Kieltolaki (Suomi)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuoden 1917 kieltolain ensimmäinen sivu asetus­kokoelmassa.

Suomessa oli voimassa alkoholijuomia koskeva kieltolaki vuosina 1919–1932. Tänä aikana Suomessa ei saanut myydä eikä itse valmistaa alkoholijuomia. Viinan kotipoltto-oikeus oli viety kansalaisilta jo vuonna 1866. Kieltolain suorana seuraksena oli, että alkoholia alettiin salakuljettaa ulkomailta ennennäkemättömiä määriä. Kieltolain voimaantulo liittyi yleiseen äänioikeuteen, sillä naisäänestäjät kannattivat kieltolakia suuremmissa määrin. Kieltolaki on usein nähty ”naisten lakina”[1].

Naiset keräsivät addressin kieltolain kumoamiseksi keväällä 1931. Kieltolaki päätettiin lopulta kumota: joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä äänesti lain kumoamisen puolesta. Kieltolaki päättyi 5. huhtikuuta 1932 klo 10, jolloin ensimmäiset Oy Alkoholiliike Ab:n eli nykyisen Alkon myymälät avattiin.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholiongelmiin kiinnitetty huomio ennen 1800-luvun jälkipuolta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kiinnitettiin jo varhain huomiota alkoholin liialliseen käyttöön. Sen todettiin aiheuttavan köyhtymistä ja kurjuutta sekä järjestyshäiriöitä, pahoinpitelyjä ja murhia. Ruotsalainen historioitsija Olaus Magnus (1490–1557) mainitsee ylellisen juomisen ollen tämän maan tapana ja käytäntönä. Ranskalainen kirjailija Montesquieu (1689–1755) laski suomalaiset maailman suurimpien juomareiden joukkoon.[2]

Vuonna 1756 julistettu niin sanottu hattujen kieltolaki oli yksi ensimmäisiä laajempia yrityksiä vähentää alkoholin käyttämistä. Säätyjen suostumuksella hallitus julisti viinanpolttokiellon ja asetti korkeat tullit ulkomaalaiselle alkoholille. Silloisten olojen kuvaaja Juhana Fischerström kertoi tuonaikaisen kieltolain vaikutuksista näin: ”Ei mitään rauhattomuuksia yleisillä maanteillä. Tuomarit näkivät tehtävänsä vähenevän; sillä tappelut, riidat ja useat järjestyshäiriöt hävisivät melkein kokonaan.” Juoppous väheni kieltolain aikana, mutta lisääntyi uudelleen kieltolain loputtua.[3] 1850-luvulta lähtien todettiin alkoholin käytön jonkin verran vähentyneen. Vielä 1800-luvun alussa oli ollut tapana juottaa pappiloissa saatavien maksajia juovuksiin ja rauhoittaa rintalapsia viinalla.

Kieltolain tavoittelu 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltolaki kuului Suomessa raittiusliikkeen tavoitteisiin 1800-luvun lopulla. Jo vuonna 1866 annettu laki asetti alkoholijuomien valmistukselle ja myynnille rajoituksia. Vuoden 1885 valtiopäivillä tohtori Akseli Granfelt esitti anomusehdotuksen seuraaville valtiopäiville laadittavaksi esitykseksi; kaikenlaisia päihdyttäviä juomia koskevan kieltolain toteuttamiseksi kuntakohtaisena.[4] Vuonna 1883 voimaan tulleen asetuksen nojalla kunnat saivat kieltää oluen myynnin alueellaan kestikievareita ja matkailijaravintoloita lukuun ottamatta. Vuoden 1894 valtiopäivillä kunnat saivat oikeuden päättää kestikievareiden oluen anniskelusta.[5]

Vuonna 1882 Akseli Granfelt kirjoitti Uudessa Suomettaressa: ”Väkevät juomat lain pakolla kiellettävät.” Hän kirjoitti sivistyksellä olevan juoppoutta poistavana voimana merkitystä vain sikäli, että sydämen sivistys saa suuren joukon ihmisiä rakkaudesta heikkoa veljeä ja isänmaata kohtaan esimerkin vuoksi luopumaan väkijuomista. Mutta tätä tietä ei juoppoutta saada loppumaan. Sen sijaan väkijuomien valmistus ja kauppa oli julistettava rikokseksi ja rangaistava kuten muutkin rikokset. Näin saataisiin tuhannet perheet pelastetuksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Jokaisen, joka pitää tällaisen lain aikaansaamista maalle siunauksena, olisi pitänyt ryhtyä kasvattamaan yleistä mielipidettä vaatimaan väkijuomien poistamista lain voimalla, ryhtyköön toimeen innolla ja luottamuksella.[6]

Valtakunnallisen kieltolain aikaansaamiseksi raittiusliike järjesti muun muassa juomalakkoja, joista laajin alkoi 1. toukokuuta 1898.[7] Juomalakkoliike toimitti vuoden 1900 valtiopäiville kieltolakiadressin, joka toi ilmi työväestön[8] ja maalaiskuntien talonpoikaisväestön yleisen halun taistella raittiusliikkeen päämäärien puolesta.[9] Erityisen innokkaasti kieltolakia kannatti 1900-luvun alussa muun muassa Matti Helenius-Seppälä.

Velikulta-pilalehdessä elokuussa 1907 ilmestynyt Alex Federleyn pilapiirros kieltolakia kannattaneesta työväestä.

Kieltolakia kannatti myös 1899 perustettu Suomen työväenpuolue, joka oli ottanut sen ohjelmaansa.[10] Raittiusseura Raittiuden Ystävät oli perustanut erityisen kieltolakikomitean 21.1.1906. Komitean puheenjohtajana toimi Matti Helenius-Seppälä ja jäseninä kirkkoherra K. V. Hurmerinta, lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin, toimittaja Edvard Valpas ja kemian lehtori Severi Alanne. Komiteaan liittyivät päätoimikunnan kokouksessa 10.12.1906 professori Allan Serlachius ja maisteri Samuli Sario ja tohtori Väinö Voionmaa sekä toimittaja J. Klockars ja asemapäällikkö Tuure Blässär. Komitea oli katsonut välttämättömäksi hankkia kaiken mahdollisen selvityksen Amerikan Yhdysvaltojen kieltolakioloista. Komitea pyysi valtion varoista puheenjohtajalleen 3 000 markan suuruisen matkarahan tutkimusmatkaan Yhdysvaltain kieltolakivaltioihin. Amerikkalaiset kieltolait eivät kelvanneet esikuvaksi komitean laatimalle kieltolakiehdotukselle.[11]

Kieltolaki säädetään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyvaltiopäivät eivät kieltolakia koskaan hyväksyneet.[12] Sitä vastoin vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta hyväksyi yleisen kieltolain yksimielisesti 31. lokakuuta 1907, mutta keisari ja suuriruhtinas Nikolai II ei sitä vahvistanut.[13]

Uusi kieltolakiehdotus annettiin 15. maaliskuuta 1909[14] ja sen vahvisti vasta 29. toukokuuta 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus,[15] joka määräsi sen astumaan voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1919,[16] mikä myös toteutui välillä tapahtuneista suurista poliittisista muutoksista huolimatta.

Lakia kutsuttiin alusta lähtien yleisesti nimellä kieltolaki, mutta sen virallinen nimike oli aluksi asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta (29/1917). Nimikkeestään huolimatta se oli nykyisen terminologian mukaan laki, koska se oli eduskunnan säätämä, mutta ennen vuoden 1919 hallitusmuotoa ei ero käsitteiden laki ja asetus välillä ollut yhtä selvä kuin nykyisin. Vuonna 1922 lakiin tehtiin erinäisiä muutoksia, jolloin muun muassa rangaistuksia sen rikkomisesta kovennettiin. Samalla se sai myös virallisesti nimen kieltolaki (158/1922).[17]

Lain sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laki koski kaikkia aineita, jotka sisälsivät enemmän kuin kaksi tilavuusprosenttia etyylialkoholia eivätkä olleet denaturoituja.[17] Sellaisten aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastointi oli sallittua vain lääkinnällisiin, tieteellisiin ja teknisiin tarkoituksiin. Yksinoikeus alkoholin valmistukseen, myyntiin ja maahantuontiin näitä laillisia tarkoituksia varten kuului valtiolliselle monopolille, Valtion Alkoholiliikkeelle. Myös kirkkoviini oli sallittu, ja sen maahantuonnista vastasi Valtion Alkoholiliike.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raittiusväen suurin toivein odottama laki osoittautui välittömästi epäonnistuneeksi. [18] Kun laillisia alkoholijuomia ei ollut saatavilla, kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta, useimmiten väkevinä alkoholijuomina. Kieltolaki saikin Suomessa aikaan ennennäkemättömän viinan salakuljetuksen aikakauden, jota on kutsuttu myös pirtuajaksi. Alkoholia salakuljetettiin Suomeen alkuvuosina etupäässä Virosta, myöhemmin enenevässä määrin myös Saksasta ja Danzigista.[17] Takavarikoidun alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta ja ylitti vuonna 1930 jo miljoonan litran rajan.[17] Yksi ainoa laiva saattoi tuoda maahan kerralla yhtä paljon viinaa kuin poliisi sai koko vuoden aikana takavarikoiduksi. Maaseudulla kieltolain noudattamista oli käytännössä mahdotonta valvoa.[19] Kotipoltto eli viinan valmistaminen itse tislaamalla yleistyi. Kotipolttoa harjoitettiin saaristoissa, sillä ne olivat syrjäisiä. Viinan kotipoltto-oikeus oli viety kansalaisilta jo vuonna 1866[20].

Suomen itsenäisyyden alussa oli voimassa alkoholin maahantuontia, myyntiä, kuljetusta ja varastointia koskeva asetus vuodelta 1917. Sen mukaan tavara, kuljetusneuvo, juhta ja alus oli tuomittava menetetyksi valtiolle, jos pääasiallisena lastina oli alkoholipitoista ainetta. Lainkohtaa ei kuitenkaan sovellettu, jos rikoksen oli tehnyt "muu kuin kuljetusneuvon, juhdan tai aluksen omistaja eikä viimeksi mainittu ole rikokseen osallistunut", eli vain aktiivinen osallistuminen aiheutti rangaistusseuraamuksen. Kieltolaki suhtautui asiaan huomattavasti ankarammin: sen mukaan pirtun salakuljetukseen käytetty ajoneuvo, astia tai alus oli aina tuomittava menetetyksi valtiolle, ellei omistaja pystynyt todistamaan, että ne olivat häneltä "rikoksen kautta poisjoutuneet" tai että hänellä ei ollut "syytä varoa niitä käytettävän puheenalaisella tavalla". Lain mukaan jo pirtun noutoon meno oli rikos. Tätä lainkohtaa tulkittaessa myös auton vähittäismaksulla myynyt autoliike saattoi menettää sen olematta millään tavoin osallinen itse rikokseen. Vuoteen 1927 mennessä oli arviolta jo 200 autoa tuomittu menetetyiksi valtiolle. Syksyllä 1927 Tannerin hallitus antoi eduskunnalle esityksen kyseisen lainkohdan muuttamiseksi siten, että ajoneuvo voitiin tuomita valtiolle omistussuhteista tai teon tietämättömyydestä riippumatta, mutta eduskunta ei hyväksynyt esitystä.[21]

Aikaisempi suuri salakuljetuksen ja salapolton aikakausi oli 1850-luvulla, jolloin rikottiin vuonna 1811 säädettyä viinantuontikieltoa, salakuljettamalla maahan eräinä ajanjaksoina vuosittain miljoonia litroja virolaista spriitä.[22]

Laiton ja valvomaton viinantuotanto aiheutti salakuljetuksen lisäksi lukuisia muita ongelmia. Väkeviin siirtyminen ja spriin nauttiminen aiheutti monia terveydellisiä ongelmia.[17] Hämäräperäisissä olosuhteissa huolimattomasti valmistettu viina saattoi sisältää metanolia, joka voi aiheuttaa jo pieninä annoksina juojalleen sokeuden tai kuoleman.

Poliisia kieltolaki työllisti runsaasti. Korruptio, salakuljetus ja laittomat markkinat aiheuttivat poliisille huomattavan resurssipulan.[17] Vuodesta 1922 lähtien kieltolaki- ja juopumusrikokset muodostivat jatkuvasti yli 80 % kaikista poliisin tietoon tulleista rikoksista.[17] Väkevän viinan juominen näkyi myös lisääntyneinä väkivaltarikoksina.[17][23] Lain valvonnasta aiheutuneiden suurten kustannusten lisäksi kieltolaki muodostui valtiolle kalliiksi myös siitä syystä, että se menetti alkoholiverosta saamansa, varsin huomattavat tulot.[17] Poliisille kieltolain aika muodostui myös sen historian verisimmäksi aikakaudeksi, sillä kieltolain aikana surmattiin virantoimituksessa yli 40 poliisia. Myös rangaistukset poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta olivat suhteellisen lieviä eli heidän rikosoikeudellinen suojansa oli heikko. Aikakauden väkivaltaisuuteen vaikutti myös se, että samaan aikaan yleistyivät taskuaseet osittain salakuljetuksen ja rikollisuuden lisääntymisen ja osittain uusien pienten asetyyppien markkinoille tulemisen seurauksena.[24]

Suomen maine ulkomaankaupassa huononi myös kieltolain myötä. Varsinkin suuret viinintuottajamaat suhtautuivat Suomeen ja suomalaisiin tuotteisiin vihamielisesti. Portugali julisti suomalaisen paperin tuontikieltoon, ja Ranska asetti suomalaistuotteet boikottiin. Nämä pakotteet kumottiin samalla, kun kieltolaki kumottiin.lähde?

Vaatimukset kieltolain kumoamiseksi voimistuivat 1920-luvun lopulla. Lain arvostelijoiden mielestä kieltolaki ei vastannut suomalaisten oikeustajua ja heikensi yleistä lainkuuliaisuutta.[25] Lopullisen kuoliniskun kieltolaille aiheutti 1920-luvun lopussa puhjennut yleismaailmallinen talouspula. Valtiontalouden kiristyttyä Sunilan hallitus totesi, että kieltolaista oli luovuttava, koska valtio menetti verotuloja lain jatkuvan rikkomisen vuoksi. Lain kohtalosta päätettiin kuitenkin järjestää neuvoa-antava kansanäänestys, koska kieltolailla oli edelleen kannatusta puolueissa.[26]

Kieltolain kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkällisen keskustelun jälkeen kieltolaki päätettiin kumota. Joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä äänesti lain kumoamisen puolesta. Alkoholijuomien täyskiellon jatkamista kannatti 28 prosenttia äänestäneistä ja noin kaksi prosenttia äänesti kolmatta vaihtoehtoa, jonka mukaan miedot alkoholijuomat olisi vapautettu.[27] Eduskunta hyväksyi 9. helmikuuta 1932 uuden väkijuomalain (45/1932), jossa säädettiin alkoholin myyntimonopolin keskittämisestä valtiolle.[28] Laki tuli voimaan 5. huhtikuuta 1932, ja sen mukaan alkoholijuomien vähittäismyynnin yksinoikeus on ollut valtion omistamalla Oy Alkoholiliike Ab:lla. Tapahtumasta on jäänyt mieliin numerosarja 543210, joka tarkoittaa päivämäärää 5.4.1932 ja kelloaikaa 10, sillä ensimmäiset Alkoholiliikkeen myymälät avattiin tuolloin, lain voimaantulopäivänä klo 10.[29]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahtokari, Reijo: Pirtua, pirtua.... Porvoo / Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00110-4.
  • Auvinen, Visa: Leijonalippu merellä. Turku: Eita, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
  • Karpio, Vihtori: Raittiuden ystävät 1883-1933. Jyväskylä: Gummerus, 1938.
  • Hytönen, Viljo: Suomen raittiusliikkeen historia. Porvoo: WSOY, 1930.
  • Helenius-Seppälä, Matti: Raittiuden Ystävien kieltolakikomitean mietintö helmikuun 4 p:ltä 1907. Helsinki: Raittiuden Ystävät, 1907.
  • Jyläskoski, Into: Pirtusota Suomemme rannoilla. Akateeminen kustannusliike, 1976. ISBN 951-9023-26-7.
  • Kuusi, Sakari: Akseli August Granfelt Elämä ja toiminta. Helsinki: Otava, 1946.
  • Kaartinen, Aija: Kansan raittiudeksi ja kotien onneksi: Naisten kieltolakimielipiteet ja toiminta kieltolain puolesta ja sitä vastaan 1919–1932. Bibliotheca Historica, 133. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-323-4.
  • Pullat, Raimo – Pullat, Risto: Viinameri: Pirtusotaa Itämerellä 1920- ja 1930-luvulla. (Alkuteos: Viinameri: Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel, 2010.) Suomentanut Jouko Vanhanen. Helsinki: Tammi, 2012. ISBN 978-951-31-6458-4.
  • Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Helsinki: Gummerus, 2015.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1928
  2. Suomen raittiusliikkeen historia, s. 360–367, 405.
  3. Suomen raittiusliikkeen historia, s. 68–69, 71.
  4. Raittiuden Ystävät, s. 372.
  5. Raittiuden Ystävät, s. 375, 384.
  6. Akseli August Granfelt Elämä ja toiminta, s. 266–267.
  7. Suomen raittiusliikkeen historia, s. 216–217.
  8. Irma Sulkunen: Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliikkeen järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin, s. 220–231. Historiallisia tutkimuksia 134. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1986. ISBN 951-9254-79-X.
  9. Raittiuden Ystävät, s. 113.
  10. Raittiuden Ystävät, s.108
  11. Raittiuden Ystävien kieltolakikomitean mietintö, s. 7.
  12. Suomen raittiusliikkeen historia, s. 211-212, 252, 260.
  13. Suomen raittiusliikkeen historia, s. 266-267.
    Raittiuden Ystävät, s. 154, 157, 400, 403.
  14. Raittiuden Ystävät, s.406
  15. Raittiuden Ystävät, s. 414.
    Suomen raittiusliikkeen historia, s. 311.
  16. Raittiuden Ystävät, s. 417.
  17. a b c d e f g h i Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Kemi–Kreikka), art. Kieltolaki. (2. painos.) Otava 1979. ISBN 951-1-05071-0
  18. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi – seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 37. Helsinki: Otava, 1987.
  19. Kuohuvat vuodet: Suomen Kuvalehti 1916–1986 (Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986), s. 62–63. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet.
  20. http://www2.amk.fi/digma.fi/www.amk.fi/opintojaksot/0407016/1138352400309/1138355731942/1149678959078/1149679158076.html
  21. U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1983, s. 114. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9.
  22. Suomen raittiusliikkeen historia, s. 382–388.
  23. Kieltolain vuodet olivat Helsingin historian väkivaltaisinta aikaa – usein rikos johtui spriistä Helsingin Sanomat 8.11.2015.
  24. Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta, s. 149. Helsinki: Gummerus 2015.
  25. Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 372. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
  26. Tarkka & Tiitta 1987, s. 89.
  27. Vuosisatamme kronikka 1987, s. 428.
  28. Raittiuden Ystävät, s. 418–419.
  29. Helsingin Sanomat: Kieltolaki päättyi 80 vuotta sitten Viitattu 2.10.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peltonen, Matti: Kerta kiellon päälle: Suomalainen kieltolakimentaliteetti: Vuoden 1733 juopumusasetuksesta kieltolain kumoamiseen 1932. Hanki ja jää. Helsinki: Tammi, 1997. ISBN 951-31-0969-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säädöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita sivustoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]