Ele Alenius

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ele Alenius
Kansanedustaja[1]
5.4.1966–30.4.1977
Toinen valtiovarainministeri[2]
27.5.1966–14.5.1970
Tiedot
Syntynyt 5. kesäkuuta 1925 (ikä 90)
Tampere
Puolue SKDL

Ele Allan Alenius (s. 5. kesäkuuta 1925 Tampere)[1] on suomalainen poliitikko ja tietokirjailija. Hän oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton kansanedustaja vuosina 1966–1977 ja johti puoluetta 1967–1979. Alenius toimi toisena valtiovarainministerinä Paasion ja Koiviston hallituksissa vuosina 1966–1970. Hän oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1977–1992.[1]

Alenius on koulutukseltaan valtiotieteen tohtori.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleniuksen isä August Alenius oli alkujaan muurari, myöhemmin filosofian maisteri. Vuonna 1918 August Aleniusta syytettiin valtiopetoksesta, ja 1930-luvulla hän joutui vasemmistolaisuutensa vuoksi mustalle listalle.[3]

Ele Alenius osallistui jatkosotaan,[3] ja ennen sodan päättymistä hänet komennettiin Reserviupseerikoulun 59. kurssille Niinisalossa. Hänet ylennettiin luutnantiksi vuonna 1967.[1]

Alenius valmistui ylioppilaaksi vuonna 1945 ja aloitti sen jälkeen opinnot Helsingin yliopistossa pääaineenaan kansantaloustiede. Hän valmistui valtiotieteiden lisensiaatiksi vuonna 1956 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1958. Yliopistoura katkesi Aleniuksen poliittiseen aktiivisuuteen, eikä häntä hyväksytty myöskään työväenliikkeen hallitsemaan pankkiin tai osuusliikkeeseen. Hän on kertonut saaneensa tiedon, että taustalla olisi ollut vaikuttamassa Veikko Puskalan johtama SDP:n tiedusteluorganisaatio.[3]

Alenius työskenteli sukuyhtiön, taideliike Artegrafican toimitusjohtajana 1958–1977.[1]

Poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1965 Alenius valittiin SKDL:n pääsihteeriksi. Saman vuonna hän nousi myös (SKDL:ään yhteisöjäsenenä kuuluneen) Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.[4] Tampereella syntynyt Alenius valittiin eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa Helsingin kaupungin vaalipiiristä. Hänet nimitetiin muodostetussa Paasion hallituksessa toiseksi valtiovarainministeriksi.[1]

Vuonna 1967 Alenius valittiin SKDL:n puheenjohtajaksi. Keväällä 1968 hänelle oli varattu Tullihallituksen pääjohtajan virka Nikolai Saarnion jäädessä eläkkeelle, mutta Alenius kieltäytyi virasta, koska katsoi, että häntä tarvittiin enemmän SKDL:n sisäisessä kamppailussa.[5] Alenius jatkoi ministerinä vuoteen 1970. Hän jäi vuonna 1977 pois eduskunnasta siirtyessään Suomen Pankin johtokuntaan ja kaksi vuotta myöhemmin hän jätti puoluejohtajan tehtävät. Alenius jäi eläkkeelle vuonna 1992.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa SKDL:n enemmistö asettui Aleniuksen ja Kalevi Kivistön kehotuksesta vaalien ratkaisevalla kierroksella SDP:n Mauno Koiviston taakse.

Poliittinen kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alenius oli sosialisti, ei kommunisti, vaikka Suomen kommunistisella puolueella (SKP) olikin SKDL:ssa hallitseva asema. Alenius pyrki vähentämään SKP:n roolia ja johti 1970-luvulla SKDL:n sosialistien järjestöä.

Esimerkiksi Aleniuksen teos Sosialistiseen Suomeen (Kirjayhtymä, 1969) edusti sosialismia, joka teki pesäeron tiukkaan marxilaiseen oikeaoppisuuteen. Alenius vaati rauhanomaista ja parlamentaarista siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntaan. Hän korosti raskaan teollisuuden merkitystä tulevaisuuden talouselämässä ja vaati tämän asteittaista kansallistamista sekä valtioyhtiöjohtoista teollistamispolitiikkaa. Alenius uskoi pienten ja keskisuurten yritysten voivan jatkaa toimintaansa yksityisomisteisina myös sosialistisessa järjestelmässä. Hän korosti, että sosialismiin tulee siirtyä vain Suomen kansan niin todella tahtoessa. Alenius esitti jopa, että sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä voitaisiin kansan niin tahtoessa luopua. Haastattelussa vuonna 2004 hän kertoi taistelleensa koko Suomen itsenäisyyden puolesta korostaen varsinkin asian henkistä puolta.[6]

Aleniuksen johdolla SKDL tuomitsi Neuvostoliiton suorittaman Tšekkoslovakian miehityksen 1968, minkä johdosta Alenius joutui Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovaljovin puhutteluun. Kovaljov ilmoitti, että "ryhdymme toimenpiteisiin teitä vastaan", ja Alenius on kertonut kokeneensa tilanteen "vähintäänkin vakavana". Miehityksen arvostelua ei kuitenkaan peruttu. Aleniuksen kirja Suomalainen ratkaisu tuomittiin rajusti Moskovan radiossa, mutta kotimaassa hän sai hyvin voimakkaan tuen ja muun muassa tasavallan presidentti Urho Kekkoselta onnittelusähkeen samoihin aikoihin osuneiden 50-vuotispäivänsä johdosta. Syntymäpäiväjuhlasta muodostui näyttävä tuenosoitus.[3]

Alenius joutui monesti neuvostoliittolaisten ja SKP:n opposition (taistolaisten) arvostelun kohteeksi. Häntä pidettiin yhtenä ”pahimmista” neuvostovastaisista ja reformistisista henkilöistä kansandemokraattisen liikkeen johtopaikoilla. Vuonna 1990 Alenius ei suostunut liittymään vasemmistoliittoon, koska puolueeseen otettiin myös entiset oppositiolaiset eikä ole katunut päätöstään.[6]

Uusissa kirjoissaan Alenius on kehitellyt ”planetarismiksi” kutsumaansa ajattelua.[7] Tulevaisuudentutkimuksen seura on myöntänyt Aleniukselle Tulevaisuuspalkinnon.[8]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kansainväliset pääomansiirrot työllisyyspolitiikan välineinä (1958, väitöskirja)
  • Sosialistiseen Suomeen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  • Suomalainen ratkaisu. Helsinki: Kirjayhtymä, 1974. ISBN 951-26-0986-X.
  • Sosialismin ideologia ja aikakauden muutos. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2723-X.
  • Salatut tiet: Muistelmat. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1567-1.
  • Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta. Helsinki: Edita, 2000. ISBN 951-37-3098-0.
  • Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 978-951-37-4269-0.
  • Maailmankehityksen suuri käänne. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen Rauhanpuolustajat, 2011. ISBN 978-952-01-0608-9.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Ele Alenius Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 7.6.2015.
  2. Ele Alenius Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  3. a b c d Leppänen, Veli-Pekka: Sosialistina omaa sorttiaan. Helsingin Sanomat 3.6.2010, s. C 6.
  4. Haikara, Kalevi: Isänmaan vasen laita. SKDL 30 vuotta piikkinä isänmaan lihassa, s. 319–321. Otava, 1975.
  5. Leppänen, Veli-Pekka: Alenius, Ele (1925 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 14.8.2015.
  6. a b Kai Hirvasnoro: Ele Aleniuksen haastattelu. Vasemmiston yhteistyö ratkaisee suuren linjan. Kansan Uutiset, Viikkolehti 29.10.2004. Artikkeli verkossa.
  7. Ele Alenius planetarismista puoluevaltuuston kokouksessa Vasemmisto.fi. 2.4.2005. Viitattu 14.8.2015.
  8. Lyhyesti. Helsingin Sanomat 30.11.2011, s. C 4.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bruun, Staffan: Ele Alenius fruktade för sitt liv. Hufvudstadsbladet, 2.6.2015, s. 6–7.
  • Leppänen, Veli-Pekka: Perusteltua optimismia. Helsingin Sanomat, 4.6.2015, s. B 13. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Kusti Kulo
SKDL:n puheenjohtaja
1967–1979
Seuraaja:
Kalevi Kivistö