Tämä on lupaava artikkeli.

Mikael Soininen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mikael Soininen
Eero Järnefelt - Portrait of Mikael Soininen (black-and-white).png
Eero Järnefeltin maalaama muotokuva Mikael Soinisesta
Suomen kirkollis- ja opetusministeri
Ingmanin I hallitus[1]
27.11.1918–17.4.1919
Kaarlo Castrénin hallitus[1]
19.4.1919–15.8.1919
Vennolan I hallitus[1]
15.8.1919–15.3.1920
Edeltäjä E. N. Setälä[2]
Seuraaja Lauri Ingman[3]
Kansanedustaja
22.5.1907–31.1.1911
1.4.1919–4.9.1922[4]
Vaalipiiri Mikkelin läänin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 3. marraskuuta 1860[1]
Kuhmoniemi
Kuollut 12. maaliskuuta 1924 (63 vuotta)[5]
Helsinki
Puolue Suomalainen puolue (–1918)
Kansallinen Edistyspuolue (1918–)[5]

August Mikael Soininen (vuoteen 1907 Johnsson; 3. marraskuuta 1860 Kuhmo12. maaliskuuta 1924 Helsinki) oli suomalainen kasvatustieteilijä ja poliitikko, joka erikoistui kouluasioihin. Hän toimi kouluylihallituksen ylijohtajana 1917–1924, ja hänen tärkein saavutuksena oli oppivelvollisuuden toteuttaminen. Soininen kuuluu Uno Cygnaeuksen ja Reino Oittisen ohella Suomen koulujärjestelmän tärkeimpiin uudistajiin.

Nuoruus ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Johnssonin isä oli Juvan kirkkoherra Johan Viktor Johnsson, joka kuoli 1884 vähän ennen virkaan astumistaan Porvoon piispaksi; äiti kuului Stenius-sukuun. Veli Eliel Johnsson (sittemmin Soisalon-Soininen) kohosi prokuraattoriksi ja toiselle veljelle, lääkäri Julius Viktor Johnssonille myönnettiin lääkintöneuvoksen arvo. Mikael Johnsson otti myöhemmin takaisin savolaisen suvun alkuperäisen nimen Soininen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kuopiosta vuonna 1879 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1883. Stipendin turvin hän teki 1884–1885 opintomatkan Yhdysvaltoihin tutustuakseen sikäläiseen koulujärjestelmään, josta teki myös väitöskirjansa 1887. Jo nuorena Johnssonin kasvatusihanteisiin kuului kansakoulun vahvistaminen, luonnontieteellisen opetuksen lisääminen sekä herbartilainen kasvatusfilosofia. Aikanaan radikaalien uudistusten kannattajana hän esitti jo väitöskirjassaan muun muassa tunnustuksellisen uskonnon opetuksen siirtämistä pyhäkouluun.[5]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnsson työskenteli ensin lukion kieltenopettajana, Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja yliopiston kasvatustieteen dosenttina, kunnes vuonna 1897 aloitti uransa kouluhallituksessa Hämeen kansakoulutarkastajana. Hän johti Heinolan seminaaria (naisopettajien koulutuslaitos) 1899–1907 ja oli henkilökohtainen ylimääräinen kasvatustieteiden professori 1907–1917. Johnsson/Soininen ajoi näinä vuosina järjestelmällisesti kansakoulupohjan ulottamista koko väestöön. Hän aktivoitui myös politiikassa, oli Suomalaisen puolueen kansanedustajana 1907–1911 ja johti sivistysvaliokuntaa 1908[6], pyrkien ajamaan erityisesti oppivelvollisuutta ja kieltolakia (hänellä oli takanaan myös pitkä ura raittiusjärjestöissä). Valinta nuor- ja vanhasuomalaisten välillä ei ollut hänelle helppo; hänen veljensä oli murhattu myöntyväisyyslinjansa vuoksi.[5]

Tie uudistuksille aukesi keväällä 1917, jolloin opetusasioista vastaava senaattori E. N. Setälä ajoi Soinisen kouluhallituksen johtoon kuolleen Y. K. Yrjö-Koskisen seuraajaksi. Sosiaalidemokraatit yrittivät saada tehtävään Oskari Manteretta, joka joutui vielä odottamaan vuoroaan. Valtiomuotokiistassa vuonna 1918 Soininen oli puolueensa niitä harvoja, jotka kannattivat tasavaltaista valtiomuotoa. Tämä nosti hänet monarkiahankkeen kaaduttua kirkollis- ja kouluministeriksi Ingmanin hallitukseen saman vuoden marraskuussa. Hän meni puolueensa pienen tasavaltalaissiiven mukana Kansallisen Edistyspuolueen perustamiseen 8. joulukuuta 1918. Suomalaisen puolueen monarkiaa kannattanut valtaenemmistö perusti Kansallisen Kokoomuksen päivää myöhemmin. Soininen palasi eduskuntaan seuraavan kevään vaaleissa edistyspuolueen listoilta, ja vaalien jälkeen häntä ajettiin vahvasti jopa pääministeriksi, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Hän kuitenkin jatkoi ministerinä Castrénin ja Vennolan hallituksissa, kevääseen 1920 asti.[5][7]

Soininen toimi samanaikaisesti kouluhallituksen ylijohtajana ja opetusministerinä ja sai ajettua läpi pitkäaikaisena tavoitteenaan olleen oppivelvollisuuslain, joka toteutui viimein keväällä 1921. SDP saatiin lain taakse luopumalla kokonaan kirkon järjestämästä alkeisopetuksesta. Soinisen pettymykseksi taloudelliset rajat sallivat vain suppeamman kansakoulun toteuttamisen kaikille yleisenä, eivätkä hänen ajamansa valtion oppikirjamonopoli tai sekä uskonnonopetus että siveysoppi kaikille pakollisina aineina myöskään toteutuneet oikeiston kiivaan vastustuksen vuoksi. Voittonsa hetkellä Soininen joutui konservatiivisten tahojen ryöpyttämäksi ja putosi eduskunnasta seuraavissa vaaleissa. Kirkollis- ja opetusministerinä hän valmisteli myös 1922 toteutuneen uskonnonvapauslain, mutta oli sen kohdalla varovaisempi ja maltillisempi. Jäätyään sivuun politiikasta Soininen keskittyi kouluhallituksen johtamiseen, kunnes kuoli vatsasyöpään vuonna 1924 kesken työuransa.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Mikael Soininen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  2. Paasikiven I hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 9.7.2011.
  3. Erichin hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 9.7.2011.
  4. Mikael Soininen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  5. a b c d e f Veli-Matti Autio: ”Soininen, Mikael”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 163–167. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
  6. Mikael Soininen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  7. http://www.helsinki.fi/ktl/historia/soininen.htm

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
E. N. Setälä
Suomen kirkollis- ja opetusministeri
1918−1920
Seuraaja:
Lauri Ingman