Lauri Viita

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lauri Viita
Lauri Viita
Lauri Viita
Syntynyt 17. joulukuuta 1916
Pirkkala
Kuollut 22. joulukuuta 1965 (49 vuotta)
Helsinki
Ammatit runoilija, kirjailija
Kansalaisuus suomalainen
Esikoisteos Betonimylläri (1947)
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Lauri Arvi Viita (17. joulukuuta 1916 Pirkkala22. joulukuuta 1965 Helsinki) oli tamperelainen runoilija, kirjailija ja kirvesmies. Häneltä ilmestyi neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania, joista tunnetuimpia ovat runokokoelma Betonimylläri (1947) ja romaani Moreeni (1950). Viita kuuluu sodanjälkeisen suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tein laulun perhosesta, ja henkäisin – se lensi.

– Lauri Viita

Lauri Viita syntyi 1916 Emil ja Alfhild Viidan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseksi Pirkkalan kunnan Pispalan kylässä, joka on sittemmin liitetty Tampereen kaupunkiin. Viita kävi Tampereen klassillisessa lyseossa keskikoulun ja osan lukion ensimmäistä luokkaa mutta jätti koulunsa kesken. Isäänsä seuraten hän kouluttautui kirvesmieheksi ja työskenteli rakennustyömailla. Sotavuodet 1939–1944 hän palveli rintamalla. Vuonna 1939 hän solmi Kerttu Solinin kanssa ensimmäisen avioliittonsa. Se päättyi eroon 1948. Liitosta syntyi kaksi lasta.

Sodan jälkeen Viita julkaisi esikoisrunokokoelmansa Betonimylläri (1947), jonka omaperäinen, niukka tyyli sekä taitava rytmin ja riimien käyttö saivat innostuneen vastaanoton. Betonimyllärin menestyksen rohkaisemana Viita luopui kirvesmiehen ammatista ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Viidan toinen runoteos Kukunor (1949) oli vaatimattomampi menestys: pitkää, fantasiallista ja vertauskuvallista runoelmaa kritisoitiin liian vaikeaksi. Kahta runoteosta seurasi romaani Moreeni (1950), pitkälti omaelämäkerrallinen kertomus pispalalaisen työläisperheen vaiheista 1900-luvun alusta 1930-luvulle. Runokokoelmissaan Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) Viita irtautui perinteisistä runokaavoista ja otti vaikutteita sekä modernista vapaamittaisesta runoudesta että kansanrunoista.

Viita avioitui 1948 Aila Meriluodon kanssa. Myös Meriluoto oli kohuttu nuori runoilija, ja hänen esikoiskokoelmansa Lasimaalaus (1946) oli ollut vielä suurempi menestys kuin Viidan Betonimylläri. Viita ja Meriluoto saivat neljä lasta, Ursulan, Petrin, Samulin ja Aijan. Avioliittoa ja luomistyötä kuitenkin rasittivat Viidan mielenterveydelliset ongelmat, joiden vuoksi Viita joutui viettämään pitkiä kausia hoidossa mielisairaaloissa.

Viita sai skitsofrenia-diagnoosin 1940-luvun lopulla.[1] Jälkikäteen psykiatrian professori Raimo K. R. Salokangas on esittänyt eriävän mielipiteensä Viidan elämää ja psykohistoriaa käsittelevässä teoksessaan Kirjailijan kieli ja mieli (2012).[2] Hänen mukaansa Viita kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Meriluoto otti avioeron 1956. Kolmannen avioliittonsa Viita solmi Anneli Kuurinmaan kanssa 1962, ja liitosta syntyi poika.

Vuonna 1965 Viita julkaisi toisen romaaninsa Entäs sitten, Leevi, joka oli tarkoitettu romaanitrilogian ensimmäiseksi osaksi. Hän kuitenkin kuoli tapaturmaisesti saman vuoden joulukuussa. Viitaa kuljettaneeseen taksiin törmäsi maantiellä rattijuopon ajama kuorma-auto, ja Viita kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä Töölön sairaalassa 49-vuotiaana. Rattijuoppo tuomittiin vuoden ja viiden kuukauden vankeusrangaistukseen. Kuolinpäivänä ilmestyi kirjallisuuslehti Parnassossa jäähyväisenä Viidan runosikermä "Onni".[2] Tosin tilanpuutteen vuoksi siitä puuttui viimeinen, kahdeksas sikermä.[3]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viita sai kirjallisuuspalkintoja teoksistaan Betonimylläri, Moreeni ja Suutarikin, suuri viisas.

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viita sai elinaikanaan seuraavat palkinnot:[4]

Muita tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailijan perintöä vaalii Tampereella Lauri Viita -seura.[5] Se pitää yllä kirjailijan lapsuudenkotiin Tampereen Pispalaan vuonna 1977 perustettua museota[6].

Viidan tekstejä on yllättävissäkin paikoista. Hänen säkeitään voi löytää muun muassa Tampereen keskustan "Kivikirjasto"-teoksesta[7] ja joidenkin hotelli Ilveksen 18. kerroksen huoneiden tapeteista[8].

Tampereen kaupungin kulttuuriraittien sarjassa on julkaistu Lauri Viita -raitti. Sivustolla on tulostettava esite sekä lyhyt esittelyvideo.[9]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Kujanpää on ohjannut vuonna 2004 näytelmän ja sen pohjalta vuonna 2008 elokuvan Putoavia enkeleitä, joka kertoo Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisästä avioliitosta. Elokuvassa Viitaa näyttelee Tommi Korpela.[10]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänilevy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Runo puhuu − Lauri Viita esittää runojaan (WSOY:n kirjallinen äänilevy, 1965)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raimo K. R. Salokangas: Kirjailijan kieli ja mieli: Lauri Viidan elämä sairauden valossa. Helsinki: Psychiatria Fennica, 2012. ISBN 978-952-5166-20-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Varpio, Yrjö: Retkiä kielen ja mielen viidakkoon. Duodecim, 2003, 119. vsk, nro 23, s. 2293–2300. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.3.2016.
  2. a b Salokangas 2012
  3. Antti Majander: Kirjailija Lauri Viita kuoli, kun hänen runonsa onnesta ilmestyi Helsingin Sanomat. 14.1.2016. Viitattu 10.9.2016.
  4. Kirjasampo.fi
  5. Lauri Viita -seura
  6. Lauri Viita -museo
  7. Kivikirjasto
  8. Yksi lause palkitaan Vihtorin kirjaston kirjamessuilla, Tamperelainen.fi
  9. Lauri Viidan Tampere, Tampereen kaupungin kulttuuriraitit]
  10. Lauri Viita Elonetissä

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marjukka Kaasalainen: Lauri Viita runoilijana (1964).
  • Sakari Katajamäki: Kukunor: Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Väitöskirja Helsingin yliopisto. Helsinki: Ntamo, 2016. ISBN 978-952-215-623-5. Tiivistelmä.
  • Yrjö Varpio: Lauri Viita – Kirjailija ja hänen maailmansa. Helsinki: WSOY, 1973. ISBN 951-0-06060-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]