Arvo Turtiainen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arvo Turtiainen (toinen vasemmalta) osallistumassa Kirjailijaryhmä Kiilan johtokunnan kokoukseen maaliskuussa 1962.

Arvo Albin Turtiainen (16. syyskuuta 1904 Helsinki8. lokakuuta 1980 Helsinki) oli suomalainen vasemmistolainen runoilija ja suomentaja.[1]

Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turtiaisen vanhemmat olivat räätäli Ernst Turtiainen ja Ida Lovisa Väätäinen.[2] Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Aino Helena Vormula ja toinen Brita Polttila, jonka kanssa Turtiainen meni naimisiin 1953. Heidän tyttärensä on entinen uutisankkuri Eva Polttila (s. 1946). Turtiainen kävi viisi luokkaa Helsingin suomalaista reaalilyseota ja valmistui hammasteknikoksi. Vuosina 1932−1933 hän opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa ja toimi sen jälkeen sanomalehtimiehenä, kunnes ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi 1934.[2]

Talvisodassa Turtiainen oli toiminut komppanianpäällikkönä, mutta vakaumuksellisista syistä hän kieltäytyi osallistumasta jatkosotaan ja painui ”maan alle” 1941.[2] Hänet pidätettiin maaliskuun alussa 1942 yhdessä Raoul Palmgrenin ja tämän vaimon Irja Palmgrenin kanssa. Hänet tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta neljäksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään upseerinarvonsa. Turtiainen vapautettiin 1944.[2]

Turtiainen kuului kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilaan ja toimi myös aikakauslehti 40-luvun päätoimittajana 1945–1947.[2] 1960-luvun alkupuolella Turtiainen osti Päijänteen rannalta Kuhmoisista tontin kesämökilleen Unnastuvalle. Turtiaisen muistomerkin Matti Heleniuksen puistossa Helsingin Kalliossa on tehnyt Raimo Utriainen. Veistoksen materiaalina on Utriaiselle tyypillinen eloksoitu alumiini, ja teos valmistui 1990.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvo Turtiainen 1930-luvulla.

Turtiainen kirjoitti alkujaan muun muassa Tulenkantajien lehteen, seuran johtokunnan jäsen hän oli 1937–1939.[2] Esikoisteos Muutos ilmestyi 1936 ja ainoaksi jäänyt romaani Rautakourat 1938. Vankilakokemuksistaan hän kirjoitti teokset Ihminen n:o 503/42 ja Laulu kiven ja raudan ympyrässä.[2] Hän ilmaisi pettymyksensä vuoden 1968 Prahan kevään tapahtumiin julkaisemalla teoksen Puheita Porthaninrinteellä. Turtiainen oli vahvasti helsinkiläinen ja hänet tunnettiin lempinimellä Stadin Arska, etenkin helsinkiläisen työväen tuntemusten kuvaajana. Turtiaisen helsinkiläisyydestä johtuu myös, että hän kirjoitti useita runoja stadin slangilla. Kääntäjänä Turtiainen suomensi muun muassa Edgar Lee Mastersin, Graham Greenen, Vladimir Majakovskin ja Walt Whitmanin teoksia.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Muutos. Runoja (1936)
  • Rautakourat. Romaani (1938)
  • Tie pilven alta. Runoja (1939)
  • Palasin kotiin. Runoja (1944)
  • Laulu kiven ja raudan ympyrässä. Runoja (1945)
  • Ihminen n:o 503/42. Erään kokeen päiväkirja. (1946)
  • Laulu puolueelle. Runoja (1946)
  • Kellopoijut. Runoja (Elvi Sinervon kanssa) (1950)
  • Tapahtui satamassa. Kuunnelma (1954)
  • Laulu ajasta ja rakkaudesta. Runoja (1954)
  • Minä rakastan. Runoja (1955)
  • Syyskevät. Runoja (1959)
  • Minä paljasjalkainen. Runoja (1962)
  • Runoja 1943–64. (1964)
  • Minä paljasjalkainen: Arvo Turtiainen lukee runojaan. (Tammen kirjallinen äänilevy 1, 1965)
  • Hyvää joulua. Runoja (1967)
  • Puheita Porthaninrinteellä. Runoja (1968)
  • Leivän kotimaa. Runoja (1974)
  • Runoja 1934–68. (1974)
  • Minun maailmani: Kirjoituksia 1932–1975. (1978)

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Korhonen, Juhani – Rantala, Risto (toim.): Suomalaisia kirjailijoita, s. 288–289. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19094-6.
  2. a b c d e f g Pekkanen, Toivo – Rauanheimo, Reino (toim.): ”Arvo Turtiainen”, Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon: Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, s. 429–434. Porvoo: WSOY, 1947.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]