä ja sen jatko-osassa Parhaat vuodet Salminen näytteli lääkäri Mauri Niskaa.

Hannu Kahakorven ohjaamassa viisiosaisessa televisiosarjassa Tuntemattomalle jumalalle (1993) Salminen teki kaksoisroolin. Sarja keräsi huomiota eritoten näyttävillä erikoistehosteillaan. Vuonna 1995 Esko Salmisella oli iso sivuosa JP Siilin televisioelokuvassa Ruuvimies, pääosan näytteli Kristo Salminen. Esko Salminen näytteli päähenkilön isää. Heidi Köngäksen televisioelokuvassa Varpuset (2005) Esko Salminen näytteli puliukkoa. Liisamaija Laaksonen oli kirjoittanut Kessun roolin Salmista ajatellen ja tämä piti kyseisestä roolista.[73] Vuonna 2014 Salmisella oli rooli Köngäksen televisioelokuvassa Hyväntekijät.

Salminen näyttelee yhtä pääosista, Väinö Vallgrenia Ylen vuonna 2017 alkaneessa Presidentti-sarjassa.

Perhe ja suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen avioitui ensi kerran 21-vuotiaana Rose-Marie Prechtin kanssa, vuonna 1961. Avioliitto kesti kuitenkin vain vähän aikaa. Salminen seurusteli 1960–1970-luvulla kymmenisen vuotta näyttelijä Kyllikki Forssellin kanssa.[74] Salminen on asunut avoliitossa sittemmin näyttelijä Heidi Krohnin kanssa, ja näyttelijä Kristo Salminen on heidän poikansa. Esko Salmisen isä Unto Salminen kuoli viisi päivää ennen Kriston syntymää. Lyhyen aikaa Salminen oli naimisissa tanssija Riikka Korppi-Tommolan kanssa ja heillä on tytär Kreeta Salminen. Vuodesta 1998 Salminen on ollut naimisissa näyttelijä Aino Sepon kanssa, ja heillä on tytär Sonja Salminen.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1997 ilmestyi Esko Salmisen muistelmateos Elämä Eskona ja vuonna 2010 jatko-osa Toinen näytös. Suomen näyttelijäliitto myönsi Salmiselle vuonna 2010 liiton kaikkien aikojen ensimmäisen ylinäyttelijän arvonimen.[75] Yleisradio teki vuonna 2010 dokumentin Esko Salminen - läsnä. Jarmo Heikkisen ohjaamassa tunnin mittaisessa ohjelmassa ovat mukana Salminen ja Aino Seppo.[76]

Kiinnitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäksi vierailevana näyttelijänä Helsingin kaupunginteatterissa 1998, 2002 ja KOM-teatterissa 2001–2002.

Valikoitu rooliluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansallisteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1962 Seitsemän veljestä Lauri
Andorra Andri
1965 Nummisuutarit Esko
1966 Marius Marius
1992 Elämää pitempi yö Eugene
1993 Cyrano de Bergerac Cyrano de Bergerac
1995 Myrsky Prospero
1997 Taide Marc
2003 Falstaff Falstaff
2005 Kuningas Lear Lear
2006 Pukija Sir
2009 Pitkän päivän matka yöhön James Tyrone
2013 Ilta Esko Salmisen kanssa Esko Salminen

Helsingin Kaupunginteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1969 Riivaajat Nikolai
1970 Berliini järjestyksen kourissa Useita rooleja
1978 Othello Othello
1981 Peer Gynt Peer Gynt vanhana
1982 Näköala sillalta Eddie
1985 Tartuffe – eli herra Hurskainen Orgon
1986 Ivanov Ivanov
1989 Macbeth Macbeth
1991 Oliver Twist Fagin
1998 Välkky ja Pölkky Pölkky
1999 Kauppamatkustajan kuolema Willy Loman
2001 Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti Puntila

Turun kaupunginteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1972 Seitsemän veljestä Juhani
1974 Kirsikkapuisto Lopahin
1975 Van Gogh ja postinkantaja van Gogh
1977 Dantonin kuolema Georges Danton
Olviretki Patrik

Radio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Salminen on näytellyt kymmenissä radiokuunnelmissa ja -sarjoissa vuodesta 1960 alkaen.[77]

  • vanha ystävä eli Kellonsoittaja (Muunnelmia legendasta, 1960)
  • kertoja (Tarinoita kerrottavaksi, 1966)
  • Kariluoto (Tuntematon sotilas, osat 1–19, 1966–1967)
  • Werther (Nuoren Wertherin kärsimykset, 1970)
  • Antti (Antti, lintujen satama, 1971)
  • kertoja (Arkusta nousi toivo, 1973)
  • Tarelkin, Kandid Kastorovitš, kollegianeuvos (Tarelkinin kuolema, 1974)
  • Kuningas Rikhard Leijonanmieli (Robin Hood, Englannin paras jousimies, osat 1–16, 1993)
  • Vincent van Gogh (Kirjeitä veljelleni, osat 1–14. Vincent van Goghin monologeja, 1994–1995)
  • kertoja (Krokotiili Gena ja ystävänsä, osat 1–8, 2002)

Osittainen filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli Julkaisu
1960 Komisario Palmun erehdys poika uima-altaassa × ×
1961 Kaasua, komisario Palmu! kadetti Leppä
Kuu on vaarallinen Reino
1962 Tähdet kertovat, komisario Palmu Ville Valkonen ×
1963 Jengi Paavo Korpela
1964 Juokse kuin varas Kari
1966 Johan nyt on markkinat yliluutnantti, myöh. kapteeni Heikki Lilja
1967 Pähkähullu Suomi Luigi Cravatto × ×
1970 Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika Manolito
1978 Runoilija ja muusa Eino Leino
1979 Seitsemän veljestä kertoja
1980 Tulipää Arwid
1981 Pedon merkki Kaarlo ×
1984 Niskavuori Aarne Niskavuori
1987 Hamlet liikemaailmassa Klaus
1988 Pohjanmaa Veikko ×
Ariel Thug ×
1989 Talvisota everstiluutnantti Matti Laurila ×
1992 Tuhlaajapoika Lindström
1994 Uuno Turhapuron veli Tarmo Turhapuro ×
Kaikki pelissä komisario Max Nummensyrjä
1999 Tarzan (ääni) Clayton ×
2002 Kymmenen riivinrautaa Rauno Rämekorpi
2005 Äideistä parhain Eero nykyajassa
2006 Unna ja Nuuk ukki
2008 Suuri performanssi Leevi Salomonsen
2011 Veljekset Paavo
Varasto Kataja ×
2012 Härmä Antti Välitalo
Juoppohullun päiväkirja Eino
2013 Mieletön elokuu Ståhl
2014 Aikuisten poika Jaakko
2018 Supermarsu Jättiläismarsu (ääni)
Varasto 2 Kataja
  VHS
  DVD

Televisioelokuvat ja -näytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva/näytelmä Rooli Julkaisu Muuta
1958 Onnen päivät tallentamaton suora lähetys
1961 Kauppamatkustajan kuolema Stanley
1963 Hän on Sysmästä Valter
1968 Venetsian kauppias Bassanio
1973 Kukunor Kalahari, Atlantis
1976 Seitsemän veljestä Juhani ×
1980 Luulosairas Argan, luulosairas
1980 Miesten koulu taiteilija
1982 Kolme sisarta Versinin
1984 Vieras
1990 Axel Jean Sibelius
1995 Ruuvimies Rauno Sikiö
2005 Varpuset Kessu
2014 Hyväntekijät ×

Televisiosarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Sarja Rooli Julkaisu Muuta
1982 Rauta-aika Pohjolan isäntä × × (DVD metallikansin)
1991 Talvisota everstiluutnantti Matti Laurila Pidennetty 5-osainen tv-versio vuoden 1989 elokuvasta
1993 Tuntemattomalle jumalalle Ivan Smith
1994–1995 Blondi tuli taloon Hannu Hurmala
1996–1998 Ihmeidentekijät Mauri Niska
2000 Raid Uki Kukkamaa ×
2000–2002 Parhaat vuodet Mauri Niska
2010 Taivaan tulet Joju Jakso Meidän herramme hurmaamia
2015 Punainen kolmio Aarne Sihvo
2016 Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu Joulupukki
2017 Presidentti Väinö Vallgren
Rakkautta vain Henri

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gösta Ekmanin palkinto (1965)[78]
  • Ida Aalberg -palkinto (1986)[78]
  • Pro Finlandia (1992)[78]
  • Jussi-patsas (1993)
  • MTV:n vuoden kulttuuripalkinto (1994)
  • Näyttämötaiteen Suomi-palkinto (1997)[78]
  • Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton kultainen kunniamerkki (1997)[79]
  • Stadin Kundi (2012)[80]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salminen, Esko ; Kinnunen, Raila: Toinen näytös. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2010. ISBN 978-951-0-36831-2.
  • Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo. Helsinki: Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7400-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 391. Salminen, Esko. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30-5727-5.
  2. a b Bagh, Peter von: Sininen laulu - itsenäisen Suomen taiteiden tarina, s. 379. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8.
  3. Toinen näytös, s. 188
  4. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti: Esko Salminen Elonet. Viitattu 12.10.2015.
  5. Paavolainen, Pentti: Salminen, Esko (1940 - ) Biografiakeskus. 9.10.2006. Viitattu 9.3.2016.
  6. Toinen näytös, s. 127, 130
  7. Toinen näytös, s. 23
  8. Toinen näytös, s. 15
  9. Toinen näytös, s. 20
  10. Toinen näytös, s. 20 ja 21
  11. Toinen näytös, s. 24
  12. Toinen näytös, s. 29
  13. Järvenpää, Eeva: Kuusi vuotta ja kolme luokkaa Kulmakoulussa Helsingin Sanomat. 28.1.2006. Viitattu 3.11.2010.
  14. Toinen näytös, s. 35
  15. a b Toinen näytös, s. 36 ja 37
  16. Toinen näytös, s. 39 ja 40
  17. a b Toinen näytös, s. 42
  18. Tossumies: Erään kurkihirren alla / Samppalinnan kesäteatteri 19.3.2014. Viitattu 8.3.2016.
  19. a b Toinen näytös, s. 343
  20. Toinen näytös, s. 60 ja 63
  21. Toinen näytös, s. 66 ja 67
  22. Toinen näytös, s. 76 ja 77
  23. Toinen näytös, s. 83
  24. Toinen näytös, s. 88
  25. Toinen näytös, s. 51
  26. a b Toinen näytös, s. 98
  27. Toinen näytös, s. 102 ja 103
  28. Toinen näytös, s. 108 ja 110
  29. Toinen näytös, s. 111
  30. Toinen näytös, s. 111 ja 112
  31. Toinen näytös, s. 112
  32. Seitsemän veljestä -DVD-julkaisu, takakansi
  33. Toinen näytös, s. 117
  34. Toinen näytös, s. 132 ja 133
  35. Toinen näytös, s. 133
  36. Toinen näytös, s. 139 ja 140
  37. Tarkka, Pekka: Saarikoski ja Kaupunginteatteri Helsingin Sanomat. 23.10.2004. Viitattu 3.11.2010.
  38. Peer Gynt Ibsen.net. Viitattu 3.11.2010.
  39. Toinen näytös, s. 149
  40. Toinen näytös, s. 159 ja 160
  41. Toinen näytös, s. 165 ja 166
  42. Toinen näytös, s. 174, 175 ja 177
  43. Toinen näytös, s. 190–192
  44. Toinen näytös, s. 208–210
  45. Toinen näytös, s. 222, 224 ja 226
  46. Toinen näytös, s. 231 ja 232
  47. Toinen näytös, s. 232 ja 233
  48. Toinen näytös, s. 244
  49. Toinen näytös, s. 242
  50. Toinen näytös, s. 250
  51. Toinen näytös, s. 249
  52. Toinen näytös, s. 284
  53. Toinen näytös, s. 309
  54. Toinen näytös, s. 326
  55. Toinen näytös, s. 347
  56. Toinen näytös, s. 49
  57. Toinen näytös, s. 363
  58. Toinen näytös, s. 144
  59. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti: Runoilija ja muusa (1978) Elonet - Kansallisfilmografia. 2013. Viitattu 9.3.2016.
  60. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti: Seitsemän veljestä (1979) Elonet - Kansallisfilmografia. 2013. Viitattu 9.3.2016.
  61. Toinen näytös, s. 146 ja 147
  62. Pedon merkki (1981) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 9.3.2016.
  63. Niskavuori (1984) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 8.3.2016.
  64. Toinen näytös, s. 183 ja 184
  65. Talvisota (1989) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 8.3.2016.
  66. Toinen näytös, s. 184
  67. Kaikki pelissä (1994) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 8.3.2016.
  68. Kymmenen riivinrautaa (2002) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 8.3.2016.
  69. Äideistä parhain (2005) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 8.3.2016.
  70. Toinen näytös, s. 184 ja 185
  71. Asemahotelli (Muistikuvaputki) Yle Vintti. 11.6.2008. Yleistadio Oy. Viitattu 7.3.2016.
  72. Elonet / Elokuvat / Kukunor Viitattu 7.3.2016.
  73. Toinen näytös, s. 276
  74. Hölttä, Marketta & Valtonen, Arja: Festival News 2001: Sanottua… Aforismeja ja huumoria elokuvan tekijöistä 7.3.2001. Tampere Film Festival. Viitattu 16.8.2007.
  75. Ylinäyttelijä Salminen. Helsingin Sanomat, Kulttuuri 20.11.2010
  76. Esko Salminen - läsnä (2010) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 9.3.2016.
  77. Toinen näytös, s. 379–382
  78. a b c d Esko Salminen, lausunta
  79. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton myöntämät kultaiset kunniamerkit 2014–1947, Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto 2014 (pdf). Viitattu 27.2.2016.
  80. Taru Valjakka on Stadin friidu, Esko Salminen Stadin kundi

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ollikainen, Anneli (toim.): Haaveesta vai pakosta? Näkökulmia teatteriohjaajan työhön. Teatterikorkeakoulu, 1986.
  • Salminen, Esko & Kinnunen, Raila: Elämä Eskona. ”Still going wrong”. Porvoo: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22031-0.
  • Salminen, Esko & Kinnunen, Raila: Toinen näytös. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36831-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]