Brežnevin oppi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Leonid Brežnev.

Brežnevin oppi on Neuvostoliiton johtajan Leonid Brežnevin mukaan nimetty sotilaallinen ja poliittinen doktriini, jonka mukaan toisten sosialististen maiden tulee puuttua asiaan, jos jokin niistä on luopumassa sosialismista. Doktriinin perusteella Neuvostoliitto sitoi 1960-luvun lopussa Varsovan liiton maat entistä tiukemmin komentoonsa, koska se oikeutti sotilaallisen voimankäytön toisia sosialistisia valtioita kohtaan. Samalla se jähmetti kylmän sodan asetelman Euroopassa vielä kahdeksi vuosikymmeneksi paikalleen.

Historiallinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brežnevin oppi synnytti Tšekkoslovakian miehityksen vuonna 1968, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Tšekkoslovakian Prahan kevään nimellä tunnettuja uudistuksia. Tšekkoslovakialaiset olisivat halunneet rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia, johon olisi liittynyt tilinteko stalinismiin ja sensuurin lieventäminen. Uudistusten edetessä vapautuvassa ilmapiirissä alkoi tapahtumien vyöry, joka meni pidemmälle kuin uudistajat aluksi tarkoittivatkaan. Tšekkoslovakia oli siirtymässä kohti demokratiaa ja järjestämässä osittain vapaat ja rehelliset vaalit. Neuvostoliitto epäili kuitenkin menettävänsä otteensa satelliittivaltiostaan, ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue päätti turvautua voimakeinoihin. Neuvostoliiton johdolla neuvostopanssarit ja Varsovan liiton joukot tunkeutuivat Prahaan ja ”ohjasivat” maan uudelleen oikeaoppiselle sosialistiselle tielle, johon kuului kommunistisen puolueen kiistämätön yksinvalta tiukassa Neuvostoliiton kontrollissa, tiukka sensuuri ja sosialistinen komentotalous.[1] Neuvostoliiton perusteltua miehitystä lännessä alettiin puhua Brežnevin opista, joka estäisi Itä-Euroopan kansoja saavuttamasta vapautta.

Itä-Euroopan vapautumispyrkimyksiä Neuvostoliitto oli hillinnyt asevoimin jo useita kertoja aiemminkin, esimerkiksi Unkarin kansannousun aikaan vuonna 1956, mutta 1960-luvun lopun ilmapiirissä Tšekkoslovakian kriisi aiheutti valtavan kansainvälisen paheksunnan. Neuvostoliiton uskottiin jo vapautuvan tiukasta stalinismista, mutta Brežnevin oppi osoitti puna-armeijaan nojaavan linjan, ”haukkojen”, olevan vahvoilla Kremlissä. Lännessä konvergenssiteoriaan, sosialismin ja kapitalismin vääjäämättömään lähentymiseen uskovat yhteiskuntatieteilijät saivat kovan iskun. Olihan juuri Tšekkoslovakia ollut esimerkki tästä ilmiöstä Itä-Euroopassa, euro­kommunistiset puolueet lännessä. Neuvostoliitossa Brežnevin oppi olikin vain osa ohjelmaa, joka pyrki säilyttämään vanhakantaisen neuvostokommunismin ja estämään uudistukset ja kritiikin liikkeen sisällä. Neuvostojohdon muita toimia 1960-luvun lopulla oli muun muassa Josif Stalinin rehabiliointi ja toisinajattelevien kirjailijoiden oikeudenkäynnit ja vankileirituomiot, jotka 1966 lopettivat kulttuurin vapautumisen[2]. Juri Andropovin johtama turvallisuuspalvelu KGB sai jälleen valtaa, jota se oli menettänyt Stalinin kuoleman jälkeen.

Julki tuotuna doktriinina Brežnevin oppi ei toiminut ainoastaan ulkoisena pelotteena uudistuksia kaipaavissa Neuvostoliiton satelliittimaissa: Varsovan liiton maat allekirjoittivat Tšekkoslovakian kriisin jälkeen lukuisia sopimuksia Neuvostoliiton kanssa, joissa Brežnevin oppi legitimoitiin myös jatkossa. Tämä sopi myös Itä-Euroopan maiden kommunistijohtajille, jotka halusivat pysyä vallassa, mutta eivät voineet luottaa oman kansansa tukeen. Niinpä kun Puolassa vuonna 1980 perustettu laajaa kansansuosiota nauttinut Solidaarisuus-ammattiyhdistysliike alkoi vaatia kommunistisen diktatuurin lopettamista ja rauhanomaista siirtymistä demokratiaan, asiat kehittyivät samankaltaiseen suuntaan kuin Tšekkoslovakiassa. Tällä kertaa asian hoitivat puolalaiset itse, Prahan miehitykseen osallistuneen kenraalin johdolla. Aiemmin maan puolustusministerinä toiminut kenraali Wojciech Jaruzelski nostettiin pääministeriksi. Hän julisti 13. joulukuuta 1981 sotatilan ja murskasi Solidaarisuuden ja muun opposition ”pelastaakseen maan kuilun partaalta” väittäen sotatilan julistamisen estäneen Neuvostoliiton miehityksen: mikäli puolalaiset kommunistit eivät olisi itse kyenneet estämään vastavallankumousta, Neuvostoliitto olisi toiminut Brežnevin opin mukaisesti.

Vuonna 1979 Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin laskuvarjojoukoin ja toteutti nopeasti palatsivallankumouksen, jossa maata hallinnut Hafizullah Amin syrjäytettiin. Amin ei ollut painottanut edeltäjänsä tapaan läheisiä neuvostosuhteita. Neuvostoliiton mukaan nytkin oli kyse sosialismin turvaamisesta. Brežnevin opin tulkinta oli näin ylittänyt jo Varsovan liiton maiden rajat. Tapahtumat laajenivat pian Afganistanin sodaksi, joka kesti aina vuoteen 1989 asti. Tällöin Neuvostoliitto vetäytyi pahasti raunioituneesta maasta.

Brežnevin oppi pysyi yhtenä Neuvostoliiton ulko- ja sotilaspolitiikan kulmakivistä aina vuoteen 1989 asti, kunnes Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Ševardnadze sanoutui siitä irti 23. lokakuuta pitämässään puheessa. Linjamuutoksen vahvisti ulkoministeriön lehdistöedustaja Gennadi Gerasimov kaksi päivää myöhemmin Yhdysvaltain televisiossa, jossa hän sanoi Sinatran opin korvanneen Brežnevin opin: ”Sovellamme nykyään Frank Sinatran oppia hänen laulunsa, I Did It My Way mukaan. Jokainen maa päättää itse minkä tien valitsee.”[3][4][5]

Mihail Gorbatšovin johtama Neuvostoliitto ei puuttunut vallanvaihdoksiin esimerkiksi Saksan demokraattisessa tasavallassa, Unkarissa tai Romaniassa. Neuvostoliitto yritti aluksi estää omien jäsenvaltioidensa Liettuan ja Latvian eroamisen emämaasta aseellisesti sisäministeriön joukoin, mutta antoi myöhemmin periksi itsenäisyysmielisille. Uusi vapaamielisyyden linja huipentui Neuvostoliiton lakkauttamiseen 1991.

Brežnevin ulkopolitiikka ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomettuminen

Vaikka Brežnevin oppi koski vain sosialistisia maita eikä suoraan Suomea, oli doktriini vain osa suurempaa kokonaisuutta eli Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa sen lähialueilla. Ulkopolitiikka ja strategia muuttui myös Suomen suunnalla. Neuvostoliitto tiukensi otettaan kaiken kaikkiaan niillä alueilla, joiden se katsoi kuuluvan sen vaikutuspiiriin. Sillä, että kansainväliset suhteet ylipäätään lientyivät hetkeksi 1970-luvun alussa, ei ollut merkitystä. Itse asiassa liennytystäkin tarkasteltiin Moskovassa lähinnä näkökulmasta, merkitsikö liennytys vastapuolen heikkoutta, mahdollisuuksia edetä[6].

Jo heti Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen ilmapiirin kiristyminen Suomen suhteen oli silmiinpistävää. Neuvostoliiton lehdissä käynnistyi jo syksyllä 1968 Suomea arvosteleva kampanja. Suomen lehtien kirjoittelusta valitettiin jatkuvasti diplomaattiteitse ja kaikin puolin Suomen asioihin puututtiin entistä voimakkaammin. Neuvostoliiton kommunistisella puolueella oli myös järeä Suomi-ohjelma, jolla oli tarkoitus sovjetisoida Suomen lehdistö.[7] Painostus tehosi: Suomen lehtien itsesensuuri Neuvostoliittoa koskevassa uutisoinnissa kasvoi merkittävästi 1960-luvun lopulta alkaen, mutta varsinaisesta sovjetisoinnista ei voi puhua.

Neuvostoliitto ei myöskään enää tunnustanut Suomea puolueettomaksi maaksi, vaan asia oli uudelleenarvioinnin kohteena.[8] Brežnevin aikana kommunistinen suurvalta ei tarvinnut näyteikkunaa länteen. Päinvastoin, Suomen asema saattoi näyttää vaarallisen houkutelevalta Itä-Euroopan satelliiteissa. Jukka Seppisen mukaan Neuvostoliiton tavoitteena oli nyt siirtää Suomi sosialistiseen leiriin[9]. Niinpä usein syksyn 1968 jälkeistä aikaa kutsutaan Suomen toisiksi vaaran vuosiksi. Keinoksi valittiin painostus ja vaikuttaminen sisältäpäin. Panssareiden ajamista suoraan Helsinkiin ei harkittu, sillä siitä maksettava hinta olisi ollut liian suuri. Neuvostoliitossa arvioitu suotuisa kehitys muun muassa Italiassa, Ranskassa ja Länsi-Saksassa olisi vaarantunut. Ruotsikin olisi saattanut siirtyä lännen leiriin[10].

Suomen valtiojohto sai tuntea monin tavoin Neuvostoliiton paineen seuraavina vuosina. Eräs huolta aiheuttanut seikka oli Neuvostoliiton toistuvat yritykset hivuttaa asevoimiaan Suomeen tai päästä kontrolloimaan Suomen armeijaa. Tämä kehitys kuitenkin onnistuttiin torjumaan varsinkin Suomen armeijan ylipäällikön Lauri Sutelan henkilökohtaisen panoksen ansiosta. Sutela ei ollut taivutettavissa kovassakaan paineessa, kun Neuvostoliiton taholta ehdotettiin yhteisiä sotaharjoituksia.[11]

Brežnevin ajan Neuvostoliito ei vältellyt karkeitakaan keinoja diplomatiassaan silloin, kun suomalaisten toiminta ei miellyttänyt. SKDL:n julkaistua Tšekkoslovakian miehitystä arvostelevan kannanoton puolueen puheenjohtaja Ele Alenius sai toistuvia kutsuja saapua Neuvostoliittoon. Kun ministeri Alenius lopulta suostui vierailemaan Tallinnan laulu­juhlilla, koko vierailun ohjelma oli ministerin simputusta. Itse laulujuhlillakaan ei tahtonut löytyä tuolia istuttavaksi [12]. Vastaavasti kenraali Sutelan Neuvostoliiton vierailu 1978 sai erikoisia piirteitä hänen kieltäydyttyä jälleen kerran keskustelemasta yhteisistä sotaharjoituksista, vaikka Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinov oli tehnyt asiasta julkisen. Sutela eristettiin Moskovassa, ja hänet kuljetettiin kylmään majoitukseen, jossa ei ollut sähköä eikä vettä. Yöksi hänelle oli rautasänky, jossa peite ja lakanat olivat kosteat. [13]

Brežnevin puhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brežnevin oppi julkaistiin ensimmäisen kerran Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen virallisessa äänenkannattajassa Pravdassa 26. syyskuuta 1968. S. Kovalevin artikkeli oli otsikoitu Suvereniteetti ja kansainväliset velvoitteet sosialistisissa maissa. Leonid Brežnev toisti doktriinin puhuessaan Puolan yhdistyneen työväen­puolueen viidennessä kongressissa 13. marraskuuta 1968.

Puheessaan neuvostojohtaja totesi: ”Kun voimat, jotka ovat vihamielisiä sosialismille yrittävät kääntää kehityksen suunnan sosialistisessa maassa kohti kapitalismia, se ei ole vain kyseisen maan ongelma, vaan yhteinen ongelma ja huoli kaikille sosialistisille maille”. Käytännössä tämä tarkoitti selkeää rajoitusta Varsovan liiton maiden (joita hän tarkoitti) suvereniteetille. Samalla hän syytti Tšekkoslovakian ”antisosialistisia elementtejä” ”salatusta vaatimuksesta niin kutsuttuun neutraliteettiin ja sosialististen maiden yhteisöstä vetäytymiseen”.

Kapitalismin ja sosialismin hän näki aidossa kylmän sodan hengessä (päinvastoin kuin konvergenssiteorian kannattajat, kuten Andrei Saharov ja eurokommunistit) ”fundamentaalisesti vastakkaisina” ja siteerasi Leniniä: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Hän myös totesi, että ”sosialistisessa yhteisössä Neuvostoliitto on sen keskeinen voima”, ja muistutti Neuvostoliiton armeijan mahdista.[14]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Skilling , Gordon H. , Chechoslovakia´s interrrupted revolution. Princeton University Press, Princeton, New Jersey 1976, s. 813-829.
  2. Jakobson Max, Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II. Otava, Keuruu 2001, s. 385.
  3. BBC World Service: 1989 Europe's Revolution. Lontoo, 9.11.2009.
  4. Los Angeles Times: "Sinatra Doctrine" at Work in Warsaw Pact, Soviet Says. Los Angeles, 25.10.1989.
  5. ABC News: Good Morning America -TV-ohjelma. New York, 25.10.1989.
  6. Rentola Kimmo, Vallankumouksen aave. Otava, Keuruu 2005, s. 251-252.
  7. Salminen Esko, Vaikeneva valtiomahti? Neuvostoliitto/Venäjä Suomen lehdistössä 1968-1991. Edita, Helsinki 1996, s. 40-45.
  8. Jakobson Max, Suomalainen puolueettomuuspolitiikka. Teoksessa Herlin Ilkka (toim.), YYA-Suomi. Historian Ystäväin liitto ja WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva 1993, s. 164.
  9. Seppinen Jukka, Ahti Karjalainen. Poliittinen elämäkerta. Otava, Helsinki 1977, s. 344.
  10. Rentola, s. 251-271.
  11. Lukkari Matti, Lauri Sutela puolustusvoimien komentaja. Otava, Keuruu 2003, s. 143-156, 173-189.
  12. Alenius Ele, Salatut tiet. Painatuskeskus, Helsinki 1995, s. 224-227.
  13. Rautkallio Hannu, Moskovan päiväkirjat, Tammi, s. 352-359.
  14. Wikisourcepar2|Brezhnev Doctrine| Englanninkielinen käännös puheesta.