Pirjo Honkasalo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pirjo Honkasalo
Pirjo Honkasalo tammikuussa 2009.
Pirjo Honkasalo tammikuussa 2009.
Syntymäaika 22. helmikuuta 1947 (ikä 71)
Syntymäpaikka Helsinki
Ammatti ohjaaja
Puoliso Pirkko Saisio
Tunnetuimmat ohjaukset Melancholian 3 huonetta, Tulennielijä
Palkinnot
Anjalankosken elokuvapalkinto (1992, 1999)
Suomi-palkinto (1998)
Aho & Soldan -elämäntyöpalkinto (2004)
Jussi-palkinto (2005)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Pirjo Irene Honkasalo, F.S.C. (s. 22. helmikuuta 1947 Helsinki)[1] on suomalainen elokuvaohjaaja, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista dokumenttielokuvien ohjaajista.[2] Honkasalon näytelmäelokuva Tulennielijä (1998) sai kahdeksan Jussi-palkintoa. Dokumentti Melancholian 3 huonetta (2004) palkittiin parhaan dokumentin Jussi-palkinnolla.

Kuvaus- ja ohjaustuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Honkasalo pääsi opiskelemaan Suomen elokuvakouluun (nykyinen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto[3]) 17-vuotiaana ja valmistui 21-vuotiaana vuonna 1969.[4] Samana vuonna hän kuvasi ensimmäisen pitkän elokuvansa. Hän opiskeli myös Prahan FAMU-elokuvakoulussa. Toimiessaan assistenttina Templen yliopistossa Philadelphiassa hän jatkoi työn ohessa opintoja muun muassa visuaalisessa antropologiassa. Vuosina 1973–1974 toimi Keski-Suomen läänintaiteilijana.[2][5]

Honkasalo toimi kuvaajana Sakari Rimmisen Pilvilinnassa (1970) ja Eija-Elina Bergholmin elokuvassa Marja pieni! (1972) sekä apulaisohjaajana Rauni Mollbergin elokuvassa Maa on syntinen laulu (1973). Monivuotinen ohjausyhteistyö Pekka Lehdon kanssa alkoi 45-minuuttisella dokumentilla Ikäluokka vuonna 1976. Sitä seurasi Tampereen elokuvajuhlilla palkittu Vaaran merkki (1978) sekä pitkä elokuva Kainuu 39 (1979), joka oli Jörn Donnerin Ruotsin televisiolle tuottama tilaustyö Suomen talvisodasta. Vuoden 1980 suurponnistus oli Suomen siihen asti kalleimmaksi elokuvaksi muodostunut Algot Untolasta kertova Tulipää. Seuraavan pitkän elokuvan Da Capo (1985) aiheena oli viulun lapsitähti Heimo Haitto. Sen jälkeen Pirjo Honkasalo piti pitkän tauon elokuvista, ja Pekka Lehto jatkoi ohjaustöitä itsenäisesti.[5]

1990-luvun alkupuolella Honkasalo ohjasi Pyhän ja pahan trilogiaksi kutsumansa elokuvasarjan, joihin kuuluvat Mysterion (1991), Tanjuska ja 7 perkelettä (1993) sekä Atman (1996). Kahdessa ensimmäisessä liikutaan virolaisessa nunnaluostarissa, viimeisessä seurataan vaikeavammaisen intialaisen pyhiinvaellusta Ganges-joen latvoille Himalajan vuoristossa. Honkasalon vuonna 1998 valmistunut fiktiivinen näytelmäelokuva Tulennielijä sai osakseen peräti kahdeksan Jussi-palkintoa.[5]

Honkasalon uusin ohjaustyö on Pirkko Saision romaaniin perustuva Betoniyö, joka sai Suomen ensi-iltansa 1. marraskuuta 2013.[6] Elokuvan ensiesitys oli Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2013.[7] Suomessa se on esitettiin 22. syyskuuta 2013 Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla.[7]

Palkinnot ja vastuutehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Honkasalo on toiminut taiteilijaprofessorina vuosina 2001–2006.[1]

Vuonna 1998 Honkasalo sai Taiteen keskustoimikunnan ja valtion taidetoimikuntien Suomi-palkinnon (arvoltaan 50 000 markkaa eli noin 8 400 euroa). Vuonna 2004 hänelle myönnettiin Aho & Soldan -elämäntyöpalkinto työstään ohjaaja-kuvaajana. Melancholian 3 huonetta sai Jussi-palkinnot parhaana dokumenttina ja musiikista vuonna 2005. Honkasalo on ollut Taideteollisen korkeakoulun kunniajäsen vuodesta 2006.[8] Hänelle myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2014.[9]

Honkasalo on Suomen Elokuvaajien Yhdistyksen jäsen.[10] Honkasalo on toiminut Suomen elokuvasäätiön hallituksen jäsenenä 1989–1990 ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen (AVEK) johtokunnan puheenjohtajana 1993–1999.[1]

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Honkasalo elää rekisteröidyssä parisuhteessa kirjailija Pirkko Saision kanssa.[11] Honkasalon isä oli vuorineuvos Jorma Honkasalo, joka toimi Outokumpu Oy:n pääjohtajana.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Rantala, Risto (päätoim.): Kuka kukin on 2009, s. 259. Honkasalo, Pirjo. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21965-1.
  2. a b Alfonso Padilla, suom. Kirsi Cheas: Pirjo Honkasalo - Dokumenttielokuvasta runoutta 1.10.2008. El Instituto Iberoamericano de Finlandia. Viitattu 6.12.2012.
  3. Elokuvakoulu Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto. Viitattu 12.9.2013.
  4. Padilla, Alfonso: Pirjo Honkasalo - Dokumenttielokuvasta runoutta Instituto Iberoamericano de Finlandia. 1.10.2008. Viitattu 12.9.2013.
  5. a b c Tommi Partanen: Pirjo Honkasalo, teoksessa Anttila, Eila (toim.): Lyhyttä ja pitkää. Kotimaisia elokuvantekijöitä. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2000. ISBN 951-692-474-3.
  6. Betoniyö (Esitystiedot) Elonet. Viitattu 20.11.2013.
  7. a b Pirjo Honkasalon Betoniyön maailmanensi-ilta Toronton elokuvajuhlien arvostetussa Masters-sarjassa 20.8.2013. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 20.11.2013.
  8. Tunnustukset, palkitut / Kunniajäsenet Taideteollinen korkeakoulu. Viitattu 25.10.2010.
  9. He saivat taiteilijaeläkkeet - katso lista! 30.6.2014. Ilta-Sanomat. Viitattu 30.6.2014.
  10. http://www.fscfinland.fi/?main=memberinfo&id=50
  11. Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo viettivät häitään Iltalehti. 10.6.2009. Viitattu 30.11.2012.
  12. Facta 2001, WSOY 1981, 6. osa, palsta 166.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]