Tiibetin kansannousu 1959
| Tiibetin kansannousu 1959 | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
Tiibetin kansannousu oli vuonna 1959 käynnistynyt epäonnistunut kansannousu Tiibetissä, Kiinassa. Sen käynnisti huhu, jonka mukaan kiinalaiset suunnittelisivat Dalai-Laman sieppaamista. Norbulingkan kesäpalatsin ympärille kerääntyi tuhansia ihmisiä, jotka suojelivat johtajaansa.
Kiinan armeija ei puuttunut mielenosoituksiin ennen 17. maaliskuuta 1959. Silloin Kiina alkoi tulittaa Tiibetin pääkaupunki Lhasaa ja vangitsemaan mielenosoittajia. Dalai Lama pakeni Intiaan, jossa asuu yhä. Maanpaossa olevien tiibetiläisten mukaan tuhansia tiibetiläisiä kuoli.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiibet oli ollut nimellisesti osa Kiinaa, mutta käytännössä itsenäinen Kiinan tasavallan aikana vuosina 1912–1949. Kiinassa vallitsevaa tilannetta ei kuitenkaan koskaan hyväksytty ja samalla kannalla olivat vuonna 1949 sisällissodan jälkeen valtaan nousseet Kiinan kommunistit. Mao Zedongin johtamat kommunistit hyökkäsivätkin Tiibetiin lokakuussa 1950 ja voittivat nopeasti pienen paikallisen armeijan. Tiibetiläiset pakotettiin tämän jälkeen hyväksymään niin sanottu 17. kohdan sopimus, jolla Tiibet liitettiin Kiinaan. Sopimuksessa Tiibetille taattiin kuitenkin itsehallinnollisia ja uskonnollisia oikeuksia. Sopimusta alettiin rikkoa pian sen solmimisen jälkeen, kun Kiina alkoi lakkauttaa Tiibetin oman hallinnon toimintoja, minkä lisäksi Tiibetiin tuli kiinalaisia siirtolaisia ja suuri joukko sotilaita.[2]
Kiinan hyökkäyksen jälkeen Tiibetin kansalliskokous oli pyytänyt Dalai-lama Tenzin Gyatsoa ottamaan vallan vuosia tarkoitettua aiemmin. Dalai-lama neuvotteli Kiinan hallinnon kanssa Tiibetin tilanteesta. Hän matkusti Pekingiin vuonna 1954 tavaten siellä Maon kanssa. Tapaamisesta huolimatta tiibetiläisten ja Kiinan hallinnon välit alkoivat tulehtua entisestään. Siirtymistä kommunistiseen järjestelmään kiihdytettiin entisestään 1955-1958. Tähän liittyi kolhoositilojen perustaminen, suuren paimentolaiskansanosan sitomisyritykset pysyvämpään elämäntapaan, sekä luostarilaitosten aseman heikentäminen. Sortona koetut toimet johtivat tiibetiläisten aseelliseen vastarintaan etenkin Itä-Tiibetin Khamin alueella. Vaikka Dalai-lama itse kannatti rauhanomaista ratkaisua tilanteelle, monet korkea-arvoiset Tiibetin hallinnon jäsenet kannattivat aseellista vastarintaa. Vuonna 1956 toimintansa aloittanut vastarintaliike Chushi Gandruk sai tukea Yhdysvaltojen CIA:lta vuodesta 1958 lähtien.[2]
Kansannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itä-Tiibetin levottomuus aiheutti pakolaisvirran tältä alueelta Tiibetin pääkaupunki Lhasaan. Pakolaiset puolestaan huononsivat paikallisen ruokahuollon tilannetta, jota oli jo ennestään rasittanut Kiinan armeijan joukkojen sijoittaminen alueelle. Maaliskuun alussa 1959 pääkaupunkiin oli tullut vielä joukoittain tiibetiläisen uudenvuoden juhlijoita. Tässä epävakaassa tilanteessa kiinalaisten sotilaskomentaja Lhasassa kutsui Dalai-laman 9. maaliskuuta seuraamaan teatteriesitystä kanssaan ja kehotti tätä saapumaan kiinalaisten parakeille seuraavana päivänä ilman tavanomaista aseistettua henkivartijajoukkoaan. Kutsu tulkittiin tiibetiläisten keskuudessa yritykseksi kaapata Dalai-lama. Tämän seurauksena Dalai-laman kesäpalatsin Norbulingkan luokse kokoontui arviolta 30 000 tiibetiläistä alkuperäisenä tarkoituksenaan estää Dalai-lamaa hyväksymästä kiinalaisten kutsua. Kokoontuminen muuttui kuitenkin nopeasti Tiibetin itsenäisyyttä vaatineeksi mielenosoitukseksi.[2]
Tilanne kärjistyi kun Kiinan armeijan joukot yrittivät pelotella väkijoukkoa hajaantumaan ampumalla Norbulingkan ympäristöä tykistötulella 17. maaliskuuta. Samana yönä Dala-lama salakuljetettiin tiibetiläissotilaaksi naamioituneena ulos palatsistaan. Pako pidettiin salassa useamman päivän ajan kun Dalai-lama ja pieni joukko hänen tukijoitaan kulkivat vuoriston läpi etelään Intian puolelle, jonne he perustivat Tiibetin pakolaishallituksen. Myöhemmin Dalai-lamaa seurasi Intiaan pakolaisina 80 000–100 000 tiibetiläistä.[2]
Tällä välin Lhasassa mielenosoittajat olivat alkaneet linnoittaa kaupunkia perustamalla esimerkiksi konekivääripesäkkeitä, jotka oli tähdätty kiinalaisten asemia vastaan. 20. maaliskuuta kiinalaiset yrittivät jälleen hajottaa väkijoukkoja varoituslaukauksilla. Kun tämä ei toiminut, kiinalaiset jalkauttivat sotilaansa kaupunkiin samana yönä. Taistelut alkoivat aamunkoitossa ja jatkuivat kolmen päivän ajan kiinalaisten saadessa lopulta yliotteen. 23. maaliskuuta tiibetiläiset olivat vetäytyneet Jokhangin temppelille, jonka he olivat linnoittaneet. Kiinalaiset hyökkäsivät temppeliin ja veristä taistelua kesti kolmen tunnin ajan. Kiinalaiset pääsivät voitolle täälläkin heidän panssarivaununsa ajettua temppelin portin läpi. Myöhemmin samana päivänä kiinalaiset nostivat lippunsa Potalan ylle ja taistelut olivat päättyneet.[3] Tarkkoja lukuja ei tiedetä, mutta joka tapauksessa tuhannet tiibetiläiset saivat surmansa. Erään Kiinan armeijan tiedusteluraportin mukaan 87 000 tiibetiläistä kiinalaisten vastustajaa eliminoitiin maalis–lokakuun välisenä aikana.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiibetiläiset ja suuri osa maailmaa Kiinan ulkopuolella tulkitsivat tapahtumat kansallismielisenä kansannousuna ulkomaista miehittäjää vastaan. Kansannousun jälkeen tiibetiläinen vastarinta rakentui Dalai-laman ympärille ja hänen aseellisen vastarinnan vastainen kantansa on vaikuttanut siihen, ettei sellaista ole sittemmin Tiibetissä juurikaan järjestetty. Kansannoususta muodostui jakokohta Tiibetin historiassa perinteisen ja nykyajan Tiibetin välille. Kansannousuun viitataan usein vuosien 1989 ja 2008 tapahtumien ohella kampanjoissa Tiibetin itsenäisyyden tai autonomian puolesta.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Tiibetin kansannoususta 40 vuotta Verkkouutiset 12.3.1999.
- ↑ a b c d e f Cheng, Linsun ja Brown, Kerry: Berkshire Encyclopedia of China, s. 2285-2287. Berkshire Publishing Group, 2009. ISBN 0-9770159-4-7. (englanniksi)
- ↑ Van Schaik, Sam: Tibet: a history, s. 224-237. Yale University Press, 2011. ISBN 978-0-300-15404-7. (englanniksi)