Raittiusliike Suomessa
Raittiusliike Suomessa sai alkunsa Axel August Granfeltin perustamasta raittiusseurasta, 27. elokuuta 1853 perustetusta Raittiuskirjallisuuskomiteasta ja monista myöhemmin perustetuista paikallisista raittiusyhdistyksistä. Yhdistykset levittivät raittiusaiheisia kirjasia ja järjestivät esitelmätilaisuuksia, joissa kerrottiin alkoholin haittavaikutuksista.
Raittiusliikkeen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: Merkittävät 1900-luvun tapahtumat puuttuvat, esim. kieltolaki 1919––1932. Lapin kieltolain myöhemmät vaiheet selostamatta. Lähdeteos on vuodelta 1930 ja se varmaankin liittyy aikansa kieltolakiasiaan. |
Suomessa on harjoitettu raittiusvalitusta ja muuta alkoholin käytön vähentämiseksi suunnattua toimintaa jo 1500-luvulla eli Kustaa Vaasan ajoista lähtien. Tuohon aikaan myytiin kirkonmenojen aikana olutta kirkkomäillä, josta koituvan rauhattomuuden ja metelin vähentämiseksi Kustaa Vaasa kielsi oluen myymisen kirkkomäellä, mutta salli olutta myytävän tienvarsilla olevissa kapakoissa, siten että kussakin pitäjässä sai olla enimmillään kolmesta neljään kapakkaa.[1]
Ruotsin säätyjen suostumuksella hallitus julisti vuonna 1756 viinanpolton kiellon ja takavarikoi 169 132 viinipannua. Tämän kiellon vaikutuksesta yleinen rauhattomuus maanteillä lakkasi, tuomarit kokivat tehtäviensä vähentyneen, tappeluiden, riitojen ja useiden järjestyshäiriöiden hävitessä melkein kokonaan. Turun ja Porin maaherra Wallenin lausunnon mukaan viinanpolttokiellon vaikutukset hänen läänissään olivat hyvin myönteiset. Samaa kertoi Laitilan kirkkoherra vuonna 1757. Myssyt kumosivat viinanpolttokiellon vuonna 1760, kun valtio tarvitsi hävityn Pommerin sodan vuoksi lisää tuloja.[2]
Merkittävä raittiusasian edelläkävijä Henrik Renqvist julkaisi 1835 Helsingissä painetun raittiuskirjasen Viinan kauhistus ja seuraavana vuonna kirjasen Suomalaisten raittiuteen kutsumus ja suostumus, joka oli tarkoitettu avuksi raittiuslupauksia varten.[3]
Vuonna 1838 määrättiin Lappia koskeva viinan viemisen kielto, jota täydennettiin 1842, jolloin kiellettiin muidenkin väkijuomien vieminen Lappiin. Siitä sai alkunsa Lapin kieltolaki. Lestadiolaisen saarnaaja L. L. Laestadius perusti Lapin ensimmäisen raittiusseuran 1844.[4]
Vuonna 1843 Elias Lönnrot suomensi Nikolai I:n raittiusmies Rober Bairtin kirjoittaman kirjan Kertomus Rob. Bairtin, Saksan-Kielisestä kirjasta, kuinka Pohjas-Amerikan Yhdys-Waltakunnissa, Kohtuullisuuden Seurat ovat eistyneet, sitä jaettiin 3 000 kappaletta Suomessa ja suuria määriä Venäjällä ja Virossa.[5]
Suomessa raittiusseurojen historia on saanut alkunsa Laestadiuksen perustamasta raittiusseurasta sekä 27.8.1853 perustetusta Raittiuskirjallisuuskomiteasta ja monista myöhemmin perustetuista paikallisista raittiusyhdistyksistä, jotka levittivät raittiusaiheisia kirjasia ja pitivät esitelmätilaisuuksia, kertoen alkoholin haittavaikutuksista.
Suomalaisten raittiusjärjestöjen historiasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: Tässä on vain muutama järjestö. |
Suomen raittiuden seura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Turussa vuonna 1881 vapaakirkollisten perustama raittiusseura. Ensimmäinen johtaja Emil Hedenström, jonka siirryttyä Helsingin raittiusseuran johtajaksi, hänen tehtävänsä sai Kaarle Verkko.[6]
Kohtuuden ystävät ja Raittiuden ystävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raittiusseura perustettiin 15. lokakuuta 1860. Se oli saanut vaikutteita ruotsalaisesta wieselgreniläisestä raittiusliikkeestä. Seuran säännöt valmistivat professori J. V. Snellman, Frans Ludvig Schauman, Stephan Baranowski ja esittelijäsihteeri Gabriel Mauritz Waenerberg. Seuran puheenjohtajaksi valittiin Gabriel Rein.[7]
Seura sai alkuunsa 27.8.1853 perustetusta Raittiuskirjallisuuskomiteasta, joka oli varsinaisen raittiusseuran edeltäjä. Perustavina jäseninä olivat professori Stepan Baranovski, J. V. Snellman, Gabriel Rein ja Matthias Akiander sekä rahastonhoitajana toiminut maisteri August Schauman[8][9]
Raittiuskirjallisuuskomitea julkaisi raittiusaiheisia vihkosia. Ensimmäinen niistä oli Elias Lönnrotin ulkomaalaisen kirjoituksen pohjalta vuonna 1854 kirjoittama Kolme päivää Saurion kylässä ja seuraava 1856 Wilhelm Linterin historia. Sekä suomennos v. 1854 Rampa Lauri, ylipainos Turun sanomista v. 1854 Paimelan ukko, Houkuttelija, Gustaf Cannelin v. 1855 kirjoittama Maunulan Matti, ja Turmiolan Tommi.[8][9][10]
Vuosina 1853–1873 Kohtuuden ystävät ja sitä edeltänyt Raittiuskirjallisuuskomitea julkaisivat 19 suomenkielistä ja 6 ruotsinkielistä ja 2 lapinkielistä kirjasta. Yhteismäärä oli 108 500 kappaletta.[11]
Vuoden 1874 jälkeen seuran johtajana toimi August Schauman. Tällä kaudella painettiin 107 000 kirjasta. Kirjaset levitettiin pääasiassa maksutta.[11] Seuralle valittiin uusi johtokunta 24.5.1883 pidetyssä vuosikokouksessa. Esimieheksi valittiin Axel August Granfelt ja jäseniksi valittiin ylitarkastaja Uno Cygnaeus, opettaja S. G. Dahlström, maisteri K. Lindroos, opettajakandidaatti O. A. F. Lönnbohm.[12] Vuosikokouksessa 2.2.1884 seuran sääntöjä uudistettiin, ja seuran uudeksi nimeksi tuli Raittiuden ystävät.[13]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Karpio, Vihtori:, Raittiuden ystävät 1883-1933, Gummerus, Jyväskylä, 1938
- Hytönen, Vilho:, Suomen raittiusliikkeen historia, Wsoy, Porvoo, 1930
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 34-35.
- ↑ Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 68-71.
- ↑ Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 107-110.
- ↑ Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 111-112.
- ↑ Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 113.
- ↑ Karpio, Raittiuden ystävät, s. 15.
- ↑ Karpio, Raittiuden ystävät, s. 30.
- ↑ a b Karpio, Raittiuden ystävät, s. 29.
- ↑ a b Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 115-117.
- ↑ Hytönen, Suomen raittiusliikkeen historia, s. 107.
- ↑ a b Karpio, Raittiuden ystävät, s.31.
- ↑ Karpio, Raittiuden ystävät, s. 34-35.
- ↑ Karpio, Raittiuden ystävät, s. 37.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ahonen, Jukka: Raittiuden voima: Raittiuden ystävät 1853–2003. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18920-4.
- Sulkunen, Irma: Raittius kansalaisuskontona: Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Historiallisia tutkimuksia 134. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1986. ISBN 951-9254-79-X.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Veera Luoma-aho: Uusi raittiusliike. Ylioppilaslehti 5/2005.