Tämä on lupaava artikkeli.

Työläisaktivismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Työläisaktivismiksi kutsutaan suomalaisen työväenliikkeen 1900-luvun alussa harjoittamaa vastarintaa, joka oli suunnattu Venäjän hallinnon Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistamia venäläistämistoimia vastaan. Se oli osa sortokausien aktivismia, jota työväenliikkeen ohella harjoittivat myös perustuslailliset aktivistit. Molempien toiminta käsitti passiivisen vastarinnan lisäksi suoraa toimintaa, kuten erilaisia ryöstöjä, terroritekoja ja väkivaltaisuuksia, jotka kohdistuivat venäläisiin viranomaisiin ja sotilashenkilöihin sekä heidän kanssaan yhteistyötä tehneisiin suomalaisiin.

Lyhytaikaiseksi jäänyt työläisaktivismi käynnistyi keväällä 1904, kun Helsingissä perustettiin maanalainen työläisaktivistien järjestö. Työläisaktivistit tekivät yhteistyötä porvarillisten aktivistien kanssa aina syksyn 1905 suurlakkoon saakka, jonka myötä työväenliikkeen ja perustuslaillisten välit katkesivat. Ennen suurlakkoa tapahtuneet terroriteot olivat lähes kaikki työläisaktivistien tekemiä ja porvarillisten aktivistien rahoittamia.[1] Varsinainen työläisaktivismi tuli päätökseensä syksyn 1906 jälkeen, jolloin punakaartit lakkautettiin Viaporin kapinan seurauksena ja työväenliike keskittyi kevään 1907 eduskuntavaaleihin.

Työläisaktivistit toimivat pääosin sosialidemokraattisten työväenyhdistysten piirissä, mutta kuitenkin selkeästi erillään puoluejohdosta, joka ei missään vaiheessa osallistunut tai edes hyväksynyt aktivismia. He saivat vaikutteita myös anarkismista, kun toimittaja Kaapo Murros suomensi venäläisen anarkistifilosofi Pjotr Kropotkinin tunnetuimman teoksen Taistelu leivästä.[2] Työläisaktivistien liikettä on luonnehdittu jopa kokonaan anarkistiseksi.[1] Porvarillisten aktivistien tavoin työläisaktivistit olivat yhteistoiminnassa myös tsaarinvaltaa vastustaneiden venäläisten liberaalien ja sosialistivallankumouksellisten kanssa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Passiivinen vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työläisaktivistijärjestön perustaja Matti Turkia.

Osa työväenliikkeen ensimmäisen polven vaikuttajista oli tehnyt yhteistyötä perustuslaillisten aktivistien muodostaman kagaalin kanssa jo ensimmäisen sortokauden (1899–1905) alkuvuosina. Heistä merkittävimpiä olivat N. R. af Ursin, Yrjö Mäkelin, Reino Drockila, Taavi Tainio, J. K. Kari, Kössi Ahmala ja Heikki Törmä sekä ruotsinkielisessä työväenliikkeessä vaikuttaneet Filemon Tiderman, Mårten Holmberg ja K. H. Wiik. Varsinaisen työläisaktivismin aikana he tulivat tunnetuiksi väkivaltaisen toiminnan arvostelijoina ja vastustajina,[3] lukuun ottamatta ruotsinkielisiä, jotka vuoden 1905 aikana siirtyivät kannattamaan aktivistien toimintaa.[4]

Passiivista vastarintaa, kuten kutsuntalakkoja organisoineet työväenliikkeen edustajat alkoivat radikalisoitumaan vasta Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen perustajan Konni Zilliacuksen kanssa tekemänsä yhteistyön johdosta. Hän tutustutti työläisaktivistit myös Venäjän sosialistivallankumouksellisiin, joiden kanssa porvarilliset aktivistit olivat jo pitkään tehneet yhteistyötä. Vaikka Suomen perustuslaillisilla ja Venäjän bolševikeilla oli täysin erilaiset poliittiset näkemykset, heitä yhdisti pyrkimys tsaarinvallan syrjäyttämiseen. Sosialidemokraattinen puolue ja sen edeltäjä Suomen Työväenpuolue sen sijaan pysytteli virallisesti erossa sekä passiivisesta että aktiivisesta vastarinnasta. Se ei halunnut riskeerata saavuttamaansa yhteiskunnallista asemaa, kuten omia työväenjärjestöjään ja lehdistöään, vaan keskittyi koko ensimmäisen sortokauden ajan äänioikeuskysymykseen.[4]

Aktivistiryhmät muodostuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kagaalin johtama työläisaktivistien toiminta alkoi itsenäistyä vuoden 1903 lopussa[5] ja työläisaktivistien oma järjestö perustettiin lopulta Helsingin työväentalolla huhtikuussa 1904. Kokouksen koollekutsujana ja koko hankkeen alullepanijana oli toimittaja Matti Turkia. Tilaisuudessa olivat läsnä myös muun muassa Otto Tiuppa ja Edvard Valpas, joka kuitenkin vetäytyi nopeasti syrjään aktivistiliikkeen toiminnasta. Organisaatio perustettiin SDP:n puoluehallinnon luvalla, koska puolueessa pidettiin mahdollisena, että viranomaiset kieltäisivät työväenliikkeen toiminnan kokonaan. Turkian johdolla muodostettiin eri puolille maata viisi- tai kymmenenhenkisiä ryhmiä, joiden jäsenet taas perustivat omia ryhmiään. Näin ollen osa niistä jäi kokonaan puoluejohdolle tuntemattomiksi ja sen kontrollin ulkopuolelle.[6]

Vuoden 1905 alussa ryhmissä väitettiin olevan yhteensä 6 000 jäsentä, joista puolet oli pääkaupungissa. Muita keskuksia olivat Viipuri, Tampere ja Kuopio sekä Vuoksen- ja Kymenlaakso.[6] Aktivistiryhmiä oli kaikkiaan ainakin 50.[7] Turkian ohella liikkeen ensimmäisiä johtohahmoja olivat oululainen räätäli Jaakko Kemppainen, hämeenlinnalainen suutari J. H. Saaristo, tamperelainen suutari Emil Saarinen ja Ensossa vaikuttanut sukeltaja Heikki Jalonen.[6] Myöhemmin tunnetuista työväenliikkeen vaikuttajista aktivistien toiminnassa olivat mukana muun muassa Leo Laukki ja August Rissanen.[8] Aseistuksensa järjestö hankki perustuslaillisilta aktivisteilta, joiden suuntaan yhdysmiehinä toimivat Timo Helenius ja Yrjö Mäkelin.[6] Tarkoituksena oli aseellinen varustautuminen viranomaisten mahdollisia toimenpiteitä varten, mutta myös luoda yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin ja avustaa heitä kaikin tavoin tsaarinvallan kukistamisessa.[5]

Suurlakko 1905[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurlakon aikainen väenkokous Porissa.

Keväällä 1905 suomalaiset aktivistit aloittivat aseellisen kapinan valmistelun yhdessä venäjän vallankumouksellisten kanssa. Tarkoituksena oli lamauttaa Suomen suuriruhtinaskunnan ylin hallinto samaan aikaan, kun venäläiset aloittavan oman kapinansa Pietarissa. Strategian mukaan Suomi oli tarkoitus olla yksi vallankumouksen keskuspaikoista.[4] Toukokuussa kagaali alkoi kuukausittain maksamaan suuria rahasummia Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohtajalle Emil Perttilälle, joka oli myös työläisaktivistien johtomiehistä. Rahat oli tarkoitettu virkamiehiä ja sotaväkeä vastaan suunnattujen mielenosoitusten järjestämiseen. Suurimmat kansallishenkiset ja jyrkän venäläisvastaiset mielenosoitukset nähtiin heinä–elokuussa.[5]

Kun kapinan käynnistäjäksi tarkoitettu yleislakko viimein alkoi Venäjällä lokakuussa 1905, se ei sujunutkaan vallankumouksellisten suunnitelmien mukaan. Lisäksi Konni Zilliacus oli siirtynyt syrjään ja aktivisteja johti nyt Saksasta käsin Henry Biaudet. Tämän vuoksi venäläiset eivät saaneet yhteyttä suomalaisiin aktivisteihin, mutta suurlakko syntyi kuitenkin heidän oma-aloitteisella toiminnallaan.[4] Se alkoi Suomessa viikonloppuna 28.–29. lokakuuta, kun työläisaktivistit onnistuivat taivuttelemaan Viipurin ratajakson työläiset lakkoon. Samaan aikaan työläisaktivistit organisoivat paikallisia lakkoja kaikissa Suomen merkittävimmissä kaupungeissa ja ryhtyivät muodostamaan lakkokomiteoita ja yleisen järjestyksen ylläpitämistä varten tarkoitettuja kansalliskaarteja yhdessä perustuslaillisten kanssa. Lakon aikana työläisaktivistit organisoivat muun työväenliikkeen ohella suuria eri puolilla maata järjestettyjä kansankokouksia.[9]

Vaikka lakko alkoi työväenliikkeen ja porvariston yhteistyönä, osapuolet ajautuivat nopeasti erilleen. Työväenliike antoi niin sanotun punaisen julistuksen, jonka toteuttaminen olisi merkinnyt muun muassa senaatin erottamista. Perustuslailliset taas kävivät kenraalikuvernööri Ivan Obolenskiin kanssa omia neuvottelujaan eivätkä kelpuuttaneet työväestön edustajia mukaan. Erimielisyyksien johdosta yhteisesti perustetut kansalliskaartit jakaantuivat lakon loppuvaiheessa työläisten punakaarteiksi ja ylioppilaiden suojeluskaartiksi, joiden välille oli lähellä syntyä jopa väkivaltaisia yhteenottoja.[10] Suurlakon johtohahmoihin kuuluneen Yrjö Mäkelinin ajama yhteistoiminta jäi näin ollen tappiolle ja enemmistö sosialidemokraateista omaksui Edward Valppaan kannattaman vallankumouksellisen linjan.[11]

Työläisaktivismin hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viaporin kapinan aikana vangittuja punakaartilaisia Helsingissä.

Lopullisesti työläisaktivismi tuli päätepisteeseensä elokuun 1906 Viaporin kapinan jälkeen. Sen yhteydessä nähtiin niin sanottu Hakaniemen mellakka, jossa yhdeksän ihmistä sai surmansa punakaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välille puhjenneessa tulitaistelussa.[12] Perustuslaillisten aktivistien ja työväenliikkeen välit erkaantuivat, vaikka esimerkiksi Johannes Gummerus korosti Framtid-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa punakaartin isänmaallista luonnetta ja piti Hakaniemen mellakkaan johtaneita tapahtumia väärinkäsityksinä. Hieman myöhemmin Ola Castrén totesi samassa lehdessä yhteiskunnan kehittyvän sosialistien ennustamaan suuntaan ja katsoi, että alkavassa taistelussa aktivistit ja työväenliike olivat eri puolella kuin suurpääomaa edustavat kapitalistit. Nuorsuomalaiset ja aktivistit toivoivatkin työväenliikkeen edelleen asettuvan heidän kanssaan yhteiseen rintamaan tsaarinvaltaa vastaan. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska sosialistien suurlakon jälkeen omaksuman luokkataisteluopin mukaan nationalismi ja työväenaate eivät sopineet yhteen. Tämän johdosta työväenliikettä alettiinkin arvostelemaan ”epäkansalliseksi”.[13]

Hakaniemen mellakan johdosta senaatti päätti nopeasti määrätä molemmat kaartit lakkautettaviksi. SDP hajottikin punakaartit omatoimisesti Oulussa elokuun lopulla pitämässään puoluekokouksessa. Ne olivat muodostuneet ongelmalliseksi myös puolueen johdolle, koska kaartista oli tullut sen käskyvallan ulkopuolella toimiva rinnakkaisorganisaatio. Samana vuonna tehty eduskuntauudistus puolestaan muutti olennaisesti SDP:n poliittista asemaa, joten puolue päätti Oulun puoluekokouksessa väkivaltaisen vallankumouksen sijasta keskittyä parlamentaariseen vaikuttamiseen.[12]

Muutamia punakaarteja jatkoi kuitenkin toimintaansa vielä maanalaisina ainakin Turussa ja Viipurin ympäristössä. Pohjois-Amerikkaan paennut Helsingin punakaartin johtaja Johan Kock piti niihin yhteyttä ja kaartien parissa eläteltiinkin toiveita hänen paluustaan kotimaahan. Maanalaisten kaartien toiminta kuitenkin hiipui kevään 1907 aikana, kun puoluejohto selkeästi tuomitsi ne ja työväenliikkeen mielenkiinto kohdistui vaalien jälkeiseen eduskuntatyöhön.[12] Ainoastaan Kuopion seudulla toimi syksyn ja kesän 1907 ajan maanalainen taisteluryhmä, jolla oli ilmeisesti jonkinlaisia anarkistisia vaikutteita.[6] Utopiasosialisti Matti Kurikka puolestaan perusti vielä vuonna 1908 Suomi-Suoja-nimisen järjestön, jonka tarkoituksena oli vastarinta Suomen suuriruhtinaskuntaan sijoitettuja venäläisiä joukkoja vastaan. Se ei kuitenkaan saavuttanut laajaa kannattajakuntaa ja lopetti toimintansa nopeasti.[12]

Nuorsosialistien ja työläisaktivistien maanalainen organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaartin johtaja Johan Kock.

Työväenliikkeen pariin oli vuoden 1905 suurlakon yhteydessä tullut joukko nuoria ylioppilaita, joita kutsuttiin ”nuorsosialisteiksi”. Vanhoista työväenliikkeen veteraaneista poiketen he edustivat radikaalia aseelliseen vallankumoukseen nojautuvaa linjaa, joka kuitenkin jäi tappiolle Oulun vuoden 1906 puoluekokouksessa. Tämän johdosta osa nuorsosialisteista ja työläisaktivisteista piti Oulussa oman salaisen kokouksen, jossa he perustivat SDP:lle maanalaisesti toimivan rinnakkaisjärjestön.[14] Aloitteen tekijänä oli insinööri Severi Alanne, muita kokoukseen osallistujia olivat muun muassa Sulo ja Väinö Wuolijoki sekä vanhat työläisaktivistit Timo Helenius ja Leo Laukki. Organisaation tarkoituksena oli valmistautua uuden suurlakon varalle, hankkia aseita tsaarinvallan kukistamista varten ja tehdä yhteistyötä Venäjän vallankumouksellisten kanssa.[15] Saksalaisen Karl Kautskyn ja Venäjän vallankumouksellisten lisäksi nuorsosialistit saivat radikaaleja vaikutteita myös Ruotsista, erityisesti Helenius kannatti sikäläisen sosialidemokraatin Hinke Bergegrenin väkivaltaista vallankumousta painottavaa linjaa.[8]

Järjestö kuitenkin paljastui jo kuukauden kuluttua syyskuussa, mikä puolestaan aiheutti sisäisiä riitoja muun muassa Tampereen Työväenyhdistyksessä.[14] Viranomaiset puolestaan pääsivät organisaation jäljille vuoden 1907 alussa, kun se oli auttanut bolševikkeja painamaan Suomessa olleiden sotilaiden keskuuteen levitettyä Vestnik kazarmy -lehteä. Alanne joutui pakenemaan Pohjois-Amerikkaan, ja nuorsosialistien toiminta tyrehtyi, kun SDP:n vanhempi polvi Yrjö Mäkelinin johdolla asettui tiukasti heidän vallankumoushankkeitaan vastaan.[15]

Itä-Suomen radikalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työläisaktivistien järjestössä oli alusta alkaen vallalla luokkataistelua ja väkivaltaista toimintaa kannattava henki, joka oli vahvinta Viipurissa ja muualla Karjalan kannaksen alueella sekä Kuopiossa ja Pohjois-Savossa. Viipurilaisten kiinnostus johtui tiiviistä kanssakäymisestä venäläisten vallankumouksellisten kanssa. Erityisen aktiivisia olivat vastaperustetun Rautatieläisten Liiton Viipurin osaston jäsenet, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä radikaalien venäläisten rautatieläisten kanssa. Kaupungissa oli jo ennen suurlakkoa nähty useita tsaarinvallan edustajia kohtaan suunnattuja väkivallantekoja, jotka jatkuivat myös lakon jälkeen.[6]

Kuopion läänissä puolestaan keskityttiin aluksi kutsuntalakkoihin, joissa vastustettiin suomalaisten laittomana pitämää Venäjän yleistä asevelvollisuutta. Innokkaimpia agitaattoreita oli kuopiolainen kirjansitoja Pekka Mömmö, joka oli toimintansa vuoksi myös vangittuna. Kuopiolaisten työläisaktivistit ottivat vaikutteita myös anarkismista. Aatteelliseksi johtohahmoksi nousi työväenliikkeeseen suurlakon aikana mukaan tullut J. A. Mustonen, joka oli valmistunut opettajaksi Kajaanin seminaarista. Hänen mielestään yhteiskunnallisten olojen perinpohjaiseen muutokseen tähtäävä vallankumous oli ainoa tavoiteltava päämäärä ja sen saavuttamiseksi olivat kaikki keinot sallittuja. Se tarkoitti Mustosen näkemyksen mukaan myös yksityisiin ihmisiin kohdistuneita väkivallantekoja sekä vallankumoustaistelun rahoittamiseksi tehtyjä ryöstöjä. Kuopiolaisten radikaalit näkemykset tulivat kaupungissa ilmestyneen Savon Työmiehen lisäksi esille muun muassa SDP:n vuoden 1906 Oulun puoluekokouksessa ja varsinaisen työläisaktivismin laannuttua vielä Sosialidemokraattisen nuorisoliiton vuoden 1908 Vaasan kokouksessa.[6]

Väkivallanteot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työläisaktivistien suorittamat väkivaltaisuudet ja terroriteot sijoittuvat vuosiin 1905–1907 ja niitä tehtiin lähinnä Viipurin ja Kuopion seuduilla. Välittömästi suurlakon päättymisen jälkeen marraskuun alussa 1905 tapahtui useita räjähdysaine- ja asevarkauksia, joiden takana olivat työväenyhdistysten liepeillä toimineet maanalaiset järjestöt. Helmikuussa 1906 puolestaan joukko latvialaisia bolševikkeja ryösti suomalaisen aktivistin K. E. Primus-Nymanin avustamana Venäjän valtionpankin Helsingin konttorin, josta alkoi aina seuraavan vuoden syksyyn saakka jatkunut väkivaltaisuuksien sarja.[6]

Tunnetuin työläisaktivistien tekemä murha nähtiin jo ennen suurlakkoa heinäkuussa 1905, jolloin viipurilainen maalari Kalle Procopé ampui santarmiupseeri Vladimir Kramarenkon. Murhan on väitetty tapahtuneen paikallisen aktivistiryhmän toimeksiannosta,[16] mutta kuulusteluissa Procopé kuitenkin väitti toimineensa yksin ja hetken mielijohteesta.[17] Hieman aikaisemmin maaliskuussa oli kauppa-apulainen Matti Reinikka yrittänyt ampua Viipurin läänin kuvernöörin Nikolai Mjasojedovin.[2] Hän oli myös jo vuotta aikaisemmin ollut pidätettynä osallisuudesta Helsingissä tapahtuneeseen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhaan, jonka teki perustuslaillinen aktivisti Lennart Hohenthal.[18]

Suurlakon päättymisen jälkeen Viipurissa toimi ainakin kaksi maanalaista taistelujärjestöä, jotka olivat osallisena helmikuussa 1907 tapahtuneeseen rautatiekasööri K. P. Hahlin ryöstömurhaan.[2] Syyllisinä pidettiin Rautatieläisten Liiton ja Viipurin työväenyhdistysten jäseniä, mutta rautatieläiset antoivat kuitenkin lausunnon, jossa tekoa paheksuttiin. Muualla Viipurin työväenliikkeessä sillä oli kannatusta, esimerkiksi kaupungissa ilmestynyt sosialidemokraattinen sanomalehti Työ moitti rautatieläisten julkilausumaa.[6] Suurlakon jälkeisiä väkivallantekoja oli Viipurin lisäksi muun muassa Äyräpään Pölläkkälässä, jossa paikallisen työväenyhdistyksen ja punakaartin jäsenet murhasivat sahanomistaja Fredrik Oscar Geffertin tämän irtisanottua 400 työläistä.[19] Alueella toimi myös vastaaviin veritekoihin syyllistynyt Karjalan kansan mahti -niminen järjestö, joka kuitenkin oli pääosin porvarillinen. Kummatkin tahot saivat vaikutteita Karjalan kannaksella piileskelleiltä venäläisiltä vallankumouksellisilta ja lisäksi maanalaisessa toiminnassa oli mukana Pietarin Suomalaisen Työväenyhdistyksen jäseniä.[2]

Kuopion työläisaktivistien väkivallanteot tapahtuivat vasta kesällä ja syksyllä 1907, kun muualla maassa aseellinen toiminta oli loppunut jo viimeistään samana keväänä.[6] Eniten kohua herättivät elo- ja lokakuussa tehdyt Saastamoisen rullatehtaan palkkarahojen ja Karhonsaaren sahan kassanhoitajan ryöstöt, joiden seurauksena Kuopion työläisaktivistien johtohahmoihin kuulunut J. A. Mustonen joutui pakenemaan Pohjois-Amerikkaan.[20] Väkivaltaisuuksiin olivat kytköksissä myös ainakin Vilho Boman ja Antti Partanen. Karjalaisten aktivistien tavoin Pohjois-Savossakin saatiin vaikutteita venäläisiltä vallankumouksellisilta, lisäksi Kuopiossa oli radikaalin yhteiskunnallisen ajattelun perinteitä jo Minna Canthin ajoista lähtien.[3] Kuopiolaisten radikaali linja nousi esille vielä sosialidemokraattisen nuorisoliiton vuoden 1908 kokouksessa, jossa Jukka Rahja ja Matti Väisänen kannattivat Venäjän vallankumouksellisten kaltaista terroritoimintaa.[3]

Salanimellä Ere Kolu myöhemmin tunnettu anarkisti Kustaa Liukonen puolestaan ampui keväällä 1907 Kouvolan rautatieasemalla tsaarin salaisen poliisin ohranan kätyriksi epäillyn Nikolai Vestnikovin.[21] Kolu oli aikaisemmin ollut mukana myös pankkiryöstöissä ja asevarkauksissa[22] sekä toiminut Viaporin kapinan aikana Johan Kockin henkivartiokaartissa.[23]

Yhteistyö bolševikkien kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset sosialidemokraatit tekivät jo vuosisadan vaihteesta lähtien jonkin verran yhteistyötä Venäjän sosialistivallankumouksellisten kanssa, mutta eivät kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin perustuslailliset. Bolševikkeja avustettiin vuosina 1901–1902 lähinnä kirjallisuuden ja muiden painotuotteiden salakuljetuksessa ja painamisessa. Suomalaisina yhdysmiehinä olivat muun muassa virkaerossa ollut upseeri Johan Kock, toimittaja A. B. Mäkelä ja ruotsalaissyntyinen metallimies Axel Weüdel. Venäläisten puolelta toimintaa organisoivat muun muassa Nikolai Burenin ja Vladimir Smirnoff.[24]

Suurlakon jälkeen bolševikkejä ryhtyivät avustamaan nuorsosialistit, jotka tarjosivat poliittisille pakolaisille piilopaikkoja ja auttoivat heitä matkustamaan Suomen kautta ulkomaille.[24] Bolševikit puolestaan neuvoivat suomalaisia aktivisteja räjähdysaineiden käytössä sekä erilaisten pommien valmistamisessa.[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Smirnov, Vladimir: ”Suomi 1905 vallankumouksen punaisena selkäpuolena”. Artikkeli teoksessa Bolshevikkien toiminta Suomessa ja Viaporin kapina. Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad–Petroskoi, 1931.
  • Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen – Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. WSOY, Porvoo–Helsinki, 1961.
  • Tikka, Marko: ”Mitä tapahtui?”. Artikkeli teoksessa Kansa kaikkivaltias – Suurlakko Suomessa 1905. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2008. ISBN 978-951-85116-7-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Tikka, s. 16–17.
  2. a b c d Soikkanen, s. 236–238.
  3. a b c Soikkanen, s. 256.
  4. a b c d Rajala, Kalle: Väkivaltaa ja vallankumousta – Aikalaiskäsitys suurlakosta Helsingissä ja Tampereella, s. 21–26. Tampere: Tampereen yliopiston Historiatieteen laitos, 2007. Teoksen verkkoversio.
  5. a b c Ailio, Jarmo: Kesken jäänyt vallankumous – Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906, s. 19, 22–23. Helsinki: Helsingin yliopiston Historian laitos, 1999. Teoksen verkkoversio.
  6. a b c d e f g h i j Soikkanen, s. 248–251.
  7. Smirnov, s. 34.
  8. a b Soikkanen, s. 238–240.
  9. Tikka, s. 22–23.
  10. Tikka, s. 28–30, 39.
  11. Lahtinen, Mikko: Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa 13.8.2007. Hic Rhodus. Viitattu 5.12.2015.
  12. a b c d Soikkanen, s. 241–248.
  13. Soikkanen, s. 352–353.
  14. a b Kenttä, Risto: Oululaiset nuoressa työväenpuolueessa 28.8.2006. Yrjö Mäkelin -seura. Viitattu 4.12.2015.
  15. a b Soikkanen, s. 251–252.
  16. Soikkanen, s. 273.
  17. Hufvudstadsbladet: Polisundersökningen rörande attentatet mot Kramarenko 28.7.1905. Kansalliskirjasto. Viitattu 3.12.2015.
  18. Järvinen, Into: Matti Reinikka 12/1998. Porstua-verkkopalvelu. Viitattu 5.12.2015.
  19. Wiborgs Nyheter: Savinainen skjutit Geffert? 23.2.1907. Kansalliskirjasto. Viitattu 4.12.2015.
  20. Kekäläinen, Heikki: Juantehtaan kuningaskunta – Työväenliike Juankoskella 1905–1915, s. 58. Joensuu: Itä-Suomen yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, 2010. Teoksen verkkoversio.
  21. Leppänen, Veli-Pekka: Vaari oli terroristi – Jäämistöstä löytyi aktivisti Ere Kolun harvinainen omaelämäkerta 30.12.2005. Helsingin Sanomat. Viitattu 5.12.2015.
  22. Kosunen, Mikko: Ere Kolu: Aktivisti. 2006. Työväenliikkeen kirjasto. Viitattu 5.12.2015.
  23. Rautiainen, Antti: In Centenary of the Sveaborg uprising 30th of July – 2nd of August 1906 15.8.2006. Centrum Informacji Anarchistycznej. Viitattu 5.12.2015.
  24. a b Smirnov, s. 24–29.
  25. Smirnov, s. 29–30.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kolu, Ere: Aktivisti – Salaista sotaa Venäjän varjossa, toim. Ilpo Salonen, Tammi, Helsinki, 2005. ISBN 978-951-31342-1-1.
  • Mustonen, Johan Arvid: Salat julki: kumouksellisten ja rauhallisen kehityksen sosialistien keskinäiset välit, viime aikaiset pyrkimykset ja toimintatavat Suomessa, Hämeenlinnan uusi kirjapaino, Hämeenlinna, 1909.