Heimo Haitto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Heimo Haitto ihailijakuvassa uskoontulonsa jälkeen.

Heimo Verneri Haitto (22. toukokuuta 1925 Viipuri9. kesäkuuta 1999 Marbella, Espanja) oli suomalainen viulutaiteilija ja lapsitähti.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voitto kansainvälisessä viulukilpailussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimo Haiton isä oli veturinkuljettaja, ja hän harrasti viulunsoittoa. Heimokin aloitti viulunsoiton viisivuotiaana. Joitakin vuosia myöhemmin isä vei poikansa Viipuriin venäläissyntyisen viulupedagogin Boris Sirpon kuultavaksi. Sirpo vakuuttui pojan lahjakkuudesta ja tehtiin sopimus, että poika jäisi Sirpon hoiviin kasvattilapseksi. Sopimuksen ehdot olivat kovat: Heimon oli antauduttava kokonaan musiikille eikä hänellä ollut lupaa olla yhteydessä vanhempiinsa ennen kuin olisi täyttänyt 18 vuotta.

Heimo Haitto antoi ensikonserttinsa 13-vuotiaana 1939 Helsingin kaupunginorkesterin kanssa. Samana vuonna hän voitti kansainvälisen viulukilpailun Lontoossa. Haitto sai osallistua kilpailuun erikoisluvalla, sillä virallinen osallistumisikäraja oli 15 vuotta. Kaikki kymmenen osallistujaa soittivat Niccolo Paganinin ja Wolfgang Amadeus Mozartin viulukonsertot. Boris Sirpo kertoi Helsingin Sanomille, että "unkarilainen ja tšekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkeaa, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän". Heimo selviytyi kuitenkin kahden soittajan finaaliin, jossa toinen soitettavista kappaleista oli belgialaisen Henri Vieuxtemps'n viulukonsertto. Opettaja ja oppilas olivat harjoitelleet sen vasta laivamatkalla Britanniaan.[1]

Viulukilpailun voiton jälkeen suomalaislehdet kirjoittivat Heimon tulevaisuudensuunnitelmista, että hän aikoi käydä koulunsa loppuun Suomessa ennen kuin parin vuoden kuluttua ottaisi vastaan palkintona saamansa opiskelupaikan Lontoossa.[1] Ennen talvisodan alkamista kuvattiin Toivo Särkän ohjaama elokuva Pikku pelimanni, joka kertoi ihmelapsi Heimo Haiton tarinan. Heimo esitti itseään elokuvassa.

Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Haitto osallistui Punaisen Ristin hyväksi tehtyyn konserttikiertueeseen, joka vei hänet Yhdysvaltoihin saakka. Hän esiintyi muiden paikkojen ohella Carnegie Hallissa sir John Barbirollin johdolla ja Philadelphiassa, jossa hän soitti Eugene Ormandyn johdolla.

Vuonna 1942 Heimo Haitto asettui Sirpon kanssa asumaan Oregoniin. Hän jatkoi viuluopintojaan Ivan Galamianin johdolla 1943–1945. Täytettyään 18 vuotta hän yritti liittyä Yhdysvaltain merijalkaväkeen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista ulkomaan kansalaiselle. Samaan aikaan Sirpon ja Haiton yhteistyö päättyi ja heidän tiensä erosivat.[1] Haitto avioitui muutama päivä ennen toisen maailmansodan päättymistä sellotaiteilija Beverly Le Beckin kanssa ja muutti Hollywoodiin, jossa hän työskenteli elokuvamusiikin parissa. Hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1945. Saatuaan tarpeekseen elokuvamusiikista Haitto liittyi Los Angelesin filharmonikkoihin. Ilta-Sanomat kertoi elokuussa 1945 Haiton aikovan palata Suomeen "kun olosuhteet sen sallivat".[2]

Haitto käväisi Suomessa ensi kerran vasta sodan jälkeen 1948. Seuraavana vuonna Särkkä filmasi edelliselle Haitto-filmilleen jatko-osan Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Myöhemmät elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haitto muutti vaimonsa kanssa Meksikoon. Heidän avioliitostaan syntyi kaksi lasta. Vaimo otti hänestä kuitenkin eron vedoten rajuun alkoholinkäyttöön ja uhkapeliharrastuksiin. Silloin Heimo Haitto jätti kaiken, mukaan lukien perheensä ja viulunsoiton, ja aloitti uuden elämän kulkurina. 1970-luvun puolivälissä hän löysi uuden elämänkumppanin toimittaja Eva Vastarista, ja heidät vihittiin Las Vegasissa 1976. Haitto lopetti kulkurielämänsä ja palasi musiikin pariin. Pariskunta esiintyi yhdessä duona, jossa Eva luki runoja ja Heimo soitti viulua. Lisäksi Haitto toimi kamarimuusikkona ja viulunsoiton lehtorina Savonlinnan musiikkiopistossa.[3] Sairauden takia hän joutui lopettamaan soittamisen 1990-luvun puolessavälissä. Hän muutti vaimoineen Marbellaan Espanjaan, missä hän kuoli vuonna 1999.[4]

Värikkäästä ja ailahtelevasta yksityiselämästään huolimatta Haitolla oli ajoittain kristillinen vakaumus. Hän kääntyi helluntailaiseksi 1950-luvun puolivälissä.[5] Palattuaan Suomeen 1970–1980-luvun vaihteessa hän päätti uudestaan alkaa elää kristityn elämää. Tässä vaiheessa hänen hengellisenä tukijanaan oli maallikkosaarnaaja ja syrjäytyneiden auttaja Veikko Hursti. Haitto ja Hursti vaimoineen pitivät jonkin aikaa kirkkokonsertteja useilla Suomen paikkakunnilla.[6]

Haitto on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[7]

Levytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimo Haitto, 15, elokuvan There’s Magic in Music kuvauksissa.
  • Heimo Haitto plays Sibelius (Viulukonsertto ja Kuusi humoreskia). RSO/Paavo Berglund. Finlandia Classics (2013)
  • Heimo Haitto Live in Concert (Niccolò Paganini / Henri Vieuxtemps). RSO/Arvid Jansons ja Ari Angervo. Finlandia Classics (2015)
  • Heimo Haitto - Chaconne and Other Favourites. Finlandia Classics (2016)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä, 1976. ISBN 951-26-1264-X.
  • Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina: Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965–76. Helsinki: Tammi, 1994. ISBN 951-31-0402-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Mikko Heino: Viulun ihmelapsi voitti Lontoossa. Ilta-Sanomat, Plus-liite 6. toukokuuta 2017, s. 24. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  2. Heimo Haitto palaa Suomeen: tuo puolisonsa mukanaan. Ilta-Sanomat 13. elokuuta 1945. Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki.
  3. YLE Sininen laulu Luettu 14.4.2007
  4. MTV3:n uutisarkisto Luettu 19.4.2007
  5. Suomen Kuvalehti 3.11.1956, s. 28
  6. Hursti, Veikko: Sillä minun oli nälkä... Vantaa: Tummavuoren Kirjapaino Oy, s. 235, 236 ja 239.
  7. Taiteilijainmäki V21A (PDF) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]