Taiteilijaeläke

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Valtion taiteilijaeläke eli valtion ylimääräinen taiteilijaeläke voidaan myöntää tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana taiteilijalle, joka asuu tai on asunut pysyvästi Suomessa. Vuoden 2013 lopussa elinikäistä taiteilijaeläkettä sai 1 056 taiteilijaa.[1]

Eläkettä ei ilman erityistä syytä myönnetä 60 vuotta nuoremmalle henkilölle. Taiteilijaeläke voidaan myöntää valtion talousarvioon tarkoitusta varten otetusta määrärahasta. Eläke on veronalaista tuloa, ja se voidaan myöntää täytenä eläkkeenä tai osaeläkkeenä. Vuonna 2014 täysi eläke oli 1 319,06 euroa kuukaudessa ja osaeläke siitä puolet.[1] Eläkettä myönnettäessä otetaan huomioon hakijan varallisuus sekä hänen toimeentulomahdollisuutensa.

Eläkettä ei myönnetä hakijalle, jonka eläketulot kansaneläketuloa lukuun ottamatta ovat korkeammat kuin kaksi kertaa täysi taiteilijaeläke. Enintään osaeläkettä on myönnetty hakijalle, jonka eläketulot kansaneläketuloa lukuun ottamatta ylittävät täyden taiteilijaeläkkeen tason. Eläkkeen myöntää opetusministeriö hakemuksesta saatuaan asiasta taiteen keskustoimikunnan lausunnon. Eläkettä koskevat hakemukset käsitellään kerran vuodessa.[2]

Taiteilijaeläkkeen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen valtio myönsi ensimmäisen kerran taiteilijaeläkkeitä 1830-luvulla. Ensimmäisiä saajia olivat muun muassa kirjailija J. L. Runeberg ja taidemaalari Magnus von Wright. Kansallisesti merkittäville taiteilijoille eläkettä (pension) myönnettiin heidän työskentelymahdollisuuksiensa turvaamiseksi. Silloin eläke oli enemmän apurahan kaltainen kuin eläke nykyisessä mielessä, koska saajan ikä tai varallisuus ei vaikuttanut eläkkeen saamiseen. Eläke oli käytännössä elämänikäinen apuraha, jolla valtiovalta halusi turvata lahjakkaan taiteilijan työskentelymahdollisuudet.[3]

Taiteilijaeläkkeiden apurahaluonne säilyi Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeniin saakka. Eläkettä nauttivat 1920–1940-luvulla monet kansallisesti merkittävät taiteilijat, kuten kirjailija Toivo Pekkanen, sekä kuvataiteilija Tyko Sallinen.[3] Suomen Taiteilijaseura esitti vuonna 1923 ylimääräisiä taiteilijaeläkkeitä. Silloin kuudesta anotusta eläkkeestä myönnettiin yksi, jonka sai kuvataiteilija Maria Wiik.[4]

Nykyisin voimassa oleva apurahajärjestelmä luotiin pääosin niin sanotun Ahon komitean eli Valtion taidekomitean mietinnön ehdotusten perusteella vuonna 1965. Silloin muutettiin taiteilijaeläkejärjestelmääkin siten, että myönnettävissä olevien eläkkeiden eläkeluonteisuus korostui.[5]

Mihin taiteilijaeläke perustuu?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteilijaeläkkeet perustuvat säädöksiin:

  • Valtioneuvoston päätös ylimääräisistä taiteilijaeläkkeistä 75/1974 (muut. 929/1984, muut. 974/1992)
  • Laki taiteilijaprofessorin viroista ja valtion taiteilija-apurahoista (734/28.11.1969)
  • Laki taiteilijaprofessorin viroista ja valtion taiteilija-apurahoista annetun lain muuttamisesta (947/18.12.1981)
  • Laki taiteilijaprofessorin viroista ja valtion taiteilija-apurahoista annetun lain muuttamisesta (143/1.1.1995) [6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b 59 uutta taiteilijaeläkettä 30.6.2014. Opetusministeriö. Viitattu 1.7.2014.
  2. Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke, Opetusministeriö. Viitattu 10.11.2008.
  3. a b Tommi Mertanen: Apurahasta vanhuudenturvaksi. Valtion ylimääräiset taiteilijaeläkkeet vuosina 1970-2011 (pdf) Työpapereita 51. 2012. Taiteen keskustoimikunta. Viitattu 13.11.2014.
  4. Edunvalvonta Suomen Taiteilijaseura. 2014. Suomen Taiteilijaseura. Viitattu 13.11.2014.
  5. Tytti Isohookana-Asunmaa, Vastaus kysymykseen Taiteilijaeläkkeiden määrän säilyttämisestä nykyisellään, Valtiopäivät 15.12.1992. Viitattu 29.11.2008.
  6. Taiteilijaeläkkeet, Valtiokonttori. Viitattu 29.11.2008.