Lauri Viita

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lauri Viita
Lauri Viita Tampereen Pispalassa 1960-luvulla.
Lauri Viita Tampereen Pispalassa 1960-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt17. joulukuuta 1916
Pirkkala
Kuollut22. joulukuuta 1965 (49 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti runoilija, kirjailija
Kirjailija
Esikoisteos Betonimylläri (1947)
Aiheesta muualla
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Lauri Arvi Viita (17. joulukuuta 1916 Pirkkala22. joulukuuta 1965 Helsinki) oli tamperelainen runoilija, kirjailija ja kirvesmies. Häneltä ilmestyi neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania, joista tunnetuimpia ovat runokokoelma Betonimylläri (1947) ja romaani Moreeni (1950). Viita kuuluu sodanjälkeisen suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tein laulun perhosesta, ja henkäisin – se lensi.

– Lauri Viita

Lauri Viita syntyi 1916 Emil ja Alfhild Viidan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseksi Pirkkalan kunnan Pispalan kylässä, joka on sittemmin liitetty Tampereen kaupunkiin. Emil Viita oli muuttanut Pispalaan Virroilta ja Alfhild Viidan (o.s. Nikander) vanhemmat olivat kotoisin Vesilahdelta ja Hämeenkyröstä.[1] Viita kävi Tampereen klassillisessa lyseossa keskikoulun ja osan lukion ensimmäistä luokkaa mutta jätti koulun kesken. Vajavaiseksi jääneestä koulunkäynnistä huolimatta hän luki runsaasti maailmankirjallisuutta, kotimaista kaunokirjallisuutta sekä filosofisia ja psykologisia teoksia.[2]

Isäänsä seuraten Viita kouluttautui kirvesmieheksi ja työskenteli rakennustyömailla. Sotavuodet 1939–1944 hän palveli rintamalla. Vuonna 1939 hän solmi ensimmäisen avioliittonsa Kerttu Solinin kanssa. Se päättyi eroon 1948. Liitosta syntyi kaksi lasta.

Sodan jälkeen Viita julkaisi esikoisrunokokoelmansa Betonimylläri (1947), jonka omaperäinen, niukka tyyli sekä taitava rytmin ja riimien käyttö saivat innostuneen vastaanoton. Betonimyllärin menestyksen rohkaisemana Viita luopui kirvesmiehen ammatista ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Viidan toinen runoteos Kukunor (1949) oli vaatimattomampi menestys: pitkää, fantasiallista ja vertauskuvallista runoelmaa kritisoitiin liian vaikeaksi. Kahta runoteosta seurasi romaani Moreeni (1950), pitkälti omaelämäkerrallinen kertomus pispalalaisen työläisperheen vaiheista 1900-luvun alusta 1930-luvulle. Runokokoelmissaan Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) Viita irtautui perinteisistä runokaavoista ja otti vaikutteita sekä modernista vapaamittaisesta runoudesta että kansanrunoista.

Viita avioitui 1948 Aila Meriluodon kanssa. Myös Meriluoto oli kohuttu nuori runoilija, ja hänen esikoiskokoelmansa Lasimaalaus (1946) oli ollut vielä suurempi menestys kuin Viidan Betonimylläri. Viita ja Meriluoto saivat neljä lasta. Avioliittoa ja luomistyötä kuitenkin rasittivat Viidan mielenterveydelliset ongelmat, joiden vuoksi Viita joutui viettämään pitkiä kausia hoidossa mielisairaaloissa. Aila Meriluoto sanoi myöhemmin, että ”Viita ei ole kirjailija, vaan luonnonmullistus”.[2]

Vuonna 1948 Viita muutti pois Pispalasta, ja vaikka hän oli syvästi juurtunut syntymäpaikkaansa, hän ei enää koskaan palannut sinne asumaan.[2]

Viita sai skitsofrenia-diagnoosin 1940-luvun lopulla.[3] Jälkikäteen psykiatrian professori Raimo K. R. Salokangas on esittänyt eriävän mielipiteensä Viidan elämää ja psykohistoriaa käsittelevässä teoksessaan Kirjailijan kieli ja mieli (2012).[4] Hänen mukaansa Viita kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Meriluoto otti avioeron 1956. Vaikeasta avioliitosta huolimatta Meriluoto kirjoitti 1970-luvulla julkaisemassaan elämäkerrassa Lauri Viita – legenda jo eläessään entisestä puolisostaan arvostavaan sävyyn.[2]

Vuodesta 1959 lähtien Viita oli lähes pysyvästi hoidettavana Kellokosken sairaalassa, mutta jatkoi yhä kirjoittamista. Kolmannen avioliittonsa Viita solmi Anneli Kuurinmaan kanssa 1962, ja liitosta syntyi poika.[2]

Vuonna 1965 Viita julkaisi toisen romaaninsa Entäs sitten, Leevi, joka oli tarkoitettu romaanitrilogian ensimmäiseksi osaksi. Hän kuitenkin kuoli tapaturmaisesti saman vuoden joulukuussa. Viita oli matkalla Mäntsälään tapaamaan ystäväänsä kuvanveistäjä Heikki Varjaa, kun häntä kuljettaneeseen taksiin törmäsi maantiellä Mäntsälän keskustassa rattijuopon ajama kuorma-auto.[5] Viita kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä Töölön sairaalassa 49-vuotiaana. Rattijuoppo sai vuoden ja viiden kuukauden vankeustuomion. Kuolinpäivänä ilmestyi kirjallisuuslehti Parnasson vuoden 1965 viimeisessä numerossa jäähyväisenä Viidan runosikermä "Onni".[4] Tosin tilanpuutteen vuoksi siitä puuttui viimeinen, kahdeksas sikermä.[6]

Viidan kuolema rattijuopon aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa sai presidentti Urho Kekkosen ottamaan kantaa rattijuoppouteen vuoden 1966 uudenvuodenpuheessaan, jossa hän siteerasi Viidan viimeistä runoa ”Onni”. Tämän jälkeen rattijuopumuksesta langetettavia tuomiota kovennettiin.[2]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuuspalkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viita palkittiin teoksistaan Betonimylläri, Moreeni ja Suutarikin, suuri viisas. Elinaikanaan hän sai seuraavat palkinnot:[7]

Muita tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailijan perintöä vaalii Tampereella Lauri Viita -seura.[8] Se pitää yllä kirjailijan lapsuudenkotiin Tampereen Pispalaan vuonna 1977 perustettua museota.[9]

Viidan tekstejä on yllättävissäkin paikoista. Hänen säkeitään on muun muassa Tampereen keskustan "Kivikirjasto"-muistomerkissä[10] ja joidenkin hotelli Ilveksen 18. kerroksen huoneiden tapeteissa.[11]

Tampereen kaupungin kulttuuriraittien sarjassa on julkaistu Lauri Viita -raitti. Sivustolla on tulostettava esite sekä lyhyt esittelyvideo.[12]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Kujanpää on ohjannut vuonna 2004 näytelmän ja sen pohjalta vuonna 2008 elokuvan Putoavia enkeleitä, joka kertoo Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisästä avioliitosta. Elokuvassa Viitaa näyttelee Tommi Korpela.[13]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänilevy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Runo puhuu: Lauri Viita esittää runojaan. WSOY:n kirjallinen äänilevy. 1965.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salokangas, Raimo K. R.: Kirjailijan kieli ja mieli: Lauri Viidan elämä sairauden valossa. Helsinki: Psychiatria Fennica, 2012. ISBN 978-952-5166-20-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Järvinen, Toivo – Sinisalo, Uuno (toim.): Ainutlaatuinen Pispala: muistelmia ja kuvauksia Pispalasta ja sen asukkaista, s. 24. Tampere: Pispalan Moreeni ry, 1973. ISBN 951-9080-08-2.
  2. a b c d e f Kolsi, Eeva-Kaarina: ”Skitsofrenian kaltainen mielenhäiriö” – Lauri Viidan myrskyisä elämä päättyi rattijuopon uhrina 24.12.2016. Ilta-Sanomat.
  3. Varpio, Yrjö: Retkiä kielen ja mielen viidakkoon. Duodecim, 2003, 119. vsk, nro 23, s. 2293–2300. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.3.2016.
  4. a b Salokangas 2012.
  5. Manninen, Alpo: Vaikuttava Lauri Viita – mäntsäläläinen Jukka Lyytinen kokous kirjailijan elämän kansien väliin 26.12.2020. Mäntsälän Uutiset.
  6. Majander, Antti: Kirjailija Lauri Viita kuoli, kun hänen runonsa onnesta ilmestyi. Helsingin Sanomat, 14.1.2016. Artikkelin verkkoversio (Archive.org) Viitattu 10.9.2016.
  7. Lauri Viita. Kirjasampo.fi
  8. Lauri Viita -seura
  9. Lauri Viita -museo
  10. Kivikirjasto
  11. Yksi lause palkitaan Vihtorin kirjaston kirjamessuilla. Tamperelainen.fi
  12. Lauri Viidan Tampere. Tampereen kaupungin kulttuuriraitit,
  13. Putoavia enkeleitä (2008) Elonetissä

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaasalainen, Marjukka: Lauri Viita runoilijana (1964).
  • Katajamäki, Sakari: Kukunor: Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Diss. Helsingin yliopisto. Helsinki: Ntamo, 2016. ISBN 978-952-215-623-5. Tiivistelmä.
  • Laamanen, Erika: Pispalan ars poetica: Lauri Viidan runojen metalyyrisyydestä. Diss. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2018. ISBN 978-951-51-4687-8. Teoksen verkkoversio.
  • Lyytinen, Jukka: Lauri Viita: Kirjailijan elämä. Kirjokansi, 205. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. ISSN 2323-7392. ISBN 978-951-858-061-7.
  • Meriluoto, Aila: Lauri Viita – legenda jo eläessään. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06556-0.
  • Varpio, Yrjö: Lauri Viita: Kirjailija ja hänen maailmansa. WSOY, 1973. ISBN 951-0-06060-7.
  • Varpio, Yrjö: ”Lauri Viita (1916–1965)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 509–511. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lauri Viita.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Lauri Viita.