Kuuban ohjuskriisi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuuban ohjuskriisi
Osa kylmää sotaa
Kuubaan sijoitettujen ohjusten kantomatka
Kuubaan sijoitettujen ohjusten kantomatka
Päivämäärä:

14.28. lokakuuta 1962
(Kuuban merisaarto loppui 20. marraskuuta)

Paikka:

Kuuba, Karibianmeri

Lopputulos:
  • Neuvostoliiton ohjukset Kuubassa sekä Yhdysvaltain ohjukset Turkissa ja Italiassa vedettiin takaisin
  • Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisessä sopimuksessa Yhdysvallat sitoitui olla miehittämättä Kuubaa ilman suoraa provokaatiota
  • Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välille perustettiin kuuma linja
Vaikutukset:
Osapuolet

Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Italia
Turkin lippu Turkki
Flag of NATO.svg Nato

Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Kuuba
Warsaw Pact Logo.svg Varsovan liitto

Komentajat

Yhdysvaltain lippu John F. Kennedy
Yhdysvaltain lippu Robert McNamara
Yhdysvaltain lippu Maxwell D. Taylor
Yhdysvaltain lippu George Whelan Anderson, Jr.
Yhdysvaltain lippu Robert F. Kennedy
Italian lippu Amintore Fanfani
Turkin lippu Cemal Gürsel

Neuvostoliiton lippu Nikita Hruštšov
Neuvostoliiton lippu Anastas Mikojan
Neuvostoliiton lippu Rodion Malinovski
Neuvostoliiton lippu Issa Pliyev
Neuvostoliiton lippu Giorgi Abashvili
Kuuban lippu Fidel Castro
Kuuban lippu Raul Castro
Kuuban lippu Che Guevara

Tappiot

1 U-2-vakoilukone ammuttiin alas ja sen lentäjä menehtyi

Kuuban kriisi alkoi 15. lokakuuta 1962 maailman kahden supervallan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton, välillä. Kriisi oli lähellä aloittaa avoimen sodan, joka olisi saattanut laajeta ydinsodaksi ja kolmanneksi maailmansodaksi.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen Kuuba solmi läheiset suhteet Neuvostoliittoon. Yhdysvaltojen aseistama ja kouluttama Fidel Castroa vastustavien kuubalaisten kapinallisten joukko yritti vuonna 1961 maihinnousua Sikojenlahdella, mutta epäonnistui, jonka jälkeen Castro julisti vallankumouksen olleen luonteeltaan sosialistinen ja liittoutui Neuvostoliiton kanssa. Yhdysvallat oli jo aiemmin sijoittanut keskimatkan ydinohjuksia Turkkiin ja Italiaan. Neuvostoliiton arsenaali oli heikompi, eikä se uskonut pystyvänsä saavuttamaan Yhdysvaltojen etumatkaa mannertenvälisissä ohjuksissa ennen 1970-lukua.lähde?

Yhdysvaltain ilmavoimien ottama valokuva yhdestä epäillystä laukaisupaikasta. Sagua la Grande, Kuuba, 17. lokakuuta 1962.

Kriisin kärjistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne kärjistyi yhdysvaltalaisen Lockheed U-2 -vakoilukoneen kuvattua Kuubaan rakenteilla olevan neuvostoliittolaisen SS-4 Sandal keskimatkan ballististen ohjusten tukikohdan lähellä San Cristóbalia Kuubassa.[1] Ohjuksien 2 000 kilometrin kantomatka uhkasi suoraan Washingtonia ja noin puolta Yhdysvaltain strategisten ohjusten tukikohdista. 20 minuutin lentoaika olisi lyhentänyt ohjuspuolustuksen ja vastaiskun mahdollisuuden varoitusaikaa huomattavasti.

19. päivään mennessä tiedustelulennot havaitsivat neljä valmista tukikohtaa. Suunniteltu vahvuus oli 40 ohjusta. 22. päivä Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ilmoitti televisiopuheessaan, että hyökkäys Kuubasta kostettaisiin Neuvostoliitolle, ja asetti saarron, joka esti enempien ohjusten laivaamisen Kuubaan.[1] Maihinnousua suunniteltiin, mutta Kuubassa oli taktisten ydinaseiden lisäksi 40 000 aseistettua neuvostoliittolaista sotilasta. 23. päivä Yhdysvallat nosti strategisten ilmavoimiensa valmiustilan DEFCON 2 -tasolle.

Lokakuun 27. päivää 1962 on sanottu ”ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi”.[2] Silloin U-2-kone ammuttiin alas Kuuban yllä, ja Neuvostoliiton kuljetusalukset lähestyivät Yhdysvaltain määrittämää saartorajaa. Nikita Hruštšov tarjoutui poistamaan ohjukset Kuubasta, jos Yhdysvallat ei yrittäisi maihinnousua tai tukisi sellaista ja vetäisi vastineeksi ohjuksensa Turkista.[1] Kennedy myöntyi julkisesti ensimmäisiin vaatimuksiin ja lähetti veljensä Robert Kennedyn Neuvostoliiton suurlähetystöön sopimaan osan ohjuksista vetämisestä pois. Tilanne raukesi seuraavana päivänä, kun neuvotteluyhteys saavutettiin. Hruštšov käännytti kuljetukset takaisin ja ilmoitti vetävänsä neuvostoliittolaiset ohjukset pois Kuubasta.

Kriisin jälkeen supervallat avasivat niin sanotun kuuman linjan, suoran yhteyden suurvaltajohtajien välille, estääkseen ydinsodan syttymisen.

Ilmavalokuva San Cristóbalin laukaisupaikasta 2 kriisin päätyttyä, 1. marraskuuta 1962.

Kuuba suurvaltapolitiikassa 2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuba on ollut supervaltojen sopimuksella ydinaseeton, vaikka siellä sijaitsee Yhdysvaltain Guantanamo Bayn laivastotukikohta ja terrorisminvastaisen sodan pahamaineinen vankileiri. Kesällä 2008 Kuuban kriisin aikaiset argumentit nousivat kuitenkin tiedotusvälineissä uudestaan esiin. Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja kenraali Norton Schwartz varoitti Venäjää sijoittamasta pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan. Hänen mukaansa ydinaseita kuljettavien koneiden tuominen Kuubaan ylittäisi Yhdysvaltain ”turvallisuusrajan”. Tämä oli vastauksena Venäjän asevoimien suunnitelmiin sijoittaa pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan, jos Yhdysvallat sijoittaa ohjuksiaan Tšekkiin ja Puolaan.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Osmo Apunen: Murrosaikojen maailmanpolitiikka, s. 286. Tampereen yliopisto, 2004.
  2. Jukka Rislakki: Paha sektori, Atomipommi, kylmä sota ja Suomi, s. 396. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36478-9.
  3. http://www.keskipohjanmaa.net/gen/510446.asp Amerikkalaiskenraali ärähti Venäjälle asehuhuista
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuuban ohjuskriisi.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Robert F. Kennedy: 13 päivää kuilun partaalla: Kuuban kriisin päiväkirja. Esipuheen kirjoittanut Harold Macmillan. Suomentanut Väinö J. Tervaskari. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1969.