Suezin kriisi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suezin kriisi
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Hyökkäys Siinailla 1.–5. marraskuuta 1956
Hyökkäys Siinailla 1.–5. marraskuuta 1956
Päivämäärä:

lokakuu 1956 – maaliskuu 1957

Paikka:

Siinai, Suezin kanava

Lopputulos:

Egyptin poliittinen voitto

Vaikutukset:
Osapuolet

Israelin lippu Israel
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Ranskan lippu Ranska

Egyptin lippu Egypti

Tukijoina:
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto

Komentajat

Israelin lippu Moshe Dayan
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Charles Keightley
Ranskan lippu Pierre Barjot

Egyptin lippu Gamal Abdel Nasser
Egyptin lippu Abdel Hakim Amer

Vahvuudet

Israelin lippu 175 000
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu 45 000
Ranskan lippu 34 000

70 000

Tappiot

Israelin lippu 172–231 sotilasta
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu 22 sotilasta
Ranskan lippu 10 sotilasta

1 650–3 000 sotilasta,
noin 1 000 siviiliä

Suezin kriisi (arabiaksi: أزمة السويس - العدوان الثلاثيʾAzmat al-Sūwais/Al-ʿIdwān al-Thalāthī; ranskaksi: Crise du canal de Suez; hepreaksi: מבצע קדש‎ tai מלחמת סיני) oli sota, joka käytiin Egyptin alueella vuonna 1956. Konfliktissa Egypti sai vastaansa Israelin, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan muodostaman liittouman. Konfliktin syynä oli strategisesti merkittävän vesitien, Suezin kanavan, ottaminen Egyptin hallintaan. Selkkaus päättyi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton pakotettua osapuolet tulitaukoon.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suezin kanava avattiin vuonna 1869. Vuonna 1875 Britannian pääministeri Benjamin Disraelin hallitus teki päätöksen ostaa Egyptin osuus kanavaa hallinnoineesta osakeyhtiöstä. Konstantinopolin konventio julisti vuonna 1888 kanavan Britannian suojeluksessa olevaksi puolueettomaksi alueeksi. Ratifioimalla sopimuksen Egypti salli kansainvälisen liikenteen vapaan kulun kanavan kautta. Britannian joukot vetäytyivät Palestiinan mandaattialueelta 1948 Israelin valtion julistauduttua itsenäiseksi. Vuonna 1952 Egyptin armeijan upseerit syöksivät vallasta kuningas Farukin, joka oli brittien läheinen liittolainen.

Kriisin puhkeamiseen vaikuttaneet syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Yhdysvaltain piti lainoittaa Assuanin pato. Kun Egypti kuitenkaan ei kannattanut Bagdadin sopimusta, Yhdysvallat vetäytyi hankkeesta, jolloin Neuvostoliitto astui tilalle. Egypti uhkasi kansallistaa Suezin kanavan. Tämä koettiin uhkana Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallisen laivaston toiminnalle ja Yhdysvalloissa öljykuljetuksille.

Egypti sulki 1949 kanavan israelilaisilta laivoilta ja saartoi Akabanlahden. Yhdysvallat perui Egyptille antamansa lainan maan presidentin Gamal Abdel Nasserin arabisosialistisen politiikan takia.[5] Vastavetona tähän Nasser halusi kansallistaa Suezin kanavan vuonna 1956. Tämä ei ollut brittien ja ranskalaisten mieleen, jotka olivat suurimmat osakkeenomistajat. Nasser puolusti kantaansa sillä, että kanavayhtiö oli rekisteröity Egyptissä. Hän voisi neuvotella korvauksista. Egyptin ulkoministeri Mahmoud Fawzi hoiti asiaa tarmokkaasti Dag Hammarskjöldin avulla. Ranska ei ollut kiinnostunut rauhanomaisesta ratkaisusta paljolti siitä syystä, että Nasser tuki Algerian itsenäisyyssodassa Ranskaa vastustanutta FLN-järjestöä.[6]

Israelin kauppasaarto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painostaakseen Israelia arabimaat järjestivät useita talouspakotteita sitä vastaan. Israelin naapurimaat sulkivat rajansa ja lopettivat kaiken liikenteen Israeliin. Henkilöitä, joilla oli passissa Israelin leima, kiellettiin saapumasta arabimaihin. Arabimaat alkoivat aktiivisesti rohkaista yksityisyrityksiä luopumaan liiketoimistaan Israelissa. Vaikka näillä toimilla oli jonkin verran vaikutusta, Israelin talouskasvu jatkui vahvana.lähde? Arabimaat myös sulkivat Akabanlahdelle vievän Tiraninsalmen liikenteen israelilaisilta, mikä vaikeutti Israelin ulkomaankauppaa.[5]

Akabablahden pohjukassa on Eilat josta Israel suunnitteli suurta tuontisatamaa itselleen.

Israelin hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia pyysi Ranskan ja Israelin mukaan operaatioonsa, jossa Suezin kanavan valvonta oli määrä ottaa pois egyptiläisiltä. Israel lähti mukaan, koska halusi purkaa Tiraninsalmen laivaliikennesulun, osin myös Egyptin puolelta Israeliin tehtyjen sissi-iskujen takia. Liittolaisten tekemän suunnitelman tarkoituksena oli naamioida Britannian ja Ranskan tekemä Suezin kanavan kaappaus Israelin ja arabien väliseen sotaan liittyväksi rauhanturvaoperaatioksi.[5]

Pääministeri David Ben-Gurion valmisteli Israelin osallistumisen sotaan täysin salassa. 3. lokakuuta Israel vetäytyi Jordanian kanssa muodostetusta aselepokomiteasta. Kun hyökkäyksen ajankohta lähestyi, Israelin tiedustelupalvelu laski liikkeelle vääriä tietoja hyökkäyksestä Jordaniaan. Israelin puolustusvoimien aloitettua liikekannallepanon 27. lokakuuta UNTSO-joukkojen esikunta oli varma, että Jordania tulisi olemaan suunnitellun hyökkäyksen kohde. Ranskalaiset valmistelivat operaatio Muskettisoturia antaen Israelille vapaat kädet hyökätä Siinaille. 29. lokakuuta israelilaiset hyökkäsivät. Britannia ja Ranska antoivat alkaneen sodan molemmille osapuolille uhkavaatimuksen pysyä vähintään kymmenen kilometrin etäisyydellä Suezin kanavasta, mistä Egypti luonnollisesti kieltäytyi.

Yhdistyneet kansakunnat kokoontui 2. marraskuuta. Britannia ja Ranska käyttivät veto-oikeuttaan turvallisuusneuvostossa. Yleiskokous hyväksyi suurella äänten enemmistöllä aselepoehdotuksen. YK:n rauhanturvajoukot ehdotettiin lähetettäväksi paikalle. Näin sai lopulta alkunsa Yhdistyneiden kansakuntien UNEF I -rauhanturvaoperaatio, johon myös vuotta aikaisemmin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi liittynyt Suomi osallistui.[7]

Englantilais-ranskalaiset joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit lähettivät alueelle lentotukialukset HMS Eaglen, HMS Albionin ja HMS Bulwarkin ja ranskalaiset FS Arromanchesin ja FS La Fayetten. Operaatio Muskettisoturi (engl. Operation Musketeer) alkoi 31. lokakuuta pommituslennoilla. Brittiläis-ranskalaiset joukot valtasivat 5. marraskuuta Port Saidin. Egyptiläiset sulkivat kanavan merenkululta ja räjäyttivät öljyjohdot. 6. marraskuuta britit ja ranskalaiset lopettivat sodankäynnin.

Hyökkäys pysähtyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat pelkäsi konfliktin laajentumista, koska Neuvostoliitto oli uhannut päivää ennen ampua ydinohjuksilla Pariisia ja Lontoota.[5] Yhdysvallat ja Neuvostoliitto toimivat yhdessä ensi kertaa vuoden 1945 jälkeen kriisissä, joka olisi voinut laajentua suuremmaksi sodaksi. Presidentti Dwight D. Eisenhower pakotti osapuolet tulitaukoon. Suezin kriisin jälkeen Ranska tai Britanniakaan eivät ole toimineet suurten operaatioiden aloittajina ilman Yhdysvaltoja. Niiden suurvalta-asema päättyi tässä mielessä Suezin kriisin aikaiseen Neuvostoliiton reaktioon ja Yhdysvaltain välitykseen.

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egypti ja Israel voittivat molemmat Suezin kriisissä. Suezin kanava jäi Egyptille. Ranskan ja Britannian suunnittelema kanavan kaappausoperaatio epäonnistui. Tiranin salmen liikenne avattiin Suezin kriisin jälkeen, mikä oli voitto Israelille.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suezin kriisi.
  1. Kunz, Diane B.. The Economic Diplomacy of the Suez Crisis, 187. ISBN 0-8078-1967-0. 
  2. Brown, Derek. "1956: Suez and the end of empire", The Guardian, 14 March 2001. 
  3. Reynolds, Paul. "Suez: End of empire", BBC News, 24 July 2006. 
  4. History's worst decisions and the people who made them, pp. 167–172
  5. a b c d e Lähi-idän historia,Sodat ja kriisit, Suezin kriisi 1956
  6. Osmo Apunen: Murrosaikojen maailmanpolitiikka, s. 265. Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2004.
  7. Osmo Apunen: Murrosaikojen maailmanpolitiikka, s. 266. Tampereen yliopisto, 2004.