Koinee

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikan kielen historia
Kehitysvaiheet
Alkukreikka
(n. 2000 eaa.)
Mykeneläinen kreikka
(n. 1600–1100 eaa.)
Bysantin kreikka
(n. 330–1453)
Katso myös

Kreikkalaisen kirjaimiston historia

Koinee-kreikka (m.kreik. ἡ κοινὴ διάλεκτος, hē koinē dialektos, ”yleismurre”) oli hellenistisellä kaudella kehittynyt kreikan kielen muoto tai sekamurre, joka edustaa muinaiskreikan kehityksen myöhempää vaihetta. Sitä käytettiin noin vuosina 330 eaa.600 jaa. Koinee kehittyi klassisesta kreikasta ja erityisesti Attikan murteesta. Se kehittyi Bysantin kreikaksi ja loi tätä kautta pohjan nykykreikalle.[1] Koineeta voidaan kutsua myös hellenistiseksi tai yleiskreikaksi tai Uuden testamentin kreikaksi.

Koinee oli kreikkalaisten ensimmäinen yhteinen murre.[1] Se on merkittävä länsimaisen sivistyksen kannalta, sillä se oli paitsi ensimmäinen ”kansainvälinen” kieli tai lingua franca, myös Uuden testamentin ja koko kristillisen Raamatun kaanonin alkuperäinen kieli ja kristinuskon levittämisen väline. Koinee oli epävirallisesti Rooman valtakunnan toinen tai, ylemmissä yhteiskuntaluokissa sekä valtakunnan itäosissa, jopa ensimmäinen kieli.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin kaikilla kreikkalaisilla kaupunkivaltioilla oli oma paikallinen murteensa. Eri murteiden puhujat ymmärsivät toisiaan, mutta usein rajallisesti.[1] Koinee alkoi muodostua yhteiseksi kreikan murteeksi Aleksanteri Suuren sotajoukkojen keskuudessa. Aleksanterin johtama Makedonian valtakunta oli alistanut valtaansa suurimman osan muista kreikkalaisista valtioista ja valloitti ennen pitkää suuren osan silloin tunnetusta maailmasta. Tällöin kieli tuli käyttöön Egyptistä aina Intiaan saakka.

Evankeliumi Luukkaan mukaan 23:47-24:1, Codex Bezae, 500-luku, kreikaksi.

Vaikka koinee muotoutui myöhäisklassisella ajalla, tämän jälkiklassisen kielen symbolisena syntymäajankohtana voidaan pitää Aleksanteri Suuren kuolemaa ja hellenistisen ajan alkua vuonna 323 eaa. Koinee-vaiheen voidaan katsoa päättyneen antiikin ajan lopulla, jolloin kreikan kielen historiassa siirrytään Bysantin kreikan eli keskiajan kreikan aikaan, symbolisesti Konstantinopolin perustamisesta vuonna 330. Näin koinee-vaihe kattaa Kreikan historiasta koko hellenistisen ja Rooman vallan ajan päättyen keskiajan alkuun.

Nimitys koinee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitys "koinee" (κοινή, "yhteinen", "yleinen") on ollut aiemmin käytössä usealle kreikan kielen murteelle. Apollonios Dyskolos ja Aelius Herodianus viittasivat koineella alkukreikkaan. Jotkut muut taas ovat käyttäneet sitä kaikista kansanmurteista jotka poikkesivat kirjakielestä. Kun koineesta tuli vähitellen kirjallisuuden kieli, jotkut erottivat siitä kaksi muotoa: helleenisen kreikan, joka oli kirjallisuuden ”jälki-klassinen” muoto, ja koinee-kreikan eli yleisen kreikan, joka oli puhuttu yleinen muoto. Jotkut ovat käyttäneet koineesta nimitystä ”aleksandrialainen murre” (περὶ τῆς Ἀλεξανδρέων διαλέκτου, peri tēs Aleksandreōn dialektū), joka tarkoitti Aleksanteri Suuren sotajoukkojen levittämää murretta.

Juuret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan kielen yhteismurteen lingvistiset juuret ovat olleet epäselviä antiikin ajasta saakka. Hellenistisenä aikana oppineet pitivät koineeta neljän merkittävimmän klassisen kreikan murteen, attikalaisen, joonialaisen, aiolialaisen ja doorilaisen murteen, sekoittumisen seurauksena. Tämän vuoksi siitä käytettiin nimitystä ”neljän yhdistelmä” (ἡ ἐκ τῶν τεττάρων συνεστῶσα, hē ek tōn tettarōn synestōsa). Tätä näkemystä tuki 1800-luvun alkupuolella itävaltalainen lingvisti Paul Kretschmer teoksessaan Die Entstehung der Koine (1901), kun taas saksalainen tutkija Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff ja ranskalainen lingvisti Antoine Meillet katsoivat koineen olevan yksinkertaistettu muoto joonialaisesta kreikasta, perustuen kielen attikalais-joonialaisiin aineksiin, kuten σσ:n käyttö ττ:n sijasta ja ρσ:n käyttö ρρ:n sijasta. Nykyisin laajimmin hyväksytty näkemys on kreikkalaisen lingvistin Geórgios Chatzidákiksen esittämä. Hän todisti, että vaikka koinee onkin sekoitus neljästä päämurteesta, sen vakaana ytimenä oli attikalainen kreikka. Näin koineen voidaan katsoa olevan yksinkertaistettua attikaa, attikan ja kolmen muun murteen sekoitus.[1] Muiden kuin attikalaisten ainesten vaikutus vaihtelee riippuen siitä, missä päin hellenististä maailmaa kieltä puhuttiin. Näin esimerkiksi joonialaisissa siirtokunnissa puhutussa koineessa olisi ollut enemmän joonialaisia piirteitä kuin muilla alueilla. Kirjallisuuden koinee muistuttaa attikaa siinä määrin, että sitä kutsutaan joskus yleisattikaksi.

Koinee perustui Attikan murteeseen oletettavasti ennen kaikkea sen vuoksi, että se oli Makedonian valtakunnan Filippos II:n aikana virallisesti käyttöön ottama kielimuoto. Makedonialaisten oma kreikka, makedonian kieli tai murre, oli muille kreikkalaisille osin käsittämätöntä ja ainakin sitä pidettiin barbaarisena. Makedonian kreikkalaisuuden osoittamiseksi (tai kreikkalaistamiseksi) kieli vaihdettiin attikaksi. Makedonian valloitusten kautta se levisi koko kreikkalaisen alueen yhteismurteeksi, mutta yksinkertaistetummassa muodossa. Näin se oli sopivampaa tavallisten, moniin eri kansoihin kuuluneiden ihmisten yhteiseksi kieleksi.[2]

Koinee-kreikan lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset koineeta sekä hellenistisenä että nykyaikana tutkineet oppineet olivat klassisisteja, jotka ottivat mallinsa kreikan kielen klassisen ajan kirjallisesta attikasta ja olisivat paheksuneet mitä tahansa hellenististä murretta. Tämän vuoksi koineeta pidettiin rappeutuneena kreikan muotona, joka ei ansainnut huomiota. Koineen historiallinen ja kielellinen merkitys ymmärrettiin vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin joukko tutkijoita alkoi tutkia koineen kehitystä hellenistisenä ja roomalaisena aikana.

Koineen tutkimuksessa on käytetty lukuisia ja osittain epäluotettavia lähteitä. Merkittävimpiä ovat olleet jälkiklassiselta kaudelta säilyneet kirjoitukset ja papyrukset. Toinen merkittävä joukko lähteitä ovat Vanhan ja Uuden testamentin alkutekstit. Vanhan testamentin kreikankielinen versio Septuaginta oli käännetty koineelle ja Uusi testamentti oli puolestaan kirjoitettu alun perin suoraan koineeksi. Testamenttien opetukset oli tarkoitettu tavallisille ihmisille ja siksi ne kirjoitettiin aikakauden käytetyimmällä kielellä. Muista kuin Raamatun kirjoittajista tunnettuja koineen käyttäjiä olivat muun muassa historioitsija Polybios (n. 203–120 eaa.), filosofi ja elämäkertakirjailija Plutarkhos (n. 45–125) sekä stoalainen filosofi Epiktetos (n. 55–135).[1]

Lähteenä on voitu käyttää myös niiden attikistien kirjoituksista, jotka halusivat taistella kielen kehitystä vastaan ja vertasivat teoksissaan ”oikeita” attikalaisia muotoja ”vääriin” koineen muotoihin siteeraamalla esimerkkejä. Esimerkiksi Frynikhos Arabios kirjoitti toisella vuosisadalla:

  • Βασίλισσα οὐδείς τῶν Ἀρχαίων εἶπεν, ἀλλὰ βασίλεια ἢ βασιλίς., Basilissa ūdeis tōn arkhaiōn eipen, allá basiléia hē basilis.
    • Basilissa (kuningatar), kukaan ei muinoin käyttänyt, sen sijaan basileia tai basilis”.
  • Διωρία ἑσχάτως ἀδόκιμον, ἀντ' αυτοῦ δὲ προθεσμίαν ἐρεῖς., Diōria erkhatōs adokimon, ant' autū de prothesmian ereis.
    • Dioria (määräaika), pahasti väärin, käytä sen sijaan prothesmia”.
  • Πάντοτε μὴ λέγε, ἀλλὰ ἑκάστοτε καὶ διὰ παντός., Pantote mē lege, alla ekastote kai dia pantos.
    • Pantote (aina), älä käytä, sen sijaan ekastote ja dia pantos”.

Muina lähteinä voidaan pitää satunnaisia löytöjä, kuten vaaseissa esiintyviä maalareiden kirjoituksia, attikistien huonon puhtaan kreikan kielitaidon vuoksi tekemiä virheitä sekä joitakin säilyneitä kreikkalais-latinalaisia sanastoja, kuten:

  • Καλήμερον, ἦλθες; Kalēmeron, ēlthes? - Bono die, venisti?” (”Hyvää päivää, tulit?”).
  • Ἐὰν θέλεις, ἐλθὲ μεθ' ἡμῶν. Ean theleis, elthe meth' ēmōn. - Si vis, veni mecum.” (”Jos haluat, tule mukaamme”).
  • Ποῦ; Pū? - Ubi?” (Missä?).
  • Πρὸς φίλον ἡμέτερον Λεύκιον. Pros filon hēmeteron leukion. - Ad amicum nostrum Lucium.” (”Ystävällemme Leukiokselle”).
  • Τί γὰρ ἔχει; Ti gar ekhei? - Quid enim habet?” (”Mitä hänellä on? Mikä on hänellä mukanaan?”).
  • Ἀρρωστεῖ. Aggōstei.(?Arrōstei?) - Aegrotat.” (”Hän on sairas”).

Viimeisenä mutta merkittävänä lähteenä voidaan pitää nykykreikkaa kaikkine murteineen ja niissä esiintyviä koinee-kreikan sanamuotoja ja sanontoja, jotka ovat säilyttäneet suuren osan muinaisen kielen puhutuista yksityiskohdista vaikka kirjallinen perinne onkin kadonnut. Esimerkiksi pontoksenkreikka ja kappadokian kreikka ovat säilyttäneet muinaisen lausuntatavan, jossa η lausutaan kuten ε [e] (esimerkiksi νύφε, συνέλικος, τίμεσον, πεγάδι) (nyfe, synelikos, timeson, pegadi). Tsakonian murre puolestaan on säilyttänyt pitkän α:n η:n sijasta, esimerkiksi ἁμέρα, ἀστραπά, λίμνα, χοά (amera, astrapa, limna, khoa) sekä muita doorilaisen kreikan paikallispiirteitä. Kreikan eteläisten osien (Dodekanesia, Kypros) sanontatavat ovat säilyttäneet pitkien (kahtena kirjoitettavien) ja lyhyiden konsonanttien välisen merkityseron, esimerkiksi ἄλ-λος, Ἑλ-λάδα, θάλασ-σα (al-los, Hel-lada, thalas-sa), kun taas muut lausuvat monissa sanoissa υ:n ου:na tai ovat säilyttäneet muinaisen kaksoismuodon, esimerkiksi κρόμμυον - κρεμ-μυον, ράξ - ρώξ (krommyon - krem-myon, raks - rōks).

Piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koinee on monin tavoin äänteiltään ja kieliopiltaan yksinkertaistettua klassista kreikkaa.[1][2] Koinee-kreikan lähteiden tutkimus paljastaa muinaiskreikassa tapahtuneita rakenteellisia muutoksia sekä fonologiassa, morfologiassa, syntaksissa, sanastossa että muissa puhutun kielen aineksissa. Yleensä uudet muodot ovat aluksi harvinaisia ja yleistyvät asteittaisesti kunnes niistä tulee vakiintuneita. Monet nykykreikan klassisesta kreikasta poikkeavat piirteet ovat jäljitettävissä koinee-kreikkaan. Koska suuri osa klasissen kreikan ja nykykreikan välillä tapahtuneista muutoksista tapahtui jo koinee-kreikan valtakaudelle siirryttäessä, koinee on tekstilajista riippuen osin ymmärrettävää myös klassista kreikkaa taitamattomalle nykykreikan osaajalle.

Fonologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vanha ero pitkien ja lyhyiden vokaalien välillä hävisi vähitellen ja toiselta vuosisadalta eaa. lähtien kaikki vokaalit olivat merkityksen suhteen isokronisia.
  • Sananpainon merkitseminen muuttui sävelkorkeuden vaihteluun perustuvasta ns. sävelaksentista äänenvoimakkuuteen perustuvaan painotukseen. Painollista tavua ei enää erotettu muista tavuista poikkeavalla sävelkorkeudella vaan suuremmalla äänenvoimakkuudella.
  • Aspiraatti eli glottaalinen frikatiivi /h/, joka oli jo aiemmin kadonnut joonialaisesta ja aiolialaisesta murteesta, alettiin jättää lausumatta ja merkitsemättä.
  • Pitkät diftongit αι, ηι, ωι, jotka klassisessa kreikassa koostuivat pitkästä vokaalista ja sitä seuraavasta ι-äänteestä, menettivät loppuosansa ja alkoivat ääntyä samoin kuin vastaava pitkä vokaali α, η, ω. Kadonnutta loppuosaa merkinnyt ι-kirjain alettiin myöhemmin kirjoittaa edeltävän vokaalin alle (ns. iota subscriptum).
  • Diftongit αι, ει, οι ja υι muuttuivat yksinkertaisiksi vokaaleiksi. Samalla tavalla αι, jonka boiotialaiset olivat ääntäneet pitkäksi ε:ksi neljänneltä vuosisadalta eaa. ja kirjoittaneet η:ksi (esimerkiksi πής, χήρε, μέμφομη), muuttui myös koineessa ensin pitkäksi ja sitten lyhyeksi ε:ksi. Pitkä vokaali/diftongi ει oli jo supistunut ι:ksi viidennellä vuosisadalla eaa. muun muassa Argoksessa ja neljännellä vuosisadalla eaa. Korintissa (esimerkiksi ΛΕΓΙΣ, klass. kreikassa λέγεις) ja se sai tämän ääntämyksen myös koineessa. Diftongit οι ja υι saivat nykyisen ranskan kielen u:n ääntämyksen ([y]), joka kesti 900-luvulle. Tämä aiheutti yleisesti kirjoitusvirheitä υ:n ja οι:n välillä. Pitkä vokaali/diftongi ου sai latinan u:n ääntämyksen kuudennella vuosisadalla eaa. ja on säilyttänyt sen nykyaikaan.
  • Diftongien αυ ja ευ loppuosa kaventui (denti)labiaaliseksi frikatiiviksi /v/ joka ääntyi soinnittomana [f] ennen soinnittomia äänteitä kuten θ, κ, ξ, π, σ, τ, φ, χ ja ψ.
  • Yksinkertaiset vokaalit ovat säilyttäneet muinaisen ääntämyksensä, paitsi η, joka sulautui myöhäisantiikin mittaan ι-vokaaliin sekä υ, joka säilytti pyöreähuulisen ääntämyksensä (kuten ransk. u, suom. y tai saks. ü) myöhään keskiajalle asti ennen kuin tämäkin sulautui vokaaliin ι (itasismi).
  • Konsonantit säilyttivät samoin muinaisen ääntämyksensä suuressa määrin, paitsi β, γ, δ, φ, θ, χ ja ζ. Soinnilliset klusiilit β, γ ja δ, jotka alun perin lausuttiin b, g, d, saivat nykyiset frikatiiviääntämyksensä v, gh ja dh ([v], [ɣ], [ð]), paitsi silloin kun ne esiintyivät nasaalikonsonantin (μ, ν) jälkeen, jolloin ne säilyivät klusiileina (esimerkiksi γαμβρός - γαmbρός, άνδρας - άndρας, άγγελος - άŋgελος). Konsonantit φ, θ ja χ, jotka lausutiin alun perin aspiraatteina (ph, th ja kh, kuten englannin, saksan tai ruotsin vastaavat konsonantit p, t, k sanan alussa vokaalin edellä), saivat nykyiset ääntämykset f, th ja h ([f], [θ] ja [x]). Kirjain ζ, joka luokitellaan edelleen kaksoiskonsonantiksi kirjainten ξ ja ψ kanssa, koska se merkitsi klassisessa kreikassa äänneyhdistelmää σδ (/sd/, ääntyi [zd]), yksinkertaistui nykykreikan mukaiseksi äänteeksi (soinnillinen [z], kuten engl. z, saksan s vokaalien välissä, venäjän з).

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koinee-kreikan kieliopillisia piirteitä ovat muun muassa:[1][2]

  • Epäsäännöllisten muotojen väheneminen kautta kieliopin:
    • Yksitavuiset substantiivit, jotka taipuvat epäsäännöllisesti, ovat korvautuneet.
    • Kolmannen deklinaation adjektiivit ovat harvinaisia.
    • Komparatiivimuotojen epäsäännölliset muodot ovat muuttuneet säännöllisiksi.
    • Harvinaisemmat -μι (-mi) -päätteiset verbit ovat saaneet -ω () -päätteiset muodot.
    • Ensimmäisen aoristin mukaiset säännölliset verbimuodot ovat korvanneet toisen aoristin mukaiset epäsäännölliset muodot.
  • Pronomineja käytetään tilanteissa, joissa klassisessa kreikassa niitä ei olisi tarvittu.
  • Prepositioita käytetään myös tilanteissa, joissa klassisessa kreikassa olisi riittänyt pelkkä sanan taivutusmuoto.
  • Akkusatiivin käyttö yhä useampien prepositioiden yhteydessä, siinä missä klassisessa kreikassa olisi käytetty datiivia tai genetiiviä.
  • Duaalin vähittäinen katoaminen.
  • Optatiivin vähittäinen katoaminen.
  • Medium-muotoisten verbien käyttö on korvattu aktiivimuotoisten verbien käytöllä yhdessä refleksiivipronominien kanssa.
  • Lauserakenne on yksinkertaisempi ja lauseet seuraavat toisiaan suoraviivaisemmin.
  • Erityisesti Uuden testamentin kreikassa lukuisat semitismit eli arameasta tai hepreasta peräisin olevat sanat ja ilmaisut.

Esimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isä meidän -rukous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Πάτερ ἡμῶν ὁ ἐν τοῖς οὐρανοῖς ἁγιασθήτω τὸ ὄνομά σου·
ἐλθέτω ἡ βασιλεία σου· γενηθήτω τὸ θέλημά σου, ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ τῆς γῆς·
τὸν ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον δὸς ἡμῖν σήμερον·
καὶ ἄφες ἡμῖν τὰ ὀφελήματα ἡμῶν, ὡς καὶ ἡμεῖς ἀφίεμεν τοῖς ὀφειλέταις ἡμῶν·
καὶ μὴ εἰσενέγκῃς ἡμᾶς εἰς πειρασμόν, ἀλλὰ ρῦσαι ἡμᾶς ἀπὸ τοῦ πονηροῦ.
Ὅτι σοῦ ἐστιν ἡ βασιλεία καὶ ἡ δύναμις καὶ ἡ δόξα εἰς τοὺς αἰῶνας·
ἀμήν.
(Matt. 6:9-13)

Translitteraatio tutkijoiden rekonstruoiman, oletetun ajanmukaisen ääntämisen mukaan:

Pater hēmōn, ho en tois ūranois, hagiasthētō to onoma sū;
elthetō hē basileia sū; genēthētō to thelēma sū; ōs en ūranō kai epi tēs gēs;
ton arton hēmōn ton epiūsion dōsē hēmīn sēmeron;
kai afes hēmīn ta ofelēmata hēmōn, ōs kai ēmeis ad(?f?)iemen tois ofeiletais hēmōn;
kai mē eisenenkēs ēmās eis peirasmon, alla rusai hēmās apo tū ponērū;
hoti sū estin hē basileia kai hē dynamis kai hē doksa eis tūs aiōnās;
amēn;

Translitteraatio nykyisellä lausumisella Kreikan ortodoksisen kirkon mukaan:

Pater imon, o en tis uranis, aghiasthito to onoma su;
eltheto i vasilia su; ghenithito to thelima su, os en urano, ke epi tis ghis;
ton arton imon ton epiusion dos imin simeron;
ke afes imin ta ofilimata imon, os ke imis afiemen tis ofiletes imon;
ke mi isenengis imas is pirasmon, ala rise imas apo tu poniru.
Oti su estin i vasilia, ke i dinamis, ke i doksa is tus eonas;
amin.

Nikean uskontunnustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Πιστεύω εἰς ἕνα Θεόν, Πατέρα, παντοκράτορα, ποιητὴν οὐρανοῦ καὶ γῆς, ὁρατῶν τε πάντων καὶ ἀοράτων.
Καὶ εἰς ἕνα Κύριον Ἰησοῦν Χριστόν, τὸν Υἱὸν τοῦ Θεοῦ τὸν μονογενῆ, τὸν ἐκ τοῦ Πατρὸς γεννηθέντα πρὸ πάντων τῶν αἰώνων. Φῶς ἐκ φωτός, Θεὸν ἀληθινὸν ἐκ Θεοῦ ἀληθινοῦ, γεννηθέντα, οὐ ποιηθέντα, ὁμοούσιον τῷ Πατρί, δι’ οὗ τὰ πάντα ἐγένετο.
Τὸν δι’ ἡμᾶς τοὺς ἀνθρώπους καὶ διὰ τὴν ἡμετέραν σωτηρίαν κατελθόντα ἐκ τῶν οὐρανῶν καὶ σαρκωθέντα ἐκ Πνεύματος Ἁγίου καὶ Μαρίας τῆς Παρθένου καὶ ἐνανθρωπήσαντα.
Σταυρωθέντα τε ὑπέρ ἡμῶν ἐπὶ Ποντίου Πιλάτου καὶ παθόντα καὶ ταφέντα.
Καὶ ἀναστάντα τῇ τρίτῃ ἡμέρᾳ κατὰ τὰς Γραφάς.
Καὶ ἀνελθόντα εἰς τοὺς οὐρανούς καὶ καθεζόμενον ἐκ δεξιῶν τοῦ Πατρός.
Καὶ πάλιν ἐρχόμενον μετὰ δόξης κρῖναι ζῶντας καὶ νεκρούς, οὗ τῆς βασιλείας οὐκ ἔσται τέλος.
Καὶ εἰς τὸ Πνεῦμα τὸ Ἅγιον, τὸ κύριον, τὸ ζωοποιόν, τὸ ἐκ τοῦ Πατρὸς ἐκπορευόμενον, τὸ σὺν Πατρί καὶ Υἱῷ συμπροσκυνούμενον καὶ συνδοξαζόμενον, τὸ λαλῆσαν διὰ τῶν προφητῶν.
Εἰς μίαν ἁγίαν, καθολικὴν καὶ ἀποστολικὴν Ἐκκλησίαν.
Ὁμολογῶ ἓν βάπτισμα εἰς ἄφεσιν ἁμαρτιῶν.
Προσδοκῶ ἀνάστασιν νεκρῶν.
Καὶ ζωὴν τοῦ μέλλοντος αἰῶνος.
Ἀμήν.

Translitteraatio tutkijoiden rekonstruoiman, oletetun ajanmukaisen ääntämisen mukaan:

Pisteuō eis hena Theon, Patera, pantokratora, poiētēn ūranū kai gēs, horatōn te pantōn kai aoratōn.
Kai eis hena Kyrion Iēsūn Khriston, ton Hyion tū Theū ton monogenē, ton ek tū Patros gennēthenta pro pantōn tōn aiōnōn. Fōs ek fōtos, Theon alēthinon ek Theū alēthinū, gennēthenta, ū poiēthenta, homoūsion tō Patri, di’ hū ta panta egeneto.
Ton di’ hēmas tūs anthrōpūs kai dia tēn hēmeteran sōtērian katelthonta ek tōn ūranōn kai sarkōthenta ek Pneumatos Hagiū kai Marias tēs Parthenū kai enanthrōpēsanta.
Staurōthenta te hyper hēmōn epi Pontiū Pilatū kai pathonta kai tafenta.
Kai anastanta tē tritē hēmera kata tas Grafas.
Kai anelthonta eis tūs ūranūs kai kathezomenon ek deksiōn tū Patros.
Kai palin erkhomenon meta doksēs krinai zōntas kai nekrūs, hū tēs basileias ūk estai telos.
Kai eis to Pneuma to Hagion, to kyrion, to zōopoion, to ek tū Patros ekporeuomenon, to syn Patri kai Hyiō symproskynūmenon kai syndoksazomenon, to lalēsan dia tōn profētōn.
Eis mian hagian, katholikēn kai apostolikēn Ekklēsian.
Homologō hen baptisma eis afesin hamartiōn.
Prosdokō anastasin nekrōn.
Kai zōēn tū mellontos aiōnos.
Amēn.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Kiilunen, Jarmo & Nikki, Nina: Alfasta oomegaan. Uuden testamentin kreikan tukipaketti, s. 204–205. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 103. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 2013. ISBN 978-951-9217-58-1.
  2. a b c Morwood, James: The Oxford Grammar of Classical Greek, s. 229–231. Oxford University Press. ISBN 978-0-19-860456-3.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aejmelaeus, Lars: Uuden testamentin kreikan kielioppi. 2. korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-870-3.
  • Blomqvist, Jerker & Toivanen, Aarne: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan. (Lärobok i grekiska för teologiska studier). Helsinki: Gaudeamus, 201. ISBN 978-952-495-185-2.
  • Gyllenberg, Rafael: Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja. (5. painos). Helsinki: Yliopistopaino, 2001. ISBN 9515701899.
  • Kiilunen, Jarmo & Nikki, Nina: Alfasta oomegaan. Uuden testamentin kreikan tukipaketti. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 103. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 2013. ISBN 978-951-9217-58-1.
  • Liljeqvist, Matti: Uuden testamentin kreikan sanasto. Aikamedia, 2009. ISBN 9789516069190.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]