Eliel Soisalon-Soininen
Johan Mårten Eliel Soisalon-Soininen (vuoteen 1904 Johnsson; 26. toukokuuta 1856 Pielisjärvi – 6. helmikuuta 1905 Helsinki) oli suomalainen juristi, valtioneuvos ja Suomen suuriruhtinaskunnan keisarillisen senaatin prokuraattori.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soisalon-Soininen kävi Kuopion Lyseon ja pääsi ylioppilaaksi 5. kesäkuuta 1875. Hän suoritti oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1879, hänet nimitettiin Viipurin hovioikeuden auskultantiksi 1879, ja hän sai varatuomarin arvon 1882. Hän toimi Viipurin läänin maajako-oikeuden sihteerinä 1887, esittelijäsihteerinä senaatin talousosaston yleisessä kansliassa 1892, ja hänet määrättiin pöytäkirjanpitäjäksi valtiopäivien avajaisissa ja lopettajaisissa 1894 ja 1897. Hän toimi Äyräpään tuomiokunnan tuomarina vuodesta 1898, senaattorina oikeusosastossa vuodesta 1900, prokuraattorina 1901–1905. Hän joutui 1905 poliittisen murhan uhriksi, kun Lennart Hohenthal murhasi hänet 6. helmikuuta 1905 prokuraattorin asunnossa Bulevardilla.
Murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aamupäivällä noin puoli yhdentoista aikaan kookas nuori mies (Hohenthal) oli tulossa upseerin puvussa Soisalon-Soinisen asuntoon Bulevardi 12:ssa. Hohenthal soitti Soisalon-Soinisen ovikelloa, jolloin lakeijaksi pukeutunut santarmi tuli avaamaan oven. Hohenthal antoi miehelle käyntikortin, jossa luki ranskaksi: ”Alexander De Gadd, Lieutenant de la Garde, St. Petersbourg”, ja pyysi päästä prokuraattorin puheille. Hohenthal ohjattiin prokuraattorin työhuoneeseen.
Kun Soisalon-Soininen saapui huoneeseen vastapäisestä ovesta, Hohenthal veti esiin pistoolin ja ampui sillä yhteensä kahdeksan laukausta Soisalon-Soinista kohti. Kaksi niistä osui prokuraattoria rintaan ja vatsaan. Prokuraattori tuupertui maahan. Alkoi laukaustenvaihto santarmin ja Hohenthalin välillä. Paikalle tuli prokuraattorin 17-vuotias poika Johan (Juhani), joka myös alkoi tulittaa Hohenthalia. Hohenthal ampui poikaa sääreen. Hohenthal sai pari suhteellisen vaaratonta osumaa ja hänet vietiin sairaalaan tiukasti vartioituna. [1]
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prokuraattorin virka oli tuolloin vaikea ja epämiellyttävä. Prokuraattori toimi kenraalikuvernöörin jälkeen maan korkeimpana hallinnon valvojana. Keisari asetti ja vapautti prokuraattorin tehtävistään, mikä johti prokuraattorin tosiasiallisen toiminnan riippuvaiseksi keisarin ja kenraalikuvernöörin tahdosta. Venäläinen absolutistinen ja keisari-keskeinen hallintoperinne rajoitti näin prokuraattorin mahdollisuuksia toimia perustuslaillisena suuriruhtinaskuntana itseään pitäneen Suomen laillisuusvalvojajana.
Sortokauden venäläistämispolitiikka kuohutti tunteita suomalaisten keskuudessa. Prokuraattori, "lain ylimpänä valvojana" joutui näin ollen vihattuun asemaan. Toisin kuin monet senaattorit ja virkamiehet jotka erosivat joukoittain tehtävistään, Soisalon-Soininen pysyi virassaan ja sen tuomassa vastuussa. Hän katsoi, että oli tärkeää säilyttää keskusteluvälit venäläisiin.
Prokuraattori Werner Woldemar Söderhjelmin[2] kuoltua 1900 kyseinen virka oli pitkään auki. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov tarjosi paikkaa Soisalon-Soiniselle, joka siitä ensin kieltäytyi. Bobrikov oli kuitenkin vihjannut lakkauttavansa prokuraattorin viran ja järjestävänsä asiat muulla tavalla, ellei Soisalon-Soininen (tuolloin Johnsson) ottaisi virkaa vastaan. Lopulta hän myöntyi vaikeaan virkaan; suomalaisella prokuraattorilla olisi mahdollisuus esittää kantansa Pietarista tuleviin päätöksiin ja mahdollisesti lieventää maassa tapahtuvia muutoksia.
Soisalon-Soininen vietti usein aikaa Bobrikovin luona keskustellen ja väitellen. Hänen mielestään kohteliaalla, ystävällisellä käytöksellä saattaisi voittaa vihollisleiriltä paljon enemmän kuin epäystävällisellä vaateliaisuudella. Prokuraattori Soisalon-Soinisen yhteiskunnallisen asenteen on ehkäpä osuvimmin kiteyttänyt oikeusneuvos Kustavi Kaila: ”Soisalon-Soininen katsoi välttämättömäksi koettaa taipumalla venäläisten vaatimuksiin suojella maan tärkeimpiä etuja.”[3]
Soisalon-Soinisen nimitystä Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi (tuolloisen varapuheenjohtajan Constantin Linderin siirtyessä ministerivaltiosihteeriksi) odotettiin Pietarista helmikuussa 1905. Tähän turvallisempaan virkaan häntä ei kuitenkaan ehditty ennen murhaansa nimittää.
Autonomian ajan lopun sortokausina syntyneet ristiriidat prokuraattorin ja kenraalikuvernöörin välillä johtivat pikaisesti viran venäläistämiseen. Perustuslakien noudattamista vaatineet prokuraattorit ja viran väliaikaiset hoitajat pakotettiin toinen toisensa jälkeen eroamaan, kunnes lopulta virkaan nimitettiin tammikuussa 1911 venäläismielinen senaattori Aleksei Hosiainoff. Ns. venäläisten prokuraattorien kausi kesti vuoteen 1917 saakka.
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soisalon-Soinisen vanhemmat olivat Porvoon hiippakunnan piispa Johan Viktor (Janne) Johnsson (1832–1884) ja Anna Charlotta Stenius (1831–1900). Hänen veljiään olivat kasvatustieteiden professori, poliitikko Mikael Soininen sekä lääkintöneuvoksen arvon saanut lääkäri Julius Viktor Johnsson. Eliel Soisalon-Soinisen puoliso oli Emilia Adelaide Louise Grenqvist (1859–1934), jalkaväenkenraali Fredrik Leopold Grenqvistin (1821–1902) ja Adelaide Emilia von Avenariuksen tytär. Avioliitto solmittiin 7. maaliskuuta 1885 Käkisalmessa. He saivat neljä lasta, joista esikoinen kuoli varhain.
Eliel Soisalon-Soinisen tyttären lapsenlapsia ovat runoilija Harri Nordell ja Yleisradion musiikkitoimittaja Risto Nordell.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Prokuraattori ammuttu. Helsingin Sanomat, 7.2.1905, nro 31, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
Prokuraattori E. Johnsson murhattu. Uusi Suometar, 7.2.1905, nro 31, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
Prokuraattori M. E. Johnsson joutunut salamurhan uhriksi. Suomen Kansa, 7.2.1905, nro 13, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014. - ↑ http://www.okv.fi/fi/oikeuskansleri/historia-copy/ (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Kansallinen elämäkerrasto 5, s. 176.
- ↑ Nordellin ja Taanilan joululahjavalvojaiset. Yle Radio 1:n erikoislähetykset. Radio-opas, Yleisradio.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Syrjö, Veli-Matti: ”Soisalon-Soininen, Eliel (1856–1905)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 170–171. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soisalon-Soininen. Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone.
- Soisalon-Soinisen sukutaustaa. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Soisalon-Soininen, Eliel hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||
