Betonimylläri

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Betonimylläri: Runoja
Ensimmäisen painoksen kansi.
Ensimmäisen painoksen kansi.
Kirjailija Lauri Viita
Genre runous
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1947
Sivumäärä 123
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Betonimylläri: Runoja on Lauri Viidan esikoisteos, runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 1947.

Viita kirjoitti osan runoista jo rintamalla ollessaan.[1] Kokoelman ilmestyessä Viita oli vielä sitä mieltä että hän jatkaa kirvesmiehenä, mutta sen saaman suosion ansiosta hän kuitenkin uskaltautui jättämään leipätyön.[2] Kokoelmaa on pidetty ainutlaatuisena kirjallisena pommina.[3]

Viita oli mitallisen runon mestari. Hän puheenomaistaa rytmiikan ja tuo runokieleen luontevasti "betonimyllärin" arkikuvaston.[4] Vaikka vapaa mitta otti pian valta-aseman, Viidan ilmaisu kesti modernismin aallon. Monissa runoissa Viita kohdistaa kritiikkinsä kirkkoon, mutta uskonnonvastaisena sinänsä Viitaa ei voi pitää. Heikki Sarmanto on säveltänyt kokoelman runoja laulusarjaksi ”Betonimylläri”, jonka Tapani Kansa on levyttänyt. Jukka Siikavire on säveltänyt ”Alfhild”-runon. ”Alfhild” oli pitkään suosittu äitienpäiväruno, joskin sen suosio on aikojen kuluessa murentunut sen asetelmallisuuden vuoksi, mutta runoilija Torsti Äärelä on pohtinut, onko se typologisoitavissa pelkästään mustavalkoisesti asetteluun ”huora-madonna”. Hänen mukaansa sitä on tulkittava Viidan oman äitisuhteen kautta: Viita oli äidin lempilapsi.[3]

Teoksen runossa ”Mylly” Runoilija käy vuoropuhelua Saatanan kanssa:

– Takkisi riisu ja oksalle kapua,
ehkä saat ylhäältä nousemusapua!
Kaava on: naru + ominaispaino.
Tai istu penkilläs, mätäne siihen!
Normaali vainaja ei ole kaino.
Äyriäkään hyvä virsi ei maksa;
raato ja nauru on harakan taksa...
 
»Lopeta, lopeta!»[5]

Runo on myöhemmin huomattu väännökseksi Otto Mannisen runosta vuodelta 1938. Viita käy siinä periaatekeskustelua Mannisen ja tämän arvomaailman kanssa. Samanlaista keskustelua ovat täynnä Viidan muukin lyriikka ja myös proosateos Moreeni. Tällaisen alluusioiden käytön on itävaltalainen psykiatri Leo Navratil osoittanut skitsofreenikoille tyypilliseksi, ja heille tyypillistä on myös metaforien runsaus. Viita harrastaa sana- ja kielileikkejä ja rakentaa käänteisiä maailmoja esittäen asiat kielteisessä, usein hyvin monitasoisessa, muodossa niin että lukijan mielikuvitus aktivoituu: kun runo sanoo, että jotakin puuttuu, lukija näkee mielessään sen mikä puuttuu. Kirjallisuudessa kielipelit saavat kuitenkin hyväksytyn aseman. Viita harrastaa usein kriitikoille ja lukijoille käsittämättömiä uudissanoja ja alku- ja loppusoinnuttelua, joka on siirtynyt myös proosaan. Viidan kielen tihentymät ja käänteet kääntävät lukijan huomion usein itse kieleen ja sen merkityksiin. Nykylukija ei silti enää tuskaile, ettei Viidan kielestä saa selvää. [6]

Hannu Kankaanpää on rinnastanut Juice Leskistä Viitaan:

”Sekä Viita että Leskinen sotivat parhaimmillaan huumorin ja satiirin asein yksityistä pientä ihmistä rusentavaa esivaltaa, yhteiskuntamyllyä, poliitikkoja ja muita päällepäsmäreitä, kirkkolaitosta, tekopyhyyttä ja kyynisyyttä vastaan.”[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lauri Viita -raitti. Tampere.fi.
  2. Lauri Viita -seura.
  3. a b Äärelä, Torsti: Äitienpäivän kunniaksi: Betonimylläristä Alfhildiin. Uusisuomi.fi.
  4. Compuline.fi.
  5. Betonimylläri, s. 103–104.
  6. Varpio, Yrjö: Luova hulluus – Lauri Viidan runous. Tieteessä tapahtuu. (PDF)
  7. Kankaanpää, Hannu: ”'Elämää minä kaipaan': Juice Leskisen viimeiset runot tilittävät, uhmaavat ja koskettavat”.[vanhentunut linkki] Helsingin Sanomat 10.2.2007.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]