Jalmari Rinne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rinne 1930-luvun alussa.

Jalmari Ivar Rinne (13. marraskuuta 1893 Asikkala24. lokakuuta 1985 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja teatterineuvos.

Rinne loi pitkän uran sekä valkokankaalla että teatterissa. Hän valmistui näyttelijäksi Kansallisteatterin oppilaskoulusta ja oli kiinnitettynä muun muassa Kansan näyttämölle, Tampereen ja Turun teattereihin sekä Suomen Kansallisteatteriin. Rinne esiintyi noin 70:ssä suomalaisessa elokuvassa, joista tunnetuin on Siltalan pehtoori (1934). Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Anni Aitto ja toinen Ansa Ikonen, näyttelijöitä kumpikin. Hänen veljiään olivat näyttelijät Einar Rinne ja Joel Rinne. Myös hänen kaikki lapsensa, Tommi, Tiina, Taneli, Katriina ja Marjatta, ovat näyttelijöitä. Rinne toimi Suomen Näyttelijäliiton pitkäaikaisena puheenjohtajana ja oli kymmenissä luottamustehtävissä, ja hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. Hän sai teatterineuvoksen arvon 1968.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljätoista sisarusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajan tapaan Jalmari Rinnekin syntyi savusaunassa suuren sisarusparven jatkeeksi ja ajan tapaan usea neljästätoista sisaruksesta kuoli jo lapsena. Jalmari Ivar oli itse asiassa perheen toinen Jalmari, ensimmäinen oli menehtynyt ennen toisen syntymää. Jalmari Rinteen vanhemmat Maria Sofia Karlsson ja Johan Oskar Gröndahl omistivat pienehkön Laurilan tilan Kalkkisten kylässä Asikkalassa, molemmat olivat syntyjään Sysmästä ja he olivat avioituneet 1883. Johan Oskar oli ammatiltaan kauppias, ja hän kokeili onneaan eri puolella Päijät-Hämettä. Hän oli myös innokas näyttelijä raittiusseurassa. Einarin, Jalmarin ja Joelin lisäksi sisarusparvesta näyttelijän ammatin valitsi Kalle, hän kuitenkin kuoli vähän yli kaksikymmenvuotiaana. Perheen kuopus Veikko-Mooses teki merkittävän uran voimistelunopettajana. Hän toimi myös urheiluvalmentajana Suomessa ja ulkomailla Pakistania myöten. Koulunkäyntinsä nuori Jalmari aloitti kiertokoululla, jota pidettiin vuorotellen eri taloissa. Hän ei kuitenkaan viihtynyt koulussa ja kunnan palkkaama opettajakin oli hermoheikko ja väkivaltainen. Varsinaista kansakoulua Jali kävi neljä vuotta eikä hän siitäkään jaksanut innostua. Rippikoulun hän kävi Asikkalan kirkolla.

Tie näyttelijäksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinteen teatteriura alkoi Heinolassa, jonne hän muutti 17-vuotiaana. Hän sai työpaikan Heinolan keisariksi kutsutun Niilo Helanderin puotipoikana ja näytteli vapaa-aikanaan Heinolan Palokunnan Näytelmäseurassa. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Nummisuutarit-näytelmän krouvari. Tuolloin Rinne tiesi teatterin päämääräkseen. Hän oli myös hyvin itsevarma: Kun hänen tuttavansa Kalle Kauppi kertoi Rinteen olevan krouvarin osassaan Kansallisteatterin näyttelijää parempi, hän ei hämmästynyt lainkaan, vaan piti asiaa aivan luonnollisena. Vapaapalokuntatoiminnan myötä urheilu oli tärkeä osa Rinteen elämää, talvisin hän paini ja kesäisin harrasti muita lajeja. Kilpailuihinkin hän osallistui ja saavutti myös menestystä. Heinolassa hän teki tuttavuutta myös sikäläisen Naisseminaarin neitojen kanssa. Parin Heinolan-vuoden jälkeen Rinne palasi Kalkkisiin ja muutti sieltä edelleen Lahteen vanhempiensa mukana. Hänen isänsä jatkoi kauppiaan uraansa Lahdessa, pojat Jalmari ja Joel toimivat vuoroin kaupanmyyjinä. Lahdessa Rinne jatkoi urheiluharrastustaan ja näytteli Arvi A. Seppälän johtamassa Lahden harrastajateatterissa. Hänen rooleihinsa kuului muun muassa Pohjalaisten Antti. Rinne solmi suhteita helsinkiläisten teatterivaikuttajien kanssa ja aloitti opinnot näyttelijäkoulussa Helsingissä syksyllä 1915.

Koulu alkoi erinomaisesti, opintoihin kuului avustaminen Kansallisteatterin näytelmissä sekä pieniä rooleja. Toisena vuonna Rinne laiminlöi opintojaan, häntä alettiin pitää laiskana ja itsepäisenä miehenä. Kansallisteatteri oli kustantanut Rinteelle opintoja Musiikkiopistossa, ja näin hän sai vahvan perustan tuleville osilleen operetti- ja laulunäytelmissä. Ensimmäisen opiskeluvuotensa Rinne asui isoveljensä Einarin luona ja toisen vuoden Helsinkiin samaa alaa opiskelemaan tulleen pikkuveljensä Joelin kanssa Mariankatu 28:ssa. Opettajistaan Rinteen mieleen jäi erityisesti Hilda Pihlajamäki.

Sisällissodasta kieltolain loppuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereelle, Helsinkiin, Turkuun, naimisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalmari Rinteen ammattilaisura alkoi syksyllä 1917 Tampereen Teatterissa. Hänen ensimmäinen roolinsa oli pääosa näytelmässä Läntisrannan kisapoika. Kriitikot kehuivat suoritusta, mutta toisaalta hänen kritisoitiin näyttäneen liiaksi kaikkea mitä oli koulussa oppinut. Rinne masentui ja päätti lopettaa uransa siihen paikkaan, mutta muutti mielensä onnistuttuaan näytelmän toisessa esityksessä. Sisällissodan alettua tammikuussa 1918 Tampereen Teatteri suljettiin ja Rinne joutui kuluttamaan aikaansa hotelli Hälläpyörässä, hän oli punaisten tarkkailun kohteena, sillä Tampereen Teatterin näyttelijöitä pidettiin leimallisesti valkoisina. Sodan jälkeen hän liittyi armeijaan. Hän suoritti tykkimieskoulutuksen Lappeenrannassa näkemättä koko aikana ainoatakaan tykkiä.

Syksyllä 1918 Rinne siirtyi Helsinkiin vastaperustettuun Ida Aalberg-Teatteriin, mutta sen toiminta loppui jo seuraavana keväänä ja hän vaihtoi Kansan Näyttämöön. Siellä hän debytoi näyttävästi Adolf Paulin näytelmässä Kaarina Maununtytär kuningas Eerik XIV:n roolissa. Tuona aikana hän vieraili myös Viipurissa. Syksyllä 1921 Rinne palasi Tampereen Teatteriin. Samana syksynä teatteriin kiinnitettiin myös Anni Aitto. Rinne ja Aitto alkoivat seurustella ja kahden vuoden päästä he solmivat avioliiton Oulussa, jossa Aiton vanhemmat asuivat. Toisella Tampereen kaudellaan Jalmari Rinne näytteli muun muassa Pohjalaisissa, tällä kertaa hänellä oli Jussin osa. Kesinä 1922 ja 1923 Rinne vietti muutamia viikkoja suuren näyttelijäihanteensa Axel Ahlbergin opissa Hangossa. Hän irtisanoutui Tampereen Teatterista keväällä 1923 ja toteutti kiertueen ystävänsä Jalmari Lahdensuon kanssa. Kiertue sai jatkoa ja Rinne tuli tunnetuksi eri puolella Suomea. Tuolloin hän oppi tuntemaan myös kiertue-elämän nurjat puolet, mistä hän sai myöhemmin kimmokkeen lähteä parantamaan näyttelijöiden asemaa työehtosopimuksin. Kiertuevuosinaan Rinne ja Aitto saivat esikoisensa, Tommin.

Vuonna 1925 Rinne palasi aloilleen, kaupungiksi valikoitui Turku. Hän näytteli vaimonsa kanssa Turun Suomalaisessa Teatterissa, jota hän piti Suomen viehättävimpänä teatterina. Rinteelle lankesi Turussa tuttuun tapaan sankarirooleja, kuten Daniel Hjort, Romeo ja Kamelianaisen Armand. Muistelmissaan Rinne mainitsee nelivuotisen Turun-kautensa uransa parhaaksi ajaksi. Tuolloin syntyi myös hänen toinen lapsensa, Tiina. Tulokkaan ristiäisissä oli mukana muun muassa Rinteen uusi tuttavuus, nyrkkeilijä Yrjö Jylhä. Syksyllä 1929 Rinne palasi jälleen Tampereen Teatteriin. Tällä kertaa hän toimi myös ohjaajana, ensimmäiseksi ohjaustyökseen hän sai unkarilaisen laulunäytelmän Unkarin mustalaisia. Rinne ystävystyi muun muassa kollegojensa Toivo Ellenbergin eli Toppo Elonperän, Kalle Angerkosken ja Leo Lähteenmäen kanssa ja muodosti näiden kanssa ”renkaan”, joka huolehti pirtun hankkimisesta (Suomessa elettiin kieltolain aikaa). Rinteen tapoihin kuului ”pienten ottaminen” näytäntöjen jälkeen, ei niiden aikana.

Pysyvästi Helsinkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siltalan pehtoori tapaa Ansa Ikosen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1932 Rinne muutti perheineen Helsinkiin. Hän sai kiinnityksen Kansan Näyttämölle, jossa hän muodosti suositun operettiparin entisen kälynsä Eine Laineen kanssa. Laine oli ollut aviossa Einari Rinteen kanssa. Suosikkiparin ensimmäinen operetti oli Rakkauden laulu, jossa basso-baritoni Jalmari Rinne joutui venyttämään äänensä korkeusrajalle. Anni Aiton kanssa Rinne näytteli muun muassa Serpin näytelmässä Lapsellinen pankinjohtaja, josta molemmat saivat hyvät arvostelut Helsingin Sanomissa. Rinne tosin vältti kaikenlaisten arvostelujen lukemista. Keväällä 1934 syntyi Rinteen ja Aiton kuopus, Taneli. Saman vuoden kesällä Rinne oli miespääosassa suuren suosion saavuttaneessa Siltalan pehtoori -elokuvassa vastanäyttelijänään Hanna Taini. Rinteen valkokangasura oli alkanut vuonna 1921 mykkäelokuvassa Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Vuonna 1935 hän tapasi ensimmäisen kerran Ansa Ikosen, joka katsoi häntä ”suurilla silmillään ihaillen”. Rinteellä oli uskollisen aviomiehen maine, joten hänen ”lankeamisensa” Ikoseen oli järkytys monille. Ei kuitenkaan Anni Aitolle, joka muutti takaisin Turkuun.

Kansallisteatterissa 1936–1963[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1936 Rinne siirtyi Suomen Kansallisteatteriin. Teatterityön ohella hän hoiti Näyttelijäliiton asioita, muttei kuitenkaan saanut puhua liiton asioista kotona tuoreen Ansa-rouvansa kanssa. Sen vuoksi saattoi sattua, että Ikonen tietämättään puhui puolisoaan vastaan Kansallisteatterin Näyttelijäyhdistyksessä. Näyttämöllä Rinne jatkoi pääosien tulkitsijana. Hänen ensimmäinen näytelmänsä Kansallisteatterissa oli Miljoonaperijätär. Talvisodan seitsemäntenä päivänä ja Suomen itsenäisyyspäivänä 1939 maailmaan tuli Rinteen ja Ikosen esikoinen, Katriina. Pariskunnan toisen tyttären, Marjatan syntyminen oli tavallaan Jalmari Rinteen vanhimman lapsen, Tommi Rinteen sodassa katoamisen ansiota. Kun Ansa Ikonen uskoi poikapuolensa saaneen surmansa, hän päätti, että tilalle on saatava uusi poika. Tytär syntyikin huhtikuussa 1945 ja Tommi Rinne haki äidin ja sisarpuolensa Naistenklinikalta armeijan kuorma-autolla.

Kansallisteatterissa Rinne näytteli hänelle niin tutussa Pohjalaisissa vallesmannia. Näytelmässä Mitta mitasta hän tulkitsi Angeloa, ”synkkää lain ja siveyden vartijaa” ja saavutti kenties merkittävimmän taiteellisen voittonsa. ”Kohdan, jossa intohimo ottaa kylmän harkitsevan miehen valtoihinsa, hän tulkitsi yksinkertaisesti ja vaikuttavasti, harvinaisella ilmeikkyydellä...”, kritiikki hehkutti Rinteen suoritusta. Hänellä oli pääosa niin ikään Shakespearen näytelmässä Julius Caesar. Kaiken aikaa hän toimi aktiivisesti myös näyttelijöiden aseman parantamiseksi. Tämä johti eripuraan teatterin johdon kanssa ja lopulta Rinteen erottamiseen vuonna 1948. Irtisanominen peruttiin kuitenkin näyttelijöiden asetettua Kansallisteatterin saartoon. Virallisesti Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, hänen jäähyväisnäytelmänsä oli Äkäpussi. Tämän jälkeenkin hän teki vierailuja teatteriin muun muassa näytelmissä Vanja-eno ja Brotteruksen perhe. 28. marraskuuta 1982 Rinne vietti 65-vuotistaiteilijajuhlaansa Manskyn osassa näytelmässä Näytelmä linnassa.

Jalmari Rinne on haudattu Kansallisteatterin hautaan Helsingin Hietaniemeen: U22-9-2.

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkän ja näyttävän Jalmari Rinteen varsinainen elokuvaura alkoi odotetusti sankarirooleissa elokuvissa Ne 45000 (1933), Siltalan pehtoori (1934) ja ehkä vielä elokuvan Kaikki rakastavat-elokuvan toinen miespääosa oli sellainen. Uusien ja nuorempien sankareiden mm. Tauno Palo, Unto Salminen, Kullervo Kalske, Eino Kaipainen ja pikkuveli Joel Rinne noustessa esiin sai Jalmari Rinne tyytyä sivurooleihin. Vuonna 1937 valmistuneessa Kurittomassa sukupolvessa hän toimi myös apulaisohjaajana. Toisen maailmansodan varjossa hän oli mukana eräissä isänmaallisissa elokuvissa, kuten Helmikuun manifesti ja Oi, kallis Suomenmaa. Sodan aikana Rinne oli käytetty näyttelijä. Hänen roolityönsä olivat tyypillisesti niin sanottuja yhteiskunnan tukipylväitä lainkäytön, opetusalan tai kirkollisen vallan tiimoilta. Pitkä ja komea mies pääsi erityisen hyvin oikeuksiinsa sotilaan rooleissa. Rinne oli mukana myös klassikoiksi nousseissa elokuvissa Kulkurin valssi, Katariina ja Munkkiniemen kreivi, Katupeilin takana ja Morsiusseppele. Epookkikomediassa Katarina kaunis leski hänellä oli mainio rooli honottavana dosenttina. Samaa roolia hän näytteli myös teatterissa. Rinteellä oli usein sivurooleja elokuvissa, joissa Ansa Ikonen näytteli naispääosan: SF-paraati, Kulkurin valssi, Nainen on valttia ja Vihaan sinua – rakas. Viimeisen elokuvatyönsä Rinne teki vuonna 1962 elokuvassa Älä nuolase..., jossa Tommi Rinteellä oli miespääosa. Jalmari Rinteen 65:stä elokuvatyöstä kaksi on värielokuvia: Nummisuutarit (1957) ja Toivelauluja (1961).

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920–1930-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950–1960-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]