Muinaiskreikka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikan kielen historia
Kehitysvaiheet
Alkukreikka
(n. 2000 eaa.)
Mykeneläinen kreikka
(n. 1600–1100 eaa.)
Bysantin kreikka
(n. 330–1453)
Katso myös

Kreikkalaisen kirjaimiston historia

Muinaiskreikka on indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvan kreikan kielen historiallinen kehitysvaihe. Laajimmassa merkityksessään muinaiskreikka voi tarkoittaa kaikkia nykykreikkaa edeltäneitä vaiheita, mutta useimmiten sillä viitataan erityisesti antiikin aikana käytettyyn kreikkaan. Tuolloin kreikkalainen kielialue oli huomattavasti nykyistä laajempi ja kreikka oli pitkään koko itäisen Välimeren lingua franca.

Kreikan kielellä on ollut monia kehitysvaiheita ja selvien rajojen vetäminen on jossain määrin mielivaltaista. Yleisesti nyky- ja muinaiskreikka erotetaan toisistaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä. Muinais- ja nykykreikan välistä eroa voitaisiin verrata latinan ja sen suorimman seuraajan, italian, väliseen eroon.

Varhaisimmat säilyneet kreikankieliset tekstit on kirjoitettu noin 1400-luvulla eaa. Kiinaa lukuun ottamatta minkään muun yhä elävän kielen historia ei ole dokumentoitu yhtä pitkältä ajanjaksolta. Muutenkin kreikan kielen merkitys länsimaiselle kulttuurille on ollut valtava. Antiikin Kreikan kulttuuri vaikutti ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin ja kreikan kielellä on kirjoitettu lukuisia maailmanhistorian merkittävimpiin kuuluvia teoksia. Lainasanojen muodossa muinaiskreikka on edelleen vahvasti läsnä kaikissa eurooppalaisissa nykykielissä.

Kreikan kielen kehitysvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkukreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Alkukreikka

Selkeää syntyajankohtaa kreikan kielelle ei ole mahdollista määrittää. Kuten kaikki muutkin indoeurooppalaiset kielet, kreikka on kehittynyt indoeurooppalaisesta kantakielestä, joka jakautui eri kieliryhmiin mahdollisesti kolmannella vuosituhannella eaa. Kreikka muodostaa indoeurooppalaisen kielikunnan sisällä oman erillishaaransa, eikä sillä ole muita lähisukulaisia kuin korkeintaan muinainen makedonia, sikäli kuin sitä ei lasketa kreikan murteeksi. Maantieteellisesti katsoen kreikan kielen ydinalueet vakiintuivat noin vuoden 2000 eaa. tienoilla, kun ensimmäiset kreikkalaiset heimot saapuivat nykyisen Kreikan alueelle. Näistä varhaisvaiheista ei ole olemassa minkäänlaista kirjallista lähdeaineistoa, vaan kaikki tiedot perustuvat myöhempiin johtopäätöksiin.

Mykeneläinen kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mykeneläinen kreikka

Varhaisimmat kreikankieliset dokumentit ovat peräisin mykeneläisestä kulttuurista 1400-luvulte eaa. Ne on kirjoitettu kulttuurin käyttämällä lineaari-B-kirjoituksella. Kirjoituksen käyttö oli tuohon aikaan vielä hyvin rajoittunutta, joten kreikan tätäkään kehitysvaihetta ei tunneta yhtä hyvin kuin myöhempiä. Monet säilyneet tekstit ovat erittäin lyhyitä, ja suurin osa pidemmistäkin on lähinnä luetteloita palatsin varastoissa olleista tavaroista tai muita samantapaisia tekstejä, jotka eivät ole kielen rakenteen analyysin kannalta kovin antoisia. Mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua 1100-luvulla eaa. lineaari-B-kirjoitus painui unohduksiin ja lähteet katoavat jälleen pitkäksi aikaa.

Muinaiskreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Codex Laudianus, käsikirjoitus 600-luvulta. Ote Raamatun Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen kreikaksi.

Kirjallisia lähteitä on taas käytettävissä sen jälkeen kun kreikkalaiset noin vuoden 800 eaa. paikkeilla kehittivät kreikkalaisen kirjaimiston muokkaamalla foinikialaisen kirjaimiston paremmin kreikan kieleen sopivaksi muun muassa luomalla vokaalit. Kreikkaa on todennäköisesti kirjoitettu aluksi seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle, mutta hyvin varhain kirjoitussuunta on kääntynyt.[1] Kirjoitussuunnan kääntymisen seurauksena myös useat kirjaimet kääntyivät.[2]

Kreikkalaisen kirjaimiston käyttöönotosta alkaa se kehitysvaihe, johon useimmiten viitataan termillä ”muinaiskreikka”. Muinaiskreikka voidaan vielä tarkemmin jaotella kahteen pääryhmään: klassisen kauden kreikkaan lukuisine murteineen sekä hellenistisen kauden yleiskreikkaan eli koinee-kreikkaan.

Klassinen kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Klassinen kreikka

Klassisella kaudella kreikka ei ollut yhtenäinen kieli, vaan se jakaantui useaan eri murteeseen, kun jokaisella kaupunkivaltiolla oli käytännössä oma murteensa. Murteiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa, mutta sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Murteiden pääryhmiin kuuluivat Arkadiassa ja Kyproksella puhuttu arkado-kyproslainen murre, Etelä- ja Länsi-Kreikassa puhuttu doorilainen murre (johon lasketaan usein myös niin sanotut luoteismurteet), Boiotiassa, Thessaliassa, Lesboksen saarella ja Vähän-Aasian rannikon pohjoisosissa puhuttu aiolialainen murre sekä Euboialla ja Vähän-Aasian rannikon keskiosissa puhuttu joonialainen murre, josta Ateenassa ja muualla Attikassa puhuttu Attikan murre on kehittynyt.

Yhtenäistä kirjakieltä ei vielä ollut, vaan murteita käytettiin myös kirjallisuudessa. Esimerkiksi kuorolyriikka oli yleensä kirjoitettu doorilaisella murteella. Homeroksen eepokset on kirjoitettu taiteellisella sekakielellä, niin kutsutulla homeerisella kreikalla, jossa yhdistyy monen eri murteen ja aikakauden vaikutus ja jota kukaan ei puhunut sellaisenaan. Arvostetuimpaan asemaan nousi attikalainen murre, jota pidetään kreikan kaikkein ”klassisimpana” muotona ja jolla suurin osa kaikkein kuuluisimmasta antiikin kreikkalaisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu. Se on myös juuri se kreikan muoto, jota myöhempinä aikoina on opetettu kouluissa klassisena kielenä.

Koinee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Koinee

Hellenistisellä kaudella, itsenäisten kaupunkivaltioiden menetettyä merkityksensä ja koko itäisen Välimeren kasvaessa yhdeksi yhtenäiseksi kulttuuripiiriksi, vanhat murre-erot alkoivat tasoittua. Syntyi uusi yleiskieli, jota kutsuttiin nimellä ”koinee” (he koinē dialektos, yhteinen murre). Sitä voidaan luonnehtia yksinkertaistetuksi versioksi attikalaisesta murteesta, ja se on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Koinee säilytti asemansa itäisen Välimeren valtakielenä myös Rooman valtakunnan aikana ja siitä tuli Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Kaunokirjallisuudessa kuitenkin pyrittiin välttämään uutta puhekieltä ja pidettiin pitkälti kiinni attikalaisesta murteesta (tätä tyyli-ihannetta kutsutaan attikismiksi.). Näin sai alkunsa kreikan kielelle aivan viime aikoihin asti leimaa-antava diglossia eli kahden toisistaan selvästi poikkeavan kielimuodon (kirjoitetun ja puhutun kielen) rinnakkaisuus. Koine-aikana elävä, puhuttu kieli koki suuria muutoksia ja muistutti jo roomalaisella kaudella äännemaailmaltaan enemmän nykypäivän kreikkaa kuin klassista kieltä.

Bysantin kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin kreikka

Keskiajan Bysantin valtakunnassa antiikin ajan jälkeen käytettyä kreikkaa, niin sanottua keskikreikkaa, ei aina enää lasketa kuuluvaksi muinaiskreikkaan. Viimeiset merkittävät muinaiskreikaksi kirjoitetut teokset (esimerkiksi Prokopioksen historiateos) syntyivät 500-luvulla, minkä jälkeen valtakunnan ulkoinen ahdinko ja taloudellinen lama johtivat korkeakirjallisen tuotannon lakkaamiseen pitkäksi aikaa. Bysantin eli kreikankielisen Itä-Rooman ja latinalaisen Länsi-Rooman ajauduttua erilleen kreikasta tuli ajan kuluessa valtakunnan itäosan ainoa virallinen kieli, mutta kielen yleistä merkitystä heikensi se, että lännessä kreikan osaaminen hiipui. Bysanttilaiselle kreikalle on tunnusomaista, että kirjoitettu ja puhuttu kieli etääntyivät yhä kauemmas toisistaan. Kirjoitettu kieli pyrittiin pitämään ”puhtaana” muinaiskreikkana, mutta puhuttu kieli oli sekä ääntämykseltään että kieliopiltaan yhä lähempänä nykykreikkaa.

Kohti nykykreikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nykykreikka

Turkkilaisten osmanien vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 Bysantin valtakunta lakkasi olemasta ja samoin lakkasi kreikan opettaminen kouluissa. Tämä johti kirjakielen käytön tyrehtymiseen vuosisadoiksi, mikä oli omiaan entisestään höllentämään puhutun kielen suhdetta kirjoitettuun kieleen eli käytännössä muinaiskreikkaan. Näin syntyi vähitellen Kreikassa nykyään puhuttu dimotikí. Toisaalta lännessä muinaiskreikka koki eräänlaisen renessanssin, mikä johtui osaltaan siitä, että bysanttilaisen ja italialaisen älymystön kesken oli 1300-luvulta lähtien alkanut olla yhteyksiä, ja useat kreikkalaiset oppineet opettivat kieltään renessanssi-Italian opin keskuksissa. Osmanivalloitusten yhteydessä suuri määrä bysanttilaisia oli myös paennut turkkilaisia länteen. Kreikantaidot alkoivat taas yleistyä ja kirjapainotaidon keksimisen jälkeen varhaisimmat kreikkalaiset kirjat painettiinkin nimenomaan Länsi-Euroopassa. Myös Suomen yliopistopiireissä kreikka saavutti huomattavan aseman ja pelkästään vuosina 1648–1786 Turun akatemiassa kirjoitettiin lähes 400 tekstiä muinaiskreikaksi.

Nykykreikan kirjakieltä muodostettaessa eräänä vaihtoehtona oli muinaiskreikasta ammentava ja pitkään virallisessakin käytössä ollut katharévousa. Nykyisin kirjakielenä toimii kuitenkin lähes pelkästään dimotikí, vaikka myös katharévousaa käytetään edelleen jonkin verran.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla on esitetty joitakin yleisiä piirteitä, jotka ovat tunnusomaisia muinaiskreikalle, siis sekä klassiselle kreikalle, koinee-kreikalle että Bysantin ajan (kirjoitetulle) kreikalle. Eri kehitysvaiheiden tarkempia erikoispiirteitä käsitellään niitä koskevissa erillisissä artikkeleissa.

Ääntämys ja oikeinkirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan oikeinkirjoitus oli alkujaan varsin foneeminen, eli karkeasti ottaen kirjainmerkit vastasivat merkityksellisiä äänneyksiköitä, toisin sanoen sanat kirjoitettiin samalla tavalla kuin ne äännettiin. Oikeinkirjoituksen kerran vakiinnuttua sitä ei kuitenkaan enää sopeutettu yhtä innokkaasti ääntämyksen myöhempiin muutoksiin; lopulta Ateenan kaupunkivaltiossa otettiin vuoden 403 eaa. aakkosuudistuksessa virallisesti käyttöön se 24 kirjaimen aakkosto (kreikkalainen kirjaimisto), joka levisi koko kreikkalaisen maailman käyttöön ja jolla kreikkaa kirjoitetaan nykyäänkin.

Muinaiskreikan ääntämyksestä ja sen muutoksista voidaan saada tietoa muun muassa tutkimalla sitä, millaiset kirjoitusvirheet yleistyvät milloinkin ja millaisen muodon kreikkalaiset lainasanat ovat saaneet muissa kielissä. Arvokkaita tietoja saadaan myös antiikin kreikkalaisten kielentutkijoiden (grammaatikkojen) omista asiaa koskevista maininnoista.

Suomalaisen kannalta ehkä erikoisin piirre muinaiskreikan alkuperäisessä ääntämyksessä liittyy sanapainoon. Toisin kuin esimerkiksi suomessa, painollista tavua ei erotettu muista tavuista pääasiallisesti suuremmalla äänenvoimakkuudella vaan eri äänenkorkeudella. Kreikassa oli siis musiikillinen aksentti, ja puhe luultavasti kuulosti jossain määrin laulavalta, hieman kuten nykyään esimerkiksi riikinruotsi tai kiina.

Äänenkorkeutta kuvaamaan kreikkalaisiin aakkosiin lisättiin hellenistisellä kaudella seuraavat aksenttimerkit:

  • akuutti ( ´ ): korkea äänenkorkeus
  • gravis ( ` ): matala äänenkorkeus
  • sirkumfleksi ( tai ^ ): laskeva äänenkorkeus (sirkumfleksi ^ muodostuu merkkien ´ ` yhdistelmästä, koska vokaali alkaa korkealla sävelellä ´ ja päättyy matalaan `) — esiintyy vain pitkissä vokaaleissa ja diftongeissa.

Samalla kehittyivät myös muut niin kutsutun polytonisen ortografian mukaiset merkit. Polytonia vaikutti sanan merkitykseen. Esimerkiksi pan sirkumfleksillä tarkoittaa ”kaikki”, kun taas sama sana akuutilla on jumala Panin nimi. Musiikillisen aksentin arvellaan kuitenkin jo hellenistisellä kaudella väistyneen äänenvoimakkuuteen perustuvan aksentin tieltä. Itse asiassa juuri se, että tuolloin aksentin merkitsemistä alettiin pitää tarpeellisena, voidaan nähdä merkkinä siitä, että ”oikea” aksentti ei enää ollut kaikille kreikan puhujille itsestäänselvyys.

Nominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nomineihin kuuluvat substantiivit, adjektiivit ja pronominit, jotka kaikki taipuvat niin luvussa, suvussa kuin sijamuodossa. Myös partisiipit, verbaaliadjektiivit ja infinitiivit taipuvat, mutta niitä ei lasketa nomineiksi vaan välimuodoiksi (verbin nominaalimuodoiksi).

Luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikassa on kolme kieliopillista lukua eli numerusta:

  • yksikkö (singulaari): ὁ θεός (ho theos, ’jumala’)
  • monikko (pluraali): οἱ θεοί (hoi theoi, ’jumalat’)
  • kaksikko (duaali): τὼ θεώ (tō theō, ’kaksi jumalaa’). Tämä luku tosin katosi kreikasta jo suhteellisen varhain. Se esiintyy vielä klassisella kaudella (harvoin), sen jälkeen korkeintaan tietoisena arkaismina.

Suvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä (esimerkiksi latina, saksa, ruotsi, venäjä) mutta toisin kuin suomessa, kreikan sanat jakautuvat eri sukuihin eli genuksiin. Vaikka joitakin säännönmukaisuuksia on olemassa, annetun sanan kieliopillista sukua ei ole aina mahdollista ennustaa, vaan se on vain opittava sanan mukana.

Kreikassa sukuja on kolme:

  • maskuliini: miespuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ὁ ἀνήρ (ho anēr, ’mies’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki tuulet, joet ja kuukaudet.
  • feminiini: naispuolisina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi ἡ γυνή (hē gynē, ’nainen’). Tähän ryhmään kuuluvat melkein kaikki maat, saaret ja kaupungit.
  • neutri: sukupuolineutraaleina pidetyt olennot tai asiat, esimerkiksi τὸ πρᾶγμα (to pragma, ’asia’). Voidaan myös käyttää maskuliini- ja feminiinisanojen pienentämiseen (esimerkiksi lasta tarkoittava τὸ τέκνον, to teknon, on neutri).

Huomattavaa on, että silloin kun lauseen subjekti on neutrisana, predikaatti on aina yksikössä, vaikka subjekti olisikin monikossa. Tämä johtuu siitä, että kreikan neutrin monikko ei alun perin ollut aito monikko, vaan ns. kollektiivinen yksikkö (siis sellainen sana, joka sisältää useamman kuin yhden asian, vaikka se on muodollisesti yksikkö; vrt. suom. ’laiva’, ’laivasto’).

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indoeurooppalaisen kantakielen kahdeksasta ja alkukreikan kuudesta sijamuodosta muinaiskreikassa on säilynyt viisi. Kadonneiden sijamuotojen funktiot ovat jakautuneet datiivin ja genetiivin kesken.

Deklinaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nominit jakautuvat kolmeen eri taivutuskategoriaan eli deklinaatioon riippuen siitä, mihin kirjaimeen niiden vartalo päättyy.

  • 1. eli a-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -α (tietyissä tapauksissa myös -η). Tämä deklinaatio sisältää vain feminiini- ja maskuliinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen χώρᾱ, khṓrā, 'maa'; θεᾱ́ , theā́, 'jumalatar'; φωνή , phōnḗ, ääni; νεᾱνίᾱς, neāníās, 'nuori mies'; sekä ποιητής, poiētḗs, 'runoilija' taivutukset, jotka havainnollistavat myös deklinaation sisäistä vaihtelua.
Suku f f f m m
Sana χώρᾱ
khṓrā
θεᾱ́
theā́
φωνή
phōnḗ
νεᾱνίᾱς
neāníās
ποιητής
poiētḗs
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi χώρᾱ
khṓrā
χῶραι
khôrai
θεᾱ́
theā́
θεαί
theaí
φωνή
phōnḗ
φωναί
phōnaí
νεᾱνίᾱς
neāníās
νεᾱνίαι
neāníai
ποιητής
poiētḗs
ποιηταί
poiētaí
vokatiivi νεᾱνίᾱ
neāníā
ποιητά
poiētá
akkusatiivi χώρᾱν
khṓrān
χώρᾱς
khṓrās
θεᾱ́ν
theā́n
θεᾱ́ς
theā́s
φωνήν
phōnḗn
φωνᾱ́ς
phōnā́s
νεᾱνίᾱν
neāníān
νεᾱνίᾱς
neāníās
ποιητήν
poiētḗn
ποιητᾱ́ς
poiētā́s
genetiivi χώρᾱς
khṓrās
χωρῶν
khṓrôn
θεᾶς
theâs
θεῶν
theôn
φωνῆς
phonês
φωνῶν
phonôn
νεᾱνίου
neāníou
νεᾱνιῶν
neāníôn
ποιητοῦ
poiētoû
ποιητῶν
poiētôn
datiivi χώρᾳ
khṓrāi
χώραις
khṓrais
θεᾷ
theâi
θεαῖς
theaîs
φωνῇ
phonêi
φωναῖς
phonaîs
νεᾱνίᾳ
neāníāi
νεᾱνίαις
neāníais
ποιητῇ
poiētêi
ποιηταῖς
poiētaîs
  • 2. eli o-deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat vokaaliin -ο (joskus -ω). Tämä deklinaatio sisältää lähinnä maskuliini- ja neutrisukuisia, mutta myös joitakin feminiinisukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkkinä sanojen ἄνθρωπος, ánthrōpos, 'ihminen'; ὁδός, hodós, 'tie'; ja δῶρον, dôron taivutukset.
Suku maskuliini feminiini neutri
Sana ἄνθρωπος
ánthrōpos
ὁδός
hodós
δῶρον
dôron
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi ἄνθρωπος
ánthrōpos
ἄνθρωποι
ánthrōpoi
ὁδός
hodós
ὁδοί
hodoí
δῶρον
dôron
δῶρα
dôra
vokatiivi ἄνθρωπε
ánthrōpe
ὁδοί
hodoí
akkusatiivi ἄνθρωπον
ánthrōpon
ἀνθρώπους
ánthrṓpous
ὁδόν
hodón
ὁδούς
hodoús
genetiivi ἀνθρώπου
anthrṓpou
ἀνθρώπων
anthrṓpōn
ὁδοῦ
hodoû
ὁδῶν
hodôn
δώρου
dṓrou
δώρων
dṓrōn
datiivi ἀνθρώπῳ
anthrṓpōi
ἀνθρώποις
anthrṓpois
ὁδῷ
hodôi
ὁδοῖς
hodoîs
δώρῳ
dṓrōi
δώροις
dṓrois
  • 3. eli konsonanttinen deklinaatio: vartalot, jotka loppuvat konsonanttiin tai vokaaleihin -ι tai -υ tai diftongiin. Sisältää kaikensukuisia sanoja. Seuraavassa esimerkiksi sanojen κόραξ, kóraks, 'korppi'; γέρων, gérōn, 'vanha mies'; κτῆμα, ktêma, 'omistus'; ἀκτῑ́ς, aktī́s, 'säde'; ῥήτωρ, rhḗtōr, 'puhuja'; πατήρ, patḗr, 'isä'; ja ἰχθῡ́ς, ikhthȳ́s, 'kala' taivutus.
Suku maskuliini maskuliini neutri feminiini maskuliini maskuliini maskuliini
Sana κόραξ
kóraks
γέρων
gérōn
κτῆμα
ktêma
ἀκτῑ́ς
aktī́s
ῥήτωρ
rhḗtōr
πατήρ
patḗr
ἰχθῡ́ς
ikhthȳ́s
Luku yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon. yks. mon.
nominatiivi κόραξ
kóraks
κόρακες
kórakes
γέρων
gérōn
γέροντες
gérontes
κτῆμα
ktêma
κτήματα
ktḗmata
ἀκτῑ́ς
aktī́s
ἀκτῖνες
aktînes
ῥήτωρ
rhḗtôr
ῥήτορες
rhḗtores
πατήρ
patḗr
πατέρες
patéres
ἰχθῡ́ς
ikhthȳ́s
ἰχθύες
ikhthýes
vokatiivi γέρον
géron
ῥῆτορ
rhḗtor
πάτερ
páter
ἰχθῡ́
ikhthȳ́
akkusatiivi κόρακα
kóraka
κόρακας
kórakas
γέροντα
géronta
γέροντας
gérontas
ἀκτῖνα
aktîna
ἀκτῖνας
aktînas
ῥήτορα
rhḗrora
ῥήτορας
rhḗtoras
πατέρα
patéra
πατέρας
patéras
ἰχθῡ́ν/ἰχθύα
ikhthȳ́n/ikhthýa
ἰχθῦς/ἰχθύας
ikhthŷs/ikhthýas
genetiivi κόρακος
kórakos
κοράκων
korákōn
γέροντος
gérontos
γερόντων
gérontōn
κτήματος
ktḗmatos
κτημάτων
ktēmátōn
ἀκτῖνος
aktînos
ἀκτῑ́νων
aktī́nōn
ῥήτορος
rhḗtoros
ῥητόρων
rhētórōn
πατρός/πατέρος
patrós/patéros
πατέρων/πατρῶν
patérōn/patrôn
ἰχθύος
ikhthýos
ἰχθύων
ikhthýōn
datiivi κόρακι
kóraki
κόραξι(ν)
kóraksi(n)
γέροντι
géronti
γέρουσι(ν
gérousi(n)
κτήματι
ktḗmati
κτήμασι(ν)
ktḗmasi(n)
ἀκτῖνι
aktîni
ἀκτῖσι(ν)
aktîsi(n)
ῥήτορι
rhḗtori
ῥήτορσι(ν)
rhḗtorsi(n)
πατρί/πατέρι
patrí/patéri
πατράσι
patrási
ἰχθύϊ
ikhthýï
ἰχθύσι(ν)
ikhthýsi(n)

Artikkeli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpien indoeurooppalaisten kielten tapaan kreikassa on olemassa määräinen artikkeli (vrt. engl. the). Se taipuu niin kuin muutkin nominit. Sen sijaan epämääräinen artikkeli (engl. a, an) kehittyi kreikkaan vasta myöhemmin eikä sellaista muinaiskreikassa vielä tunnettu.

Määräinen artikkeli
Luku yksikkö kaksikko monikko
Suku maskuliini feminiini neutri maskuliini feminiini neutri maskuliini feminiini neutri
nominatiivi
ho

τό
τώ
tṓ
τώ, (τᾱ́)
tṓ, (tā́)
τώ
tṓt
οἱ
hoi
αἱ
hai
τά
akkusatiivi τόν
tón
τήν
tḗn
τούς
toús
τάς
tás
genetiivi τοῦ
toû
τῆς
tês
τοῦ
toû
τοῖν
toîn
τοῖν, (ταῖν)
toîn, (taîn)
τοῖν
toîn
τῶν
tôn
datiivi τῷ
tôi
τῇ
têi
τῷ
tôi
τοῖς
toîs
ταῖς
taîs
τοῖς
toîs

Kaksikon feminiinin muodot τᾱ́ ja ταῖν ovat harvinaisia.

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • yksikkö (singulaari)
  • monikko (pluraali)
  • kaksikko (duaali). Katosi jo suhteellisen varhain, aivan kuten nominienkin puolella. Kaksikkoa käytetään vain toisessa ja kolmannessa persoonassa.

Persoonat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ensimmäinen persoona (minä / me)
  • toinen persoona (sinä / te / te kaksi)
  • kolmas persoona (hän, se / he, ne / he kaksi, ne kaksi)

Modukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapaluokkia eli moduksia, jotka kuvastavat puhujan suhtautumista predikaatin kuvamaan toimintaan, on muinaiskreikassa neljä: indikatiivi, optatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Niiden funktiot ovat hyvin monipuolisia, mutta ne voidaan karkeasti määritellä seuraavasti.

Indikatiivin käyttö kertoo, että puhuja pitää predikaatin kuvaamaa toimintaa todellisena. Muut modukset kertovat, että puhuja pitää sitä kuvitteellisena, ei (vielä) todellisena.

  • imperatiivi: käsky, komento
  • konjunktiivi: tahto (voluntatiivi) tai odotus (prospektiivi)
  • optatiivi: toivomus (kupitiivi) tai mahdollisuus (potentiaali)

Aikamuodot (aspektit)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikassa on seitsemän aikamuotoa eli tempusta, jotka voidaan jakaa neljään tempusvartaloon: preesensvartalo (johon kuuluvat preesens ja imperfekti), aoristivartalo (aoristi), perfektivartalo (perfekti, perfektin futuuri ja pluskvamperfekti) sekä futuurivartalo (futuuri). Tosin futuuria lukuun ottamatta nämä aikamuodot eivät ensisijaisesti kuvaa verbin tapahtuma-aikaa, vaan sen aspektia. Vakiintunut termi ”aikamuoto” ei siten ole oikeastaan kovin osuva.

Preesensvartalon aspekti on duratiivinen eli se korostaa tapahtuman kestoa. Vielä tarkemmin voidaan erottaa seuraavat käyttötavat: lineaarinen, iteratiivinen, konatiivinen.

Esimerkkejä:

  • νοσεῖν, nosein = sairastaa, olla sairaana
  • (ἀπο)θνῄσκειν, (apo)thnēskein = (kuolla eli) tehdä kuolemaa, olla kuoleman kielissä

Aoristivartalon aspekti on yleisesti ottaen punktuaalinen eli se korostaa tapahtuman hetkellisyyttä. Tosin tämä määritelmä ei aina päde, vaan usein aoristia myös käytetään ilman että se merkitsisi kannanottoa tapahtuman kestoon tai hetkellisyyteen. Silloin kun se viittaa tapahtuman hetkellisyyteen, ajatellaan usein joko tapahtuman alkupistettä (ingressiivinen käyttö) tai loppupistettä (efektiivinen käyttö).

Esimerkkejä:

  • ingressiivinen: νοσῆσαι, nosēsai = sairastua, tulla sairaaksi
  • efektiivinen: (ἀπο)θανεῖν, (apo)thanein = kuolla (viittaa kuolinhetkeen)

Perfektivartalon aspekti on resultatiivinen eli se korostaa toiminnan lopputulosta. Se voi myös yksinkertaisesti kuvailla olotilaa tai jonkin asian laatua.

Esimerkki:

  • τεθνηκέναι, tethnēkenai (τεθνάναι, tethnanai) = olla kuollut, olla vainaja

Futuurivartalo kehittyi kreikkaan muita tempusvartaloita myöhemmin ja poikkeaa linjasta sikäli että sillä on aina puhtaasti ajallinen merkitys (viittaa tulevaisuuteen).

Muut ajalliset suhteet kuin tulevaisuus tulevat siis periaatteessa vain ”kiertoteitse” esille aspektien kautta. Lisäksi eri tempuksilla voi olla ajallista merkitystä vain indikatiivissa, ei muissa moduksissa. Niissä tempuksissa, joita voidaan käyttää menneisyydestä puhuttaessa (sivutempuksissa), on olemassa vain indikatiivi.

Indikatiivin tempusten jaottelu
Päätempus Sivutempus
Preesensvartalo preesens imperfekti
Aoristivartalo aoristi
Perfektivartalo perfekti, perfektin futuuri pluskvamperfekti
Futuurivartalo futuuri

Verbin genukset (diateesi)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siinä missä useimmissa indoeurooppalaisissa kielissä on vain kaksi verbin genusta, kreikassa niitä on kolme: aktiivi, mediumi ja passiivi. Näistä aktiivi ja mediumi periytyvät indoeurooppalaisesta kantakielestä, passiivi tuli myöhemmin niiden rinnalle (se ei siis korvannut mediumia kuten useimmissa muissa kielissä).

  • Aktiivi kuvastaa yksinkertaisesti toimintaa.
  • Mediumin käyttö kertoo, että subjektin ja predikaatin ilmaiseman toiminnan välillä vallitsee läheinen suhde. Mediumi voi olla transitiivinen tai intransitiivinen. Transitiivinen mediumi kertoo, että subjekti on läheisesti osallinen toimintaan tai siitä erityisen kiinnostunut (tekee jotakin omassa intressissään). Intransitiivinen mediumi kertoo, että toiminta vaikuttaa itse subjektiin.
  • Passiivi kertoo, että subjektiin vaikuttaa sellainen toiminta, johon subjekti itse ei ole osallinen. Koska kreikan passiivi on kehittynyt mediumista, se ei aina eroa siitä muotonsa puolesta.

Esimerkkejä:

  • aktiivi: hän pesee (jotakuta tai jotakin muuta)
  • transitiivinen mediumi: hän pesee itselleen, omassa intressissään (jotakuta tai jotakin muuta)
  • intransitiivinen mediumi: hän peseytyy, pesee itsensä
  • passiivi: häntä pestään (=joku muu pesee hänet)

Infiniittiset muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • infinitiivi ja partisiippi, jotka on olemassa preesensissä, futuurissa, aoristissa ja perfektissä kaikissa verbin genuksissa
  • kaksi verbaaliadjektiivia
    • -τος (-tos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτός (fylaktos), "vartioitu" tai "vartioitava (=jota voidaan vartioida)"
    • -τέος (-teos) -päätteinen, esimerkiksi φυλακτέος (fylakteos), "vartioitava (=jota pitää vartioida)"

Konjugaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbit voidaan jakaa karkeasti kahteen taivutuskategoriaan eli konjugaatioon.

  • temaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -ω): verbit, joissa vartalon ja päätteen väliin lisätään ns. teemavokaali
  • atemaattinen konjugaatio (yks. ens. ind. prees. akt. pääte -μι): verbit, joissa pääte lisätään suoraan vartaloon

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Reime, Hannu: Euroopan kielet, osa 10: Balkan Viitattu 18.4.2016.
  2. Korpela, Jukka K.: Kirjainten tarinoita (pdf) (s. 6*7) Viitattu 18.4.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beekes, Robert: Etymological dictionary of Greek 1–2. Boston: Brill, 2009. ISBN 978-9004174184. (englanniksi)
  • Christidis, A. F. (toim.): A history of ancient Greek: From the beginnings to late antiquity. Cambridge: Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-83307-8. (englanniksi)
  • Horrocks, Geoffrey: Greek: A history of the language and its speakers. London: Longman, 1997. ISBN 0-582-03191-5. (englanniksi)

Sanakirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielioppeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppikirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. Tekstit ja sanasto. Helsinki Porvoo: WSOY, 1998 (5. painos 2005). ISBN 951-0-23192-4. Teoksen verkkoversio.
  • Frösen, Jaakko: Epi oinopa ponton. Kreikan alkeet. Kielioppi ja harjoitukset. Helsinki Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-24394-9. Teoksen verkkoversio.
  • Pontén, Frithiof: Klassisen kreikan alkeisoppikirja. Pohjautuu alkuteokseen Grekisk läsebok för nybörjare med tillämpningsövningar. Suomeksi toimittanut Erkki Sironen. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-036-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]