Juomalakko
Juomalakko oli raittiusliikkeen toimintamuoto, jossa pidättäydyttiin alkoholin nauttimisesta ja tarjoamisesta sekä ajettiin samalla alkoholipoliittisia tavoitteita. Sitä käytettiin mielenosoituksena hallituksen toimia, kuten alkoholiverotusta, vastaan ja sen avulla haluttiin aikaansaada uudistuksia alkoholilainsäädäntöön.
Juomalakkoja järjestettiin etenkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa eri maissa. Huomattavia tapahtumia olivat esimerkiksi Belgian, Itävallan ja Saksan juomalakot. Belgiassa hallitus korotti 1903 alkoholiveroa saadakseen valtion tulot nopeasti lisääntymään. Maan työväki järjesti laajan juomalakon saaden alkoholin kulutuksen laskemaan noin yhdellä kolmanneksella. Vuonna 1908 Itävallan työväki järjesti olutlakon, joka herätti ulkomaillakin huomiota terveyteen ja käytöstapoihin vaikuttaneilla seurauksillaan. Vuonna 1909 alkoi Saksan järjestäytyneen työväen viinalakko, joka oli suunnattu alkoholiveron korotusta vastaan. Sekin sai alkoholin kulutuksen vähenemään kolmanneksella.
Suomen juomalakot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin vuoden 1873 juomalakko sai kannatusta monessa Suomenkin kaupungissa, mutta sillä ei ollut suurtakaan vaikutusta Suomen alkoholinkulutukseen. Suomessa juomalakolla tarkoitetaan erityisesti vappuna 1898 alkanutta ”suurta juomalakkoa”.
Vuoden 1898 suuri juomalakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keväällä 1898 alkanut työväestön juomalakko leimahti kahden kotkalaisen työmiehen, Kalle Heikkilän ja Emil Anderssonin aloitteesta. Liiton jäsenet sitoutuivat lopettamaan väkijuomien käytön ainakin yhdeksi vuodeksi. Työmies-lehden päätoimittaja Matti Kurikka oli vahva liikkeen tukija ja alullepanija. Asian sai sanomalehden kautta tietoonsa Oulun piirilääkäri Konrad Relander, jonka ansiosta juomalakko laajeni koko maahan. Liike sai räjähdysmäisen kannatuksen: vuoden 1898 loppuun mennessä noin 70 000 ihmistä kirjoitti nimensä lakkolistoihin. Tämä merkitsi, että juomalakkolaisia oli moninkertaisesti enemmän kuin nuorisoseuraliikkeessä ja työväenliikkeessä oli jäseniä. Vappuna 1898 juomalakkoliikkeen joukkokokouksiin osallistui Tampereella noin 15 000, Helsingissä ja Turussa noin 10 000 ja Oulussa vajaat 10 000 henkeä.[1]
Ensimmäinen yleinen juomalakkolaisten kokous pidettiin Tampereella marraskuussa 1898. Kokous oli yksimielinen päämäärästään saada Suomeen kieltolaki. Paikalliset juomalakkotoimikunnat alkoivat kerätä nimikirjoituksia valtiopäiville annettavaa anomusta varten. Yli 160 000 suomalaisen allekirjoittama anomus jätettiin vuoden 1900 valtiopäiville. Anomuksessa säätyjä pyydettiin toimimaan kieltolain saamiseksi Suomeen.[1] Muitakin yleisiä juomalakkolaisten kokouksia järjestettiin, mutta vähitellen aate hiipui muiden valtiollisten tapahtumien varjoon. Uudelleen juomalakkoa pyrittiin aikaansaamaan 1909. Vaikka eduskunta silloin hyväksyi kieltolain, ei keisari-suurruhtinas vahvistanut sitä, eikä juomalakkokaan laajentunut koko maahan.
Vuoden 1898 liike keskittyi voimakkaasti Etelä- ja Länsi-Suomen kaupunkiseuduille, joissa teollistuminen oli pisimmällä. Juomalakko olikin työväestön ja käsityöläisten joukkoliike. Naisten osuus osallistujista oli lähes puolet. Jo ensimmäisen toimintavuoden 1898 aikana oli nähtävissä hiipumista, eikä toiminnassa enää seuraavina vuosina ollut samaa osallistujamäärää. Liike lakkautettiin 22.10.1900. Monet alkuvaiheen osallistujat olivat hahmottaneet toiminnan kertaluontoiseksi, eikä siitä ollut tarkoitus luoda järjestötoimintaa. Sillä ei ole myöskään ollut vaikutusta työväen raitistumiseen tai alkoholipolitiikkaan. Sen sijaan juomalakkolaisia siirtyi huomattavissa määrin työväenliikkeen riveihin.[1]
Liikkeessä ei ollut niinkään kyse henkilökohtaisesta raittiuslupauksesta vaan enemmänkin kieltolakin vaatimisesta. Tätä kuvaa se, että Helsingissä ei juomalakkolaisilta vaadittu raittiuslupausta vaan pidättäytymistä kapakkajuomisesta. Haluttiin osoittaa, että väkijuomakauppa on työväen riistämistä.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Irma Sulkunen: Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliikkeen järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin, s. 220–231. Historiallisia tutkimuksia 134. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1986. ISBN 951-9254-79-X.