Veikko Sinisalo
| Veikko Sinisalo | |
|---|---|
 Veikko Sinisalo (vasemmalla) poikansa Jarnon kanssa vuonna 1961. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Veikko Antero Sinisalo |
| Syntynyt | 30. syyskuuta 1926 Riihimäki |
| Kuollut | 16. joulukuuta 2003 (77 vuotta) Tampere |
| Ammatti | näyttelijä |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Veikko Antero Sinisalo (30. syyskuuta 1926 Riihimäki – 16. joulukuuta 2003 Tampere)[1] oli suomalainen näyttelijä ja lausuja.
Suku ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalon isä oli työmies ja vahtimestari, SDP:n kansanedustaja Väinö Viljam Sinisalo (e. Heikman).[2][3] Veikko Sinisalon serkku oli poliitikko Taisto Sinisalo.[3] Veikko Sinisalon tytär on näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo ja pojat kapellimestari Jarno Sinisalo (1956–2006) sekä sairaanhoitaja Antti-Veikko Sinisalo.
Nuoruusvuodet ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalo työskenteli nuorena ensin Riihimäen lasitehtaalla, sitten veturinlämmittäjänä. Sairastumisensa vuoksi hän ei ehtinyt mukaan jatkosotaan monien ikätoveriensa tavoin. Hän opiskeli lausuntaa yksityiskursseilla ja Suomen Nuoriso-opistossa Mikkelissä, myöhemmin myös Työväen akatemiassa. Musiikkia ja laulua hän opiskeli Tampereen musiikkiopistossa ja näyttelijäntyötä Suomen Teatterikoulussa.[4]
Teatterissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalo sai heti Teatterikoulusta valmistuttuaan kiinnityksen Tampereen Työväen Teatteriin, jossa viihtyi eläkkeelle siirtymiseensä 1979 saakka, lukuun ottamatta kahta vuotta 1967–1969 Helsingin kaupunginteatterissa.[1] Hänen näyttelijänuransa läpimurtoja olivat näytelmät Portto ja pyhimys vuonna 1952 ja erityisesti Peer Gynt vuonna 1957. Sinisalolle sopivat niin vakavat, yksilön tunne-elämän ristiriitoja valottavat luonneroolit kuin työmies Rantasen ja Koskelan Jussin kaltaiset kansanmiehen osat.[5] Hän teki myös operetti- ja musikaalirooleja muun muassa maitomies Tevjenä Viulunsoittajassa katolla ja My Fair Ladyn laulavana roskakuskina.
Sinisalon jäähyväisiksi Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä jäi Gerhart Hauptmannin näytelmä Ennen auringonlaskua, josta hän vetäytyi 1989 terveyssyiden vuoksi. Sinisalo kuitenkin palasi vielä tekemään yhden miehen esityksenä Apologian eli Sokrateen puolustuspuheen vuonna 1996 TTT:n Kellariteatterissa.
Lausujana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalo tuli tunnetuksi lausuntailloistaan, muun muassa Lauri Viidan Betonimyllärin ja runoteoksen Pohjantähti tulkinnoista eri puolilla Suomea, Pohjois-Ruotsissa ja Unkarissa. Hänen mielirunojaan oli Jorma Eton runo Suomalainen. Monologi-illoissaan hän esitti myös Toivo Pekkasen, Ilmari Kiannon ja Aleksis Kiven tekstejä. Viimeisimpinä töinään hän esitti Sokrateen puolustuspuheen Tampereen kellariteatterissa.[1]
Sinisalo oli Kajaanin Sana ja Sävel -tapahtuman perustaja ja sen keulahahmo sekä viime vuosina kunniapuheenjohtaja. Kajaania hän piti toisena kotikaupunkinaan, kun ensimmäinen oli Tampere. Hän esiintyi mielellään myös kirkoissa ja piti huolen siitä, että Kajaanin Runoviikon ohjelmaan kuului aina myös hyvin suosittu kirkkoilta. Sen järjesti Sinisalon stipendirahasto, jonka tarkoitukseksi Sinisalo määritteli "auttaa ja tukea nuoria runon ja kirjallisuuden tulkitsemisen jalossa taidossa".[4]
Elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalo ehti näytellä 17 elokuvassa.[6] Hän tunnetuin roolinsa on kenties alikersantti Lahtinen Väinö Linnan romaaniin pohjautuvassa Edvin Laineen elokuvassa Tuntematon sotilas vuodelta 1955. Hän oli Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa Laurilan Anttoon roolissa vuonna 1968. Hän teki nimiosan elokuvassa Sven Tuuva 1958 sekä sotilasfarssissa Murheenkryynin poika. Lisäksi Sinisalo on näytellyt sivurooleja muun muassa neljässä Spede Pasasen tuottamassa elokuvassa.
Yhteiskunnallinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalo kuului niin sanottuun Mäkelän piiriin sekä kirjailija- ja taiteilijajärjestö Kiilaan.[4] Hän oli SDP:n valitsijamiehenä vuosien 1978, 1982 ja 1988 presidentinvaaleissa.[7][4] Hän oli myös SDP:n jäsen.[8]
Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalo menehtyi 77-vuotiaana pitkään sairastettuaan Tampereella.[9] Hänet on haudattu Kalevankankaan hautausmaalle Tampereelle.[10]
Palkintoja ja tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinisalolle myönnettiin vuonna 1976 Pro Finlandia -mitali, ja 1977 hän sai professorin arvonimen sekä Aleksis Kiven Seuran Eskon puumerkki -palkinnon[11][12]. Kirkkohallitus myönsi hänelle vuoden 1996 kirkon kulttuuripalkinnonlähde?.
Filmografia näyttelijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kuisma ja Helinä (1951)
- Opri (1954)
- Tuntematon sotilas (1955)
- Musta rakkaus (1957)
- Sven Tuuva (1958)
- Murheenkryynin poika (1958)
- Pähkähullu Suomi (1967)
- Noin 7 veljestä (1968)
- Täällä Pohjantähden alla (1968)
- Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969)
- Pohjan tähteet (1969)
- Pohjantähti (1973)
- Betonimylläri (1973) (TV)
- Jokamies (1983)
- Aleksis Kiven elämä (2001)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Kajava, Jukka: [Veikko Sinisalo HS.fi Muistot. 12/2003. Helsinki: Helsingin Sanomat. Viitattu 28.3.2012. [vanhentunut linkki]
- ↑ Väinö Sinisalo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ a b Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma – muistikuvia ja mielipiteitä, s. 13. Tammi, 1978. ISBN 951 30 4461 0.
- ↑ a b c d Niemi, Leena: Veikko Sinisalo 1926–2004 –näyttelijä, lausuja ja laulaja Koskesta voimaa, verkkojulkaisu Tampereen historiasta. Tampere: Tampereen kaupunki. Viitattu 28.3.2012.
- ↑ Sylvi ja Veikko – Tampereen Työväen Teatterin legendat Tampereen Werstaan näyttelyesite. Syksy 2004. Tampere: Werstas / Työväen keskusmuseo. Arkistoitu 27.3.2013. Viitattu 28.3.2012.
- ↑ Veikko Sinisalo Elonet. , viitattu 14.4.2021
- ↑ Kalevi Kalemaa: Sinisalo, Veikko (1926 - 2003) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Kalemaa, Kalevi: Sinisalon Veikko : suomalainen näyttelijä, s. 86. Porvoo; Helsinki; Juva: WSOY, 1986. ISBN 951-01397-2-6.
- ↑ Veikko Sinisalo - Muistot Helsingin Sanomat. 16.12.2003. Viitattu 6.6.2023.
- ↑ Pekka Vauhkonen: Veikko Sinisalon viimeinen leposija VLS - Viimeiset leposijat. 30.5.2009. Viitattu 6.6.2023.
- ↑ Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1979, s. 17. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
- ↑ Eskon puumerkin saajat Aleksis Kiven Seura. Viitattu 12.10.2016.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Veikko Sinisalo Elonetissä.
- Veikko Sinisalo Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Ylen Elävä arkisto – Veikko Sinisalo (audio)
| ||||||||||||||||||
