Sionismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

  Osa uskontojen artikkelisarjaa
Juutalaisuus ja juutalaiset

Star of David.svg         Menora.svg

Juutalaisuus
Jumala (Jahve)
Tanak (Toora, Nevi'im, Ketuvim)
Talmud  · Halakha · Košer
Filosofia · Kabbala
Daavidintähti · Menora
Synagoga · Rabbi

Juutalaisuuden suuntaukset
Ortodoksisuus · Konservatismi
Karaiitit · Hasidismi
Reformismi · Rekonstruktionismi
Humanismi

Juhlapäivät
Sapatti · Hanukka · Roš hašana · Pesah · Jom kippur

Juutalaiset kansana
Aškenasit · Sefardit · Mizrahit

Juutalaiset maittain
Israel · Yhdysvallat · Venäjä
Ruotsi · Ranska
Suomen juutalaiset
Tunnettuja suomenjuutalaisia

Juutalaiskielet
Heprea · Aramea · Jiddiš · Ladino

Juutalaisten historia
Israelin kuningaskunta · Juuda
Babylonin vankeus
1. juutalaissota · 2. juutalaissota
Haskala · Alija
Nyky-Israel · Arabikonfliktit

Antisemitismi
Pogromit
Holokausti

Poliittiset liikkeet
Sionismi

n  k  m

Sionismi on 1800-luvulla syntynyt juutalaisten kansallinen liike, jonka tärkeimpänä tavoitteena oli luoda juutalaisille oma valtio.[1] Israelin valtio perustettiin vuonna 1948, ja nykyisin sionismi tarkoittaa käytännössä Israelin taloudellista ja poliittista tukemista.[2]

Sionistisen liikkeen perusti Theodor Herzl, joka vuonna 1896 esitti sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä vuonna 1897. Juutalaisten kotimaaksi suunniteltiin Palestiinan ohella myös Argentiinaa ja Ugandaa, mutta vuoden 1906 sionistikongressi määritteli juutalaisten kotimaaksi Palestiinan.[3]

Ideologian nimi tulee Siionista, joka on Jerusalemin raamatullinen nimi. Sanaa käytti ensimmäisenä wieniläinen kirjailija ja varhainen sionisti Nathan Birnbaum vuonna 1892 Wienissä pidetyssä julkisessa keskustelutilaisuudessa.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisten diaspora sionismin taustana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan testamentin mukaan juutalaisten yhteys Israeliin sai alkunsa juutalaisen historian alusta, kun Jumala neuvoi ensi sanoikseen Abrahamille tien maahan, jonne tämän tuli asettua. Sen jälkeen Israelin maalla on aina ollut juutalaisille erityinen asema, mikä on näkynyt muun muassa kertomuksissa Jaakobista, Mooseksesta ja Babylonin vankeudesta.[5]

Karkotuksista huolimatta juutalaiset asuttivat Israelia aina 100-luvulle asti, jolloin suurin osa heistä joutui diasporaan roomalaisille hävityn toisen juutalaissodan myötä. Myöhemmin muslimien valtakaudella juutalaisten asema alueella vaihteli syrjitystä sorrettuun, ja ristiretkien seurauksena juutalaisasutus pyhässä kaupungissa Jerusalemissa hävisi välillä kokonaan. Roomalaisten Palestiinaksi nimeämä alue oli köyhää maata, ja pieni juutalaisasutus tuli toimeen pitkälti lahjoitusten turvin. Kukaan muukaan ei kuitenkaan pitänyt maata kotimaanaan, vaan arabit tunsivat Israelin Etelä-Syyriana ja Palestiinan arabiasukkaat tunnettiin syyrialaisina.[5]

Juutalaiset eivät kuitenkaan koskaan unohtaneet elävänsä diasporassa, vaan ajatus Israelista kotimaana säilyi oleellisena osana juutalaisten kansallista identiteettiä. Juutalaisten tärkein rituaali Seder päättyy sanoihin ”Ensi vuonna Jerusalemissa”. Tämän yhteyden vahvuus ja pysyvyys selittää sionismin nopean kasvun 1800-luvun pienestä poliittisesta liikkeestä useimpia juutalaisia yhdistäväksi voimaksi, joka synnytti Israelin valtion vuonna 1948.[5]

Syntyvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ideologinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sionismi on osa Euroopassa 1700-luvun lopulta alkaen kehittynyttä nationalismia eli kansallisuusaatetta, jonka mukaan poliittinen itsemääräämisoikeus kuuluu kansakunnalle. Juutalaiset olivat emansipoituneet 1800-luvun aikana saaden useissa Länsi-Euroopan maissa kansalaisoikeudet ja uskonnonvapauden. Vapautumisen johdosta he joutuivat kuitenkin luomaan juutalaisen identiteettinsä uudelleen, sillä he eivät enää eläneet erillään. Kolmas tärkeä tekijä sionismin synnyssä oli antisemitismi eli juutalaisvastaisuus, joka oli voimakasta edelleen etenkin Itä-Euroopassa mutta jota esiintyi yhä myös Länsi-Euroopassa uudessa etnisessä muodossaan.[6]

Sionismi pyrki tarjoamaan vastauksen sekä juutalaisten identiteettiongelmaan että antisemitismin aiheuttamaan uhkaan. Useista kilpailevista ideologioista poiketen sionismi halusi korostaa juutalaisten omaa erityislaatua ja perustaa oman valtion. Sen sijaan reformijuutalaiset kehottivat juutalaisia sulautumaan valtaväestöön ja ortodoksijuutalaiset halusivat jatkaa eristäytynyttä ja perinteisiin tukeutuvaa elämää eurooppalaisten valtioiden sisällä. Myös ei-sionistinen juutalainen sosialismi houkutteli monia juutalaisia 1800-luvun lopulla, eikä siihen kuulunut käsitystä yhdestä yhtenäisestä juutalaisesta kansasta.[7]

Syntyessään sionismi oli ensisijaisesti sekulaarinen liike, jonka kannattajat olivat etupäässä maallistuneita juutalaisia. Uskonnollisten juutalaisten enemmistö torjui sionismin harhaoppina, sillä se torjui Messiaan odotuksen. Sionistit loivat uuden, kansallisen juutalaisen identiteetin uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin rinnalle. He ankkuroivat sionismin johdonmukaiseksi jatkeeksi juutalaisten historialle, joka oli ollut jatkuvaa taistelua antisemitismiä vastaan ja pyrkimystä palata Israelin maahan, Pyhälle maalle. Muista kansallisista liikkeistä poiketen juutalaisilta puuttui kuitenkin valmis maa-alue ja kaikille yhteinen kieli, jolle kansallinen identiteetti ensisijaisesti rakentui. Sen johdosta sionismista kehittyi siirtolaisliike.[8]

Sionismin nousu Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun lopulla Venäjällä asui maailman suurin juutalaisyhteisö. Juutalaisten asema maassa kuitenkin heikkeni jatkuvasti pogromien pahenemisen myötä, ja juutalaiset alkoivat paeta. Osa lähti länteen ja Yhdysvaltoihin, mutta osa haaveili muutosta Palestiinaan. Vuonna 1882 alkaneen ensimmäisen alijan aikana 25 000–35 000 juutalaista muutti Osmanien valtakunnan hallitsemaan Palestiinaan[9], vaikka alue oli hedelmätöntä ja tulijat ulkopuolisen avun varassa. Vuonna 1882 Venäjällä perustettiin myös BILU-järjestö, joka pyrki asuttamaan Palestiinan pysyvästi juutalaisilla ja kehittämään alueen maataloutta. Järjestön pyrkimykset kuitenkin epäonnistuivat maan karuuden ja arabien hyökkäilyjen vuoksi. Nykyisin BILUa pidetään kuitenkin myöhemmän sionistisen liikkeen ja kibbutziliikkeen tärkeinä edeltäjinä.[10]

Sionismin esitaistelijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sionismin tärkeimpiä esitaistelijoita ennen varsinaisen sionistisen liikkeen syntyä olivat rabbit Yehuda Alkalai (1798–1878) ja Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874) sekä saksalainen sosialisti Moses Hess (1812–1875). Rabbien ajattelu nousi juutalaisesta uskonnollisesta perinteestä, ja heidän mukaansa juutalaisten paluu Pyhälle maalle nopeuttaisi Messiaan tuloa ja juutalaisten lopullista pelastusta. Hessin mukaan etninen antisemitismi tekisi juutalaisten assimiloitumisen länsimaiseen yhteiskuntaan mahdottomaksi, ja hän unelmoi sosialistisesta mallivaltiosta Palestiinassa. Leo Pinskerin (1821–1898) pamfletissa Autoemanzipation (1882) ovat jo mukana sionistisen teorian keskeiset elementit. Hänen mukaansa juutalaiset vapauttaisi jatkuvasta nöyryytyksestä ainoastaan emigraatio Euroopasta ja oman valtion perustaminen.[11]

Theodor Herzl, sionistisen liikkeen isä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodor Herzl, sionistisen liikkeen isä

Vuonna 1894 nuori keskieurooppalainen journalisti Theodor Herzl (1860–1904) havahtui juutalaisten ahdinkoon ranskalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin oikeudenkäynnin aikana, kun vapaamielisinä luultujen ranskalaisten antisemitismi oli nostanut päätään. Herzl päätteli, että juutalaiset vapautuisivat vainoista ja syytöksistä vain omassa maassaan. Hän aloitti kampanjan juutalaisen valtion perustamisen puolesta ja kirjoitti 63-sivuisen pamfletin Juutalaisvaltio (1896). Herzl perusti Maailman sionistijärjestön ja järjesti vuonna 1897 ensimmäisen sionistikongressin Baselissa. Sionismin aate kasvoi nopeasti, ja Herzl sai tukijoita etenkin Itä-Euroopasta, missä juutalaisten asema oli kaikkein heikoin. Hän myös haki Turkin sulttaanilta tukea Israelin perustamiselle Turkin hallitsemaan Palestiinaan, ja myöhemmin Englannilta, josta tulikin Herzlin kuoltua Israelin valtion varsinainen kätilö.[12]

Ensimmäiset sionistikongressit ja Uganda-suunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodor Herzl oli suunnitellut ensimmäistä sionistikongressia järjestettäväksi Saksassa. Sikäläiset juutalaisjohtajat eivät halunneet kuitenkaan olla tekemisissä separatistisen sionismin kanssa, joten kongressi järjestettiinkin Sveitsin Baselissa 1897. Ensimmäiseen kongressiin osallistui 204 edustajaa 19 maasta, ja Herzl sanoi jälkeenpäin perustaneensa juutalaisvaltion juuri tässä ensimmäisessä kokouksessa. Sionistikongresseja järjestettiin aluksi vuosittain, mutta myöhemmin harvemmin. Vuoden 1903 kongressissa Herzl ehdotti juutalaisten väliaikaiseksi kotimaaksi Ugandaa, josta Britannia oli hänelle tarjonnut aluetta. Kiihkeistä vastalauseista huolimatta kongressi päätti lähettää Ugandaan tutkimusretkikunnan. Herzl kuoli seuraavana vuonna ja Itä-Euroopan juutalaisten vastustuksen myötä myös Uganda-suunnitelma haudattiin.[13]

Herzlin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodor Herzlin kuolema ei merkinnyt sionistisen liikkeen loppua, mutta Maailman sionistijärjestön seuraavat johtajat eivät kyenneet säilyttämään liikkeen voimaa entisellään. Noin 40 000 juutalaista muutti niin sanotussa toisessa alijassa vuosien 1904–1914 aikana Palestiinaan, suurin osa heistä Venäjältä. He eivät olleet poliittisia tai uskonnollisia radikaaleja, mutta heistä vaikutusvaltaisimmat kannattivat sosialismia voimakkaammin kuin aiemmat muuttajat. Nämä tulijat perustivat ensimmäiset kibbutsit. Kibbutsit olivat kollektivistisia ja kommunistisia maatalousyhteisöjä, joissa kaikki yksityisomaisuus oli kielletty. Kibbutseja pidettiin sionismin ja sosialismin puhtaimpana ilmentymänä, ja niissä kasvoi moni Palestiinan juutalaisten myöhempi johtaja.[14]

Uudet juutalaissiirtokunnat perustivat arabien väkivallalta puolustautuakseen juutalaisen Palestiinan ensimmäiset puolustusjoukot. Koska sosialistiset sionistit halusivat Israelista kuitenkin juutalaisten ja arabien yhteisen maan, aseellinen taistelu arabeja vastaan aiheutti heidän parissaan ideologisen haasteen.[15]

Tel Aviv perustettiin vuonna 1909 ensimmäiseksi nykyaikaiseksi hepreankieliseksi kaupungiksi Palestiinassa.[16]

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 Palestiinaa hallinneet ottomaanit pidättivät ja karkottivat monia Palestiinan sionisteja, sillä nämä olivat Venäjän kansalaisia ja siksi vihollisia. Euroopan sionistit olivat jakaantuneet, sillä useimmat heistä uskoivat oman puolensa voiton maailmansodassa olevan sionismille eduksi.[17]

Maailmansotien välillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen sionistijohtaja Chaim Weizmann lobbasi Britannian ulkoministerin Arthur Balfourin ja Britannian hallituksen tulemaan sionistien tueksi. Sen seurauksena Britannia sääti alustavasti Palestiinan juutalaisten kotimaaksi niin sanotussa Balfourin julistuksessa vuonna 1917. Tästä julistuksesta tuli epämääräisyydestään huolimatta koko sionistisen liikkeen elämän ja kuoleman kysymys.[18]

Chaim Weizmannista tuli Balfourin julistusta seuranneeksi kahdeksi vuosikymmeneksi sionistisen liikkeen hallitseva johtaja, kun Britanna oli saanut Palestiinan mandaattialueekseen sodan jälkeen. Sionistit pettyivät, kun Britannia ilmoitti vuonna 1921 jakavansa Palestiinan kahteen osaan, joista itäisemmästä, Transjordaniasta, tulisi arabien aluetta.[19]

Palestiinassa sionisteja johtivat sotien välissä vasemmistolaiset liikkeet. Sosialististen sionistien riveissä oli kuitenkin ideolgista hajaannusta vallankumousta vaativien oikeaoppisten marxilaisten ja rauhanomaisempien utopistisosialistien välillä. Vasemmistolaisten ja Weizmannin yleissionistien haastajaksi nousi sotien välillä oikeistolainen revisionistinen sionismi, jota johti Vladimir Jabotinsky. Muutettuaan Palestiinaan Jabotinsky perusti sinne juutalaiset Hagana-puolustusjoukot, mistä hän joutui brittien pidättämäksi. Jabotinsky vastusti tiukasti kahden valtion suunnitelmaa ja myönnytyksiä arabeille, joille hänen mielestään riitti valtioita asuttavaksi Lähi-idässä.[20]

Sionistisen liikkeen valtavirta hyväksyi pitkin hampain brittien vuonna 1936 julkaiseman ehdotuksen Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalaisten ja arabien alueisiin. Jakamista vastustettiin jyrkästi kuitenkin niin sionistien oikeistossa kuin vasemmistossakin. Britannia myös rajoitti juutalaisten maahanmuuttoa Palestiinaan 75 tuhanteen viidessä vuodessa. Britanniaa tukenut Weizmann syrjäytettiin sionistien johdosta 21. sionistikongressissa elokuussa 1939.[21]

Toisen maailmansodan aikana ja Israelin itsenäistyminen 1948[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Ben-Gurion julistaa Israelin itsenäiseksi vuonna 1948 Theodor Herzlin muotokuvan alla.

Toisessa maailmansodassa sionistit olivat yksimielisesti liittoutuneiden puolella Hitlerin Saksaa vastaan. Sionistit edistivät sodan aikana brittien kieltämää siirtolaisuutta Palestiinaan ja pyrkivät perustamaan juutalaisia taisteluyksiköitä liittoutuneiden riveihin. Saksa ei koskaan miehittänyt Palestiinaa, joten maan juutalaisyhteisö säästyi Euroopan juutalaisten joukkotuholta. Sionisteilla ei kuitenkaan ollut sodan aikana poliittista valtaa holokaustin estämiseksi Euroopassa. New Yorkissa vuonna 1942 järjestetyssä sionistikonferenssissa julkaistiin pyrkimys itsenäisen juutalaisvaltion perustamisesta Palestiinaan. Kuuden miljoonan juutalaisen tuhon paljastuminen pian sodan loputtua vuonna 1945 nosti sionismin vähemmistöaatteesta juutalaisten enemmistön tukemaksi aatteeksi. Sodan jälkeen sionismia vastustivat juutalaisista enää jotkin harvat ultraortodoksit ja antinationalistiset reformijuutalaiset. Sodan jäljiltä kodittomaksi jääneitä juutalaisia alettiin asuttaa Palestiinaan, ja sionistit aloittivat aseellisen vastarinnan Palestiinan brittihallintoa vastaan. Britannia ilmoitti luopuvansa Palestiinan hallinnasta 15. toukokuuta 1948. Myös sionistit alkoivat laajalti kannattaa alueen jakamista kahteen osaan. Päätös jakamisesta hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa marraskuussa 1947. Sitä seurasi Palestiinassa juutalaisten ja arabien välisiä taisteluita. Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Itsenäisyysjulistus oli sisällöltään maallistuneen, maltillisen sosialistisen sionismin mukainen. Julistuksessa sanottiin juutalaisilla olevan luonnollinen oikeus olla omia herrojaan omassa itsenäisessä valtiossaan kaikkien muiden kansakuntien tapaan.[22]

Itsenäisessä Israelissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin itsenäistymisen jälkeen sionismin historia alkoi nivoutua täysin yhteen Israelin valtion historian kanssa. Samalla ulkomaille jääneiden sionistien merkitys hiipui.[23]

Ensimmäinen haaste uudelle valtiolle oli juutalaista valtiota vastustaneiden arabien asema. Kysymys on ollut Israelin politiikan tärkein kysymys koko maan olemassaolon ajan. Israelin itsenäistymistä seuranneina vuosina keskiöön nousi sionismin toinen pääkysymys eli diasporassa eläneiden juutalaisten kerääminen Israeliin. Jo ensimmäisten neljän vuoden aikana noin 700 000 juutalaista muutti maahan, mikä kaksinkertaisti sen asukasluvun. Myöhemmin muuttajia tuli paljon lisää, mutta länsimaiden juutalaiset pysyivät kuitenkin kotimaissaan. Muuttajien erilaiset kulttuuritaustat aiheuttivat haasteen heidän kotouttamiselleen. Myös parlamentin antisionistisille ja uskonnollisille ultraortodoksipuolueille on täytynyt tehdä poliittisia myönnytyksiä.[24]

Vuonna 1950 Israel sääti paluumuuton lain, joka sallii maailman jokaisen juutalaisen muuttaa Israeliin. Kun tämän seurauksena maahan alkoi muuttaa Euroopasta paljon juutalaisten ei-juutalaisia perheenjäseniä, sionismin ideologiassa juutalaiset jouduttiin nyt määrittelemään kansakuntana eikä uskontona. Tämä on aiheuttanut vastustusta Israelin uskonnollisissa piireissä, ja kysymys siitä, kuka on juutalainen, on pysynyt pinnalla.[25]

Suuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sionismi itsessään on jakautunut useampiin suuntauksiin. 1930-luvulla sionistiliikkeen vasemmisto hylkäsi Herzlin perustaman ja Chaim Weizmannin ajaman ”poliittisen sionismin”, joka perustui siihen, että juutalaisvaltio piti perustaa vetoamalla kansainväliseen yhteisöön tai suurvaltoihin.

Työväensionismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin sanottu sosialistinen tai työväensionismi syntyi juutalaisessa työväenliikkeessä. Sen kannattajat olivat pääasiassa marxilaisia ateisteja. Se perustui siihen, että valtio voitaisiin perustaa juutalaisten asettuessa Palestiinaan ja valtion rakentamisella kibbutsiliikkeellä ja kaupunkien proletariaatin luokkataistelulla. Työväensionistisia järjestöjä olivat ammattiyhdistysliike Histadrut ja puolisotilaallinen Haganah. Liikkeen johtavia hahmoja oli David Ben-Gurion.

Uskonnollinen sionismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnollisen sionismin perustaja oli rabbi Abraham Isaac Kook, joka puolusti sionismia Tooralla ja kehotti juutalaisia asuttamaan Jumalan juutalaisille lupaaman maan. Juutalaisten kotimaan uudelleenperustaminen toisi maailmaan sovun ja johtaisi messiaan palaamiseen. Uskonnollinen sionismi yhdistetään nykyisin moderniin ortodoksijuutalaisuuteen.

Revisionistinen sionismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Revisionistit olivat Ze’ev Jabotinskyn johtama ryhmä, joka vaati juutalaisen armeijan luomista Palestiinaan, jotta britit voitaisiin pakottaa hyväksymään sionistien tavoitteet. Työväensionistit pitivät liikettä fasistisena.

Poliittinen sionismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös jotkut kristityt ja ei-uskonnolliset ovat sionisteja.

Sionismin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syrjivyyden tuomitseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet, etenkin arabimaissa ja äärioikeistossa, mutta myös vasemmistossa, tulkitsevat sionismiksi juutalaisten ylivaltaan tähtäävän imperialistisen aatteen. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen osanottajamaissa oli pyrkimyksiä määritellä sionismi rasismiksi siksi, että kansalliseen uskontoon perustuvana sen periaatteiden hyväksyminen voisi olla muita kansallisuuksia syrjivää.

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous julisti kehitysmaiden ja sosialistimaiden muodostamalla enemmistöllä sionismin rasismiksi ja rasistisen syrjinnän muodoksi vuonna 1975 (yleiskokouksen päätöslauselma 3379). Taustalla oli se että Israel ei tunnustanut Etiopian juutalaisia juutalaisiksi sekä Israelin läheinen yhteistyö Etelä-Afrikan ja Rhodesian kanssa. Päätöslauselma kumottiin vuonna 1991 (päätöslauselma 4686).

Antisionismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sionismin vastustajia kutsutaan antisionisteiksi. Myös jotkut juutalaiset vastustavat sionismia. Heidän mukaansa jo juutalaisvaltio sinänsä on juutalaisen uskon vastainen, ja sen ristiriitaisuutta juutalaisuuden kanssa lisää Israelin syyllistyminen ihmisoikeus- ja sotarikoksiin, jotka ovat juutalaisen etiikan vastaisia. Kuitenkin valtiollisesti Israelin kansalaisuus perustuu sionistiselle ajatukselle siitä, että kuka tahansa juutalainen on oikeutettu Israelin kansalaisuuteen, jonka saaminen kestää muutaman kuukauden.

Monet antisionistijuutalaiset ovat olleet aktiivisia sionismin ja Israelin valtion tai politiikan arvostelijoita ja myös aloittaneet Israel-boikotteja. Neturei Karta International on eräs heidän järjestöistään.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juusola, Hannu: Israelin historia. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2.
  • Stanislawski, Michael: Zionism: A Very Short Introduction. Oxford University Press, 2017. ISBN 978-0199908554. (englanniksi)
  • Telushkin, Joseph: Jewish Literacy. New York: William Morrow and company, 2001. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Juusola 2005, s. 24.
  2. Iso sivistyssanakirja, s. 294. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-30879-0.
  3. Center for Contemporary Conflict. (englanniksi)
  4. Juusola 2005, s. 24.
  5. a b c Telushkin 2001, s. 273–275.
  6. Juusola 2005, s. 24–26.
  7. Juusola 2005, s. 24–27.
  8. Juusola 2005, s. 28–29.
  9. The First Aliyah American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 3.5.2008. (englanniksi)
  10. Telushkin 2001, s. 275–276
  11. Juusola 2005, s. 29–30.
  12. Telushkin 2001, s. 278–280.
  13. Telushkin 2001, s. 280–283.
  14. Stanislawski 2017, s. 35–36.
  15. Stanislawski 2017, s. 37.
  16. Stanislawski 2017, s. 37.
  17. Stanislawski 2017, s. 38–39.
  18. Stanislawski 2017, s. 38–43.
  19. Stanislawski 2017, s. 44–45.
  20. Stanislawski 2017, s. 45–48.
  21. Stanislawski 2017, s. 49–50.
  22. Stanislawski 2017, s. 51–63.
  23. Stanislawski 2017, s. 64.
  24. Stanislawski 2017, s. 64–71.
  25. Stanislawski 2017, s. 78–80.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sionismi.