Muinaiskreikka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikan kielen historia
Kehitysvaiheet
Alkukreikka
(n. 2000 eaa.)
Mykeneläinen kreikka
(n. 1600–1100 eaa.)
Bysantin kreikka
(n. 330–1453)
Katso myös

Kreikkalaisen kirjaimiston historia

Muinaiskreikka on indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvan kreikan kielen historiallinen kehitysvaihe. Laajimmassa merkityksessään muinaiskreikka voi tarkoittaa kaikkia nykykreikkaa edeltäneitä vaiheita, mutta useimmiten sillä viitataan erityisesti antiikin aikana käytettyyn kreikkaan. Tuolloin kreikkalainen kielialue oli huomattavasti nykyistä laajempi ja kreikka oli pitkään koko itäisen Välimeren lingua franca.

Kreikan kielellä on ollut monia kehitysvaiheita ja selvien rajojen vetäminen on jossain määrin mielivaltaista. Yleisesti nyky- ja muinaiskreikka erotetaan toisistaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä. Muinais- ja nykykreikan välistä eroa voitaisiin verrata latinan ja sen suorimman seuraajan, italian, väliseen eroon.

Varhaisimmat säilyneet kreikankieliset tekstit on kirjoitettu noin 1400-luvulla eaa. Kiinaa lukuun ottamatta minkään muun yhä elävän kielen historia ei ole dokumentoitu yhtä pitkältä ajanjaksolta. Muutenkin kreikan kielen merkitys länsimaiselle kulttuurille on ollut valtava. Antiikin Kreikan kulttuuri vaikutti ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin ja kreikan kielellä on kirjoitettu lukuisia maailmanhistorian merkittävimpiin kuuluvia teoksia. Lainasanojen muodossa muinaiskreikka on edelleen vahvasti läsnä kaikissa eurooppalaisissa nykykielissä.

Kreikan kielen kehitysvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkukreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Alkukreikka

Selkeää syntyajankohtaa kreikan kielelle ei ole mahdollista määrittää. Kuten kaikki muutkin indoeurooppalaiset kielet, kreikka on kehittynyt indoeurooppalaisesta kantakielestä, joka jakautui eri kieliryhmiin mahdollisesti kolmannella vuosituhannella eaa. Kreikka muodostaa indoeurooppalaisen kielikunnan sisällä oman erillishaaransa, eikä sillä ole muita lähisukulaisia kuin korkeintaan muinainen makedonia, sikäli kuin sitä ei lasketa kreikan murteeksi. Maantieteellisesti katsoen kreikan kielen ydinalueet vakiintuivat noin vuoden 2000 eaa. tienoilla, kun ensimmäiset kreikkalaiset heimot saapuivat nykyisen Kreikan alueelle. Näistä varhaisvaiheista ei ole olemassa minkäänlaista kirjallista lähdeaineistoa, vaan kaikki tiedot perustuvat myöhempiin johtopäätöksiin.

Mykeneläinen kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mykeneläinen kreikka

Varhaisimmat kreikankieliset dokumentit ovat peräisin mykeneläisestä kulttuurista 1400-luvulte eaa. Ne on kirjoitettu kulttuurin käyttämällä lineaari-B-kirjoituksella. Kirjoituksen käyttö oli tuohon aikaan vielä hyvin rajoittunutta, joten kreikan tätäkään kehitysvaihetta ei tunneta yhtä hyvin kuin myöhempiä. Monet säilyneet tekstit ovat erittäin lyhyitä, ja suurin osa pidemmistäkin on lähinnä luetteloita palatsin varastoissa olleista tavaroista tai muita samantapaisia tekstejä, jotka eivät ole kielen rakenteen analyysin kannalta kovin antoisia. Mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua 1100-luvulla eaa. lineaari-B-kirjoitus painui unohduksiin ja lähteet katoavat jälleen pitkäksi aikaa.

Muinaiskreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Codex Laudianus, käsikirjoitus 600-luvulta. Ote Raamatun Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen kreikaksi.

Kirjallisia lähteitä on taas käytettävissä sen jälkeen kun kreikkalaiset noin vuoden 800 eaa. paikkeilla kehittivät kreikkalaisen kirjaimiston muokkaamalla foinikialaisen kirjaimiston paremmin kreikan kieleen sopivaksi muun muassa luomalla vokaalit. Kreikkaa on todennäköisesti kirjoitettu aluksi seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle, mutta hyvin varhain kirjoitussuunta on kääntynyt.[1] Kirjoitussuunnan kääntymisen seurauksena myös useat kirjaimet kääntyivät.[2]

Kreikkalaisen kirjaimiston käyttöönotosta alkaa se kehitysvaihe, johon useimmiten viitataan termillä ”muinaiskreikka”. Muinaiskreikka voidaan vielä tarkemmin jaotella kahteen pääryhmään: klassisen kauden kreikkaan lukuisine murteineen sekä hellenistisen kauden yleiskreikkaan eli koinee-kreikkaan.

Klassinen kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Klassinen kreikka

Klassisella kaudella kreikka ei ollut yhtenäinen kieli, vaan se jakaantui useaan eri murteeseen, kun jokaisella kaupunkivaltiolla oli käytännössä oma murteensa. Murteiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa, mutta sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Murteiden pääryhmiin kuuluivat Arkadiassa ja Kyproksella puhuttu arkado-kyproslainen murre, Etelä- ja Länsi-Kreikassa puhuttu doorilainen murre (johon lasketaan usein myös niin sanotut luoteismurteet), Boiotiassa, Thessaliassa, Lesboksen saarella ja Vähän-Aasian rannikon pohjoisosissa puhuttu aiolialainen murre sekä Euboialla ja Vähän-Aasian rannikon keskiosissa puhuttu joonialainen murre, josta Ateenassa ja muualla Attikassa puhuttu Attikan murre on kehittynyt.

Yhtenäistä kirjakieltä ei vielä ollut, vaan murteita käytettiin myös kirjallisuudessa. Esimerkiksi kuorolyriikka oli yleensä kirjoitettu doorilaisella murteella. Homeroksen eepokset on kirjoitettu taiteellisella sekakielellä, niin kutsutulla homeerisella kreikalla, jossa yhdistyy monen eri murteen ja aikakauden vaikutus ja jota kukaan ei puhunut sellaisenaan. Arvostetuimpaan asemaan nousi attikalainen murre, jota pidetään kreikan kaikkein ”klassisimpana” muotona ja jolla suurin osa kaikkein kuuluisimmasta antiikin kreikkalaisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu. Se on myös juuri se kreikan muoto, jota myöhempinä aikoina on opetettu kouluissa klassisena kielenä.

Koinee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Koinee

Hellenistisellä kaudella, itsenäisten kaupunkivaltioiden menetettyä merkityksensä ja koko itäisen Välimeren kasvaessa yhdeksi yhtenäiseksi kulttuuripiiriksi, vanhat murre-erot alkoivat tasoittua. Syntyi uusi yleiskieli, jota kutsuttiin nimellä ”koinee” (he koinē dialektos, yhteinen murre). Sitä voidaan luonnehtia yksinkertaistetuksi versioksi attikalaisesta murteesta, ja se on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Koinee säilytti asemansa itäisen Välimeren valtakielenä myös Rooman valtakunnan aikana ja siitä tuli Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Kaunokirjallisuudessa kuitenkin pyrittiin välttämään uutta puhekieltä ja pidettiin pitkälti kiinni attikalaisesta murteesta (tätä tyyli-ihannetta kutsutaan attikismiksi.). Näin sai alkunsa kreikan kielelle aivan viime aikoihin asti leimaa-antava diglossia eli kahden toisistaan selvästi poikkeavan kielimuodon (kirjoitetun ja puhutun kielen) rinnakkaisuus. Koine-aikana elävä, puhuttu kieli koki suuria muutoksia ja muistutti jo roomalaisella kaudella äännemaailmaltaan enemmän nykypäivän kreikkaa kuin klassista kieltä.

Bysantin kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin kreikka

Keskiajan Bysantin valtakunnassa antiikin ajan jälkeen käytettyä kreikkaa, niin sanottua keskikreikkaa, ei aina enää lasketa kuuluvaksi muinaiskreikkaan. Viimeiset merkittävät muinaiskreikaksi kirjoitetut teokset (esimerkiksi Prokopioksen historiateos) syntyivät 500-luvulla, minkä jälkeen valtakunnan ulkoinen ahdinko ja taloudellinen lama johtivat korkeakirjallisen tuotannon lakkaamiseen pitkäksi aikaa. Bysantin eli kreikankielisen Itä-Rooman ja latinalaisen Länsi-Rooman ajauduttua erilleen kreikasta tuli ajan kuluessa valtakunnan itäosan ainoa virallinen kieli, mutta kielen yleistä merkitystä heikensi se, että lännessä kreikan osaaminen hiipui. Bysanttilaiselle kreikalle on tunnusomaista, että kirjoitettu ja puhuttu kieli etääntyivät yhä kauemmas toisistaan. Kirjoitettu kieli pyrittiin pitämään ”puhtaana” muinaiskreikkana, mutta puhuttu kieli oli sekä ääntämykseltään että kieliopiltaan yhä lähempänä nykykreikkaa.

Kohti nykykreikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nykykreikka

Turkkilaisten osmanien vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 Bysantin valtakunta lakkasi olemasta ja samoin lakkasi kreikan opettaminen kouluissa. Tämä johti kirjakielen käytön tyrehtymiseen vuosisadoiksi, mikä oli omiaan entisestään höllentämään puhutun kielen suhdetta kirjoitettuun kieleen eli käytännössä muinaiskreikkaan. Näin syntyi vähitellen Kreikassa nykyään puhuttu dimotikí. Toisaalta lännessä muinaiskreikka koki eräänlaisen renessanssin, mikä johtui osaltaan siitä, että bysanttilaisen ja italialaisen älymystön kesken oli 1300-luvulta lähtien alkanut olla yhteyksiä, ja useat kreikkalaiset oppineet opettivat kieltään renessanssi-Italian opin keskuksissa. Osmanivalloitusten yhteydessä suuri määrä bysanttilaisia oli myös paennut turkkilaisia länteen. Kreikantaidot alkoivat taas yleistyä ja kirjapainotaidon keksimisen jälkeen varhaisimmat kreikkalaiset kirjat painettiinkin nimenomaan Länsi-Euroopassa. Myös Suomen yliopistopiireissä kreikka saavutti huomattavan aseman ja pelkästään vuosina 1648–1786 Turun akatemiassa kirjoitettiin lähes 400 tekstiä muinaiskreikaksi.

Nykykreikan kirjakieltä muodostettaessa eräänä vaihtoehtona oli muinaiskreikasta ammentava ja pitkään virallisessakin käytössä ollut katharévousa. Nykyisin kirjakielenä toimii kuitenkin lähes pelkästään dimotikí, vaikka myös katharévousaa käytetään edelleen jonkin verran.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla on esitetty joitakin yleisiä piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia muinaiskreikalle, siis sekä klassiselle kreikalle, koinee-kreikalle että Bysantin ajan (kirjoitetulle) kreikalle. Eri kehitysvaiheiden tarkempia erikoispiirteitä käsitellään niitä koskevissa erillisissä artikkeleissa.

Ääntämys ja oikeinkirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan oikeinkirjoitus oli alkujaan varsin foneeminen, eli karkeasti ottaen kirjainmerkit vastasivat merkityksellisiä äänneyksiköitä, toisin sanoen sanat kirjoitettiin samalla tavalla kuin ne äännettiin. Oikeinkirjoituksen kerran vakiinnuttua sitä ei kuitenkaan enää sopeutettu yhtä innokkaasti ääntämyksen myöhempiin muutoksiin; lopulta Ateenan kaupunkivaltiossa otettiin vuoden 403 eaa. aakkosuudistuksessa virallisesti käyttöön se 24 kirjaimen aakkosto (kreikkalainen kirjaimisto), joka levisi koko kreikkalaisen maailman käyttöön ja jolla kreikkaa kirjoitetaan nykyäänkin.

Muinaiskreikan ääntämyksestä ja sen muutoksista voidaan saada tietoa muun muassa tutkimalla sitä, millaiset kirjoitusvirheet yleistyvät milloinkin ja millaisen muodon kreikkalaiset lainasanat ovat saaneet muissa kielissä. Arvokkaita tietoja saadaan myös antiikin kreikkalaisten kielentutkijoiden (grammaatikkojen) omista asiaa koskevista maininnoista.

Suomalaisen kannalta ehkä erikoisin piirre muinaiskreikan alkuperäisessä ääntämyksessä liittyy sanapainoon. Toisin kuin esimerkiksi suomessa, painollista tavua ei erotettu muista tavuista pääasiallisesti suuremmalla äänenvoimakkuudella vaan eri äänenkorkeudella. Kreikassa oli siis musiikillinen aksentti, ja puhe luultavasti kuulosti jossain määrin laulavalta, hieman kuten nykyään esimerkiksi riikinruotsi tai kiina.

Äänenkorkeutta kuvaamaan kreikkalaisiin aakkosiin lisättiin hellenistisellä kaudella seuraavat aksenttimerkit:

  • akuutti ( ´ ): korkea äänenkorkeus
  • gravis ( ` ): matala äänenkorkeus
  • sirkumfleksi ( tai ^ ): laskeva äänenkorkeus (sirkumfleksi ^ muodostuu merkkien ´ ` yhdistelmästä, koska vokaali alkaa korkealla sävelellä ´ ja päättyy matalaan `) — esiintyy vain pitkissä vokaaleissa ja diftongeissa.

Samalla kehittyivät myös muut niin kutsutun polytonisen ortografian mukaiset merkit. Polytonia vaikutti sanan merkitykseen. Esimerkiksi pan sirkumfleksillä tarkoittaa ”kaikki”, kun taas sama sana akuutilla on jumala Panin nimi. Musiikillisen aksentin arvellaan kuitenkin jo hellenistisellä kaudella väistyneen äänenvoimakkuuteen perustuvan aksentin tieltä. Itse asiassa juuri se, että tuolloin aksentin merkitsemistä alettiin pitää tarpeellisena, voidaan nähdä merkkinä siitä, että ”oikea” aksentti ei enää ollut kaikille kreikan puhujille itsestäänselvyys.

Nominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nomineihin kuuluvat substantiivit, adjektiivit ja pronominit, jotka kaikki taipuvat niin luvussa, suvussa kuin sijamuodossa. Myös partisiipit, verbaaliadjektiivit ja infinitiivit taipuvat, mutta niitä ei lasketa nomineiksi vaan välimuodoiksi (verbin nominaalimuodoiksi).

Luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikassa on kolme kieliopillista lukua eli numerusta:

  • yksikkö (singulaari): ὁ θεός (ho theos, ’jumala’)
  • monikko (pluraali): οἱ θεοί (hoi theoi, ’jumalat’)
  • kaksikko (duaali): τὼ θεώ (tō theō, ’kaksi jumalaa’). Tämä luku tosin katosi kreikasta jo suhteellisen varhain. Se esiintyy vielä klassisella kaudella (harvoin), sen jälkeen korkeintaan tietoisena arkaismina.

Suvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä (esimerkiksi latina, saksa, ruotsi, venäjä) mutta toisin kuin suomessa, kreikan sanat jakautuvat eri sukuihin eli genuksiin. Vaikka joitakin säännönmukaisuuksia on olemassa, annetun sanan kieliopillista sukua ei ole aina mahdollista ennustaa, vaan se on vain opittava sanan mukana.

Kreikassa sukuja on kolme:

  • maskuliini: miespuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ὁ ἀνήρ (ho anēr, ’mies’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki tuulet, joet ja kuukaudet.
  • feminiini: naispuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ἡ γυνή (hē gynē, ’nainen’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki maat, saaret ja kaupungit.
  • neutri: sukupuolineutraaleina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi τὸ πρᾶγμα (to pragma, ’asia’). Voidaan myös käyttää maskuliini- ja feminiinisanojen pienentämiseen (esimerkiksi lasta tarkoittava τὸ τέκνον, to teknon, on neutri).

Huomattavaa on, että silloin kun lauseen subjekti on neutrisana, predikaatti on aina yksikössä, vaikka subjekti olisikin monikossa. Tämä johtuu siitä, että kreikan neutrin monikko ei alun perin ollut aito monikko, vaan ns. kollektiivinen yksikkö (siis sellainen sana, joka sisältää useamman kuin yhden asian, vaikka se on muodollisesti yksikkö; vrt. suom. ’laiva’, ’laivasto’).

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indoeurooppalaisen kantakielen kahdeksasta ja alkukreikan kuudesta sijamuodosta muinaiskreikassa on säilynyt viisi. Kadonneiden sijamuotojen funktiot ovat jakautuneet datiivin ja genetiivin kesken.

Deklinaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nominit jakautuvat kolmeen eri taivutuskategoriaan eli deklinaatioon riippuen siitä, mihin kirjaimeen niiden vartalo päättyy.

  • 1. eli a-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin , -a (tietyissä tapauksissa myös , ). Tämä deklinaatio sisältää vain feminiini- ja maskuliinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen χώρᾱ, khōrā, 'maa'; θεᾱ́, theā, 'jumalatar'; φωνή, fōnē, ääni; νεᾱνίᾱς, neāniās, 'nuori mies'; sekä ποιητής, poiētēs, 'runoilija' taivutukset, jotka havainnollistavat myös deklinaation sisäistä vaihtelua.
Suku f f f m m
Sana χώρᾱ
khōrā
θεᾱ́
theā
φωνή
fōnē
νεᾱνίᾱς
neāniās
ποιητής
poiētēs
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi χώρᾱ
khōrā
χῶραι
khōrai
θεᾱ́
theā
θεαί
theai
φωνή
fōnē
φωναί
fōnai
νεᾱνίᾱς
neāniās
νεᾱνίαι
neāniai
ποιητής
poiētēs
ποιηταί
poiētai
vokatiivi νεᾱνίᾱ
neāniā
ποιητά
poiēta
akkusatiivi χώρᾱν
khōrān
χώρᾱς
khōrās
θεᾱ́ν
theān
θεᾱ́ς
theās
φωνήν
fōnēn
φωνᾱ́ς
fōnās
νεᾱνίᾱν
neāniān
νεᾱνίᾱς
neāniās
ποιητήν
poiētēn
ποιητᾱ́ς
poiētās
genetiivi χώρᾱς
khōrās
χωρῶν
khōrōn
θεᾶς
theās
θεῶν
theōn
φωνῆς
fonēs
φωνῶν
fonōn
νεᾱνίου
neāniou
νεᾱνιῶν
neāniōn
ποιητοῦ
poiētū
ποιητῶν
poiētōn
datiivi χώρᾳ
khōrā
χώραις
khōrais
θεᾷ
theā
θεαῖς
theais
φωνῇ
fōnē
φωναῖς
fōnais
νεᾱνίᾳ
neāniā
νεᾱνίαις
neāniais
ποιητῇ
poiētē
ποιηταῖς
poiētaīs
  • 2. eli o-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -ο, -o (joskus , ). Tämä deklinaatio sisältää lähinnä maskuliini- ja neutrisukuisia, mutta myös joitakin feminiinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen ἄνθρωπος, anthrōpos, 'ihminen'; ὁδός, hodos, 'tie'; ja δῶρον, dōron, 'lahja' taivutukset.
Suku maskuliini feminiini neutri
Sana ἄνθρωπος
anthrōpos
ὁδός
hodos
δῶρον
dōron
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi ἄνθρωπος
anthrōpos
ἄνθρωποι
anthrōpoi
ὁδός
hodos
ὁδοί
hodoo
δῶρον
dōron
δῶρα
dōra
vokatiivi ἄνθρωπε
anthrōpe
ὁδοί
hodoi
akkusatiivi ἄνθρωπον
anthrōpon
ἀνθρώπους
anthrōpūs
ὁδόν
hodon
ὁδούς
hodūs
genetiivi ἀνθρώπου
anthrōpū
ἀνθρώπων
anthrōpōn
ὁδοῦ
hodū
ὁδῶν
hodōn
δώρου
dōrū
δώρων
dōrōn
datiivi ἀνθρώπῳ
anthrōpō
ἀνθρώποις
anthrōpois
ὁδῷ
hodō
ὁδοῖς
hodois
δώρῳ
dōrō
δώροις
dōrois
  • 3. eli konsonanttinen deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat konsonanttiin tai vokaaleihin , -i tai , -y tai diftongiin. Sisältää kaikensukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkiksi sanojen κόραξ, koraks, 'korppi'; γέρων, gerōn, 'vanha mies'; κτῆμα, ktēma, 'omistus'; ἀκτῑ́ς, aktīs, 'säde'; ῥήτωρ, rhētōr, 'puhuja'; πατήρ, patēr, 'isä'; ja ἰχθῡ́ς, ikhthȳs, 'kala' taivutus.
Suku maskuliini maskuliini neutri feminiini maskuliini maskuliini maskuliini
Sana κόραξ
koraks
γέρων
gerōn
κτῆμα
ktēma
ἀκτῑ́ς
aktīs
ῥήτωρ
rhētōr
πατήρ
patēr
ἰχθῡ́ς
ikhthȳs
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi κόραξ
koraks
κόρακες
korakes
γέρων
gerōn
γέροντες
gerontes
κτῆμα
ktēma
κτήματα
ktēmata
ἀκτῑ́ς
aktīs
ἀκτῖνες
aktines
ῥήτωρ
rhētōr
ῥήτορες
rhētores
πατήρ
patēr
πατέρες
pateres
ἰχθῡ́ς
ikhthȳs
ἰχθύες
ikhthyes
vokatiivi γέρον
geron
ῥῆτορ
rhētor
πάτερ
pater
ἰχθῡ́
ikhthȳ
akkusatiivi κόρακα
koraka
κόρακας
korakas
γέροντα
geronta
γέροντας
gerontas
ἀκτῖνα
aktīna
ἀκτῖνας
aktīnas
ῥήτορα
rhērora
ῥήτορας
rhētoras
πατέρα
patera
πατέρας
pateras
ἰχθῡ́ν/ἰχθύα
ikhthȳn/ikhthya
ἰχθῡ́ς/ἰχθύας
ikhthȳs/ikhthyas
genetiivi κόρακος
korakos
κοράκων
korakōn
γέροντος
gerontos
γερόντων
gerontōn
κτήματος
ktēmatos
κτημάτων
ktēmatōn
ἀκτῖνος
aktīnos
ἀκτῑ́νων
aktīnōn
ῥήτορος
rhētoros
ῥητόρων
rhētorōn
πατρός/πατέρος
patros/pateros
πατέρων/πατρῶν
paterōn/patrōn
ἰχθύος
ikhthyos
ἰχθύων
ikhthyōn
datiivi κόρακι
koraki
κόραξι(ν)
koraksi(n)
γέροντι
geronti
γέρουσι(ν
gerūsi(n)
κτήματι
ktēmati
κτήμασι(ν)
ktēmasi(n)
ἀκτῖνι
aktīni
ἀκτῖσι(ν)
aktīsi(n)
ῥήτορι
rhētori
ῥήτορσι(ν)
rhētorsi(n)
πατρί/πατέρι
patri/pateri
πατράσι
patrasi
ἰχθύϊ
ikhthyï
ἰχθύσι(ν)
ikhthysi(n)

Artikkeli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpien indoeurooppalaisten kielten tapaan kreikassa on olemassa määräinen artikkeli (vrt. engl. the). Se taipuu niin kuin muutkin nominit. Sen sijaan epämääräinen artikkeli (engl. a, an) kehittyi kreikkaan vasta myöhemmin eikä sellaista muinaiskreikassa vielä tunnettu.

Määräinen artikkeli
Luku yksikkö kaksikko monikko
Suku maskuliini feminiini neutri maskuliini feminiini neutri maskuliini feminiini neutri
nominatiivi
ho

τό
to
τώ
τώ, (τᾱ́)
tō, (tā)
τώ
οἱ
hoi
αἱ
hai
τά
ta
akkusatiivi τόν
ton
τήν
tēn
τούς
tūs
τάς
tas
genetiivi τοῦ
τῆς
tēs
τοῦ
τοῖν
toīn
τοῖν, (ταῖν)
toīn, (taīn)
τοῖν
toīn
τῶν
tōn
datiivi τῷ
τῇ
τῷ
τοῖς
toīs
ταῖς
taīs
τοῖς
toīs

Kaksikon feminiinin muodot τᾱ́, ja ταῖν, taīn ovat harvinaisia.

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • yksikkö (singulaari)
  • monikko (pluraali)
  • kaksikko (duaali). Katosi jo suhteellisen varhain, aivan kuten nominienkin puolella. Kaksikkoa käytetään vain toisessa ja kolmannessa persoonassa.

Persoonat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ensimmäinen persoona (minä / me)
  • toinen persoona (sinä / te / te kaksi)
  • kolmas persoona (hän, se / he, ne / he kaksi, ne kaksi)

Modukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapaluokkia eli moduksia, jotka kuvastavat puhujan suhtautumista predikaatin kuvamaan toimintaan, on muinaiskreikassa neljä: indikatiivi, optatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Niiden funktiot ovat hyvin monipuolisia, mutta ne voidaan karkeasti määritellä seuraavasti.

Indikatiivin käyttö kertoo, että puhuja pitää predikaatin kuvaamaa toimintaa todellisena. Muut modukset kertovat, että puhuja pitää sitä kuvitteellisena, ei (vielä) todellisena.

  • imperatiivi: käsky, komento
  • konjunktiivi: tahto (voluntatiivi) tai odotus (prospektiivi)
  • optatiivi: toivomus (kupitiivi) tai mahdollisuus (potentiaali)

Aikamuodot (aspektit)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikassa on seitsemän aikamuotoa eli tempusta, jotka voidaan jakaa neljään tempusvartaloon: preesensvartalo (johon kuuluvat preesens ja imperfekti), aoristivartalo (aoristi), perfektivartalo (perfekti, perfektin futuuri ja pluskvamperfekti) sekä futuurivartalo (futuuri). Tosin futuuria lukuun ottamatta nämä aikamuodot eivät ensisijaisesti kuvaa verbin tapahtuma-aikaa, vaan sen aspektia. Vakiintunut termi ”aikamuoto” ei siten ole oikeastaan kovin osuva.

Preesensvartalon aspekti on duratiivinen eli se korostaa tapahtuman kestoa. Vielä tarkemmin voidaan erottaa seuraavat käyttötavat: lineaarinen, iteratiivinen, konatiivinen.

Esimerkkejä:

  • νοσεῖν, nosein = sairastaa, olla sairaana
  • (ἀπο)θνῄσκειν, (apo)thnēskein = (kuolla eli) tehdä kuolemaa, olla kuoleman kielissä

Aoristivartalon aspekti on yleisesti ottaen punktuaalinen eli se korostaa tapahtuman hetkellisyyttä. Tosin tämä määritelmä ei aina päde, vaan usein aoristia myös käytetään ilman että se merkitsisi kannanottoa tapahtuman kestoon tai hetkellisyyteen. Silloin kun se viittaa tapahtuman hetkellisyyteen, ajatellaan usein joko tapahtuman alkupistettä (ingressiivinen käyttö) tai loppupistettä (efektiivinen käyttö).

Esimerkkejä:

  • ingressiivinen: νοσῆσαι, nosēsai = sairastua, tulla sairaaksi
  • efektiivinen: (ἀπο)θανεῖν, (apo)thanein = kuolla (viittaa kuolinhetkeen)

Perfektivartalon aspekti on resultatiivinen eli se korostaa toiminnan lopputulosta. Se voi myös yksinkertaisesti kuvailla olotilaa tai jonkin asian laatua.

Esimerkki:

  • τεθνηκέναι, tethnēkenai (τεθνάναι, tethnanai) = olla kuollut, olla vainaja

Futuurivartalo kehittyi kreikkaan muita tempusvartaloita myöhemmin ja poikkeaa linjasta sikäli että sillä on aina puhtaasti ajallinen merkitys (viittaa tulevaisuuteen).

Muut ajalliset suhteet kuin tulevaisuus tulevat siis periaatteessa vain ”kiertoteitse” esille aspektien kautta. Lisäksi eri tempuksilla voi olla ajallista merkitystä vain indikatiivissa, ei muissa moduksissa. Niissä tempuksissa, joita voidaan käyttää menneisyydestä puhuttaessa (sivutempuksissa), on olemassa vain indikatiivi.

Indikatiivin tempusten jaottelu
Päätempus Sivutempus
Preesensvartalo preesens imperfekti
Aoristivartalo aoristi
Perfektivartalo perfekti, perfektin futuuri pluskvamperfekti
Futuurivartalo futuuri

Verbin genukset (diateesi)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siinä missä useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä on vain kaksi verbin genusta, kreikassa niitä on kolme: aktiivi, mediumi ja passiivi. Näistä aktiivi ja mediumi periytyvät indoeurooppalaisesta kantakielestä, passiivi tuli myöhemmin niiden rinnalle (se ei siis korvannut mediumia kuten useimmissa muissa kielissä).

  • Aktiivi kuvastaa yksinkertaisesti toimintaa.
  • Mediumin käyttö kertoo, että subjektin ja predikaatin ilmaiseman toiminnan välillä vallitsee läheinen suhde. Mediumi voi olla transitiivinen tai intransitiivinen. Transitiivinen mediumi kertoo, että subjekti on läheisesti osallinen toimintaan tai siitä erityisen kiinnostunut (tekee jotakin omassa intressissään). Intransitiivinen mediumi kertoo, että toiminta vaikuttaa itse subjektiin.
  • Passiivi kertoo, että subjektiin vaikuttaa sellainen toiminta, johon subjekti itse ei ole osallinen. Koska kreikan passiivi on kehittynyt mediumista, se ei aina eroa siitä muotonsa puolesta.

Esimerkkejä:

  • aktiivi: hän pesee (jotakuta tai jotakin muuta)
  • transitiivinen mediumi: hän pesee itselleen, omassa intressissään (jotakuta tai jotakin muuta)
  • intransitiivinen mediumi: hän peseytyy, pesee itsensä
  • passiivi: häntä pestään (=joku muu pesee hänet)

Infiniittiset muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • infinitiivi ja partisiippi, jotka on olemassa preesensissä, futuurissa, aoristissa ja perfektissä kaikissa verbin genuksissa
  • kaksi verbaaliadjektiivia
    • -τος (-tos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτός (fylaktos), "vartioitu" tai "vartioitava (= jota voidaan vartioida)"
    • -τέος (-teos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτέος (fylakteos), "vartioitava (= jota pitää vartioida)"

Konjugaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbit voidaan jakaa karkeasti kahteen taivutuskategoriaan eli konjugaatioon.

  • temaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -ω): verbit, joissa vartalon ja päätteen väliin lisätään ns. teemavokaali
  • atemaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -μι): verbit, joissa pääte lisätään suoraan vartaloon

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Reime, Hannu: Euroopan kielet, osa 10: Balkan Viitattu 18.4.2016.
  2. Korpela, Jukka K.: Kirjainten tarinoita (pdf) (s. 6*7) Viitattu 18.4.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beekes, Robert: Etymological dictionary of Greek 1–2. Boston: Brill, 2009. ISBN 978-9004174184. (englanniksi)
  • Christidis, A. F. (toim.): A history of ancient Greek: From the beginnings to late antiquity. Cambridge: Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-83307-8. (englanniksi)
  • Horrocks, Geoffrey: Greek: A history of the language and its speakers. London: Longman, 1997. ISBN 0-582-03191-5. (englanniksi)

Sanakirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielioppeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppikirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. Tekstit ja sanasto. Helsinki Porvoo: WSOY, 1998 (5. painos 2005). ISBN 951-0-23192-4. Teoksen verkkoversio.
  • Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. Kielioppi ja harjoitukset. Helsinki Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-24394-9. Teoksen verkkoversio.
  • Pontén, Frithiof: Klassisen kreikan alkeisoppikirja. Pohjautuu alkuteokseen Grekisk läsebok för nybörjare med tillämpningsövningar. Suomeksi toimittanut Erkki Sironen. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-036-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]