Jugoslavian ja Neuvostoliiton välirikko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Josif Stalin
Josip Broz Tito

Jugoslavian ja Neuvostoliiton välirikko 1948 johtui Josip Broz Titon haluttomuudesta alistua Neuvostoliiton edessä. Toisen maailmansodan päätyttyä itäblokin maissa nousi valtaan Josif Staliniin ja Neuvostoliiton ylivaltaan myötämielisesti suhtautuneita kommunistijohtajia. Neuvostoliitto pyrki usein puuttumaan liittolaismaiden asioihin. Titon Jugoslavia taas pyrki toteuttamaan omanlaista kommunismia ja nosti voimakkaasti esille kansallisen itsemääräämisoikeuden näkökulmaa. Tämä herätti ärtymystä Neuvostoliitossa. Titon tilalle haluttiin joku taipuisampi henkilö.

Titon ja Stalinin näkemyserot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugoslavian ja Neuvostoliiton erimielisyydet näkyivät jollain tavoin jo vuonna 1944, kun Stalin ehdotti valtioliittoa Jugoslavian ja Bulgarian välillä. Tällöin Sofia olisi ollut alueen pääkaupunki, Bulgarian pääministeri Georgi Dimitrov olisi ollut alueen tulevan kommunistisen puolueen puheenjohtaja ja Tito alueen presidentti. Jugoslaviassa ajatukseen suhtauduttiin nihkeästi, koska sen nähtiin todellisuudessa siirtävän vallan Dimitroville. Sen nähtiin myös ajavan sloveenit, kroaatit ja erityisesti serbit epäedulliseen asemaan. Titon ja Stalinin tavatessa vuonna 1946 Tito vastasi Stalinille, ettei liittovaltio Jugoslavian ja Bulgarian kanssa voisi tulla kysymykseen, koska maat olivat eri lailla kehittyneitä taloudellisesti, eikä hän nähnyt kommunistien asemaa Bulgariassa tarpeeksi vahvana. Asiaa lykättiin siihen saakka kunnes toisen maailmansodan rauhansopimus saatiin allekirjoitettua.

Bulgarian allekirjoitettua rauhansopimuksen liittoutuneiden kanssa alkoivat Jugoslavia ja Bulgaria neuvotella maiden välisestä lähentymisestä. Maat pääsivät sopimukseen Slovenian Bledissa. Maat alkoivat sopia keskenään taloudellisista asioista. Jugoslavian ja Bulgarian edustajat kutsuttiin Moskovaan. Tito ei osallistunut tapaamiseen vaan Edvard Kardel-Sperans meni hänen sijastaan. Jugoslavian edustajat saivat kuulla syytöksiä liiallisesta omavaltaisuuksista harjoitetun ulkopolitiikan suhteen. Myös Titon omavaltaista päätöstä lähettää joukkoja Albaniaan (Kreikan sisällissodan leviämisen pelossa) kritisoitiin. Jugoslavian edustajille sanottiin, että Jugoslavian tulisi neuvotella aina Moskovan kanssa ulkopoliittisissa kysymyksissä. Jugoslavian edustajien oli pakko suostua tähän.

Muutokset Jugoslavian ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa huomattiin itäblokin maissa. Romaniassa Titon muotokuvia poistettiin julkisilta paikoilta. Myös Jugoslavian ja Bulgarian välit etääntyivät. Jugoslaviassa suhtauduttiin yhä nihkeämmin Jugoslavian ja Bulgarian väliseen liittovaltioon, koska Neuvostoliiton koettiin vaikuttavan liikaa taustalla.[1]

Välirikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titon avoin länsivastaisuus herätti levottomuutta Neuvostoliitossa. Stalin varoi ärsyttämästä länttä ja toisaalta Titon kritiikki lännen imperialismia vastaan tulkittiin myös kritiikiksi Neuvostoliittoa vastaan. Stalin väitti jugoslaavien pitävän Kominformia Neuvostoliiton työkaluna ja sanoi jugoslaavien myös kritisoineen Neuvostoliittoa pyrkimisestä ylivaltaan ja Jugoslavian taloudellisesta dominoimisesta. Neuvostoliitto veti sotilaalliset ja taloudelliset neuvonantajat Jugoslaviasta. Myöhemmin Neuvostoliiton keskuskomitea lähetti kolmikymmensivuisen kirjeen, jossa Neuvostoliiton kantoja myötäilleet jugoslavialaiset kommunistit nostettiin jalustalle. Neuvostoliiton kantoja myötäilleet Andrija Hebrang ja Sreten Žujović päätyivät vankilaan.[2]

Jugoslavia ei osallistunut Kominformin kesäkuun kokoukseen Neuvostoliiton taivutteluyrityksistä huolimatta. 28.6.1948 Kominformin kokouksen osallistujat laativat päätöslauselman, jossa Jugoslaviaa syytettiin muun muassa neuvostovastaisuudesta, virheellisestä maatalouspolitiikasta ja nationalismista. Syytösten saattelemina Jugoslavia erotettiin Kominformista.[3] Titolaisuuden käsite oli syntynyt ja useita neuvostopolitiikan kritisoijia syytettiin titolaisuudesta. Jugoslavialle määrättiin talouspakotteita ja maa pyrittiin myös eristämään poliittisesti. Tämä sai Jugoslavian lähentymään lännen ja kolmannen maailman maiden kanssa. Neuvostoliitto pyrki parantamaan suhteita Jugoslavian suuntaan Stalinin kuoleman jälkeen. Lähentymisyritykset eivät kuitenkaan johtaneet näyttäviin tuloksiin Titon elinaikana.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wilson, Duncan: ”The break with Stalin”, Tito's Yugoslavia, s. 50-57. Cambridge University Press, 1980. ISBN 978-0521226554.
  2. Crampton, R.J: ”External affairs from the end of the war to the breach with Stalin 1944-8”, The Balkans Since the Second World War, s. 26-37. Routledge, 2002. ISBN 978-0582248830.
  3. Banac, Ivo: ”Leap Year”, With Stalin Against Tito: Cominformist Splits in Yugoslav Communism, s. 125. Cornell University Press, 1988. ISBN 978-0801421860.
  4. Brezhnev pays respects to Tito -- and stirs new diplomatic speculation The Christian Science Monitor. 7.5.1980. Viitattu 1.2.2016.