Kreikan historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kreikan historia
Kreikka William Fadenin tekemässä kartassa vuodelta 1785.
Aikajana

Kreikan historia voi käsitellä kreikkalaisten menneisyyttä, kreikkalaisen kulttuurin vaikutuksen alla olleita historiallisia alueita tai nykyisen Kreikan valtion alueen menneisyyttä.

Indoeurooppalaiset kreikkalaiset saapuivat nykyisen Kreikan alueelle viimeistään noin 2000 eaa.[1] Jo 600-luvulla eaa. kreikkalaiset pitivät hallussaan nykyisen Kreikan lisäksi osia nykyisestä Turkista (Anatolia), Kyproksesta, Italiasta ja Libyasta. Antiikin Kreikkaa varsinkin sen klassisella kaudella 400–300-luvuilla eaa. voidaan pitää koko länsimaisen kulttuurin kehtona. Aleksanteri Suuren valloitukset 300-luvulla eaa. toivat myös Egyptin, Syyrian ja Mesopotamian alueet kreikkalaiseen kulttuuripiiriin. Nämä olivat osana kreikkalaista maailmaa useiden vuosisatojen ajan, myöhemmin muun muassa Bysantin valtakunnan osina. 1400-luvulle tultaessa lähes kaikki kreikkalaiset olivat kuitenkin joutuneet Osmaanien valtakunnan alaisuuteen. Nykyinen Kreikan valtio syntyi, kun Kreikka julistautui itsenäiseksi Osmanien valtakunnasta vuonna 1822 ja itsenäisyys tunnustettiin vuonna 1830.[2][3]

Nämä artikkelit kattavat siis sekä Kreikan valtion historian että kreikkalaisten historian. Vasta 1800- ja 1900-luvuilla Kreikan valtion perustamisen ja itsenäistymisen myötä nämä kaksi historiaa yhdistyvät yhden tietyn alueen historiaksi.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petrálonan kallo, noin 400000–300000 eaa. Thessalonikin arkeologinen museo.

Kreikan alue on ollut yksi Euroopan varhaisimpia asuttuja alueita. Asutus levisi Kreikkaan paleoliittisella eli vanhemmalla kivikaudella idästä tai pohjoisesta.[4] Petrálonan luolasta Chalkidikílta on löydetty hominidin kallo, jonka iäksi on arvioitu yleisimmin noin 400 000–300 000 vuotta.[2] Muutoin varhaisimmat merkit paleoliittisen ajan asutuksesta Kreikassa ovat noin ajalta 200000 eaa. pohjoisessa Kreikassa ja Thessaliassa. Aikakaudella elettiin metsästäjä-keräilijöinä ja asuttiin luolissa. Asumuksia ei vielä rakennettu, eikä maanviljelystä tai keramiikkaa tunnettu. Paleoliittinen kausi kesti noin vuoteen 7000 eaa.[1]

Rekonstruktio Dispilión neoliittisesta kylästä.

Noin 7000 eaa. Pohjois-Kreikassa tiedetään olleen neoliittisen eli myöhäisemmän kivikauden maanviljelystä.[1] Ensimmäisenä maanviljelyksen käytössä olivat erityisesti Thessalian hedelmälliset tasangot. Neoliittisella kaudella alkoi myös asumusten rakentaminen ja hieman myöhemmin keramiikan valmistus. Merkittävimmät tunnetut neoliittisen ajan asuinpaikat Kreikassa ovat Sésklo (n. 7500–6200 eaa. alkaen) ja Dimíni (n. 5000–4000 eaa. alkaen), jotka kummatkin sijaitsevat Thessaliassa lähellä Vólosta.[2] Varhaisimmat merkit hautauksista ovat Fránchthin luolasta Argoliin niemimaalta noin ajalta 7250 eaa.[5]

Kreikan alueen kulttuureista tuli kehittyneempiä noin 3500–3000 eaa. Tuolloin syntyi suurempia asutuksia, joissa oli savitiiliset talot ja katuja. Ajan yhteisöissä on havaittavissa myös sosiaalista organisoitumista ja yhteiskuntaluokkia. Asutuksen keskiössä oli yhteisön johtajan palatsin kaltainen rakennus. Yhteisöt harjoittivat maanviljelystä ja kalastusta, tuottivat keramiikkaa, ja harjoittivat merenkulkua ja kauppaa. Tuolta ajalta ovat myös ensimmäiset merkit uskonnosta, kuten pyhäköille ja haudoille jätetyistä nais- ja eläinhahmoisista savifiguriineista. Naishahmot esittivät oletetusti jonkinlaista äitijumalatarta tai maaemoa.[2][4] Neoliittinen kausi kesti noin vuoteen 3200 eaa. saakka.

Pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pronssikautinen Kreikka

Pronssikausi alkoi kreikassa noin 3200 eaa.[1] Kreikan alueen pronssikautisia kulttuureja kutsutaan yhdessä Egeanmeren kulttuureiksi. Niihin kuuluvat Kykladeilla ja muilla Egeanmeren saarilla vaikuttanut kykladinen kulttuuri, pääasiassa Kreetalla vaikuttanut minolainen kulttuuri sekä erityisesti Manner-Kreikassa vaikuttanut helladinen kulttuuri, jonka loppuvaihe tunnetaan mykeneläisenä kulttuurina. Kulttuurit vaikuttivat samoihin aikoihin. Niiden välillä olikin paljon vuorovaikutusta ja loppuvaiheessaan ne sulautuivat käytännössä yhteen.

Knossoksen palatsi, minolaisen kulttuurin ja myöhemmin myös Kreetan mykeneläisen kulttuurin keskus.

Egeanmeren ensimmäinen pronssikautinen kulttuuri oli kykladinen kulttuuri. Se tunnetaan muun muassa kykladidista idoleistaan. Kulttuurin huippukautta oli noin aika 3200–2300 eaa. Samaan aikaan Egeanmeren saarilla alkoi kehittyä ensimmäisiä kaupunkimaisia asutuksia. Límnoksella sijainnut Poliokhne 2000-luvulta eaa. on koko Euroopan varhaisimpia tunnettuja kaupunkeja.[4]

Minolainen ja mykeneläinen kulttuuri olivat koko Euroopan ensimmäiset korkeakulttuurit. Minolainen kulttuuri tunnetaan ennen kaikkea sen Kreetalle rakentamista suurista palatsikeskuksista, kuten Knossos, Faistos ja Mália (Mallia). Palatsien rakentaminen alkoi ensimmäisellä palatsikaudella noin 2000 eaa. ja kukoisti toisella palatsikaudella, joka alkoi noin 1750–1700 eaa.[1] Minolainen kulttuuri tunsi kirjoitustaidon, ja käytti sekä kreetalaisia hieroglyfejä että lineaari-A-kirjoitusta. Kulttuuri ei kuitenkaan ollut indoeurooppalainen eikä kreikankielinen.

Mykenen rauniot. Pienoismalli, Mykenen arkeologinen museo.

Mykeneläinen kulttuuri kehittyi Manner-Kreikan varhaisemmista varhais- ja keskihelladisista kulttuureista. Se oli Euroopan ensimmäinen kreikankielinen kulttuuri. Ensimmäiset kreikkaa puhuneet kansat saapuivat Manner-Kreikan alueelle noin 2000 eaa. Mykeneläisen kulttuurin huippukausi Manner-Kreikassa alkoi noin 1600 eaa. Se valtasi minolaisen kulttuurin ydinalueet Kreetalla noin 1450 eaa., ja syrjäytti näin minolaisen kulttuurin. Myös mykeneläiset rakensivat palatseja, joista tunnetuimpiin kuuluvat Mykene, Tiryns ja Pylos Peloponnesoksella. Myös loppuvaiheen Knossos oli mykeneläinen palatsi. Kulttuuri kirjoitti loppuvaiheessaan kreikkaa, ja käytti tähän minolaisiin esikuviin perustunutta lineaari-B-kirjoitusta.

Myöhempi kreikkalainen mytologia kertoi erityisesti mykeneläisen ajan muistumista, kuten Troijan sodasta, joka on saattanut sijoittua noin ajalle 1250–1200 eaa. Mykeneläinen kulttuuri romahti 1100-luvulla eaa.[1]

Pimeät vuosisadat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prothesis eli ruumiinvalvojaiset geometrisen kauden krateerissa, n. 750 eaa.

Mykeneläisen kulttuurin romahdettua noin 1100 eaa. Kreikassa alkoivat niin kutsutut pimeät vuosisadat, jotka kestivät noin vuoteen 900–800 eaa. Ne olivat levottomampaa ja huonommin tunnettua aikaa, jolloin kulttuuri taantui, yhteisöt köyhtyivät ja kirjoitustaito katosi. Samaan aikaan Kreikka siirtyi pronssikaudelta rautakaudelle. Pohjoisempaa tulleiden doorilaisten katsotaan perinteisesti valloittaneen suuren osan Länsi-Kreikasta, Peloponnesoksen niemimaasta sekä muun muassa Kreetasta noin 1000–900 eaa. Tätä kutsutaan doorilaisvaellukseksi. Aikakaudella alueella tapahtui paljon muitakin kreikkalaisten kansojen kansainvaelluksia. Noin 1000–850 eaa. kehittyivät homeerisen ajan kuningaskunnat. Kreikkalaiset alkoivat käyttää sotavaunuja ja armeijan painopiste siirtyi jalkaväen sotilaisiin eli hopliitteihin.

Varhaisella rautakaudella pimeiden vuosisatojen aikana alkoi nousta uusi, antiikin kreikkaa ounastellut kulttuuri, joka tunnetaan geometrisin aihein koristellusta keramiikastaan. Se osoittaa samalla kulttuurin ja talouden elpymistä ja kaupankäynnin lisääntymistä. Niin kutsuttu protogeometrinen kausi käsittää pimeiden vuosisatojen alkuajat noin 1050–900 eaa. Varsinainen geometrinen kausi noin vuosina 900–700 eaa. ulottuu seuranneelle antiikin ajalle saakka.

Antiikin Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikin Kreikka

Arkaainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan arkaainen kausi
Heran temppeli Olympiassa, yksi varhaisimpia doorilaista tyyliä edustaneita kreikkalaisia temppeleitä, noin 600 eaa.

Geometrisella kaudella noin 800 eaa. syntyivät kreikkalaiset kaupunkivaltiot. Niissä alkoi kehittyä uusi ja kukoistava kulttuuri, joka muotoutui antiikin kreikkalaiseksi kulttuuriksi. Sen varhaisvaihe noin 800/700–480 eaa. tunnetaan Kreikan arkaaisena kautena.[1]

Ensimmäiset historiallisesti tunnetut Olympian kisat pidettiin vuonna 776 eaa., mistä alkaa historiallinen aika Kreikassa. Samoihin aikoihin kehitettiin kreikkalainen aakkoskirjoitus foinikialaisen esimerkin mukaan. Sitä käytettiin heti alusta lähtien myös kaunokirjallisuuteen. Antiikin Kreikan kirjallisuus ja samalla koko länsimainen kirjallisuus sai alkunsa Homeroksen teosten Ilias ja Odysseia myötä noin 750–700 eaa. Antiikin Kreikan arkkitehtuuri alkoi saada muotonsa, kun ensimmäinen doorilainen temppeli, Olympian Heran temppeli rakennettiin noin 600 eaa.[1]

Kreikkalaisista kaupunkivaltioista huomattavimpia olivat Ateena ja Sparta. Kaupunkivaltioita syntyi runsaasti myös nykyisen Kreikan ulkopuolelle, erityisesti Vähä-Aasian länsirannikolle ja Etelä-Italiaan (Magna Graecia) sekä muuallekin Välimeren rannikoille, kreikkalaisten perustaessa siirtokuntia näille alueille. Filosofia kehittyi Vähässä-Aasiassa Joonian rannikon kreikkalaisissa siirtokunnissa noin 600 eaa. Ateena tunnetaan erityisesti demokratiastaan, joka kehittyi 500-luvun lopulta eaa. alkaen.[1]

Taidehistoriassa arkaaisen kauden alkuvaihe oli vielä geometrista kautta. Aikaa noin 700–600 eaa. kutsutaan orientalisoivaksi kaudeksi, sillä ajan taide sai paljon vaikutteita idästä. Varsinainen taidehistoriallinen arkaainen aika käsittää noin vuodet 600–480 eaa.

Klassinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan klassinen kausi
Ateenan Akropolis, antiikin kreikkalaisen sivistyksen ja erityisesti klassisen kauden symboli.

400-luvun eaa. alussa kreikkalaiset kävivät niin kutsuttuja persialaissotia Persiaa vastaan. Niissä kreikkalaiset kaupunkivaltiot pystyivät voittamaan Persian uhan ja käytännössä pelastivat orastamassa olleen länsimaisen sivistyksen. Sota muistetaan erityisesti Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluista. Arkaaisen kauden katsotaan vaihtuneen klassiseksi kaudeksi persialaissodissa saadun voiton myötä noin vuonna 480 eaa.

Klassinen kausi on kreikkalaisen kulttuurin suurinta kukoistuskautta. Aikakaudella luotiin monet kreikkalaisen kuvanveiston, teatterin, filosofian, retoriikan ja historiankirjoituksen merkkiteokset. Klassisen kauden kulttuuri kukoisti erityisesti Ateenassa, minkä ilmentymänä ovat muun muassa Akropolis ja Parthenon. Kaupunki saavutti joksikin aikaa kreikkalaisen maailman johtoaseman Deloksen meriliiton avulla. 400-luvun eaa. jälkimmäisellä puoliskolla käytiin kreikkalaisen maailman suuri ”sisällissota” peloponnesolaissota, jossa vastakkain olivat erityisesti Ateena ja Sparta.[1]

Kreikkalaisten keskinäiset sodat jatkuivat Ateenan, Spartan ja Theban välillä 300-luvun eaa. alkupuolella. Klassinen kausi kääntyi lopuilleen, kun Makedonian valtakunta valloitti Kreikan.

Hellenistinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hellenistinen kausi
Antikytheran kone edustaa hellenistisen ajan kreikkalaisen tieteen huippukautta. Koneen säilyneitä kappaleita, Kansallinen arkeologinen museo, Ateena.

300-luvun eaa. loppupuolella Makedonian valtakunta valloitti koko Kreikan Khaironeian taistelun vuonna 338 eaa. myötä. Vuonna 337 eaa. Makedonian kuninkaaksi nousi Aleksanteri Suuri, joka valloitti lyhyessä ajassa Persian, Egyptin ja koko Etu-Aasian ja jatkoi valloituksia aina Intiaan saakka. Tämän jälkeen kreikkalainen kulttuuri levisi laajalle myös näille alueille. Näin syntyi hellenistinen maailma, jossa sekoittuivat itämainen ja kreikkalainen kulttuuri, ja kreikan kieli oli vallitsevana.

Aleksanterin kuoltua vuonna 323 eaa. hellenistinen maailma pirstoutui pieniksi valtioiksi. Hellenistisen kauden katsotaan yleensä alkavan tästä vuodesta. Hellenistisellä ajalla kreikkalaisten kaupunkivaltioiden poliittinen merkitys pieneni, mutta esimerkiksi Ateena säilyi merkittävänä oppineisuuden keskuksena.

Roomalaisaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Roomalainen Kreikka

Vuonna 168 eaa. Makedonia kärsi tappion Rooman valtakunnalle. Koko Kreikasta tuli Rooman provinssi vuonna 146 eaa. roomalaisten tuhottua Korintin. Rooman sisällissodan 43–31 eaa. ratkaiseva taistelu Aktionin taistelu käytiin Kreikassa vuonna 31 eaa. Roomalaisen Kreikan provinssin eli Achaean keskukseksi tuli uudelleenrakennettu Korintti vuodesta 46 eaa. Ajanlaskun alkuun mennessä Rooma oli vallannut valtaosan koko kreikkalaisesta maailmasta. Rooman valtakunta omaksui osan kreikkalaisesta kulttuurista itseensä, ja Kreikasta ja Ateenasta tuli roomalaisen yläluokan koulutuspaikka. Monet keisarit, erityisesti keisari Hadrianus, toimivat Kreikan hyväntekijöinä ja suorittivat suuria rakennusohjelmia.[1]

Kristinusko saapui Kreikkaan apostoli Paavalin lähetysmatkojen myötä 49–54 jaa. Valtionuskonto siitä tuli Kreikassa samoin kuin koko valtakunnassa keisari Theodosius I:n julistuksella vuonna 381.[1]

Keskiaikainen Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Rooman valtakunnan hajottua kahtia vuonna 395 Kreikka jäi sen kreikankielisenä säilyneelle itäosalle, joka kehittyi keskiaikaiseksi Bysantin valtakunnaksi. Valtionuskonnoksi vakiintui kristinuskon ortodoksinen muoto (Bysantin kirkko). Valtakunnan kieleksi tuli ajan kuluessa kreikka latinan sijalle, mutta se piti itseään Rooman valtakunnan perillisenä ja asukkaitaan roomalaisina.[6] Bysantti säilyttikin monin osin antiikin kreikkalais-roomalaisen perinnön yhdistyneenä kristinuskoon.

Konstantinus Suuri, käsissään perustamansa Konstantinopolin kaupunki. Osa suurempaa mosaiikkia vuodelta 944. Hagia Sofia.

Bysantin valtakunnan keskus oli Konstantinopolissa. Nykyisen Kreikan alueella merkittäviä keskuksia olivat muun muassa Thessaloniki ja myöhäisbysanttilaisella ajalla Mystras.[1] Muutoin Kreikka oli lähinnä takamaan asemassa. Ateena menetti asemansa sivistyskeskuksena ja taantui vähäiseksi pikkukaupungiksi, vaikka kukoistikin jossain määrin keskibysanttilaisella kaudella.[7]

Bysantin valta oli monissa osissa Kreikkaa aina heikko, ja maahan kohdistui bulgaarien, slaavilaisten ja muiden heimojen kansainvaelluksia, kun taas saaristo ja muut rannikkoalueet olivat alttiina merirosvojen hyökkäyksille. Bysantin kulta-aikaa olivat noin vuodet 850–1050. Normannit valtasivat osan Kreikkaa 1081–1149. Ristiretkeläisten vallattua Konstantinopolin neljännen ristiretken seurauksena vuonna 1204 Kreikka jaettiin valloittajien, pääasiassa venetsialaisten ja frankkien, kesken. Bysantti sai Konstantinopolin ja Mystraksen takaisin hallintaansa vuonna 1261, jonka jälkeen bysanttilainen kulttuuri nousi vielä viimeiseen kukoistukseensa, mutta muutoin valtakunnan entinen suuruus oli mennyttä.[1]

1300-luvulta lähtien uudeksi uhaksi kehittyi turkkilainen Osmanien valtakunta. Osmanit valtasivat suuren osan Manner-Kreikkaa 1390–1450. Samaan aikaan Venetsian tasavalta valtasi pääosan läntisestä Kreikasta ja Kreikan saaristosta ja perusti Kreikan alueelle linnoituksia taistellakseen osmaneja vastaan. Bysantti kukistui lopullisesti vuonna 1453 turkkilaisten vallattua Konstantinopolin ja tämän jälkeen pääosan valtakunnan muista viimeisistä alueista, mukaan lukien Ateenan 1456 sekä Mystraksen 1460 ja pääosan muusta Peloponnesoksesta 1503. Näin Kreikasta tuli osa Osmanien valtakuntaa.[1]

Osmani- ja frankkivallan Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmaniarmeija hyökkää Iraklioniin. Jan Peeters, 1600-luku.

Osmanivallan aikana kreikkalaiset saivat pitää ortodoksisen uskonsa, ja kirkko toimi kreikkalaisuuden ja kreikan kielen säilyttäjänä. Kreikkalaisiin kohdistui kuitenkin suuria vero- ym. rasituksia, ja osmanien vallankäyttö oli välillä hyvin julmaa. Syrjäseuduilla osmanivalta oli heikko, ja kreikkalaiset kapinoivat usein. Tämän seurauksena he saivat myös kärsiä turkkilaisten verisistä kostoista. Osa kreikkalaisista erityisesti Vähässä-Aasiassa turkkilaistui ajan kuluessa.

Osa Kreikasta säilyi frankkivallan alla neljännestä ristiretkestä vuonna 1204 lähtien. Samoin Osmanivallan alettua muussa Kreikassa monet alueet, erityisesti Jooniansaaret ja Kreeta, säilyivät pitkään venetsialaisten ja frankkien vallassa. Näillä alueilla aikaa kutsutaan frankokratiaksi (frankkivallaksi) tai latinalaisvallan ajaksi. Venetsia hallitsi erityisesti Korfua useiden vuosisatojen ajan,[8] ja se oli ainoa osa Kreikkaa, joka ei koskaan ollut osmanivallan alla. Kreikkalaisessa kielenkäytössä osmanivallan ja frankkivallan aika lasketaan usein osaksi maan keskiaikaa, vaikka yleisessä ajanlaskussa se on uuden ajan aikaa.

Osmanit ja venetsialaiset sotivat Kreikan alueen hallinnasta toistuvasti varsinkin 1500-luvulla. Venetsialaiset voittivat turkkilaiset Lepanton taistelussa nykyisen Náfpaktoksen lähellä vuonna 1571 ja estivät näiden pyrkimykset edetä pidemmälle länteen. Venetsialaiset valloittivat myös osan Peloponnesoksesta 1684, mutta turkkilaiset valtasivat alueet takaisin 1715.[1][9]

1700-luvulla kreikkalaiset saivat Osmanien valtakunnassa huomattavan vaikutusvallan. Istanbulissa he muodostivat patriarkaatin alaisen autonomisen yhteisön, johon kuului noin kolmasosa kaupungin asukkaista. Monet heistä olivat varakkaita kauppiaita, mutta heitä toimi myös korkeissa viroissa.[10]. Heidän kuitenkin sallittiin asua ainoastaan Fanarin kaupunginosassa Kultaisen sarven rannalla kaupunginmuurin läheisyydessä, minkä vuoksi heistä käytetään nimitystä fanariootit.[11]

Moderni Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nyky-Kreikan historia

Itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patraksen arkkipiispa Germanos nostaa Kreikan itsenäisyystaistelun lipun 25. maaliskuuta 1821. Theódoros Vryzákis, 1865.

Kansallisuusaate ja ajatus itsenäisyydestä alkoivat nousta Kreikassa valistuksen myötä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Muutamat historioitsijat ovat arvelleet, että fanariootit olivat vähällä syrjäyttää osmanit vallasta koko valtakunnassa.[12][13] Toisaalta uusien nationalististen aatteiden leviäminen lännestä Kreikkaan, toisaalta Venäjän valtapyrkimykset johtivat kuitenkin siihen, että he hylkäsivät tällaiset valtaan­pääsy­haaveet ja alkoivat sen sijaan tavoitella itsenäisen Kreikan valtion perustamista.[14] Ongelmana oli kuitenkin se, että kreikkalaiset ja turkkilaiset asuivat laajalti samoilla alueilla, minkä vuoksi kaikki kreikkalaisten asuma-alueet käsittävä kansallisvaltio olisi voitu saada aikaan vain, jos Osmanien valtakunta olisi tuhoutunut.[15]. Vain harvat alueet, kuten Peloponnesos, olivat puhtaasti kreikkalaisia. Kreikan itsenäisyysliikkeen keskuudessa vallitsikin erimielisyyksiä siitä, minkä alueiden itsenäiseen Kreikkaan olisi kuuluttava.[15]

Vuonna 1814 perustettiin vapausliike Filikí Etaireía valmistamaan kapinaa turkkilaisia vastaan.[16] Kreikkalaiset nousivat viimein vuonna 1821 kapinaan, jossa tuhannet saivat surmansa. Kreikan osmanivaltaa vastaan suunnatun kansannousun alkamispäivänä pidetään virallisesti 25. maaliskuuta 1821. Perimätiedon mukaan Patraksen piispa Germanos nosti tuona päivänä Agía Lávran luostarissa salkoon valkoisella ristillä varustetun sinisen lipun, joka oli kapinan merkki.[17][18] Siitä sai alkunsa Kreikan vapaussota. Varsinainen itsenäisyysjulistus annettiin Néa Epídavroksessa uutenavuotena 1822.

Vapaussota oli verinen ja monet kreikkalaiset antoivat henkensä vapauden puolesta. Sotaan liittyi myös monia filhelleenejä eri puolilta Eurooppaa. Eurooppalaiset valtiot, etunenässä Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä, alkoivat tukea kreikkalaisia osittain tavoitteenaan osmanivaltakunnan heikentäminen. Vapaussodan merkittävimpiä taisteluja oli Navarinon taistelu, jossa osmanien laivasto lyötiin. Kahdeksan vuotta kestänyt sota loppui vuonna 1829 kreikkalaisten ja eurooppalaisten voittoon ja Kreikan itsenäistymiseen.[19] Kreikan itsenäisyys tunnustettiin Lontoon protokollassa 3. helmikuuta 1830. Tuolloin tunnustajina olivat Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä.

Varhainen Kreikan valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan alueellinen laajeneminen vuosina 1832–1947.

Itsenäistyneen Kreikan pääkaupunki oli aluksi Aíginassa vuosina 1828–1829, sitten Náfpliossa vuosina 1830–1834 ja vuodesta 1834 Ateenassa. Kreikka oli aluksi tasavalta (nk. Kreikan ensimmäinen tasavalta). Ioánnis Kapodístriaksesta tuli Kreikan ensimmäinen presidentti vuonna 1828, mutta hänet murhattiin vuonna 1831. Vuonna 1832 Kreikasta tuli Kreikan kuningaskunta. Maan ensimmäinen kuningas oli baijerilainen Otto vuodesta 1832. Tyytymättömyys hallitsijaan johti vuonna 1862 Otto I:n syrjäyttämiseen, ja hänen tilalleen valittiin tanskalainen prinssi Vilhelm, joka otti hallitsijanimen Yrjö I. Hän oli vallassa vuosina 1863–1913.[1][17]

Kreikan valtion alue oli aluksi huomattavasti nykyistä pienempi. Siihen kuuluivat alun perin Keski-Kreikka ja Peloponnesos sekä Argo-Saroniset ja Kykladien saaret. 1800-luvulla Kreikka laajeni rauhanomaisesti kahdesti. Vuonna 1864 Iso-Britannia luovutti hallussaan pitämänsä Jooniansaaret Kreikalle. Vuonna 1881 Kreikka sai pääosan Thessaliasta sekä osan Epeiroksesta, kun Turkki luovutti alueetBerliinin sopimuksella Thessalian Venäjän–Turkin sodassa kärsimänsä tappion jälkeen. Kreikkalaisten keskuudessa eli kuitenkin Suuri unelma (kreik. Μεγάλη Ιδέα, Megáli idéa) paljon laajemmasta Kreikan valtakunnasta, johon nykyisen Kreikan lisäksi olisivat kuuluneet myös Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaisalueet.[20] Vuonna 1896 Kreikassa järjestettiin ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset.

Kreikka pyrki liittämään Kreetan itseensä vuonna 1897 Kreikan–Turkin sodassa, mutta hävisi sodan. Kreeta kuitenkin julistautui itsenäiseksi vuonna 1898. Turkin heikentyessä Balkanin nuoret valtiot näkivät tilaisuuden vallata Turkin Euroopan puoleiset alueet, ja aloittivat ensimmäisen Balkanin sodan vuonna 1912. Ensimmäisen ja toisen Balkanin sodan jälkeen 1913 Kreikkaan liitettiin Etelä-Makedonia, Pohjoisen Egean saaret. Loput Thessaliasta ja Epeiroksesta sekä Kreeta, joka oli ilmoittanut liittyvänsä Kreikkaan jo vuonna 1908.[21] Balkanin sodissa Kreikan alue lähes kaksinkertaistui, mutta silti maassa vallitsi laaja tyytymättömyys sen vuoksi, että ”Suuren unelman” toteutuminen oli jäänyt puolitiehen.[22] Näiden aluelaajennusten jälkeenkin kreikkalaisia asui paljon myös maan ulkopuolella, erityisesti Smyrnan (nykyisen İzmirin) seudulla Vähässä-Aasiassa.

Kuningas Yrjö I salamurhattiin Balkanin sotien jälkeen vuonna 1913, ja hänen seuraajakseen nousi Konstantin I.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elefthérios Venizélos tarkastamassa kreikkalaisia joukkoja rintamalla vuonna 1917.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Kreikka oli tavattoman vaikeassa asemassa. Pääministeri Elefthérios Venizélos vaati Kreikkaa yhtymään sotaan keskusvaltoja vastaan, mitä kuningas vastusti.[23] Konstantin I erotti Venizéloksen Gallipolin taistelun jälkeen, mutta hän perusti oman liittoutuneiden tukeman kansallishallituksen Salonikiin.lähde? Serbian armeija vetäytyi Balkanilta Kreikan puolelle jo sodan alkuvaiheilla. Englantilaiset ja ranskalaiset nousivat maihin Salonikissa vuonna 1917 ja ympärysvallat pakottivat Kreikan julistamaan sodan keskusvalloille. Konstantin I luopui kruunusta ja poistui maasta, ja kuninkaaksi nousi hänen poikansa Aleksanteri.[24]

Keväällä 1917 Kreikan joukkojen hyökkäys oli suuritappioinen ja eteneminen jäi vähäiseksi, mutta toukokuussa 1918 hyökkäys Bulgariaa vastaan onnistui. 14. syyskuuta 1918 englantilaiset ja kreikkalaiset joukot hyökkäsivät yhdessä Bulgarian armeijaa vastaan. Joukot etenivät ylös Axiós-joen laaksoa ja kohtasivat bulgarialaiset lähellä Doïráni-järveä. Ankarissa taisteluissa onnistuttiin etenemään vain vähän bulgarialaisten vahvaa puolustusta vastaan, mutta taistelun loppuessa bulgarialaiset hylkäsivät asemansa ja pakenivat epäjärjestyksessä.lähde?

Lokakuussa englantilaiset ja kreikkalaiset joukot määrättiin etenemään kohti Turkkia. Kreikka toivoi valtaavansa Konstantinopolin, ja siksi tieto Turkin allekirjoittamasta aseleposopimuksesta oli suuri pettymys.[25]

Maailmansotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansodan jälkeisessä Sevres'in rauhansopimuksessa vuonna 1920 Kreikka sai laajoja alueita Traakiasta ja Vähä-Aasiasta.[26] Smyrna eli nykyinen İzmir ympäristöineen päätettiin liittää Kreikkaan aluksi viideksi vuodeksi, minkä jälkeen alueen kohtalosta olisi järjestetty kansanäänestys.[27] Sèvresin sopimus sai Turkissa kuitenkin osakseen ankaraa vastustusta, ja siellä valtaan noussut Mustafa Kemal ei sitä missään tapauksessa hyväksynyt.[28] Kreikka ja Turkki joutuivatkin pian uudestaan sotaan keskenään.

Venizélos hävisi yllättäen vaalit marraskuussa 1920, ja samoihin aikoihin kuningas Aleksanteri kuoli.[29] Pian tämän jälkeen kuningas Konstantin I kutsuttiin takaisin. Vuonna 1920 syttyi sota Turkkia vastaan, jota turkkilaiset kutsuvat Turkin itsenäisyys­sodaksi. Vähä-Aasiassa Kreikka teki suurhyökkäyksen kohti Ankaraa, mutta kärsi vuonna 1922 musertavan tappion, minkä johdosta Konstantin I:n täytyi uudelleen luopua vallasta.[30] Sodassa molemmat osapuolet syyllistyivät joukkomurhiin.[31]

Kreikan kannalta musertava tappio tunnetaan niin kutsuttuna Vähän-Aasian katastrofina. Lausannen rauhansopimus vuonna 1923 merkitsi Kreikalle luopumista väliaikaisesti Vähä-Aasiasta saamistaan alueista. Toisaalta Kreikka sai Bulgarialta Länsi-Traakian ja näin nykyiset rajansa vielä tuolloin Italialle kuuluneita Dodekanesian saaria, tärkeimpänä Ródos, lukuun ottamatta. Lausannen sopimus edellytti myös laaja­mittaisia pakollisia väestön­siirtoja. Yli miljoona kreikkalaista joutui muuttamaan Vähä-Aasiasta Kreikkaan, ja samalla noin 400 000 turkkilaista joutui muuttamaan Kreikasta Turkkiin.[32] Seurauksena nykyisen Kreikan alueelle muutti kerralla suuri määrä ihmisiä, mikä johti suurten kaupunkien hallitsemattoman nopeaan kasvuun sekä yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Väestönsiirto tehtiin ennen kaikkea uskonnon, ei kielen tai kulttuurin perusteella, ja näin Kreikkaan tuli paljon ortodoksista mutta muutoin hyvin turkkilaistunutta kreikkalaista väestöä.

Konstantin I:n seuraajaksi tuli vuonna 1922 Yrjö II. Kreikassa pitkään jatkunut tasavaltalaisten ja kuningasmielisten välinen kamppailu päättyi vuonna 1924, jolloin Yrjö II syrjäytettiin ja pakotettiin maanpakoon, ja Kreikka julistettiin tasavallaksi (nk. Kreikan toinen tasavalta). Maan sisäiset levottomuuden kuitenkin pakottivat näennäisen kuningasvallan palauttamiseen vuonna 1935, ja Yrjö II palasi valtaan. Todellista valtaa piti pääministeri ja kenraali Ioánnis Metaxás, joka toimi maan sotilasdiktaattorina vuosina 1936–1941.[31]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia laskuvarjojääkäreitä Kreetalla.

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa Kreikka julistautui puolueettomaksi. Vuonna 1940 Benito Mussolinin johtama Italia antoi kuitenkin Kreikalle uhka­vaatimuksen syytettyään tätä raja­loukkauksesta Albanian rajalla.[33]. Italia julisti sodan Kreikalle lokakuussa 1940 ja aloitti hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin takaisin syvälle Albanian sisäosiin Ison-Britannian tuella. Natsi-Saksa liittyi Balkanin sotaan ja hyökkäsi Kreikkaan 8. huhtikuuta 1941 miehittäen lyhyessä ajassa koko maan.[34][35] Kuningas pakeni maasta hyökkäyksen jälkeen 23. huhtikuuta 1941.[36]

Toisen maailmansodan suuria taisteluita Kreikassa olivat muun muassa Kreetan taistelu vuonna 1941 sekä Dodekanesian valtaus vuonna 1943. Kreetan taistelussa saksalaiset kärsivät kovia tappioita, ja valtasivat saaren lopulta ankarassa kahden viikon taistelussa. Miehityksen seurauksena yli 100 000 ihmistä kuoli nälkään. Lisäksi miehitysaikana yli 50 000 juutalaista vietiin Kreikasta Auschwitzin keskitysleiriin ja Thessalonikissa asuneista yli 50 000 juutalaisesta valtaosa surmattiin keskitysleireissä tai kaupungin urheilustadionilla.[37]

Koko sodan ajan kommunistipartisaanit kävivät menestyksekästä sissisotaa saksalaisia vastaan. Saksalaiset vetäytyivät lokakuussa 1944 ja maahan saapui Britannian sotilaita. Kommunistit nousivat lyhyeen kapinaan myös brittijoukkoja vastaan, mutta osapuolten välille solmittiin aselepo 1945. Brittien tukema tasavaltalaishallitus hallitsi käytännössä vain Kreikan kaupunkeja, maaseudun ollessa kommunistien hallinnassa.[23]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan sisällissota

Sodan jälkeen Kreikka oli Yhdistyneitten kansakuntien perustajajäseniä vuonna 1945. Miehityksen aikana kommunistit keräsivät voimakkaan kannatusjoukon, ja sodan jälkeen maa ajautui sisällissotaan kommunistien ja monarkistien välillä. Vuonna 1946 maahan valittiin kuningasmielinen hallitus vasemmiston boikotoidessa vaaleja. Hallitus kutsui maanpaossa olleen Yrjö II:n takaisin valtaan Kreikkaan. Kommunistit aloittivat kapinan, tavoitteenaan tehdä Kreikasta sosialistinen valtio. Trumanin opin mukaisesti Yhdysvallat tuki monarkisteja. Sisällissota kesti vuoteen 1949, jolloin kommunistit antautuivat.[38] Vuonna 1947 Italian kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa Kreikaan liitettiin viimeisena alueliitoksena Italian vallassa Dodekanesian saaret.[39]

Kuningas Yrjö II kuoli vuonna 1947, ja häntä seurasi valtaistuimelle hänen veljensä Paul I. Sisällissotaa seurasi vuosikymmeniä kestänyt poliittinen epävakaus sekä poliittinen jako, jossa vasemmistolaiset ja oikeistolaiset kyräilivät toisiaan. Vuoteen 1952 menneessä 20 oikeistolaista hallitusta oli kaatunut. Ensimmäisen vakaan hallituksen kokosi Aléxandros Papágos, ja häntä seurasi pääministerinä Konstantínos Karamanlís. Maa liittyi puolustusliitto Natoon vuonna 1952.[39] Kuningas Paul I kuoli vuonna 1964, ja hänen poikansa Konstantin II astui valtaan.

Sotilasjuntan kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan sotilasjuntta

Vuonna 1963 Kreikan hallituksen muodosti ensimmäistä kertaa vasemmistolainen keskustaliitto, joka pääministeri Geórgios Papandréoun johdolla noudatti sosiaalista politiikkaa. Vuonna 1967 kuitenkin Geórgios Papadópouloksen johdolla oikeistolaiset upseerit tekivät vallankaappauksen ja perustivat maahan sotilasjuntan. Konstantin II yritti tehdä vastavallankaappauksen saman vuoden joulukuussa, mutta se epäonnistui. Sotilasjuntta ylläpiti diktatuuria terrorin avulla, ja pidätykset ja pakkosiirrot olivat normaaleja.[39] Monet muuttivat maasta, ja muun muassa Geórgios Papandréoun poika Andréas Papandréou johti hallituksen vastaisia toimia Pariisista käsin.

1. kesäkuuta 1973 juntta julisti Kreikan tasavallaksi ja monarkian päättyneeksi. Kenraali Dimítrios Ioannídis toteutti samana vuonna verettömän vallankaappauksen, jonka jälkeen presidentiksi julistettiin Faídon Gkizíkis. Hallitus tuki vuoden 1974 Kyproksen epäonnistunutta vallankaappausta, joka johti sotilasjuntan kaatumiseen. Gkizíkis luovutti vallan Karamanlísille, josta tuli pääministeri.[39] Hän järjesti kansanäänestyksen, jonka perusteella monarkia lakkautettiin. Kreikasta tuli jälleen tasavalta (nk. Kreikan kolmas tasavalta) vuonna 1975.

Kreikan kolmas tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan kolmas tasavalta
Mielenosoittajia Ateenan Sýntagma-aukiolla Kreikan velkakriisin aikaan vuonna 2015.

Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen Kreikka palasi parlamentaariseen demokratiaan. 1970-luvulta aina 2010-luvulle saakka vallassa vuorottelivat sosiaalidemokraattien PASOK ja oikeiston Uusi demokratia (ND). Juntan jälkeisen ajan merkittäviä poliitikkoja olivat erityisesti ND:n Konstantínos Karamanlís ja PASOK:in Andréas Papandréou.[1]

Vuonna 1974 Kreikka vetäytyi Naton komentorakenteista protestina Kyproksen miehitystä vastaan, mutta liittyi uudelleen vuonna 1980. Vuonna 1981 Kreikasta tuli EEC:n jäsen.[40] Saman vuonna Karamanlíksen ND-puolue kärsi samana vuonna vaalitappion, ja sosiaalidemokraattinen PASOK sai enemmistön Kreikan parlamentissa. 1981–1989 pääministerinä toimi PASOK:in Papandréou. Hänen säästöpolitiikkansa johti levottomuuksiin, ja lopulta hän erosi korruptiosyytteiden takia. Seuraavat vaalit ND voitti niukasti Konstantínos Mitsotákiksen johdolla, ja Karamanlís valittiin presidentiksi.[39]

Kreikan ammattiliitot aloittivat yleislakon vuonna 1992 vastalauseena yhteiskunnan epäkohdille, ja PASOK voitti vuoden 1993 vaalit. Papandréousta tuli taas pääministeri, mutta hän erosi vuonna 1996 terveydellisiin syihin vedoten.[39] Konstantínos Simítis otti Papandréoun paikan, ja hänen johdollaan PASOK voitti 1996 ja 2000 vaalit. Vuonna 2001 Kreikka liittyi eurojärjestelmään. ND voitti vuoden 2004 vaalit ja pääministeriksi valittiin ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeen syntynyt pääministeri Konstantínos Karamanlís. Samana vuonna Kreikassa järjestettiin Ateenan kesäolympialaiset, joiden edellä maassa oli suuria velkarahalla toteutettuja rakennusohjelmia.[41]

Vuoden 2009 loppupuolella Kreikan talous luisui vakavaan velkakriisiin. Lokakuun 2009 ennenaikaisten vaalien jälkeen pääministeriksi tuli PASOK:in Geórgios Papandréou. Vuodesta 2010 lähtien euroalueen valtiot ja IMF ovat myöntäneet Kreikalle uutta lainaa useina tukipaketteina velkakriisin hoitamiseksi. Lainojen vastineeksi Kreikan on ollut pakko myöntyä laajoihin säästöihin ja talouden uudistuksiin. Papandréou erosi marraskuussa 2011 maan ajauduttua velkakriisissään umpikujaan ja muodostettiin Loukás Papadímoksen johtama kokoomushallitus. Vuonna 2012 valta siirtyi Antónis Samarásin hallitukselle. Vuonna 2015 vaalit voitti vasemmistolainen Syriza, mistä lähtien maata on johtanut Aléxis Tsíprasin johtama hallitus.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven: Maailmanhistoria. Parragon, 2007. ISBN 978-1-4054-8283-7.
  • Boatswain, Timothy & Nicolson, Colin: Matkaopas historiaan, Kreikka, s. 130. Suom. Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. Oy UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  • Evans, Charlotte: Värikäs maailmanhistoria. suom. Tarja Virtanen. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20190-1.
  • Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r ”The History of Greece”, The Greek Islands, s. 27–45. Eyewitness Travel. London, New York, Melbourne, Munich and Delhi: DK, 2013. ISBN 978-1-40938-631-5.
  2. a b c d History of Greece Lonely Planet. Viitattu 16.1.2017.
  3. History of Greece In 2 Greece. Viitattu 16.1.2017.
  4. a b c Greece Stone and Bronze Age Greeka.com. Viitattu 16.1.2017.
  5. Greece Timeline Ancient Greece. Viitattu 16.1.2017.
  6. Boatswain & Nicolson, s. 130.
  7. Boatswain & Nicolson, s. 132.
  8. Boatswain & Nicolson, s. 151–154.
  9. Boatswain & Nicolson, s. 158–161.
  10. Boatswain & Nicolson, s. 176-177
  11. Arnold J. ToynbeeHistoria uudessa valossa, s. 158. Suom. Kai Kaila. WSOY, 1960.
  12. Toynbee, s. 159
  13. Boatswain & Nicolson, s. 177
  14. Boatswain & Nicolson, s. 178
  15. a b Boatswain & Nicolson 2003: 181.
  16. Boatswain & Nicolson, s. 182
  17. a b Kiljunen, s. 91
  18. Boatswain & Nicolson, s. 187
  19. Evans, s. 552
  20. Boatswain & Nicolson, s. 211
  21. Kiljunen, s. 91-92
  22. Boatswain & Nicolson, s. 230
  23. a b Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 484
  24. Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 441, 484
  25. Boatswain & Nicolson, s. 241
  26. Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 445
  27. Boatswain & Nicolson, s. 244
  28. Boatswain & Nicolson, s. 247
  29. Boatswain & Nicolson, s. 248
  30. Boatswain & Nicolson, s. 250
  31. a b Kiljunen, s.92
  32. Boatswain & Nicolson, s. 252-253
  33. Boatswain & Nicolson, s. 262
  34. Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 511
  35. Boatswain & Nicolson, s. 264-267
  36. Boatswain & Nicolson, s. 281
  37. Ekholm, Dan: Kreikka vaati yhä sotakorvauksia ja pakkolainan takaisinmaksua Saksalta Yle.fi. 17.3.2015. Yle. Viitattu 2.5.2015.
  38. Evans, s. 705
  39. a b c d e f Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 582-583
  40. Greece timeline BBC. Viitattu 6.1.2013. (englanniksi)
  41. The Greek debt crisis story in numbers BBC News. 10.7.2015. Viitattu 17.10.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]