Kreikan sisällissota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikan sisällissota
Osa kylmää sotaa
5th Scottish Parachute Battalion Athens 1944.jpg
Päivämäärä:

30. maaliskuuta 194616. lokakuuta 1949

Paikka:

Kreikka

Lopputulos:

Kreikan kuningaskunnan voitto

Osapuolet

Flag of Greece (1822-1978).svg Kreikka

Tukijoina:
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Yhdysvallat

DSE badge.svg DSE
Tukijoina:
Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Jugoslavia
Flag of Bulgaria (1946-1948).svg Bulgaria
Flag of Albania (1946–1992).svg Albania

Komentajat

Flag of Greece (1822-1978).svg Aléxandros Papágos
Flag of Greece (1822-1978).svg Thrasývoulos Tsakalótos
Flag of Greece (1822-1978).svg Konstantínos Ventíris
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Ronald Scobie
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. James Van Fleet

DSE badge.svg Márkos Vafeiádis
DSE badge.svg Níkos Zachariádis

Vahvuudet

100 000 miestä

20 000 miestä ja naista

Tappiot

12 777 kaatunutta
37 732 haavoittunutta
4 527 kadonnutta

38 000 kaatunuttalähde?
40 000 vangittua

Kreikan sisällissota käytiin vuosina 1946–1949. Se oli ensimmäinen kommunismin mittelö konservatiivisia voimia vastaan toisen maailmansodan jälkeen. Konservatiivisen puolen voitto johti Kreikan liittymiseen Natoon ja koko Välimeren itäosan painottumiseen osaksi länttä kylmässä sodassa.

Varsinaisesti sodan pohjustaminen alkoi jo 1942–1944 saksalaisten miehityksen aikana, kun vasemmisto ja oikeisto kilpailivat vastarintaliikkeen johtoasemasta. Toisen maailmansodan päätyttyä vastarintaliikkeessä voitolle päässeet sosialistit saivat vastaansa liittoutuneiden tukeman oikeistolaismielisen pakolaishallituksen.

Sisällissotaa edeltävät tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset taistelut käytiin joulukuussa 1944. Pakolaishallituksen johtaja Geórgios Papandréou antoi määräyksen kommunistien armeijan ELAS:in hajottamisesta. Monet ELAS:in jäsenistä olivat Makedonian slaaveja, jotka olivat perustaneet vuonna 1944 SNOF:in (slavomakedonialaisten vapautusrintama), jonka Jugoslavian Josip Broz Tito oli hyväksynyt. Titon tavoitteena oli perustaa Makedonian sosialistinen tasavalta, mihin Kreikan kommunistinen puolue KKE suhtautui hyvin positiivisesti. Myöhemmin ELAS ja SNOF irtisanoutuivat tästä tavoitteesta ja suunnitelma hylättiin lopullisesti. Papandréoun onnistui rauhoittaa tilanne brittiläisten joukkojen avulla.

Kreikan ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin maaliskuussa 1946, vaalit voitti ei-kommunistinen enemmistö. Pääministeri Konstantínos Tsaldáris järjesti syyskuussa 1946 kansanäänestyksen monarkiasta. Kansanäänestyksen voittivat monarkian kannattajat 75 prosentin kannatuksella ja he olivat vaatimassa kuningas Yrjö II:n paluuta kotimaahan. Kommunistit eivät olleet tyytyväisiä näihin tuloksiin ja levottomuudet maassa kiihtyivät.

Sodan tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmistolaiset aloittivat uudelleen kapinoinnin maaliskuussa 1946. 30 entistä ELAS:in jäsentä hyökkäsi poliisiasemalle Litohoron kylässä. Kreikan Demokraattinen Armeija (Δημοκρατικός Στρατός Ελλάδας, Dimokratikós Stratós Elládas, DSE) oli perustettu. DSE:n komentajana toimi ELAS:in veteraani Márkos Vafeiádis Jugoslaviassa olevassa tukikohdassa.

Molemmat Jugoslavian ja Albanian kommunistihallitukset hyväksyivät Kreikan kommunistipuolueen KKE:n taistelijat. DSE värväsi noin 10 000 partisaania eri puolelta Kreikkaa. Kreikan armeijassa oli noin 90 000–100 000 ammattisotilasta. Iso-Britannia oli antanut Kreikalle taloudellista tukea 95 miljoonaa puntaa. Presidentti Harry S. Truman ilmoitti Yhdysvaltojen auttavan Kreikkaa kommunistien painostusta vastaan. Tätä ilmoitusta kutsuttiin myöhemmin termillä Trumanin oppi.

DSE suoritti laaja-alaisia hyökkäyksiä pohjoisen Kreikan Epeiroksessa, Thessaliassa ja Makedoniassa. Taistelut olivat kuitenkin enimmäkseen sissisotaa alueen vuoristossa. Vasemmistolaiset antartes-partisaanit saivat apua muun muassa Jugoslaviasta, Albaniasta ja Bulgariasta. Kuitenkin Kreikan kommunistipuolue KKE päätti siirtyä sissisodan taktiikasta täysimittaiseen sotaan syyskuussa 1947. KKE ilmoitti oman hallituksen perustamisesta joulukuussa 1947 ja hallituksen pääministeriksi valittiin Vafeiádis. Tämän ilmoituksen johdosta Ateenan hallitus kielsi lopullisesti KKE:n.

DSE oli voimakkaimmillaan vuoden 1948 aikana. DSE laajensi sotatoimiaan Peloponnesokselle ja Attikaan (noin 20 kilometriä Ateenasta) saakka. DSE:llä oli suurimmillaan 20 000 taistelijaa, joista 14 000 oli Makedonian slaaveja. Yhdysvaltojen suuret asetoimitukset muuttivat sodan kuitenkin voitokkaaksi konservatiivisille voimille. Konservatiivien sotavoimia johti Aléxandros Papágos ja brittien sotajoukkoja James Van Fleet, kommunistien joukkojen komentajana toimi Vafeiádis.

Sodan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto ja sen satelliitit katkaisivat suhteet presidentti Titon Jugoslaviaan, joka oli ollut Kreikan kommunistipuolueen suurin tukija vuodesta 1944 lähtien. Tämän seurauksena Kreikan kommunistipuolue ei saanut täydellistä tukea Neuvostoliitolta, mikä osaltaan vaikutti sodan lopputulokseen. Vafeiádista syytettiin titolaisuudesta tammikuussa 1949. Hänet syrjäytettiin poliittisista ja sotilaallisista tehtävistä ja hänen tilalleen valittiin Níkos Zachariádis. Papágos käynnisti päähyökkäyksen DSE:n sotavoimia vastaan, koodinimellä operaatio Soihtu elokuussa 1949. Hyökkäys johti Kansallisen armeijan voittoon ja DSE kärsi raskaita tappioita. DSE:n taistelijoista useimmat oli vangittu tai paennut rajan yli Albaniaan. Elokuun lopulla Albanian hallitus kielsi Neuvostoliiton vaatimuksesta Kreikan kommunistipuoluetta KKE:ta ja siihen kuuluvaa DSE:ta suorittamasta sotatoimia Albanian alueelta. Myös Jugoslavian presidentti Tito kielsi DSE:n sissejä suorittamasta sotatoimia Jugoslavian alueelta. Zachariádis suostui aloittamaan aselevon 16. lokakuuta 1949.

Sodan vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan seurauksena Kreikasta tuli Yhdysvaltain liittolainen ja se liittyi puolustusliitto Natoon. Tämän vuoksi Kreikan suhteet Neuvostoliiton kanssa liittoutuneisiin pohjoisiin naapurimaihin muodostuivat etäisiksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Grimberg, Carl & Bjol, Erling: Kansojen historia. Osa 22 – Rauhasta kylmään sotaan, s. 97–98. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09750-0.