Suomen Kansan Demokraattinen Liitto

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto
Demokratiska Förbundet för Finlands Folk
Perustettu	1944
Lakkautettu	1990 (poliittinen toiminta)
Ideologia	sosialismi
Äänenkannattaja	Vapaa Sana (1944–1956) Kansan Uutiset (1957–1990)
Naisjärjestö	SNDL
Nuorisojärjestö	SDNL
Varhaisnuorisojärjestö	SDPL
Opiskelijajärjestö	ASS / SOL
Sivistysjärjestö	KSL
Raittiusjärjestö	KRL / KDRL
Eläkeläisjärjestö	Eläkeläiset
Infobox OKNimi-testi OK

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (lyh. SKDL; jäsen kansandemokraatti, lyh kd.) oli suomalainen vasemmistolainen yhteistyöpuolue, joka osallistui useisiin hallituksiin ja oli kahdesti (1946–1948 ja 1958–1962) eduskunnan suurin puolue sekä kerran (1958) eduskuntavaaleissa korkeimman kannatuksen saanut puolue. SKDL lopetti poliittisen toimintansa keväällä 1990, kun sen seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto.

SKDL perustettiin jatkosodan jälkeen 1944 kommunistien, sosialistien ja muiden ”demokraattisten voimien” liitoksi. Sosialismi lisättiin puolueohjelmaan vasta vuonna 1967. Käytännössä liitossa toimiminen edellytti Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johtavan aseman tunnustamista, sillä SKP:llä oli SKDL:ssä aina hallitseva asema. Perustamisessa näkyvästi mukana olleet, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) vasemmalta laidalta eronneet, sosialistit jäivät SKDL:ssä vähemmistöksi, vaikka esimerkiksi liiton puheenjohtajat olivat sosialisteja.

SKDL:ään kuului sekä henkilö- että yhteisöjäseniä. Yhteisöjäseniä olivat SKP:n lisäksi Akateeminen Sosialistiseura/Sosialistinen opiskelijaliitto (1944–1965/1965–1990), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (1944–1990), Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (1946–1955), Suomen Toverikuntien Liitto (1946–1952) ja Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (1967–1990).

SKDL osallistui hallituksiin Paasikivi II, Paasikivi III, Pekkala, Paasio I, Koivisto I, Karjalainen II, Miettunen II, Sorsa II, Koivisto II ja Sorsa III, eli oli hallituspuolueena vuosina 1944–1948, 1966–1970, 1970–1971, 1975–1976 ja 1977–1982.

Ideologia

Pääartikkeli: Sosialismi

SKDL perustettiin sosialististen ja kommunististen ryhmien yhteistyöjärjestöksi. SKDL:n tavoitteena oli sosialistinen yhteiskunta, "jossa ihmiset vapautetaan riistosta, sorrosta ja nöyryytyksestä". Sosialismiin siirtymisen tuli tapahtua rauhanomaisesti ja kansan enemmistön tuella. SKDL:n yhteiskunnallisessa muutoskäsityksessä keskeistä olivat talouselämän demokratisoiminen ja yhteiskunnallisen valvonnan lisääminen talouspolitiikassa. SKDL:n ohjelmaa on arvioitu sosialistiseksi.

SKDL:n suhde sosialismiin oli ongelmallinen. Sosialistit olisivat halunneet maininnan sosialismista puolueen ohjelmiin, mutta SKP karsasti ”kilpailevaa” versiota sosialismista, jonka oikeaoppista tulkintaa se yksin koki edustavansa. Toiseksi kommunistit elättelivät toivoa muidenkin kuin sosialismin kannattajien mukaantulosta. Ennen vuoden 1967 liittokokousta sanaa sosialismi ei mainittu SKDL:n ohjelmissa. Tällöin se otettiin ohjelmaan puheenjohtajaksi valitun Ele Aleniuksen johdolla. SKDL:n johdossa Alenius ajoi sosialismia, joka erosi luonteeltaan ja menettelytavoiltaan kommunistien mallista. Aleniuslaiset ja enemmistökommunistit tulivat kuitenkin käytännössä hyvin toimeen keskenään, vaikka myönsivät erilaiset aatteelliset lähtökohtansa. Molempien sosialismi korosti suomalaisen sosialismin omia kehityslinjoja suhteessa itäeurooppalaiseen reaalisosialismiin.

Vuoden 1980 periaateohjelman mukaan SKDL oli ”kaikille maamme edistyksellisille kansalaisille avoin yhteistoiminnan liitto”, joka yhdisti ”sosialistisen aatemaailman pohjalta ihmisiä toimintaan ihmisten tasa-arvon ja oikeudenmukaisemman maailman hyväksi.” SKDL ei edellyttänyt jäseniltään ”maailmankatsomuksellista tai filosofista sitoutumista, vaan ainoastaan tahtoa työskennellä liiton yhteiskunnallisten tavoitteiden puolesta.”

Vuonna 1990 perustetun Vasemmistoliiton ohjelmaan ei otettu mainintaa sosialismista, vaikka se oli esillä vielä luonnosvaiheessa, ja sosialismia ohjelmaan kannattivat niin kommunistit kuin SKDL:n Sosialistitkin.

SKDL:n ideologia perustui vahvasti talouskasvuun ja materiaaliseen hyvinvointiin, mikä oli ristiriidassa vihreiden kasvukriittisten arvojen ja vaihtoehtoliikkeiden kanssa 1980-luvun alussa.

SKP:n taistolainen vähemmistö vastusti SKDL:n puolueenomaisia piirteitä ja ideologista sidonnaisuutta. Vähemmistö halusi SKDL:lle lähinnä työfoorumin luonteen ja sosialismin varattavaksi yksinomaan SKP:lle.

Historia

Perustaminen

Suomen kansan demokraattinen liitto perustettiin 29. lokakuuta 1944, kun Neuvostoliitto määräsi Suomen ottamaan pois käytöstä kommunismin vastaiset lait jatkosodan päätyttyä. Liittoa valmisteleva alustava neuvottelu pidettiin Helsingin työväentalolla 5. lokakuuta 1944. Projektia valittiin johtamaan K. H. Wiik, joka myös laati järjestölle ohjelmaluonnoksen. Perustava kokous valitsi liiton hallitukseksi suuren toimikunnan, johon kuului varsin tasapuolisesti kommunisteja ja aiempia sosialidemokraatteja. Liiton nopeasti valmistuneissa säännöissä SKDL:n tarkoitukseksi määriteltiin kansanvaltaisuuden, demokratian, vapauden ja rauhan turvaaminen. Vapaassa Sanassa 7. marraskuuta 1944 SKDL:n kerrottiin yhdistävän ”kaikki taantumusta, fascismia ja natsilaisuutta loppuun saakka ja varauksitta vastustavat piirit ja kansalaiset yhteiseen taisteluun kansansa demokratian ja vapauden, sivistyksen ja hyvinvoinnin puolesta.”

SKP:llä oli SKDL:n perustamisessa suuri rooli. Kommunistit halusivat luoda laaja-alaisen demokraattisten voimien yhteistyöjärjestön, koska SKP haluttiin pitää tiukasti kaaderipuolueena. SKDL:n ensimmäisissä säännöissä järjestön kerrottiin toimivan ”yhdyssiteenä kansanvaltaisesti ajattelevien ja kansanvaltaisten periaatteiden pohjalla toimivien järjestöjen kesken”.

Tammikuussa 1945 SKDL ehdotti SDP:lle valtakunnallista vaaliliittoa, mutta asetti sen ehdoksi, että SDP:n johtavista poliitikoista Väinö Tanner, Väinö Hakkila, Väinö Salovaara ja Aleksi Aaltonen eivät asettuisi ehdokkaiksi vaaleihin. Kun SDP:n puoluetoimikunta torjui SKDL:n vaaliliittotarjouksen Väinö Tannerin kannattajien ja "asevelisosialistien" äänillä, se torjui samalla kommunistien ajaman kansanrintamapolitiikan. Suuri joukko SDP:n perusjärjestöjä siirtyi jatkosotaa välittömästi seuraavina vuosina SKDL:n alaisuuteen. SDP:n vuonna 1947 tekemän selvityksen mukaan puolueesta oli lähtenyt yhteensä 100 yhdistystä. Työväentaloja sosiaalidemokraatit menettivät 62. SDP:stä jo 1937 erotettu Akateeminen Sosialistiseura (ASS) oli yksi SKDL:n perustajajärjestöistä. Tunnetuimpia puolueen vaihtajia olivat SDP:stä 1940 erotetut ”kuutoset” ja J. W. Kedon johtama sosialidemokraattinen oppositio. Muita ”demokraatteja” ei kuitenkaan saatu houkuteltua liittoon ja SKDL:sta tuli siten vain vasemmistolaisten yhteistyöpuolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva rooli. SKP:nkin jäsenmäärän noustua nopeasti tuli monista sekä sen että SKDL:n jäseniä, jolloin syntyi omintakeinen ja resursseja vienyt kaksoisorganisaatio.

SKDL:n nimen takana olivat tiettävästi SKP-johdon voimapari Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Erkki Tuomioja on maininnut myös Andrei Ždanovin nimen. Rekisteröinnin yhteydessä oikeusministeri Ernst von Born yritti jarruttaa prosessia väittäen puolueen nimen johtavan kansalaisia harhaan.

Ensimmäinen kansandemokraattinen ministeri oli Paasikiven toisen hallituksen toisena sosiaaliministerinä toiminut Yrjö Leino. Maaliskuun 1945 eduskuntavaalien jälkeen muodostetussa Paasikiven kolmannessa hallituksessa ministerinsalkut jaettiin muodollisesti tasan kolmen suurimman puolueen SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kansandemokraatit saivat hallituksessa kuitenkin yliedustuksen, kun ministereiksi tulivat puoluekiintiöiden ulkopuolelta pääministeri J. K. Paasikiven luottamusmiehinä Mauno Pekkala ja Reinhold Svento, joita kumpaakaan SDP ei enää tunnustanut omiksi miehikseen. Kun Suomi solmi syksyn 1945 kuluessa uudelleen diplomaattisuhteensa ulkovaltoihin, kansandemokraatteja nimitettiin tärkeille paikoille myös tällä sektorilla: Johan Helo siirtyi suurlähettilääksi Pariisiin, Cay Sundström Moskovaan ja Eero Wuori Lontooseen. Paasikivi tarvitsi kansandemokraattien tukea niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin, ja näillä toimillaan hän saavutti heidän ainakin näennäisen arvostuksensa.

Syyskuussa 1946 SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli maan suurin, kun siihen siirtyivät Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen SDP:stä. Kilpi ja Wirtanen liittyivät samalla alkuvuodesta perustettuun Sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen.

Virittäessään näkyvällä, tehokkaalla ja suuria lupaavalla propagandalla äänestäjiensä odotukset korkealle SKDL ajoi itsensä vaikeaan asemaan. Hallituksessa puolue joutui vastaamaan maan asioista ja sopeuttamaan uudistus- ja muutoshalunsa paitsi kansantalouden silloisiin niukkoihin mahdollisuuksiin, myös hallituskumppaniensa tahtiin. Tosiasiassa SKDL:stä vahvimpana hallitusryhmänä tuli lyhyessä ajassa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja virkavallan tukipylväitä – saman järjestelmän, jonka se aiemmin oli pyrkinyt kaatamaan. Porvariston yleisen käsityksen mukaan kommunistit pyrkivät käyttämään saamaansa valtaa vallankumouksen valmisteluun, mutta yhtä hyvin voidaan väittää, että kommunistien vallankumousinto päin vastoin tukehtui vakiintuneen porvarillisen järjestelmän kourissa.

1948 ja vallankaappausuhka

Vuonna 1948 kylmä sota sai uuden luonteen, kun kommunistit pakottivat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset puolueet pois hallituksesta Tšekkoslovakiassa. Käytännössä samaan aikaan 22. helmikuuta Suomi sai aloitekutsun YYA-neuvotteluihin Neuvostoliittoa johtaneelta Stalinilta, joka kiristyneessä ilmapiirissä halusi saattaa nopeasti loppuun läntisten naapurimaiden kanssa solmittujen sopimusten ketjun. Suomalaisista puolueista aloitteeseen vastasi myönteisesti vain SKDL, joka jo aiemmin oli ajanut sopimusta. YYA oli kommunisteille tärkeä, koska sen ajateltiin mahdollistavan Suomen poliittisen järjestelmän muuttamisen neuvostojoukkojen tuella. Kommunistit olivat Jukka Nevakiven mukaan ”täysin tietoisia siitä, ettei heillä ollut edellytyksiä nousta valtaan ilman Neuvostoliiton tukea.” Neuvostoliitolla ei kuitenkaan ollut halua puuttua Suomen sisäpolitiikkaan näin radikaalein keinoin.

Suomen Sosialidemokraatti julkaisi edellä esitetyn kaappausskenaarion sunnuntaina 25. huhtikuuta 1948. Samoihin aikoihin SKP:n ja Neuvostoliiton epäsuosioon joutunut sisäministeri Leino väitti puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvolle, että kaappaushankkeita viriteltiinkin itse asiassa ”oikealla”. SKDL:n kontrollissa ollut Valtiollinen poliisi oli kertonut Leinolle löytäneensä vuotta aikaisemmin kirjoitetun paperin, jossa kerrottiin vastarintaliikkeen organisaatiosta. Tiedot saatuaan Sihvo perui lähtönsä Moskovaan YYA-neuvotteluihin ja hän alkoi toteuttaa puolustusvoimien valmiustoimia. Moskovan neuvottelujen päätyttyä J. K. Paasikivi muistutti Sihvoa siitä, että kaappausuhka oli pikemminkin vasemmalla eikä oikealla. Suomalaisten pelkoja lisäsi SKDL:n Vapaassa Sanassa julkaistu, Hertta Kuusisen 24. päivä pitämästä puheesta kertonut, uutinen, joka oli otsikoitu: ”Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme”. 26. ja 27. päivän välisenä yönä panssari- ja tykkijoukot asetettiin pääkaupunkiseudun lähettyville. YYA-sopimuksen ratifiointikäsittely alkoi eduskunnassa 28. huhtikuuta ja se päättyi presidentin sopimusratifiointiin 30. huhtikuuta. YYA-neuvottelut käytiin 22. maaliskuuta – 5. huhtikuuta ja sopimus solmittiin 6. huhtikuuta Suomelle varsin edullisessa muodossa.

Toukokuussa 1948 SKP:n pääsihteeri ja kansanedustaja Ville Pessi matkusti Moskovaan ja kertoi Ždanoville Valpon johdon tiedoista, joiden mukaan oikeisto suunnitteli vallankaappausta YYA-sopimuksen estämiseksi. SKP:n keskuskomitea oli tiedot saatuaan pitänyt välttämättömänä pidättää joitakin näkyvimpiä salaliittolaisia, joita Valpon päällikön mukaan johti itse Paasikivi. Suunnitelmasta oli kuitenkin Pessin mukaan pitänyt luopua, koska ”vehkeilijät saivat selville, että heitä tarkkaillaan”. Keskuskomitea oli päättänyt täten torjua kaappausuhan järjestämällä joukkokokouksia, joiden avulla salaliittolaiset vangittaisiin. SKP oli kuitenkin epävarma menestyksestään ja Pessi pyysikin Ždanovilta apua mahdollisissa painostustoimenpiteissä. Ždanov ilmoitti Stalinille, ettei SKP:stä ollut mihinkään, koska se ei luottanut voimaansa, vaan nojasi jatkuvasti Neuvostoliiton apuun. Pessi ei saanut tukea ja hän palasi Suomeen.

Kummastakaan kevään 1948 vallankaappaussuunnitelmasta ei ole osoitettu konkreettisia todisteita. Kommunistien arkistoja sekä Helsingissä että Moskovassa tutkinut Kimmo Rentola ei ole löytänyt viitteitä siitä, että suomalaisilla kommunisteilla olisi ollut kaappausta valmisteilla. Yksittäiset tahot saattoivat suunnitella toimenpiteitä, mutta ajatukset jäivät teoreettiselle tasolle. Äärivasemmisto oli heti sodan jälkeen halunnut toteuttaa vallanvaihdon siten, että SKDL olisi myöhemmin kaapannut kaikki puolueet sisälleen Itä-Euroopan mallin mukaisesti. Neuvostoliitto kuitenkin tällöin kielsi suunnitelman toteuttamisen. Vuonna 1946 NKP antoi SKP:lle käskyn lähteä toimiin vallankaappauksen toteuttamiseksi, mutta SKP ei ollut tehtäviensä tasalla. Suomen äärivasemmisto ei ollut käytännössä kykeneväinen itsenäiseen vallankaappaukseen. Suomi oli kuitenkin tavallaan kulkemassa vuosina 1944–1948 kohti kansandemokratiaa, koska äärivasemmistolla oli tuolloin poikkeuksellisen paljon valtaa. Tässä mielessä aikakautta voidaan kutsua vaaran vuosiksi, mutta pelkästään vallankaappausteorioista käytettynä nimitys on hieman liioiteltu.

Kommunistit eivät viime kädessä pystyneet toteuttamaan vallitsevan järjestelmän kumoamista, koska omiensa luottamuksen menettänyt ja alkoholisoitunut ministeri Yrjö Leino ei kyennyt tai halunnut auttaa näitä. Jännitys purkautui, kun eduskunta antoi Leinolle epäluottamuslauseen Leinon vangeista 19. toukokuuta 1948. Kommunistitkin kannattivat Leinon eroa, mutta he vaativat Leinon tilalle uutta SKP:n edustajaa. Vaatimusta tuettiin järjestämällä mielenosoituksia ja lakkoja. Moskovasta tuli kuitenkin kehotus lopettaa tukitoimenpiteet, koska ne olisivat saattaneet aiheuttaa heinäkuun eduskuntavaalien lykkäämisen tai peruuttamisen.

Liitto vastusti esimerkiksi rauhanehtojen höllentämistä, mikä ärsytti monia kansalaisia. Monet kokivat SKDL:n vain Neuvostoliiton käsikassaraksi. Vallankaappaushuhuihin olivat Neuvostoliiton suurlähetystön lisäksi sekoittuneet myös muiden maiden lähetystöt. Britannian lähetystö myönsi, että se oli jakanut propagandaa työväen keskuuteen, koska ”kommunismin ja sosiaalidemokratian välillä tapahtuvaa ratkaisua ei voi pitää pelkästään sisäpoliittisena asiana”. Neuvostoliitto yritti vielä parantaa äärivasemmiston tilaa puolittamalla 147 miljoonan dollarin sotakorvausmaksut, mitä SKDL oli vaatinut, mutta kansandemokraatit kärsivät eduskuntavaaleissa murskatappion ja tipahtivat kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Sosiaalidemokraatit nousivat suurimmaksi puolueeksi, joten työväestö oli äänestänyt pääasiassa sosiaalidemokratiaa kommunismin sijasta, kuten länsimaat, SDP ja porvarit olivat ennen vaaleja toivoneet.

Länsimaat pitivät vaalitulosta takeena siitä, ettei Suomi enää ollut kulkemassa kohti kansandemokratiaa. Uudessa K. A. Fagerholmin hallituksessa ei ollut ainuttakaan äärivasemmistolaisena pidettyä poliitikkoa. Tämä koettiin sensaatioksi, mutta se paransi valtion suhteita länteen. Lännessä haluttiin, että Suomi selviää sotakorvauksistaan. SKDL suljettiin pois hallituksesta myös puolueen asettamien ehtojen johdosta. Kansandemokraatit vaativat vähintään viittä ministerinpaikkaa sekä Hertta Kuusista ulkoministeriksi. Paasikivi totesi, että tämä olisi merkinnyt ”samaa kuin että hänen isänsä istuisi ulkoministerinä”. Jatkossa haluttiin varmistaa, ettei äärivasemmisto saa hallitusten avainpaikkoja, joiksi luokiteltiin pää-, sisä-, puolustus-, ulko- ja kauppaministerin tehtävät. Paasikivi perusteli päätöstään toteamalla, että ”kommunisti ulkoministerinä olisi ainoastaan Neuvostoliiton, vaan ei Suomen edustaja” ja ”kommunisti kauppaministerinä koettaisi vaikuttaa siihen suuntaan, että Suomi tulisi taloudellisesti riippuvaksi Neuvostoliitosta”. Kun SKDL 18 vuoden jälkeen pääsi mukaan Paasion I hallitukseen saaden toisen valtiovarainministerin salkun, ei tähän sisällytetty poliisiasioita.

Sosiaalidemokraatit ja porvarit menettivät luottamuksensa SKDL:ään. Paasikivi valitti, ettei Pekkalan hallituksessa ja ulkovaliokunnassa voitu keskustella asioista luottamuksellisesti ilman, että pelkäisi asioiden kulkeutuvan venäläisten tietoon. 31. heinäkuuta nimitetty sosiaalidemokraattinen Fagerholmin vähemmistöhallitus alkoi Paasikiven tuella puhdistaa kansandemokraatteja tärkeistä yhteiskunnallisista tehtävistä. 23. lokakuuta 1948 hallitus antoi ehdotuksen Valpon lakkauttamisesta ja korvaamisesta Suojelupoliisilla. Hallitus katsoi, että ns. Punainen Valpo oli käyttänyt väärin kuulustelu- ja pidätysoikeuksiaan ja ne siirrettiin rikospoliisille. Seuraavaksi puhdistettiin Yleisradio, jonka vuonna 1945 johtoon nimitetty Hella Wuolijoki erotettiin Yleisradion hallintoneuvoston päätöksellä. Uuden sisäpoliittisen suuntauksen myötä Fagerholmin hallitus vapautti toukokuussa 1949 viisi sotasyyllisyydestä tuomittua. SKDL:n organisaatioon vaalitappio ja sisäpoliittinen suunnanmuutos vaikuttivat syksystä 1948 lähtien lamaannuttavasti. Perusjärjestöistä yli kolmannes lopetti toimintansa, minkä lisäksi esiintyi jäsenkatoa.

Palmgrenin tapaus

Vuonna 1952 SKDL erotti pää-äänenkannattajansa Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgrenin, joka oli pyrkinyt luomaan lehdelle omaa profiilia. Palmgren oli joutunut riitoihin varsinkin puolueen uutistoimisto Demokraattisen Lehtipalvelun (DLP) johtaja Armas Äikiän kanssa. Palmgren ei suostunut tuomitsemaan Jugoslaviaa Neuvostoliiton edellyttämällä intensiteetillä ja hän puolusteli Jean-Paul Sartren näytelmää Likaiset kädet. ”Titolaiseksi” julistetun Palmgrenin tapaus sai varsinkin monet sosialistit ilmaisemaan tyytymättömyytensä SKDL:n menettelytapoihin.

1960-luvun avautuminen

Kun Nikita Hruštšov 1956 kritisoi Josif Stalinin ajan väärinkäytöksiä NKP:n 20. edustajakokouksessa, alettiin asioita vastaavasti käsitellä myös suomalaisten kommunistien keskuudessa. Suuria uudistuksia ei kuitenkaan tehty ja niin sanottu destalinisointi jäi puolitiehen. Keskustelussa alkoi uusi vaihe, kun Sirola-opiston entinen johtaja Aira Sinervo julkaisi vuonna 1960 kansandemokraattista liikettä jyrkästi arvostelleen romaanin. SKP tuomitsi teoksen provokatiiviseksi roskaksi, mikä sai monen sosialistin tunteet kuohumaan. Kansandemokraattista liikettä lähellä ollut kulttuuriyhdistys Kiila ajautui konfliktiin kommunistien kanssa, jolloin SKDL menetti monia tunnettuja kannattajiaan. Vuonna 1961 Jarno Pennanen perusti Tilanne-lehden, jossa SKDL:n asioita käsiteltiin avoimesti. SKDL koki Tilanteen kiusalliseksi eikä usein nähnyt viisaaksi antautua keskusteluihin sen kanssa. Lehdellä oli silti vaikutuksensa ja sen esiin nostamat teemat nousivat 1960-luvun puoliväliin mennessä SKDL:nkin piiriin ja sen lehtiin. SKDL:n ja SKP:n johdot uudistuivat ja yhteistyö muiden puolueiden kanssa alkoi sujua entistä paremmin.

SKDL:n menettelytapojen muuttuminen avoimemmiksi johtui myös sukupolven vaihtumisesta. 1960-luvulla SKDL:n johtoon oli nousemassa sotienjälkeisessä Suomessa varttunut sukupolvi, jolle emigranttikausi Neuvostoliitossa, lapualaisterrorin ajat sekä vankila-, turvasäilö- ja maanalaisvuodet olivat vain historiaa ja joka oli saanut vapaasti osallistua yhteiskunnan toimintoihin. Sen myötä ilmeisesti myös jyrkkä etujoukkoajattelu ja luokkataistelutahto olivat lieventyneet, ja porvarillisen yhteiskunnan siedettävyys ainakin kehyksenä sosialismiin siirtymiselle oli kasvanut. Nuoren polven arvostelu vanhaa kaartia kohtaan sai vastakaikua varsinkin SKDL:n ei-kommunistisessa siivessä. Kun kommunisteihin kuulumaton valtiotieteen tohtori Ele Alenius vuonna 1967 voitti pääsihteerin vaalissa SKP:n ehdokkaan Hertta Kuusisen, tätä pidettiin muutoksia vaatineen ryhmän voittona.

Eduskuntavaalien 1966 jälkeen SKDL osallistui hallitukseen ensimmäistä kertaa sitten 1940-luvun. Hallitus muodostettiin Rafael Paasion johdolla kolmen suurimman puolueen, SDP:n, Keskustapuolueen ja SKDL:n pohjalle. Tämä kansanrintamaksi kutsuttu hallituspohja säilyi, joskaan ei aivan katkeamattomana, 1980-luvulle saakka. 1968 SKDL:n työvaliokunta tuomitsi SKP:n tavoin, joskin hieman jyrkemmin, Varsovan liiton toimet Tšekkoslovakiassa (ks. Prahan kevät). Ammattiyhdistysliike aloitti 1970-luvun alussa toteutuneen eheytymisensä.

1960-luvun muutokset antoivat SKDL:lle itsenäisemmän roolin suhteessa SKP:hen. Toisaalta SKP:n sisäiset riidat heijastuivat pitkittyessään yhä enemmän myös SKDL:n toimintaan. Esimerkiksi akateemisten sosialistiseurojen pohjalta keväällä 1965 SKDL:n opiskelijajärjestöksi perustettu Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) valitsi liittolaisekseen 1971 SKP:n opposition. Myös, vuonna 1967 SKDL:n yhteisöjäseneksi hyväksytty, Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) oli koko 1970-luvun kahtiajakautunut.

1960-luvun lopussa SKDL:ssä kärjistyivät myös taloudelliset ongelmat. Henkilöstöä jouduttiin vähentämään, liitto velkaantui ja samalla aktiivisesti toimivien yhdistysten määrä putosi ollen enää 1 350 vuonna 1969. Maassa tapahtuneet suuret rakennemuutokset vaikeuttivat kontaktien saamista uusiin ihmisiin.

1970- ja 1980-luku

SKDL:n menestys eduskuntavaaleissa heikkeni vuosien mittaan samaan aikaan kun kahtiajako puolueen sisällä jyrkkeni. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kaikki hallituspuolueet kärsivät tappioita. SKDL menetti enemmän ääniä kuin Keskustapuolue, mutta hävisi vain viisi paikkaa verrattuna Keskustan 13 paikan tappioon. Vaalien jälkeisen eduskuntaryhmän 36 kansanedustajasta 19 kuului SKP:n enemmistöön ja 15 vähemmistöön, ja lisäksi oli kaksi kommunistiseen puolueeseen kuulumatonta sosialistia. Taisto Sinisalon johtamasta SKP:n vähemmistöstä alettiin 1970-luvun alussa käyttää Helsingin Sanomien poliittisessa toimituksessa syntynyttä termiä ”taistolaiset”.

SKDL meni mukaan vaalien jälkeen muodostettuun Ahti Karjalaisen hallitukseen, mutta erosi siitä maaliskuussa 1971 ”korppusodan” vuoksi. Vuodesta 1975 lähtien puolue oli jälleen seitsemän vuoden ajan mukana kaikissa poliittisissa hallituksissa lukuun ottamatta vuosina 1976–1977 istunutta Martti Miettusen kolmatta hallitusta. Toukokuussa 1976 SKDL:n eduskuntaryhmä sai presidentti Urho Kekkosen ehdotuksesta äänestää hallituksen esittämää liikevaihtoveron korotusta vastaan huolimatta puolueen mukanaolosta hallituksessa. Tapaus herätti närää erityisesti hallituskumppani sosialidemokraateissa, jotka sanoivat pitävänsä sitä ennakkotapauksena. He vihjasvat harkitsevansa vastaavan erivapauskäytännön soveltamista myöhemmissä kiistanalaisissa äänestyksissä.

Eduskunnan äänestäessä tammikuussa 1973 poikkeuslaista presidentti Urho Kekkosen virkakauden pidentämiseksi ilman vaalia vuoteen 1978 saakka SKDL:n koko eduskuntaryhmä äänesti lakiesityksen hyväksymisen puolesta. Suurista puolueista juuri SKDL oli huhtikuussa 1972 ensimmäisenä asettunut kannattamaan Kekkosen virkakauden jatkamista huolimatta siitä, että puolue vastusti Kekkosen ajamaa Suomen ja Euroopan talousyhteisön (EEC) välistä vapaakauppasopimusta, ja vaikka niin kutsuttu UKK-sopimus oli joulukuussa 1970 vetänyt maton kommunistien suunnitteleman lakkoliikehdinnän alta.

SKDL:n enemmistön johtomiehiin kuulunut Arvo Aalto suostui toukokuussa 1977 nimitetyn Sorsan toisen hallituksen työministeriksi, kun työttömyys oli historiallisen korkeissa luvuissa. Sorsan hallitus suuntautui talouspolitiikassaan sosialismista markkinatalouden tielle, mitä myös SKDL:n ministeriryhmä asettui tukemaan. Aalto jatkoi työministerinä myös Koiviston toisessa hallituksessa, ja hänen läheinen yhteistyönsä pääministeri Mauno Koiviston kanssa muodostui keskeiseksi hallitusta koossa pitäneeksi voimaksi. Kun Aalto maaliskuussa 1981 jätti hallituksen, Koiviston ja SKDL:n erityissuhteen jatkajaksi tuli opetusministeri Kalevi Kivistö.

Vuoden 1979 vaaleissa puolue menetti paikkansa kolmen suurimman puolueen joukossa Kokoomukselle. Syksyllä 1981 SKP:n vähemmistön niskuroivat kansanedustajat erotettiin SKDL:n eduskuntaryhmästä, mutta he pääsivät palaamaan takaisin keväällä 1982. Kuilu repesi lopullisesti vaalikauden 1983−1987 aikana, mikä näkyi konkreettisesti eduskuntatalossa: SKDL:n ryhmähuone jaettiin väliseinällä kahtia kesäkuussa 1986, ja Demokraattisen vaihtoehdon eduskuntaryhmäksi järjestyneet SKP:n vähemmistön kansanedustajat siirrettiin syysistuntokauden 1986 alkaessa eduskunnan suuren salin vasempaan äärilaitaan. Vuoden 1987 vaalien jälkeen SKDL:n ryhmään kuului enää 16 kansanedustajaa. Tällöin puolue oli menettänyt kansanedustajanpaikkansa Kymen, Mikkelin ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä.

Aarne Saarinen on arvellut muistelmissaan, että merkittävänä syynä vuoden 1983 vaalitappioon oli puolueen vähemmistösiiven käyttäytyminen vuoden 1982 presidentinvaaleissa. Kun SKDL äänesti presidenttiehdokkaastaan, valituksi tuli puolueen silloinen puheenjohtaja ja opetusministeri Kalevi Kivistö, jota taistolaiset vastustivat. Valitsijamiesten suorittamassa vaalissa Kivistö, Aarne Saarinen ja Ele Alenius kehottivat puolueen 32 valitsijamiestä asettumaan SDP:n Mauno Koiviston taakse jo ensimmäisessä äänestyksessä. Enemmistöläiset tekivätkin näin, mutta vähemmistö eli 11 valitsijamiestä äänesti aiemmin vastustamaansa Kivistöä. Saarinen kutsui taistolaisten käyttäytymistä "poliittiseksi huliganismiksi" ja sanoi sen saattaneen puolueen arvovallan kyseenalaiseksi kansan silmissä.

SKDL oli mukana presidentinvaalien jälkeen nimitetyssä Kalevi Sorsan III hallituksessa, mutta vuoden 1983 budjettia käsiteltäessä SKDL:n eduskuntaryhmä äänesti hallituksen esittämää puolustusmäärärahojen lisäämistä vastaan, minkä seurauksena puolueen ministerien oli lähdettävä hallituksesta. Hallituksen kaatumiselta vältyttiin, kun heidän tilalleen nimitettiin uudet ministerit SDP:stä. Tämä merkitsi kansanrintamapohjaisen hallitusyhteistyön loppua. Kun Urho Kekkonen oli 1970-luvulla yrittänyt pitää SKDL:n hallituksessa myöntämällä sille erivapauksia, Mauno Koivisto ei enää menetellyt näin. SKDL:ää ei otettu Sorsan keväällä 1983 muodostamaan IV hallitukseen eikä liioin Harri Holkerin hallitukseen neljä vuotta myöhemmin.

Kun eduskunta käsitteli joulukuussa 1985 Suomen täysjäsenyyttä Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), jonka liitännäisjäsen Suomi oli ollut vuodesta 1961, kaikki SKDL:n kansanedustajat äänestivät täysjäsenyyden hyväksymistä vastaan. Muut vastaan äänestäneet olivat vihreiden kansanedustajat Ville Komsi ja Kalle Könkkölä sekä Keskustapuolueesta eronnut ja oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä muodostanut Liisa Kulhia. Kyseessä oli yksi viimeisistä äänestyksistä, joissa SKDL:n ryhmä esiintyi yhtenäisenä. Äänestystä edeltänyt keskustelu eduskunnassa oli varsin vaisu; äänessä olivat käytännössä vain äärivasemmiston kansanedustajat. Hajoamistilassa olleiden SKDL:n eduskuntaryhmän eri siivet suorastaan kilpailivat siitä, kumpi kiivaammin arvosteli Sorsan neljännen hallituksen länsisuuntausta.

Lakkauttaminen

Huhtikuussa 1990 SKDL, SKP ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi. Mukaan tulivat myös puolueesta aiemmin erotetut Demokraattisen vaihtoehdon kannattajat. Uudesta puolueesta oli keskusteltu jo muutaman vuoden ajan. Kehitys sai vauhtia etenkin Kalevi Kivistön tueksi presidentinvaaleja varten muodostetusta Liike 88:sta. Myös SKP:n taloudellisilla vaikeuksilla ja reaalisosialismin murroksella oli vaikutuksensa. Vaihtoehtona uudelle puolueelle oli myös uudistuminen SKDL:n pohjalta. Monet SKDL:n (tai SKP:n) säilyttämistä kannattaneet jäivät pois Vasemmistoliitosta, jonka jäsenmäärä jäi huomattavasti edeltäjiään pienemmäksi.

SKDL poistettiin puoluerekisteristä vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen.

Organisaatio

Puheenjohtajat
K. H. Wiik	1944
Cay Sundström	1944–1946
J. W. Keto	1946–1947
Kusti Kulo	1948–1967
Ele Alenius	1967–1979
Kalevi Kivistö	1979–1985
Esko Helle	1985–1988
Reijo Käkelä	1988–1990
Pääsihteerit
Tyyne Tuominen	1944–1949
Yrjö Enne	1949–1952
Hertta Kuusinen	1952–1958
Yrjö Enne	1959–1961
Mauno Tamminen	1962–1965
Ele Alenius	1965–1967
Aimo Haapanen	1967–1977
Jorma Hentilä	1977–1984
Reijo Käkelä	1984–1988
Salme Kandolin	1988–1990
Varapuheenjohtajat
Cay Sundström	1944
Johan Helo	1944–1946
Mikko Ampuja	1946
1 Paavo Kivikoski	1946–1949
1 Eino Kilpi	1949–1963
1 Hertta Kuusinen	1963–1970
1 Anna-Liisa Tiekso	1970–1973
1 Aarne Saarinen	1973–198x
2 Sylvi-Kyllikki Kilpi	1946–1949
2 Yrjö Murto	1949–1952
2 Toivo Kujala	1952–1958
2 Hertta Kuusinen	1958–1963
2 Ele Alenius	1963–1967
2 Georg Backlund	1967–1970
2 Matti Koivunen	1970–1973
2 Anna-Liisa Tiekso	1973–1976
3 Fjalar Björkqvist	1970–1973
Elsa Aaltonen	1976–1979
Ulla-Leena Alppi	1979–1988
Hilkka Aalto	198x–1990
Timo Laaksonen	198x–1990
Liittoneuvoston puheenjohtajat
Vihtori Metsäranta	194x–1947
Konsta Talvio	1947–19xx
Artturi Pihala	195x–195x
Hannes Tauriainen	195x–195x
Paavo Aitio	195x–1979
Kalevi Kilpi	1979–198x
Tuomo Molander	198x–1990
Toiminnanjohtajat
Yrjö Enne	195x–1958
Mauno Tamminen	1958–1962
Lauri Kantola	1962–1966
Pentti Kujamäki	1966–19xx
Antero Hautaniemi	19xx–1982
Aulis Ruuth	1982–1988

SKDL:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein kokoontunut edustajakokous (liittokokous), johon edustajia saivat lähettää SKDL:n piirijärjestöt (1/200 jäsentä) ja yhteisöjäsenet (1/800). SKDL:ssa ja sen kunnallis- sekä piirijärjestöissä johtavissa elimissä olivat edustettuina sekä SKDL:n jäsenet että yhteisöjäsenten edustajat. Perustasolla (paikallisosastoissa) oli vain henkilöjäseniä. Edustajakokous valitsi SKDL:n liittoneuvoston, joka puolestaan valitsi puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, pääsihteerin ja toimeenpanevan komitean. Vuonna 1988 sääntöjä muutettiin siten, että edustajat saivat valita johdon. SKDL:n ensimmäinen periaateohjelma hyväksyttiin toisessa liittokokouksessa 1949.

SKDL:n sihteeristö valmisteli liittohallituksen kokoukset, huolehti päätösten toimeenpanosta ja hoiti yhteydet piirijärjestöihin. Kerran viikossa kokoontunutta elintä johtivat 1970- ja 1980-luvulla pääsihteeri ja apulaispääsihteeri (toiminnanjohtaja). 1950- ja 1960-luvuilla sihteeristöä johti toiminnanjohtaja ja se valmisteli liittotoimikunnan työvaliokunnan kokouksia.

Poliittisen toiminnan lopettamisen yhteydessä vuonna 1990 liittoneuvosto korvattiin liittovaltuustolla. Liittohallitus keskittyi jatkossa talous-, lehti- ja järjestöllisiin kysymyksiin.

Yhteisöjäsenet

SKDL:n yhteisöjäseniä olivat Suomen Kommunistinen Puolue (SKP), Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL, p. 31.12.1944, yhteisöjäsen 1967 lähtien), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL, p. 3.12.1944), Akateeminen Sosialistiseura / Sosialistinen opiskelijaliitto (1944–1965 / 1965–1990), Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (SYP, 1946–1955) ja Suomen Toverikuntien Liitto (STL, 1946–1952).

SDP:sta eronneet sosialistit perustivat 1946 Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen, joka toimi SKDL:ssa vuoteen 1955 asti jääden merkitykseltään vähäiseksi. 1960-luvulla sosialistit alkoivat jälleen keskustella oman järjestön tarpeellisuudesta. Joulukuussa 1970 perustettiin sosialistien yhteistyötoimikunta, josta muodostui löyhä yhteenliittymä. Vuonna 1982 perustettiin toimikunnan pohjalta SKDL:n Sosialistit -järjestö.

Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) perustettiin 1965, jolloin se peri yhteisöjäsenen aseman ASS:ltä. SOL:n hajotessa 1970-luvun alussa Kansandemokraattiset opiskelijajärjestöt (KOJ, 1971 / 1974–1981) oli SKDL:n enemmistön linjan mukainen puolivirallinen opiskelijajärjestö.

Lähiyhteisöt

Yhteisöjäsenten lisäksi SKDL:llä oli lukuisia lähiyhteisöjä eri aloilla.

SKDL:n varhaisnuorisotoiminta järjestettiin vuodesta 1945 alkaen Suomen Demokratian Pioneerien Liitossa (SDPL). Lapsityötä teki myös Työläislasten Tuki (TLT) -yhdistys. Parasta Lapsille oli liikkeen lastensuojelujärjestö.

Sirola-opisto (1946–1994) oli kansandemokraattisen liikkeen Hämeenlinnassa toiminut kansankorkeakoulutasoinen oppilaitos, jota ylläpiti Yrjö Sirolan Säätiö. Sirolan kirjeopisto toimi 1948–1964. Vuonna 1964 perustettiin Kansan Sivistystyön Liitto (KSL) kansandemokraattista sivistystyötä koordinomaan. Ruotsinkielistä sivistystyötä tehtiin Folkets Bildningsförbund (FBF) -yhdistyksessä.

Kansandemokraattisesta päihdetyöstä huolehti vuodesta 1948 alkaen Kansan Raittiustyön Keskus (KRK), joka vuonna 1956 vaihtoi nimekseen Kansan Raittiusliitto. KRL:n varhaisnuorisojärjestö oli vuonna 1955 perustettu Sammon Takojat. 1970-luvulla SKP:n oppositio sai KRL:ssä enemmistön ja SKDL:n enemmistö perusti uuden Kansandemokraattisen Raittiusliiton (KDRL).

Kansandemokraattisen liikkeen keskusarkisto Kansan Arkisto muodostettiin tammikuussa 1957, kun SKP:n Arkisto (1945–1956) ja poliittinen lehtileikearkisto yhdistyivät. Samalla perustettiin arkistoa ylläpitävä Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö (YAS).

SKDL:n Valistuskeskus oli vuosina 1945–1952 toiminut ohjelmatoimisto ja ohjelma-aineistojen poliittista sekä taiteellista laatua valvonut organisaatio. Valistuskeskuksen Ohjelmapalvelu välitti ohjelmaryhmille muun muassa näytelmiä, kisällilauluja, joukkolausuntaesityksiä ja suomennettua neuvostomusiikkia. Järjestöjen tilaisuuksiin välitettiin muusikoita, puhujia ja muita esiintyjiä, joita keskus myös koulutti. Keskuksen lakkauttamisen jälkeen työtä jatkoi Ohjelmatyö-yhdistys, joka toimi ensin SDNL:n ja myöhemmin Kulttuurityön keskuksen sekä KSL:n alaisuudessa.

Kansantalojen Liitto (KTL) oli kansandemokraattisten työväentalojen ja muiden kiinteistöjen keskusjärjestö. 1950-luvun alussa kansandemokraatit hallinnoivat hieman alle 400 kiinteistöä. Vuonna 1956 toimipaikkoja oli 617, joista taloja oli noin 400. Heinäkuussa 1946 hyväksytyn lain nojalla valtio lunasti vuosina 1930–1936 lakkautetuilta yhdistyksiltä takavarikoituja kiinteistöjä luovutettavaksi takaisin yhdistysten seuraajille ja kansandemokraatit saivat haltuunsa myös monia vanhoja työväentaloja.

Kulttuurityön Keskus (KtK, aiemmin Työväen-, kulttuuri- ja kansantalojen Tuki) oli vuodesta 1955 toiminut kansandemokraattisten toimitilojen kulttuuri-, valistus- ja tukitoimintaa koordinoinut järjestö. Solaris-lomat (aiemmin Työväen Virkistys- ja Lomakeskusliitto) johti kansandemokraattien loma- ja virkistystoimintaa vuodesta 1965 alkaen.

Eläkeläiset-yhdistys perustettiin vanhusten toimikuntien pohjalta joulukuussa 1959. Yhdistys korosti sitoutumattomuuttaan, mutta keskeiset toimijat olivat kansandemokraatteja ja tavoitteet vastasivat käytännössä SKDL:n politiikkaa.

Sodan ja Fasisminvastainen Työ (SFT) oli vuodesta 1959 alkaen toiminut antifasistinen järjestö. SFT:n perustamista edelsi antifasistinen komitea, joka toimi lähinnä entisten poliittisten vankien ja muiden sotienaikaisten fasisminvastustajien etujärjestönä. Toiminta oli jatkoa Suomen Toverikuntien Liiton piirissä aiemmin tehdylle työlle. SFT oli Vastarintataistelijoiden kansainvälisen liiton (FIR) jäsenjärjestö.

Entisten Punakaartilaisten Keskusjärjestö oli sisällissodan punaisten etujärjestö, joka itsenäistyi toverikuntien liitosta 1947.

Kulttuuridemokraattien Keskusjärjestö oli vuosina 1976–1990 toiminut kansandemokraattisen kulttuuriväen organisaatio. Kulttuuridemokraattien paikallisjärjestöt olivat SKDL:n jäsenyhdistyksiä.

Muita kansandemokraattisia järjestöjä olivat muun muassa Kansan Radioliitto, Loma ja Virkistys ja Tapaturma- ja sairausinvalidien liitto.

SKDL oli jäsenenä muun muassa Suomen Rauhanpuolustajissa, Suomi–Chile-seurassa, Suomi–Neuvostoliitto-Seurassa ja Suomi–Vietnam-seurassa.

Perusjärjestöt

SKDL järjestöverkosto kattoi koko maan Ahvenanmaa mukaan lukien. Vuodenvaihteessa 1945–1946 liittoon kuului 978 yhdistystä. Kolmen seuraavan vuoden kuluessa määrä nousi 1 601:een. Vuoden 1947 loppuun mennessä SKDL:ään oli liittynyt 126 SDP:stä eronnutta yhdistystä. Noin sata osastoista muodostettiin elvyttämällä 1930-luvulla lakkautettuja yhdistyksiä.

Vuonna 1964 SKDL:llä oli omia jäsenyhdistyksiä 2 159 ja 287 kunnallisjärjestöä. Yhdistyksistä 83 prosenttia toimi maaseudulla. Vuonna 1966 yhdistyksiä oli 1 867. Vuonna 1975 liittoon kuului 1 764 osastoa. Vuoden 1981 lopussa yhdistyksiä oli 1 453 ja kunnallisjärjestöjä 252. Osastoista hieman yli puolet toimi maaseudulla. Vuoden 1990 alussa liittoon kuului 220 kunnallisjärjestöä ja 1 207 osastoa, joista Vasemmistoliittoon siirtyi maaliskuuhun 1991 mennessä 858.

Alueellisten osastojen lisäksi SKDL:ään kuului ammattiala- ja työpaikkapohjaisia yhdistyksiä. Vuonna 1961 yhdistyksiä oli 22, joista 12 oli viran- tai toimenhaltijain muodostamia. Vuonna 1981 työpaikkayhdistyksiä oli 138.

Piirijärjestöt

Piirijärjestöillä oli 33 työntekijää vuonna 1979 ja 28 vuonna 1982. Liiton tuki kattoi noin puolet piirityöntekijöiden palkkakustannuksista.

Pohjois-Hämeen piirin ja keskusjärjestön suhde oli jännitteinen vuosina 1971–1977, jolloin piiriä hallitsi SKP:n taistolainen oppositio ja valtakunnallista enemmistölinjaa edusti kilpaileva SKDL:n Tampereen toimisto. Vuonna 1986 SKDL erotti taistolaisten hallitsemat Joensuun ja Kymen piirit.

• SKDL:n Etelä-Hämeen piirijärjestö (vuosina 1949–1959 Lahden)
• SKDL:n Etelä-Saimaan piirijärjestö (1986–1990)
• SKDL:n Helsingin piirijärjestö (1965–1990, aiemmin kunnallisjärjestö)
• SKDL:n Iisalmen piirijärjestö (yhdistettiin Kuopion piiriin 1951)
• SKDL:n Joensuun piirijärjestö (vuoteen 1950 Pohjois-Karjalan, erotettiin 1986)
• SKDL:n Kainuun piirijärjestö
• SKDL:n Keski-Suomen piirijärjestö (vuoteen 1984 Jyväskylän)
• SKDL:n Kokkolan piirijärjestö (vuoteen 1948 Vaasan Läänin Pohjoinen)
• SKDL:n Kuopion piirijärjestö (vuoteen 1959 Kuopion läänin läntinen)
• SKDL:n Kymen piirijärjestö (vuoteen 1948 Kymen läänin, erotettiin 1986)
• SKDL:n Lapin piirijärjestö
• SKDL:n Mikkelin piirijärjestö
• SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö
• SKDL:n Pohjois-Karjalan piirijärjestö (1986–1990)
• SKDL:n Oulun piirijärjestö
• SKDL:n Satakunnan piirijärjestö
• SKDL:n Uudenmaan piirijärjestö
• SKDL:n Vaasan piirijärjestö (vuoteen 1947 Vaasan eteläinen)
• SKDL:n Varsinais-Suomen piirijärjestö (vuoteen 1974 Turun)
• Ålands Folkdemokratiska Distriktorganisation (perustettu 1947, 1950-luvulta alkaen yhteistyötoimikunta)

Liittokokoukset

• 1. liittokokous 23.–25.3.1946 HTY:n talo
• 2. liittokokous 28.6.–1.7.1949 Helsinki
• 3. liittokokous 31.5.–3.6.1952
• 4. liittokokous 11.–13.6.1955 Tampere
• 5. liittokokous 4.–7.4.1958 Turku
• 6. liittokokous 31.3.–3.4.1961 Kulttuuritalo, Helsinki
• 7. liittokokous 15.–18.5.1964 Kulttuuritalo, Helsinki
• 8. liittokokous 13.–15.5.1967 Kulttuuritalo, Helsinki
• 9. liittokokous 15.–18.5.1970 Helsinki
• 10. liittokokous 14.–15.4.1973 Tekninen ammattikoulu, Pori
• 11. liittokokous 4.–6.6.1976 Kulttuuritalo, Helsinki
• 12. liittokokous 1.–3.6.1979 Pohjankartano, Oulu
• 13. liittokokous 28.–30.5.1982 Kuopio
• 14. liittokokous 24.–26.5.1985 Tampere
• 15. liittokokous 20.–22.5.1988 Hotelli Ritz, Turku
• ylimääräinen liittokokous 29.4.1990 Helsinki

Jäsenistö

Tausta-aineisto

Vuodenvaihteessa 1944–1945 SKDL:ään kuului 8 483 jäsentä. Ensimmäisen toimintavuoden aikana järjestöön liittyi noin 50 000 ihmistä. Vuoden 1946 päättyessä jäseniä oli 75 000. 1950- ja 1960-luvuilla jäsenmäärä pysyi noin 60 000:ssa. Vuonna 1964 jäseniä oli 70 433 ja vuonna 1966 62 287. Vuoden 1975 jäsenmäärä oli 56 651 ja vuoden 1981 40 653. SKDL:n ja yhteisöjäsenten yhteenlaskettu jäsenmäärä oli noin 175 000 vuonna 1976. Vuoden 1990 alussa jäseniä oli 33 425. Enemmistö jäsenistä asui maaseudulla 1970-luvun puoliväliin asti.

Monet SKDL:n jäsenistä kuuluivat samanaikaisesti liiton jäsenjärjestöihin. Vuonna 1969 SKP:hen kuului 26,4 prosenttia jäsenistä. Vuoden 1990 alussa SKP:hen kuului 21,5 prosenttia, SNDL:ään ja SDNL:ään noin 8 prosenttia sekä SOL:ään 0,6 prosenttia jäsenistä. Muista järjestöistä SKDL:n jäsenet olivat aktiivisia varsinkin edistysmielisessä osuusliikkeessä (47 %), Suomi–Neuvostoliitto-Seurassa (35 %) ja työväen urheiluseuroissa (29 %).

SKDL:n jäsen- ja kannattajapohja oli sosiaaliselta koostumukseltaan vahvasti työväenluokkainen. Vuonna 1946 jäsenistöstä 80 prosenttia oli työläisiä. Toiseksi suurin ryhmä olivat pienviljelijät. Vuoteen 1960 mennessä työläisten osuus oli laskenut ja se oli tuolloin 68,9 %. Vuonna 1975 työläisiksi määriteltiin 71 prosenttia jäsenistä. Pienviljelijöitä ja kalastajia oli 17 prosenttia ja henkisen työn tekijöitä, opiskelijoita ja pienyrittäjiä 12 prosenttia. Vuonna 1990 51 prosenttia jäsenistä tilastoitiin työntekijöiksi; eläkeläisiä oli 21, toimihenkilöitä 16, maanviljelijöitä tai yksityisyrittäjiä 4 ja opiskelijoita 2 prosenttia.

Vuonna 1951 naisia oli jäsenistä 23,8 prosenttia. Osuus pysyi 1960-luvulle asti viidesosan tienoilla. Vuosina 1957–1960 naisten osuus laski 21,8 prosentista 16,7 prosenttiin. Osastojen johtokuntien jäsenistä naisia oli tuolloin yhdeksän prosenttia. Monet kansandemokraatteja kannattaneet naiset toimivat ainoastaan naisliitossa. Vuonna 1978 naisia oli jäsenistä 31,7 prosenttia, 1980-luvulla noin kolmasosa, ja vuonna 1990 33,2 prosenttia.

SKDL:n jäsenistä oli ruotsinkielisiä noin viisi prosenttia (4 000) vuonna 1947, kolme prosenttia vuonna 1951 ja kaksi prosenttia vuonna 1981. Ruotsalaisasioita ohjasi ruotsalaisjaosto (Svenska sektion), kunnes organisaatio uusittiin vuonna 1979. Muodostettiin ”Landsmöte” eli joka toinen vuosi koolle kutsuttu ruotsinkielisten kansandemokraattien edustajakokous, johon saivat osallistua SKDL:n ruotsin- tai kaksikieliset osastot sekä yhteisöjäsenten kaksikieliset piirijärjestöt. Kokous valitsi hallituksen (Landstyrelse). Ensimmäiseen kokoukseen 1979 osallistui 72 edustajaa 45 yhdistyksestä. Liiton ruotsinkielinen äänenkannattaja oli Folktidningen – Ny Tid.

Talous

Katso myös Suomen Kommunistisen Puolueen talous

SKDL:n toinen liittokokous 1949 teki päätöksen puoluejärjestöjen varojen tallettamiseen, hoitoon ja käyttöön sekä omaisuuden hoitamiseen liittyvien toimintojen keskittämisestä. Muodostettiin postisiirtotili- ja säästötoimintaa hoitanut pankki Kansan Keskus-Kassa sekä SKDL:n Yhteisrahasto, johon koottiin varoja jäsenille suunnatuista avustuskeräyksistä. Kiinteistöasioista vastaamaan perustettiin Kansantalojen Liitto. Toimitalojen ja kirjapainojen rakentamista koordinoitiin SKDL:n Rakennusrahaston kautta. Piirien kirjanpito keskitettiin Helsinkiin. Lehdistön taloutta ohjasi Demokraattisten Kustantajain Liitto.

SKDL peri jäsenmaksua henkilöjäseniltä, liittoveroa jäsenyhdistyksiltä ja piiriveroa piirijärjestöiltä. Henkilöjäsenet saattoivat saada vapautuksen maksuista esimerkiksi työttömyyden johdosta. Vuonna 1959 vapaajäseniä oli yli 10 000.

Suomen Kommunistisen Puolueen rooli

Kommunistit olivat SKDL:ssa aina hallitseva osapuoli, joten SKDL seurasi Suomen Kommunistisen Puolueen linjauksia kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä. Kommunistien rooli kasvoi 1940-luvun lopulla, kun osa sosialisteista jätti puolueen ja monet johtavat sosialistit (Wiik, Keto, Räisänen, Ampuja) kuolivat. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen esitti maaliskuussa 1953 puolueensa keskuskomitealle tilannearvion, jonka mukaan kommunisteilla oli hallussaan kaikki 16 SKDL:n piirisihteerin paikkaa sekä selvä enemmistö liittotoimikunnassa (24/35). SKDL:n keskustoimiston työntekijöistä kommunisteja olivat kaikki paitsi yksi.

Osa SKDL:n jäsenistä toimi ensisijaisesti liitossa, mutta kuului puolueeseen käytännöllisistä syistä. Varsinkin SKDL:n alkuaikoina SKP:n jäseniä suosittiin henkilövalinnoissa. Päätös jäsenyydestä saattoi yksilötasolla syntyä myös esimerkiksi jäsenmaksun suuruuden perusteella, sillä SKP:n tuloittain porrastettu jäsenmaksu oli tuntuvasti SKDL:n vastaavaa suurempi (muille kuin tulottomille).

Kaksoisorganisaatio oli raskas jäsenille, kun kokouksissa usein käsiteltiin samat asiat, niihin osallistuivat samat ihmiset ja ne pidettiin samassa paikassa. Organisaation ylläpito vei rahaa liikkeen muilta toiminnoilta. Jo 1940-luvulla esiintyi ajatuksia SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä, ja asia nousi keskusteluihin jälleen 1960-luvulta alkaen. 1940-luvulla idea kuivui kuitenkin kokoon Otto-Ville Kuusisen tyrmättyä sen leniniläisen puolueteorian vastaisena ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alettua korostaa itsenäisten marxilais-leniniläisten puolueiden merkitystä Jugoslavian tapahtumien seurauksena 1948. 1960-luvulla syntynyt SKP:n oppositio puolestaan suhtautui kaikkiin kommunistisen puolueen itsenäisen aseman vaarantaviin ehdotuksiin jyrkän kielteisesti ja korosti SKDL:n luonnetta demokraattisten voimien yhteenliittymänä. Esimerkiksi Lapissa osastoja kuitenkin yhdisteltiin 1960-luvun lopulla Arvo Aallon johdolla.

SKP ja SKDL lähentyivät toisiaan poliittisesti etenkin sen jälkeen, kun SKP:n oppositio erotettiin puolueesta.

SKP:n organisaatio oli vahvempi kuin SKDL:n ja puolueella oli liittoa enemmän rahaa käytettävissä. SKDL:n toimintakulttuuri oli avoimempi kuin SKP:n.

Liiton ulkopuoliset eivät usein ymmärtäneet SKDL:n organisaatiota ja suhdetta SKP:hen, joten kaikkia kansandemokraatteja kutsuttiin monesti kommunisteiksi.

Puolueen on nähty olleen osa SKP:n taktiikkaa yhteiskunnallisen vallan ottamiseksi; inklusiivisen SKDL:n tarkoituksena oli yhdistää kaikki sosialistit ja liberaalit porvarit SKP:n johtoon.

Politiikka

Hallitukset

SKDL osallistui hallituksiin heti jatkosodan jälkeen (1944–1948) ja jälleen 1960-luvun puolivälistä alkaen, kun niin sanottu kansanrintamahallitus (SKDL-SDP-Keskusta) aloitti toimintansa. Vuonna 1971 SKDL jätti hallituksen neljäksi vuodeksi, mutta meni mukaan Kekkosen runnomaan Miettusen hallitukseen, mikä jakoi puoluetta. SKDL:n viimeinen hallituskausi (Sorsa III) päättyi eroamiseen joulukuussa 1982.

Vuoden 1980 ohjelman mukaan SKDL pyrki ”vasemmisto- ja keskustavoimien enemmistöhallituksiin, joiden toiminta suuntautuu työtätekevien taloudellisten, sosiaalisten ja demokraattisten oikeuksien puolustamiseen, yhteiskunnalliseen edistykseen sekä oikeiston ja taantumuksen pyrkimysten torjumiseen ja suurpääoman vallan kaventamiseen.”

Ulkopolitiikka

SKDL:n perustamisessa keskeinen tekijä oli koota ihmisiä uuden ulkopolitiikan taakse, pois vanhojen sotapoliitikkojen vaikutuksesta. Läheisten suhteiden vaaliminen Neuvostoliittoon oli SKDL:lle tärkeää ja puolue pyrki kaikin tavoin edistämään maiden välistä kanssakäymistä. YYA-sopimuksen solmimisen edesauttaminen oli yksi SKDL:n toimenpiteistä. 1940-luvulla muut puolueet suhtautuivat tähän vielä epäillen, joten SKDL:n toiminnalle oli tilausta. Vuosien edetessä kaikki suuret puolueet kääntyivät pikkuhiljaa kannattamaan kekkoslaista ulkopolitiikkaa ja SKDL:n merkitys idänsuhteiden hoitamisessa väheni. 1970-luvulla SKP:n taistolaiset väittivät ”pahimpien neuvostovastaisuuksien” tulevan SKDL:n piiristä ja neuvostoliittolaisissa lehdissäkin arvosteltiin voimakkain sanoin SKDL:n puheenjohtaja Aleniusta.

Vaalit

Eduskuntavaalit

Vaalit	Edustajat	Äänet
1945	49 / 200	398 618	23,47 %
1948	38 / 200	375 538	19,98 %
1951	43 / 200	391 134	21,58 %
1954	43 / 200	433 251	21,57 %
1958	50 / 200	450 220	23,16 %
1962	47 / 200	506 829	22,02 %
1966	41 / 200	502 374	21,20 %
1970	36 / 200	420 556	16,58 %
1972	37 / 200	438 757	17,02 %
1975	40 / 200	519 483	18,89 %
1979	35 / 200	518 045	17,90 %
1983	27 / 200	400 930	13,46 %
1987	16 / 200	270 433	9,39 %

SKDL osallistui omilla listoillaan kaikkiin valtakunnallisiin vaaleihin vuosina 1945–1987. SKDL nousi suurten puolueiden joukkoon ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 saatuaan lähes 400 000 ääntä. Parhaimman vaalituloksensa SKDL saavutti vuoden 1958 eduskuntavaaleissa, jolloin se nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noin 23 prosentin kannatuksella ja 50 kansanedustajalla. SKDL:n kannatus oli vahvinta Lapin ja Oulun vaalipiireissä, joissa parhaimmillaan saavutettiin 36,9 ja 35,6 prosentin kannatusosuudet vuonna 1958. SKDL oli suurin puolue esimerkiksi Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä (1945–1962, 1975) ja Lapissa (1958, 1966). SKDL oli kannatukseltaan yksi Länsi-Euroopan suurimmista vasemmistopuolueista SKP:n ollessa vastaavasti suurimpia kommunistipuolueita.

Vuonna 1945 ehdokasasettelusta ei ehditty pitää jäsenäänestystä, joten SKDL:n johto teki kompromissin, jossa ehdokkaita asettivat kommunistit (72), kuutoset (66), sosiaalidemokraattinen oppositio (48) ja SKDL:n kanssa vaaliliittoon ryhtynyt Pienviljelijäin puolue (14). Eduskuntaan valittiin 38 kommunistia, seitsemän kuutosta ja neljä sosiaalidemokraattisen opposition ehdokasta. SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli suurin kahden sosiaalidemokraatin loikattua puolueen riveihin syksyllä 1946.

1960- ja 1970-luvuilla SKDL:n piirit solmivat usein vaaliliittoja Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) ja sen seuraajan Sosialistisen työväenpuolueen (STP) kanssa.

Kannatus alkoi laskea 1970-luvun puolivälin jälkeen. Viimeisissä eduskuntavaaleissaan 1987 SKDL sai vain 16 kansanedustajaa ja alle kymmenen prosenttia äänistä. Vuoden 1987 laskuun vaikutti puolueesta erotettujen muodostama kilpailija Demokraattinen Vaihtoehto 4,2 prosentin kannatuksella.

Kunnallisvaalit

Vaalit	Valtuutetut	Äänet
1945	2 496	275 324
1947	2 005	314 156	20,4 %
1950	2 517	347 102	23,04 %
1953	2 546	406 324	23,10 %
1956	2 272	353 967	21,17 %
1960	2 409	432 146	22,01 %
1964	2 417	470 550	21,94 %
1968	1 770	382 882	16,91 %
1972	1 731	437 130	17,48 %
1976	2 050	494 920	18,45 %
1980	1 835	456 177	16,64 %
1984	1 482	354 582	13,15 %
1988	1 209	270 532	10,29 %

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa vuonna 1945 SKDL oli vaaliliitossa SDP:n kanssa useimmissa kunnissa. Myöhemmin vaaliliittoja ei juurikaan tehty.

Ennen vuoden 1950 kunnallisvaaleja SKDL:llä oli enemmistö valtuustopaikoista Kajaanin maalaiskunnassa, Karkkilassa, Karttulassa, Kolarissa, Maariassa, Munsalassa, Pyhäjärvellä, Rautavaaralla ja Suomussalmella. Rautavaaran enemmistö syntyi SDP:n edustajan loikkauksen seurauksena. Vaaleissa SKDL sai enemmistön uusina paikkakuntina Kemin kaupungissa, Kittilässä ja Sallassa. Kemin valtuusto oli ensimmäinen kansandemokraattien hallintaan siirtynyt kaupunginvaltuusto – aiemmat olivat maalaiskuntia ja kauppaloita. SKDL:n 23 prosentin äänisaalis toi liitolle yli 2 500 valtuutettua ja noin 10 000 lautakuntapaikkaa. SKDL menetti enemmistönsä Pyhäjärvellä ja Suomussalmella, mutta valloitti ne takaisin seuraavissa vaaleissa. Vaaleissa 1953 sai enemmistön kymmenessä kunnassa. Uusia enemmistökuntia olivat Haukipudas, Muhos ja Suomussalmi. Kajaanin maalaiskunnassa SKDL:llä oli vaalien jälkeen 17 valtuuston 27 paikasta.

Vuoden 1960 vaalien jälkeen kansandemokraattinen valtuustoryhmä oli suurin muun muassa Karkkilassa, Kemissä, Nokialla, Tampereella, Varkaudessa ja Äänekoskella. Vuoden 1964 kunnallisvaaleissa SKDL sai enemmistön Kajaanin maalaiskunnan, Kolarin, Rautavaaran ja Saloisten valtuustoihin. Liitto menetti enemmistöasemansa Haukiputaalla, Karkkilassa, Kempeleessä ja Pyhäjärvellä.

Presidentinvaalit

Vaalit	Ehdokas	Valitsijamiehet	Äänet
1950	Mauno Pekkala	67	338 035	21,43 %
1956	Eino Kilpi	56	354 575	18,69 %
1962	Paavo Aitio	63	451 750	20,5 %
1968	Urho Kekkonen	56	345 609	16,95 %
1978	Urho Kekkonen	56	445 098	18,18 %
1982	Kalevi Kivistö	32	348 359	11,0 %

SKDL ei puolueena osallistunut vuoden 1988 presidentinvaaliin, mutta Kalevi Kivistö osallistui sitoutumattomana Liike 88:n ehdokkaana. Liike 88 sai valitsijamiesvaaleissa 286 833 ääntä (9,61 %) ja 26 valitsijamiestä. Kivistö sai välittömässä vaalissa 330 072 ääntä (10,67 %).

Osuuskauppavaalit

Vaalit	Paikat	Äänet
1956		72 662	42,4 %
1959		92 542	42,0 %
1962	1 244	98 913	42,4 %
1965	1 152	94 482	41,6 %
1968	944	83 136	40,6 %
1971	874	93 362	39,0 %
1975	909	134 879	41,9 %
1979	798	113 557	40,5 %
1983	265	65 381	44,2 %

Vuoden 1946 lopussa edistysmielisen osuusliikkeen voimasuhteet olivat noin 62–38 sosialidemokraattien hyväksi. Vuonna 1947 käytyjen vaalien seurauksena ero kaventui ollen 59–41. Voimasuhteet säilyivät lähes samoina aina 1980-luvulle asti.

1950-luvun alussa kansandemokraateilla oli enemmistö muun muassa Osuusliike Warmassa, Työväen Osuusliikkeessä ja Iin Osuuskaupassa.

Vuonna 1956 pidettiin ensimmäiset valtakunnallisesti samanaikaisesti järjestetyt osuuskauppavaalit 107:ssä osuusliikkeessä. SKDL sai noin 72 000 ääntä (42,4%) ja enemmistön useissa liikkeissä. Uutena kansandemokraattien hallintaan siirtyi Taalintehtaan Osuuskauppa. SKDL menetti enemmistön Osuusliike Ådalenissa ja Ylä-Savon Osuusliikkeessä. Vaaleissa 1959 kansandemokraatit lisäsivät paikkamääräänsä ja saivat enemmistön 27:n osuusliikkeen hallinnossa.

Vuoden 1962 vaalien jälkeen SKDL:llä oli enemmistö 25:ssä osuusliikkeessä, jotka olivat Ii, Kainuu, Kemi, Kokkolanseutu, Laaja, Lapinmaa, Loimaa, Oma, Oulu, Pyhäjokilaakso, Raahe, Reisjärvi, Salla, Savo, Sisä-Savo, Suupohja, Taalintehdas, Taka-Lappi, Tarmola, Tornionjokilaakso, Tuki, Uurtaja, Vaasanseutu, Varma ja Ylä-Savo. Voimasuhteet olivat tasan neljässä ja kansandemokraateilla oli määrävähemmistö 29:ssä liikkeessä. Vahvinta kannatus oli Kainuun osuusliikkeessä, jonka edustajiston 42:sta jäsenestä SKDL:ää ryhmään kuului 36. Jäsenmäärältään suurin SKDL-enemmistöinen liike oli turkulainen Tarmola.

Vaaleissa 1965 SKDL teki vaaliliiton TPSL:n kanssa 20:ssä osuusliikkeessä. Vaaleissa 1971 koki tappion, johon vaikutti sisäinen riitely ja kannattajien jakautuminen kaksille listoille joissain osuusliikkeissä. 1970-luvulla puolueella oli enemmistö 14 osuusliikkeessä. Vuoden 1975 vaaleissa SKDL sai enemmistön uusina Pohjois-Päijänteen ja Ylä-Savon osuusliikkeissä mutta menetti hallitsevan asemansa Laajassa ja Warmassa. Kansandemokraattien listat hajosivat Laajassa ja Elannossa, jossa SKP:n Uudenmaan piirijärjestö asetti oman listansa.

E-osuuskunta Ekan muodostamisen yhteydessä käydyissä vaaleissa 1983 SKDL:n suhteellinen kannatus (44,2 %) oli suurempaa kuin koskaan aiemmin. Puolue sai 265 piirivaltuutettua ja 66 edustajaa valtakunnalliseen edustajistoon. SKDL sai enemmistön kahdeksaan piirivaltuustoon. Eka-fuusion ulkopuolelle jääneessä Elannossa kansandemokraatit saivat 13 paikkaa ja 22,1 prosenttia äänistä.

Ammattiyhdistysvaalit

Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton ylimääräisen edustajakokouksen vaaleissa 1946 kommunistit ja kansandemokraatit saivat selvän enemmistön paikoista, mutta keskusliiton sosialidemokraattinen johto mitätöi tuloksen ja perui kokouksen. Kansandemokraatit taipuivat ratkaisuun, kun sosialidemokraatit uhkasivat hajottaa ammattiyhdistysliikkeen. Vuoden 1947 vaaleissa SDP sai enemmistön ja voimasuhteet kokouksessa olivat noin 160–128. Vuoden 1951 vaaleissa SDP voitti selvästi ja edustajakokoukseen valittiin noin 149–154 SDP:n ja 65–70 SKDL:n kannattajaa.

Metallityöväen Liiton vaaleissa kansandemokraatit saivat vuosina 1971–1987 35,6–47,1 prosenttia äänistä. Paras tulos oli vuonna 1975, jolloin paikkoja tuli valtuustoon 241 (47,6 %).

Rakennustyöläisten Liiton vaaleissa 1979 kansandemokraattien listat saivat 73,7 prosenttia äänistä.

Kansandemokraatit hallitsivat pitkään Kumi- ja Nahkatyöväen Liittoa, mutta vuoden 1982 liittokokousvaaleissa sosialidemokraatit saivat 51,7 prosenttia äänistä kansandemokraattien jäädessä 48,3 prosenttiin.

Kansandemokraatit oli suurin ryhmittymä Suomen Elintarviketyöläisten Liiton vaaleissa 1973–1989. Parhaimmillaan kannatusta oli 57 prosenttia vuonna 1989.

Suomenruotsalaiset kansankäräjät

SKDL osallistui suomenruotsalaisten kansankäräjien vaaleihin omilla listoilla keväästä 1946 alkaen. 1950-luvulla SKDL:llä oli kaksi edustajaa kansankäräjillä. Käräjävaaleissa 1980 SKDL sai 6 980 (4,0 %) ääntä ja kolme edustajaa. Puolue oli vaalien neljänneksi suurin ryhmittymä RKP:n, SDP:n ja POP:n jälkeen. Käräjien hallitukseen valittiin kaksi kansandemokraattia.

Ahvenanmaan maakuntavaalit

Vuonna 1945 SKDL osallistui Ahvenanmaan maakuntavaaleihin vaaliliitossa sosialidemokraattien ja puolueettomien työläisten kanssa. Vaaliliitto sai 564 ääntä, joista SKDL keräsi 293 saaden yhden edustajan. Myös 1950-luvun alussa maakuntapäivillä oli yksi kansandemokraatti. Kesän 1954 vaaleissa SKDL voitti yhden lisäpaikan. 1950-luvun lopussa maakuntapäivillä oli edelleen kaksi puolueen edustajaa.

Tiedonvälitys

Katso myös Luettelo SKDL:n lehdistä

SKDL:llä oli laaja puoluelehdistö. Kesällä 1946 puolueella oli kymmenen maakunnallista sanomalehteä. Demokraattinen Lehdistöpalvelu (aiemmin Demokraattinen Lehtipalvelu, DLP) oli SKDL:n sekä SKP:n uutistoimisto ja Demokraattisten Kustantajain Liitto liikkeen omistamien kustannusosakeyhtiöiden ja kirjapainojen yhteiselin.

SKDL:n pää-äänenkannattaja oli aluksi Vapaa Sana, jonka ensimmäinen (sodanjälkeinen) numero ilmestyi 7. marraskuuta 1944. Vapaan Sanan päätoimittajina työskentelivät Väinö Meltti, Cay Sundström, Raoul Palmgren ja Jarno Pennanen. Vuonna 1957 Vapaa Sana yhdistettiin SKP:n Työkansan Sanomien kanssa uuteen Kansan Uutiset -lehteen, kun kahden lähes samoja asioita käsitelleen päivälehden ylläpitoa ei katsottu enää tarpeelliseksi. Kansan Uutiset oli puolueiden yhteinen äänenkannattaja vuoteen 1990 asti. Vapaa Sana ja Kansan Uutiset painettiin Yhteistyön kirjapainossa.

SKDL:n kerran vuodessa ilmestyneitä julkaisuja olivat Aika-taskukirja (kalenteri) ja Kansan Tietokirja (aiemmin Demokraattisen kansan kalenteri) sekä Kansan Joulu/Folkets Jul (aiemmin Demokraattisen Kansan Joulu) ja Vappu/Folkets vår-lehdet. Joulu- ja vappulehdet lopetettiin 1980-luvun alussa. Jäsenlehti oli Liittoviesti (aiemmin Kansandemokraatti, SKDL, Kunnallistoiminta), jonka julkaiseminen päättyi vuonna 1969. Eduskuntaryhmä julkaisi Eduskuntauutisia-tiedotuslehteä.

Kansandemokraattiset järjestöt omistivat Kansankulttuuri-kustantamon yhdessä Suomi–Neuvostoliitto-Seuran kanssa.

Yleinen lehtimiesliitto perustettiin vuonna 1947 SKDL:n lehtien toimittajien ammattijärjestöksi, kun kansandemokraattisten lehtien toimittajia ei hyväksytty Suomen Sanomalehtimiesten Liiton jäseniksi lyhyen toimittajakokemuksen vuoksi.

Yleisötilaisuudet

SKDL:n vappumerkit 1945–1985, 1987–1989. Esimerkiksi vuonna 1945 SKDL myi 145 000 vappumerkkiä.

SKDL järjesti vappumarsseja ja -juhlia sadoilla paikkakunnilla. Esimerkiksi vuonna 1964 SKDL:n 568 vapputilaisuuteen otti osaa 238 000 henkilöä. Kolme vuotta myöhemmin 297:ään omaan vappujuhlaan osallistui 124 500 henkilöä. Joillakin paikkakunnilla puolue osallistui työväenliikkeen yhteisiin tilaisuuksiin. Vuosina 1976–1978 SKDL:n vapputilaisuuksiin osallistui 234 000–266 000 henkilöä.

Kansandemokraattisia maakuntajuhlia järjestettiin piireittäin. 1960-luvulla juhliin osallistui vuosittain yhteensä 11 000–30 000 henkilöä. Vuonna 1960 SKDL:n yhdistykset järjestivät vappu- ja maakuntajuhlien lisäksi yli 5 000 muuta tilaisuutta, joihin osallistui 161 000 henkilöä. Sadat osastot järjestivät säännöllisesti politiikan ja viihteen yhdistäneitä tupailtoja. Vuonna 1978 SKDL:n 161 maakunta- tai alueellista juhlaa keräsivät 68 780 osanottajaa.

SKDL:n kansanedustajat kiersivät usein puhumassa ympäri maata. Esimerkiksi vuosina 1957–1958 eduskuntaryhmän jäsenet osallistuivat yli 9 000 tilaisuuteen, joissa oli kuulijoita yhteensä 600 000.

Kansainvälinen toiminta

SKDL:llä oli laajat kansainväliset yhteydet. Liitto lähetti ja vastaanotti valtuuskuntia monien veljespuolueiden kanssa. Pohjoismaiden neuvoston yhteydessä järjestettiin vasemmistopuolueiden tapaamisia. SKDL osallistui ystävyysseurojen, rauhan- ja solidaarisuusjärjestöjen sekä Suomen YK-valtuuskuntien toimintaan. Puolue oli edustettuna eduskunnan, kuntien, ammattiliittojen ja osuustoimintaliikkeen ulkomaan vierailuissa. SKDL osallistui kansainvälisiin solidaarisuus- ja rauhankonferensseihin, ja myös järjesti joitain kokouksia Suomessa.

Vuoden 1967 liittokokoukseen osallistui 12 ulkomaista valtuuskuntaa pohjoismaista ja Euroopan sosialistisista maista. 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa valtuuskuntien vaihto oli vilkkainta DDR:n Kansallisen rintaman kanssa. Euroopan ja Aasian sosialististen puolueiden lisäksi SKDL:llä oli suhteet moniin Afrikan, Keski-Amerikan ja Lähi-idän kansallisiin vapautusliikkeisiin. Esimerkiksi vuosina 1976–1979 puolue otti vastaan valtuuskuntia viidestä maasta ja lähetti matkaan yhdeksän, tapasi kahdeksantoista järjestön edustajia Suomessa ja ulkomailla sekä piti yhteyksiä yhdeksään muuhun järjestöön.

SKDL teki paljon yhteistyötä Suomi–Neuvostoliitto-Seuran kanssa. Puolue osallistui esimerkiksi Neuvostoliiton, Lokakuun vallankumouksen ja YYA-sopimuksen vuosipäivätilaisuuksien järjestelyihin. Suomen ja Unkarin ystävyysviikko oli Suomessa ja Unkarissa 1970-luvulla järjestetty tapahtuma, jonka järjestelyissä SKDL oli keskeisesti mukana. SKDL oli aktiivisesti mukana DDR:n tunnustamiskomitean toiminnassa.

Kansainvälinen solidaarisuustyö (Kv-Solid) perustettiin vuonna 1985 koordinoimaan kansandemokraattisen liikkeen solidaarisuustoimintaa, joka oli aiemmin ollut projektiluonteista. 1980-luvulla KV-Solid tuki muun muassa kehitysmaiden vapautusliikkeitä. Keskeisiä kehitysyhteistyökohteita olivat El Salvador ja Namibia.

Luettelot poliitikoista

Ministerit

• Paasikiven II hallitus
  • Ministeri sosiaaliministeriössä: Yrjö Leino 17.11.1944 – 17.4.1945
• Paasikiven III hallitus
  • Opetusministeri: Johan Helo 17.4.1945 – 28.12.1945; Eino Pekkala 28.12.1945 – 26.3.1946
  • Puolustusministeri: Mauno Pekkala 17.4.1945 – 26.3.1946
  • Sisäasiainministeri: Yrjö Leino 17.4.1945 – 26.3.1946
  • Ministeri sosiaaliministeriössä: Matti Janhunen 17.4.1945 – 26.3.1946
  • Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä: Yrjö Murto 17.4.1945 – 26.3.1946
  • Ministeri valtioneuvoston kansliassa: Mauno Pekkala 27.4.1945 – 26.3.1946
• Pekkalan hallitus
  • Pääministeri: Mauno Pekkala 26.3.1946 – 29.7.1948
  • Oikeusministeri: Eino Pekkala 26.3.1946 – 29.7.1948
  • Puolustusministeri: Mauno Pekkala 26.3.1946 – 27.3.1946
  • Sisäasiainministeri: Yrjö Leino 26.3.1946 – 22.5.1948; Eino Kilpi 26.5.1948 – 29.7.1948
  • Sosiaaliministeri: Matti Janhunen 26.3.1946 – 29.7.1948
  • Ministeri kansanhuoltoministeriössä: Yrjö Murto 26.3.1946 – 29.7.1948
  • Ministeri ulkoasiainministeriössä: Reinhold Svento 26.3.1946 – 30.4.1948
  • Ministeri valtioneuvoston kansliassa: Hertta Kuusinen 4.6.1948 – 29.7.1948
  • II puolustusministeri: Mauno Pekkala 27.3.1946 – 29.7.1948
  • Salkuton ministeri: Hertta Kuusinen 26.5.1948 – 4.6.1948
• Paasion hallitus
  • Ministeri valtiovarainministeriössä: Ele Alenius 27.5.1966 – 22.3.1968
  • Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri: Leo Suonpää 27.5.1966 – 22.3.1968
  • Sosiaaliministeri: Matti Koivunen 27.5.1966 – 22.3.1968
• Koiviston hallitus
  • Ministeri valtiovarainministeriössä: Ele Alenius22.3.1968 – 14.5.1970
  • Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri: Paavo Aitio 22.3.1968 – 28.2.1970
  • Liikenneministeri: Paavo Aitio 1.3.1970 – 14.5.1970
  • Sosiaaliministeri: Anna-Liisa Tiekso 22.3.1968 – 14.5.1970
• Karjalaisen II hallitus
  • Oikeusministeri: Erkki Tuominen 15.7.1970 – 26.3.1971
  • Liikenneministeri: Veikko Saarto 15.7.1970 – 26.3.1971
  • Sosiaali- ja terveysministeri: Anna-Liisa Tiekso 15.7.1970 – 26.3.1971
• Miettusen II hallitus
  • Ministeri sisäasiainministeriössä: Olavi Hänninen 30.11.1975 – 29.6.1976; Arvo Hautala 29.6.1976 – 29.9.1976
  • Ministeri opetusministeriössä: Kalevi Kivistö 30.11.1975 – 29.9.1976
  • Liikenneministeri: Kauko Hjerppe 30.11.1975 – 29.9.1976
  • Työvoimaministeri: Paavo Aitio 30.11.1975 – 29.9.1976
• Sorsan II hallitus
  • Ministeri opetusministeriössä: Kalevi Kivistö 15.5.1977 – 26.5.1979
  • Ministeri maa- ja metsätalousministeriössä/Liikenneministeri: Veikko Saarto 15.5.1977 – 26.5.1979
  • Työvoimaministeri: Arvo Aalto 15.5.1977 – 26.5.1979
• Koiviston II hallitus
  • Ministeri opetusministeriössä: Kalevi Kivistö 26.5.1979 – 19.2.1982
  • Ministeri maa- ja metsätalousministeriössä/Liikenneministeri: Veikko Saarto 26.5.1979 – 19.2.1982
  • Työvoimaministeri: Arvo Aalto 26.5.1979 – 20.3.1981; Jouko Kajanoja 20.3.1981 – 19.2.1982
• Sorsan III hallitus
  • Opetusministeri: Kalevi Kivistö 19.2.1982 – 31.12.1982
  • Ministeri maa- ja metsätalousministeriössä/Liikenneministeri: Jarmo Wahlström 19.2.1982 – 31.12.1982
  • Työvoimaministeri: Jouko Kajanoja 19.2.1982 – 31.12.1982

Kansanedustajat

• Luettelo SKDL:n kansanedustajista

Eduskuntaryhmän puheenjohtajat

• Mikko Ampuja 1944–1945
• Hertta Kuusinen 1945–1966
• Paavo Aitio 1966−1968
• Olavi J. Laine 1968–1970
• Veikko Saarto 1970
• Paavo Aitio 1970−1975
• Veikko Saarto 1975–1977
• Kauko Hjerppe 1977−1978
• Jarmo Wahlström 1978-1982
• Veikko Saarto 1982–1986
• Lauha Männistö 1986−1987
• Jarmo Wahlström 1987-1988
• Esko Helle 1988–1990

Lähteet

• Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet: vapauden ajasta maailmantuskaan. Tampere: Vastapaino, 2015. ISBN 978-951-768-531-3
• Nevakivi, Jukka: Jatkosodasta nykypäivään, s. 207–355. (Teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2003) WSOY, 2004.
• Nevakivi, Jukka: Jatkosodasta nykypäivään. (Teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2006) WSOY, 2006.
• Puhakka, Sirpa: Vasemmistoliiton synty. Into, 2015. ISBN 978-952-264-365-0
• Rantala, Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. (Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos) Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4

Aiheesta muualla

• SKDL:n digitoidut arkistot (pdf): hallinnollinen jaosto (pöytäkirjat, toimintakertomukset, ohjelmat), järjestöjaosto (piirien toimintakertomukset), svenska sektion (toimintakertomukset), eduskuntaryhmä (pöytäkirjat) Kansan Arkisto
• SKDL:n ohjelmat (Pohtiva)