Tämä on lupaava artikkeli.

Työmies

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo vuosina 1895–1918 ilmestyneestä sanomalehdestä. Muistä merkityksistä katso Työmies (täsmennyssivu).
Työmies
Työmies.png
Lehtityyppi sanomalehti
Kustantaja Työväen Sanomalehti Oy
Levikki 80 000 (1917)
Perustettu 1895
Lakkautettu 1918
Sitoutuneisuus SDP
Kotipaikkakunta Helsinki
Ilmestymistiheys kuudesti viikossa

Työmies oli Helsingissä vuosina 1895–1918 ilmestynyt sanomalehti,[1] joka oli myös Suomen ensimmäinen työväenlehti. Vuodesta 1906 lähtien se toimi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen pää-äänenkannattajana.

Työmies ilmestyi aluksi viikkolehtenä vuoteen 1899 saakka, jolloin se muuttui kuusipäiväiseksi. Tämän jälkeen lehdestä tuli nopeasti Suomen luetuin työväenlehti.[2] Myöhemmin 1910-luvun aikana se oli Helsingin Sanomien, Uuden Suomettaren ja Hufvudstadsbladetin ohella yksi Suomen neljästä suurimmasta sanomalehdestä. Vuonna 1917 Työmies oli 80 000 kappaleen levikillään jopa maan suurin sanomalehti.[3] Sen viimeinen numero ilmestyi sisällissodan loppuvaiheessa huhtikuussa 1918. Lehden seuraajaksi perustettiin vielä saman vuoden aikana Suomen Sosialidemokraatti, joka nykyään ilmestyy nimellä Demokraatti.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työväen Sanomalehti Oy:n johtokunta 1915. Edvard Valpas-Hänninen (oik.), Väinö Tanner, Albin Karjalainen, S. Nieminen, Jussi Lumivuokko, Aleksanteri Järvenpää, Tapani Uski, T. Pietikäinen ja Hjalmar Kivilahti.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus työväestölle suunnatun oman sanomalehden perustamisesta syntyi Helsingin Työväenyhdistyksen sosialistiopposition keskuudessa 1890-luvun alussa, kun heidän omaksumiaan ajatuksia haluttiin levittää myös työläisten keskuuteen. Innokkaimmin lehteä puuhasi ”Suomen ensimmäiseksi sosialidemokraatiksi” kutsuttu kirjansitoja Vilho Virta, joka ulkomailla matkustellessaan oli havainnut työväenlehdistön merkityksen.[4] Suomessa oli jo 1880-luvulla ilmestynyt lyhytikäiseksi jäänyt Suupohjan Työmies, ja lisäksi kaksikielistä Arbetaren–Työmiestä oli julkaistu muiden sanomalehtien liitteenä vuoteen 1889 saakka. Molemmat kuitenkin edustivat porvarillista wrightiläistä työväenliikettä, eikä niitä pidetä varsinaisina työväenlehtinä, koska tekijöinä ei ollut työväestöön kuuluvia.[5]

Kesällä 1894 Vilho Virta ja kirjapainotyöläinen Aleksanteri Järvenpää toimittivat monistettua lehteä, joka sisälsi työväenyhdistyksen radikaalin opposition näkemyksiä. Tammikuussa 1895 lehtihanke oli jo edennyt niin pitkälle, että sen toteuttamiseksi perustettiin johtokunta, johon Virran ja Järvenpään lisäksi kuuluivat koneenkäyttäjä Väinö Sohlman, maalari D. Sihvonen, räätäli K. Jokela sekä opettaja A. H. Karvonen. Helsingin ulkopuolelta johtokuntaan valittiin vielä tamperelainen kirjapainonomistaja Juho Hellberg sekä suomalaisuusliikkeen radikaaleihin lukeutunut toimittaja Kaarlo Rehnström Kotkasta.[4]

Lehden kustantamista varten perustettiin Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, joka myöhemmin alkoi harjoittamaan myös muuta kustannustoimintaa. Uuden sanomalehden nimeksi suunniteltiin aluksi Työmiehen Ääntä, mutta lopulta päädyttiin yksikertaisempaan muotoon. Lehden näytenumero julkaistiin jo 14. helmikuuta ja ensimmäinen varsinainen numero 2. maaliskuuta 1895. Päätoimittajaksi valitun A. H. Karvosen lisäksi ensimmäiseen toimituskuntaan kuuluivat Virta ja Sohlman sekä Nils Robert af Ursin. Työmies painettiin aluksi Päivälehden kirjapainossa, joka myös jakoi näytenumeroa liitteenään yhdessä Uuden Suomettaren kanssa.[6]

Ensimmäiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karvosen päätoimittajakaudella Työmiehen linja oli maltillinen ja se myötäili aikakauden kansallisen heräämisen päämääriä. Lehti sisälsi helppotajuista ja yleishyödyllistä lukemista, jolla työväestöä valistettiin sosiaalipoliittisten uudistusten tarpeellisuudesta. Lisäksi kiinnitettiin huomiota henkiseen valistukseen, jota edusti erityisesti raittiusaate. Merkittävin yksittäinen tavoite oli yleinen äänioikeus.[6] Työmiehessä julkaistiin säännöllisesti myös selostuksia kansainvälisestä työväenliikkeestä. Niitä kirjoittivat ulkomailla vierailleet henkilöt, kuten Ursin ja Karvonen sekä Kaarlo Sohlman, Eetu Salin ja Kössi Koskinen.[4]

Työväenliikkeen ulkopuolella sanomalehti leimattiin sosialistiseksi, minkä vuoksi se sai varoituksia viranomaisilta, ja kirjoitukset herättivät usein suuttumusta myös muissa poliittisissa ryhmittymissä. Kansakoulunopettajana työskennellyt päätoimittaja A. H. Karvonen erosi jo vuonna 1897, kun hänen toimintaansa ei hyväksytty Helsingin kouluhallinnossa. Syynä olivat myös erimielisyydet Helsingin työväenyhdistyksen sosialistien kanssa, jotka pitivät Karvosen linjaa liian maltillisena. Uudeksi päätoimittajaksi valittiin myöhemmin utopiasosialistina tunnetuksi tullut Matti Kurikka. N. R. af Ursin puolestaan vastusti Kurikan valintaa hänen teosofisten ja tolstoilaisten ajatustensa sekä kirkonvastaisuutensa takia ja päätti erota apulaispäätoimittajan tehtävästä.[4]

Kurikan valinnan jälkeen Työmiehen linja alkoi vähitellen muuttumaan kohti radikaalimpaa sosialismia. Syksyllä 1898 lehti kehotti työväestöä jättämään äänestämättä valtiopäivävaaleissa, elleivät porvaripuolueet ota listoilleen myös työläisiä. Vuotta myöhemmin perustettiin oma kirjapaino Fabianinkadulle, joka mahdollisti Työmiehen muuttumisen kuusipäiväiseksi. Samalla linja jyrkkeni entisestään ja lehdessä alkoivat tulla esiin wrightiläisyyden ja työväenliikkeen uuden sosialistisen suuntauksen väliset näkemyserot. Tämän vuoksi Työmies joutui myös porvariston häirinnän kohteeksi; kirjapainosta katkaistiin välillä sähköt, sanomalehtipaperia ei aina saatu ja toimitus häädettiin.[6] Vuoden 1898 loppuun mennessä lehti onnistui kuitenkin kasvattamaan levikkinsa yli kolminkertaiseksi 3 600:aan.[4]

Sortokaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehden postitusta ensimmäisen maailmansodan aikana.

A. B. Mäkelän tullessa päätoimittajaksi vuonna 1899 linja jyrkkeni entisestään, mikä johtui samana vuonna tapahtuneesta Suomen Työväenpuolueen perustamisesta. Kansallisen heräämisen sijasta painotettiin nyt luokkataistelua ja lehti sitoutui myös noudattamaan puolueen ohjelmaa.[6]

Vuonna 1901 päätoimittajaksi valitun Edvard Valpas-Hännisen myötä lehti muuttui vielä entistä radikaalimmaksi. Hän kannatti jyrkkää kautskylaisuutta, joka pohjautui säätyjakoon perustuvan valtiopäivätoiminnan ulkopuolella tapahtuvaan työväenliikkeen joukkovoimaiseen toimintaan. Tämän vuoksi Valpas-Hänninen vastusti vuoden 1905 valtiopäivävaaleihin osallistumista, mikä aiheutti eripuraa Suomen työväenlehtien välille.[6] Väittelyä käytiin erityisesti Yrjö Mäkelin toimittaman oululaisen Kansan Lehden kanssa.[7] Lisäksi Valpas-Hänninen suhtautui kielteisesti sortokausien aikaista passiivista vastarintaa harjoittaneen kagaalin kanssa tehtävään yhteistyöhön, eikä myöskään hyväksynyt väkivaltaa ja terrorismia toimintatapanaan käyttäneitä työläisaktivisteja.[8] Mäkelin sen sijaan oli osallistunut karkotettujen aktivistien Ruotsissa järjestämään Bodenin kokoukseen ja siellä omaksunut perustuslaillisten kanssa tehtävän yhteistyön.[9]

Ensimmäisen sortokauden aikana toimitustyötä rajoitti ennakkosensuuri, minkä johdosta oikeudellinen vastuu siirrettiin päätoimittajalta ”linnatoimittajille”, jotka eivät välttämättä kuulueet edes lehden vakinaiseen henkilöstöön. Kirjoitusten johdosta tulleita vankeustuomioita kävivät suorittamassa ainakin Emil Elo, Otto Vilmi, J. A. Lehtinen sekä J. K. Lehtinen.[6] Ensimmäisen sortokauden päätyttyä suurlakon myötä syksyllä 1905 sensuuri lieventyi ja lehdessä kannatettiin nyt entistä avoimemmin marxilaisuutta ja luokkataisteluoppeja. Elokuussa 1906 Oulussa pidetyssä puoluekokouksessa Työmiehestä tuli sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.[10]

Vuonna 1906 lehden levikki oli noin 17 000, josta se kymmenessä vuodessa kasvoi 40 000:een.[11]

Yleislakko ja sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työmiestä painetaan.

Venäjän 1917 Helmikuun vallankumouksen jälkeen lehti omaksui vallankumouksellisen linjan, mutta päätoimittaja Valpas-Hännisen sijasta sen määritteli lehden muu toimituskunta. Valpas-Hänninen oli jo ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien vähentänyt vaikuttamistaan Työmiehen poliittiseen linjaan ja siirtynyt varsinaisesta toimitustyöstä sivuun.[12] Vuoden 1917 aikana toimittajiin kuuluivat Kullervo Manner, Kalle Hämäläinen, Yrjö Sirola, Otto Vilmi, Jussi Lumivuokko, Antti Vahteri, Yrjö Räisänen, Evert Eloranta, Otto Ville Kuusinen, Emil Elo sekä Olavi Puro.[13] Marraskuun yleislakon jälkeen levikki oli peräti 80 000, mikä teki lehdestä Suomen ylivoimaisesti suurimman sanomalehden.[14] Esimerkiksi Helsingin Sanomien arkinumeron levikki oli tuolloin 39 000 ja sunnuntainumeron 51 000.[3]

Valpas-Hänninen jatkoi lehden päätoimittajana muodollisesti myös Suomen itsenäistymisen jälkeen. Sisällissodan aikana toimituksessa työskentelivät Kullervo Mannerin johdolla Kalle Hämäläinen, Reinhold Sventorzetski, Antti Kaarne, Otto Vilmi, Edvard Torniainen, Antti Vahteri, Yrjö Räisänen, Olavi Puro sekä Algot Untola. Pilapiirtäjänä toimi Ola Fogelberg. Työmiehen vaikutusvalta näkyi myös punaisten hallinnossa, kansanvaltuuskunnan 14:stä jäsenestä Manner, Sirola, Kuusinen, Lumivuokko, Eloranta ja Elo olivat lehden toimittajia.[15]

Työmiehen viimeinen numero ilmestyi sisällissodan aikana 12. huhtikuuta 1918, jolloin Helsingin taistelu oli jo käynnissä. Sitä oli toimittamassa enää kirjailija Algot Untola, muiden siirryttyä punaisten johdon mukana Viipuriin tai jäätyä saksalaisten vangeiksi.[15] SDP:n uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen näytenumero ilmestyi Väinö Tannerin johdolla jo toukokuussa. Säännöllisesti se alkoi kuitenkin ilmestymään vasta syksyllä 1918.[16] Työmiestä julkaissut Työväen Sanomalehti Oy puolestaan siirtyi SDP:n perustaman Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan haltuun vuonna 1923 ja se lakkautettiin vuotta myöhemmin.[17]

Toimitilat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1979 purettu Työmiehen talo Helsingin Siltasaaressa.

Ensimmäinen päätoimittaja A. H. Karvonen sekä häntä seurannut Matti Kurikka toimittivat lehteä aluksi kotonaan, kunnes Kurikka hankki Työmiehelle sen ensimmäiset varsinaiset toimitilat Pohjoisesplanadilla sijainneen talon piharakennuksesta. Talon omistanut kauppias Carl Göhle kuitenkin suhtautui kielteisesti työväenliikkeeseen ja sanoi vuokrasopimuksen irti huhtikuussa 1899. Tämän jälkeen toimitus oli hetken aikaa Helsingin työväenyhdistyksen tiloissa Yrjönkadulla sekä Fabianinkadulla toimineessa Työväen Sanomalehti Oy:n kirjapainossa, kunnes molemmat kesäkuussa 1901 muuttivat Siltasaarenkatu 12:een valmistuneeseen uuteen liiketaloon.[18]

Joulukuussa 1905 SDP:n ja Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohtaja Emil Perttilä osti huutokaupasta Sirkuskatu 3:ssa (nyk. Paasivuorenkatu) sijaitsevan tyhjän tontin, jonka hän välittömästi myi edelleen Työmiehelle. Birger Brunilan ja W. G. Palmqvistin suunniteleman viisikerroksisen jugendtalon rakentaminen aloitettiin elokuussa 1906 ja uudet toimitilat valmistuivat syyskuussa 1908. Kirjapainon ja toimituksen lisäksi rakennuksessa oli muun muassa kirjakauppa. Työväenyhdistyksellä oli hallussaan viereinen tontti, jolle vielä samana vuonna valmistui Helsingin työväentalo.[18] Työmiehen lakkauttamisen jälkeen tiloissa jatkoivat vuosikymmenten ajan Suomen Sosialidemokraatin toimitus sekä SDP:n puoluetoimisto. Lehden toimitus muutti 1976 uusiin toimitiloihin Roihupeltoon ja puoluetoimisto puolestaan vuonna 1978 viereisen korttelin uuteen puoluetaloon, jolloin vanha Työmiehen talo jäi tyhjilleen. Suomen Työväen Säästöpankki purki rakennuksen vuonna 1979 ja rakennutti sen paikalle pääkonttorinsa laajennusosan.[19]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1973 lähtien Suomessa on vietetty maaliskuun ensimmäisenä perjantaina työväenlehtipäivää, jonka ajankohta valittiin Työmiehen ensimmäisen numeron ilmestymispäivästä.[20] Työväenlehtipäivän tarkoituksena on korostaa työväenliikkeen omien sanomalehtien merkitystä.[21]

Päätoimittajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kiiskilä, Outi-Maria: Punainen myrsky: Suomen työväenlehdistön taistelu vallankumousvuosina 1917–1918. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2010. Teoksen verkkoversio.
  • Nygård, Toivo: ”Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä”, Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila, 1987. ISBN 951-65715-6-5.
  • Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen: Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Työmies Kansalliskirjasto. Viitattu 20.7.2016.
  2. Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985, s. 144. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-65715-6-5.
  3. a b Poliittisen lehdistön kultakausi alkoi vuoden 1905 suurlakosta Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. Viitattu 16.4.2017.
  4. a b c d e Soikkanen 1961, s. 47–52.
  5. Karvonen, Erkki: Johdatus viestintätieteisiin 9.7.2002. Tampereen yliopisto. Viitattu 16.4.2017.
  6. a b c d e f Kiiskilä 2010, s. 17–20.
  7. Kiiskilä 2010, s. 22–23.
  8. Kiiskilä 2010, s. 11–12.
  9. Soikkanen 1961, s. 104–105.
  10. Nygård 1987, s. 26, 41.
  11. Nygård 1987, s. 30–33.
  12. Nygård 1987, s. 90–91.
  13. Kiiskilä 2010, s. 32–33.
  14. Tommila, Päiviö & Salokangas, Raimo: Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia, s. 137. Helsinki: Edita, 1998. ISBN 951-37262-1-5.
  15. a b Kiiskilä 2010, s. 100, 144.
  16. Pohjanmaa, Atte: Sanan Säilä Taistelun Tiellä. Puolen vuosisadan (1895–1945) taival Työmiehen – Suomen Sosialidemokraatin palstoilta nähtynä, s. 119–121. Helsinki: Kansanvalta, 1948.
  17. 1800-luvun OY:t. Lisätietoja yhtiöistä T–Ö Pörssitieto. Viitattu 16.4.2017.
  18. a b Toimituksen asunto-olot ww. 1895–1915. Työmies, 2.3.1915, nro 50A, s. 4. Kansalliskirjasto Viitattu 16.4.2017.
  19. Manninen, Antti: Puretut talot: 100 tarinaa Helsingistä, s. 162. Helsinki: Helsingin Sanomat, 2004. ISBN 952-55570-0-6.
  20. Työväenlehtipäivä 2.3.2007. Yle Uutiset. Viitattu 16.4.2017.
  21. Vilponiemi, Jukka: Hyvää työväenlehtipäivää! 4.3.2011. Uusi Aika. Viitattu 16.4.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]