Juutalaisten historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Juutalaisuus
Daavidin tähti

Juutalaisten historia on yli kolmentuhannen vuoden mittainen. Ensimmäinen ajanjakso noin vuodet 1200 eaa.–586 eaa. käsittää Israelin ja Juudan kuningaskunnat. Seuraavien vuosituhansien aikana juutalaiset hajaantuivat ensin Lähi-idän alueelle ja myöhemmin ympäri Välimeren aluetta. Nykyään juutalaisia asuu hajallaan ympäri maailmaa, pääasiassa kuitenkin Yhdysvalloissa ja Israelissa.[1] Historioitsija Josephus on ehkä kaikkein tunnetuin ja laaja-alaisin juutalaisen historian kirjoittaja.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot juutalaisten eli, kuten heitä vanhimpina aikoina kutsuttiin, israelilaisten eli heprealaisten, esihistoriasta perustuvat pitkälti Raamattuun ja sen vanhimpana kirjana on yleisesti pidetty Jobista kertovaa Jobin kirjaa.

Josephus aloittaa juutalaisten historian luomisesta teoksessaan Juutalaisten muinaisajat ja päättää teoksen Rooman valtakunnan keisari Domitianukseen. Raamatun ja Koraanin mukaan Jumala on korottanut juutalaiset yli kaikkien muiden kansojen tai ovat Jumalan omaisuuskansa.[2]

Kansan varhaisvaiheet Raamatun mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Raamatun historiallisuus

Patriarkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aabraham matkaa Kanaaninmaahan

Raamatun mukaan israelilaisten kantaisä Aabraham, joka itse oli Seemin jälkeläinen, saapui Etelä-Mesopotamiassa sijainneesta Kaldean Urista Syyriassa sijainneen Harranin kaupungin kautta Kanaanin maahan karkeasti ottaen vuoden 2000 eaa. tienoilla. Raamatun mukaan Aabraham sai Jumalalta käskyn lähteä isänsä kodista maahan, jonka Jumala oli hänelle antava. Jumala antoi lupauksen Aabrahamille, että hänestä syntyisi suuri kansa ja hänen nimensä tulisi tunnetuksi. [3]

” "Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi...Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan.[3] ”

– Jumala sanoi Aabrahamille Beetelissä

Tämän jälkeen Aabraham tuli Sikemin paikkakunnalle, Beeteliin, jossa siihen aikaan kanaanilaiset asuivat. Raamatun mukaan Aabraham sai ilmestyksen Jumalalta, jossa Jumala lupasi sen maan Aabrahamin jälkeläisille. Aabram uhrasi Jumalalle ja jatkoi matkaa etelämaahan ja aina Egyptiin asti, koska nälänhätä oli kova tuona aikana. Aabrahamin vaimo Saarai otettiin Faaraon hoviin näytille kauneutensa tähden ja näin Aabraham sai apua nälänhätään Faaraon hovista mm. pikkukarjaa, raavaskarjaa ja aaseja, palvelijoita ja palvelijattaria, aasintammoja ja kameleja. Myöhemmin Faarao päästi Saarain hovistaan ja he jatkoivat Aabrahamin kanssa.[4]

Abrahamia sekä hänen poikaansa Iisakia ja tämän poikaa Jaakobia pidetään Israelin kansan kantaisinä, ja heitä sanotaan patriarkoiksi. Jaakob sai 12 poikaa, joista kutakin pidettiin samannimisen Israelin sukukukunnan kantaisänä: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar, Sebulon, Dan, Naftali, Gad, Asser, Joosef ja Benjamin.

Jaakob poikineen joutui siirtymään Egyptiin viljan perässä, kun maassa raivosi nälänhätä. Siellä hän ja hänen poikansa saivat muutaman vuosisadan kuluessa niin paljon jälkeläisiä, että heistä kehittyi kokonainen kansa. Egyptiläiset lopulta orjuuttivat israelilaiset, jotka joutuivat raskaisiin töihin rakentamaan muun muassa Piitomin ja Ramseksen kaupunkeja, minkä on arveltu tapahtuneen Egyptin 19. dynastian aikoihin. Egyptiläiset orjuuttivat israelilaisia entistä pahemmin.

Mooses[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatun mukaan Egyptissä syntynyt Mooses johti Israelin kansan pakoon Egyptistä heidän oltuaan siellä 430 vuotta.[5] Tapahtumasta käytetään nimitystä exodus. Jumala auttoi israelilaisia muun muassa avaamalla aukon Punaiseen mereen, ja hukuttamalla egyptiläisten sotajoukon. Israelilaiset vaelsivat pitkään Siinain erämaassa kohti Israelia, luvattua maata. Tältä ajalta on Raamatun mukaan peräisin myös Mooseksen laki ja sen tärkein osa, kymmenen käskyä.

Raamatun[6] ja Tooran lisäksi Koraanissa on myös kerrottu israelilaisten ahdingoista Egyptissä ja kuinka Jumala jakoi meren kahtia, josta israelilaiset pääsivät yli, mutta johon Faaraon sotajoukot tuhoutuivat yrittäessään seurata Israelin kansaa. Koraani myös kertoo Mooseksen olleen 40 päivää poissa kansansa keskuudesta rukoillen Jumalaa ja kansan silloin tehneen kultaisen vasikan palvottavakseen sekä mm. siitä kuinka Jumala ruokki juutalaisia erämaassa mannalla ja viiriäisillä.[7]

Joosua ja tuomarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mooseksen seuraajan Joosuan aikaan israelilaiset alkoivat vallata Kanaanin maan kaupunkeja. Palestiinassa heprealaisilla oli jo Sikem, sopimuksin saatiin haltuun Gibeon ja Tirsa. Beetel, Laakish ja Hazor valloitettiin sotimalla. Toisaalla oli tappioita, pohjoinen Daanin heimo koetti turhaan vallata maata Jerusalemin länsipuolelta.[8]. 12 israelin heimoa liittyi yhteen Sikemissä, johon syntyi kuningas Abimelekin aikoihin israelilainen kaupunkivaltio. Ammonilaiset, moabilaiset ja midianilaiset hyökkäsivät maahan, ja heimot sotivat toisiaan vastaan. Epäjumalien palvonta levisi israelilaisten keskuudessa. Israelin keskuspaikkana oli Siilo, johon liitonarkki oli siirretty, ja josta käsin Samuel koetti yhdistää Israelia.

Pasuunoiden soitto mursi Jerikon muurit. Israelilaiset valtasivat tämän jälkeen monia kaupunkeja Kanaanin maasta. Kuitenkin esimerkiksi Jerusalem ja Geser jäivät pitkäksi aikaa valtaamatta israelilaisilta.

Israelilaiset jakautuivat kahteentoista heimoon. Kanaanin maahan asettumisen jälkeen kansaa johtivat tuomarit, joista kuuluisin oli Simson.

Varhaisvaiheet arkeologisten tietojen mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Israelin esihistoria

Kansan saapuminen Kanaanin maahan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologiset kaivaukset tukevat joiltakin osin Raamatun kertomuksia, mutta toistenselvennä löytöpaikkojen aineisto ei ole sopusoinnussa niiden kanssa.[9]

Keskipronssikauden alussa saapui uutta kansaa Kanaanin maahan. Hieman ennen vuotta 2000 eaa. alueelle tunkeutui länsiseemiläisiä amorilaisia paimentolaisia, jotka asetuttuaan Israeliin muuttuivat puolipaimentolaisiksi.[10] Juutalaisten isä Aabraham lienee saapunut Kanaanin maahan joskus 2100–1800 eaa. ja on saattanut olla amorilainen. Kaupungit kehittyivät näihin aikoihin nopeasti Israelissa, Syyriassa ja Palestiinassa. Hazorin kaupungista tuli alueen keskus.

Egyptiin tunkeutui vieraita seemiläisiä kansoja jo ennen ensimmäistä välikautta, ennen vuotta 2100 eaa. Egyptin vaikutusvalta kasvoi varsinkin eteläisen Kanaanin maan alueella keskivaltakunnan aikana.

Egyptiin toisen välikauden aikana tunkeutuneet hyksot saattoivat olla länsiseemiläisiä, ainakin osin Kanaanista, jopa israelilaisia. Hyksot viipyivät Egyptissä noin 1650–1440 eaa.

1440 eaa. Egyptin faarao Amenhotep II mainitsi kansan Habiru, jotka saattoivat tarkoittaa yleisesti vaeltavia paimentolaisia. Habirut saattoivat olla vaikkapa hurrilaisia, ei heprealaisia.

Noin 1400 eaa. egyptiläiset lähteet mainitsevat kansan Shasu, vaeltajat, Kuolleestamerestä etelään, ja paikan nimen Jhw, joka muistuttaa Raamatun Jumalan nimeä Jhwh.

Israelin maan valloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin Raamatun pohjalta tehtyjen laskujen mukaan israelilaiset palasivat Egyptistä noin 1300–1200 eaa. He joutuivat sotaan filistealaisia ja kanaanilaisia kanssa valloittaen Ain, Jerikon ja Hazorin.

Arkeologien mukaan Jeriko ja Ai tuhoutuivat noin 1550 eaa. keskipronssikauden lopussa. Monien tutkijoiden mukaan Egyptissä kävi vain pieni joukko, ja israelilaiset olivat eräänlainen Kanaanin maan alakulttuuri, joka eli paimentolaisina maassa, jossa kaupunkilaiset palvoivat muun muassa israelilaisten uskovaisten epäjumalina pitämiä Baalia ja Astartea. Eräässä vaiheessa nämä paimentolaisheimot alkoivat vallata Israelia.[11] Israelilaiset voittivat viimeiset kanaanilaiset noin 1140 eaa. David Rohlin kiistanalaisen revisioidun kronologian mukaan Jerikon ja Ain tuhoutuminen osuu samaan aikaan israelilaisten Egyptistä-paluun kanssa, ja Raamatun kertomus on mahdollinen kuvaus tapahtumista.

"Ulkomainen kansa Israel" faarao Merenptahin steelassa.

Egyptiläinen faarao Ramses II laajensi valtaansa Levantissa, ja Merenptah mainitsee ensi kerran muualla historiallisissa lähteissä israelilaiset, mutta Raamattu ei mainitse tällaista israelilaisten sotaretkeä. Egyptiläiset varuskunnat lienevät linnoittautuneet Kanaanin kaupunkeihin. Merenptah luettelee lyömänsä viholliset mm. israelilaiset sekä tuntematon prinsessa tervehtii hepreaksi sanomalla "Shalom" Merenptahin steelassa. Steelan löysi William Flinders Petrie vuonna 1896 Theban kaupungin kaivauksista.[12][13]

” Prinsessaa näännyttää ja sanoo "Shalom!". Yksikään Yhdeksästä Keulasta(mahd. alue, kylä, heimosta, kansasta tai vihollisesta) ei nosta päätään: Tjehenu(Libya) on kukistettu, Khatti rauhassa, Kaanaan on vangittu kaikella tuskalla, Askalon(Kaanainmaa) on kukistettu, Gezer(Kaanainmaa) saatu kiinni, Yanoam(Kaanainmaa) tehty olemattomaksi; Israel on hukassa(tai tuhlattu), kukistettu kansa(viljasato tuhottu tai nälänhädässä).[14][15] ”

– Faarao Merenptah, 1213-1203 eaa.

Israelin kansa syntyi, kun joukko keskenään sukua olevia heimoja liittyi Kanaanin maassa yhteen ja muodosti liiton. Tämä tapahtui noin vuonna 1000 eaa.[9]

Yhtenäinen kuningaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salomon temppeliä kuvaava piirustus.
Israelin kuningaskunta ja Juuda 926 eaa.

Raamatun mukaan kansa oli pitkän aikaa jakautunut itsehallinnollisiin yhdyskuntiin, mutta 1020-luvulla eaa. valittiin kansalle yhteinen kuningas, Saul. Tätä aiemmin tuomarien aikana kuninkaan aseman oli saavuttanut jo Gideon, mutta hän kieltäyi ottamasta vastaan kuninkaan tai hallitsijan nimeä.[16]

Kansa oli alkanut vaatia itselleen kuningasta, koska muillakin kansoilla oli omat kuninkaansa, Saulia pidettiin tällöin itseoikeutettuna kuninkaana, joka rohkeasti taisteli filistealaisia ja muita vihollisia vastaan. Hän kuitenkin menetti ajan mittaan suosiotaan ja tuli synkkämieliseksi, samaan aikaan tulevan kuninkaan Daavidiin suosio kasvoi.

Saulin seuraaja Daavid tunnustettiin ensin Juudan sukukunnan ja muutamia vuosia myöhemmin koko Israelin kuninkaaksi. Daavid valittiin osittain onnekkaiden sattumien ja persoonallisten ominaisuuksien perusteella kuninkaaksi. Hän onnistui useissa ratkaisevissa taisteluissa filestealaisia, ammonialaisia ja useita muita pikkuvaltioita vastaan sekä valloitti Jerusalemin. Daavidin kerrotaan yhdistäneen kansan ja luoneenselvennä kunnollisen valtion, jonka pääkaupunki oli Jerusalem. Daavid siirsi myös filestealaisilta saadun liitonarkin Jerusalemiin, jolloin kaupungista muodostui uskonnollinen keskus.[16] Naapurikansoista muun muassa filistealaiset, aramealaiset, ammonilaiset, moabilaiset ja edomilaiset alistettiin Israelin vasalleiksi[17].

Daavidin poika Salomo jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä ja rakennutti Jerusalemin temppelin. Hän rakennutti myös egyptiläiselle vaimolleen temppelin Siionin pohjoispuolelle Jahven kunniaksi. Salomo menetti kaksi isältään perimää alusmaata Damaskoksen ja Edominin eli ammonialaisten alueet. Hän avasi maansa sitä ympäröivälle kulttuurille ja hänen aikanaan maasta muodostui merkittävä kansainvälisen kaupan solmukohta. Salomo rakennutti myös lukuisia linnoituksia ja muodosti liikkuvan sotavoiman. Suuret ja lukuisat rakennushankkeet rasittivat kansaa voimakkaasti verotuksena ja työvoiman tarpeena, joista hänen seuraajansa ei tahtonut enää selvitä. Suurellisten rakennushankkeiden seurauksena Israel hajosi kahteen osaan Salomonin jälkeen.[16] Salomon ei kuitenkaan lähtenyt sotimaan vapaudestaan taistelevia kansoja vastaan.selvennä

Jakautunut valtakunta ja ensimmäisen temppelin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen temppelin eli Salomon temppelin kausi alkoi noin 1000 eaa. ja päättyi vuoteen 586 eaa. Israelin kansa syntyi, kun joukko keskenään sukua olevia heimoja liittyi Kanaanin maassa yhteen ja muodosti liiton. Tämä tapahtui noin vuonna 1000 eaa.[9]

Salomon rakennusinto rasitti kansaa korkeiden verojen vuoksi, ja hänen kuolemansa jälkeen 925 eaa. kuninkaaksi tullut Salomon poika Rehabeam kiristi verotusta entisestään. Sen seurauksena valtio jakaantuikin kahteen kuningaskuntaan: Israeliin, joka käsitti kymmenen pohjoista heimoa, ja Juudaan.

Moabilainen kuningas Mesha kertoo Meshan steelassa noin 800-luvulla eaa. moabilaisten onnistuneesta kapinasta Israelia vastaan. Se on merkittävimpiä todisteita Raamatun kertomusten kuninkaiden olemassaolosta.

Assyrialaisten vallattua Israelin vuonna 772 eaa. pakeni suuri osa juutalaisesta väestöstä Juudaan. Assyrialaiset alistivat myös Juudan vasallivaltiokseen. Vuonna 625 eaa. kuningas Joosian onnistui vapauttaa maansa, mutta vuonna 609 eaa. Juuda joutui puolestaan egyptiläisten valtaan.

Vuonna 597 eaa. Babylonian kuningas Nebukadressar II ajoi egyptiläiset pois ja otti vastaan uskollisuudenvalan alistamaltaan Juudan kuninkaalta, joka kuitenkin pian liittoutui egyptiläisten kanssa. Babylonialaiset palasivat, hävittivät Jerusalemin vuonna 586 eaa. ja veivät kuningasperheen ja osan johtavista väestöryhmistä maanpakoon Babyloniaan. Karkotetut juutalaiset kokosivat yhteen uskonnollis-kulttuurisen kansanperinteensä, josta muodostui myöhemmin heprealainen Raamattu. Mooseksen kirjat saivat lopullisen muotonsa noin 450–400 eaa.

Toisen temppelin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun vuonna 539 eaa. Persia kuningas Kyyroksen johdolla valloitti Babylonian, saivat sikäläiset juutalaiset palata maanpaosta ja rakennuttaa Jerusalemin temppelin uudestaan. Maanpaosta palanneiden ja Juudaan jääneiden kesken oli erimielisyyttä muun muassa temppelin rakentamisesta. On arvioitu, että lopulta juuri maanpakolaiset, jotka olivat korkeammalla sivistyksellisellä ja aineellisella tasolla kuin talonpoikaisväestöksi jäänyt paikallinen juutalaisväestö, pääsivät hallitsevaan asemaan, ja vähitellen tuon sivistyneistön tuoma aramea syrjäytti heprean kielen kansan puhekielenä. Temppelin rakennustyöt saatiin päätökseen vuonna 515 eaa., ja juutalainen yhteisö muodostui teokratiaksi, jossa sekä uskonnollisena että poliittisena johtajana toimi ylipappi. 400-luvulla eaa. Persiasta lähetettiin Raamatun mukaan ainakin kaksi juutalaista käskynhaltijaa Esra ja Nehemia.

Aleksanteri Suuri valloitti 300-luvulla eaa. myös Palestiinan, ja hänen kuoltuaan valloitetut alueet jakaantuivat useaksi hellenistiseksi kuningaskunnaksi, joista kaksi piti vuorollaan Palestiinaa valtansa alla. Vuosien 323–198 eaa. ajan Palestiinan alue kuului Ptolemaiosten valtakuntaan, jonka hallinnollinen keskus sijaitsi Egyptissä. Sen jälkeen seleukidit valloittivat Palestiinan osaksi valtakuntaansa.[18], jonka keskuspaikkana oli Antiokia ja Seleukeia. Hellenismin ja juutalaisuuden yhteentörmäys aiheutti voimakkaita ristiriitoja, ja tämä johti makkabealaisen eli hasmonilaisen pappissuvun johtamaan kapinaan. Osittain Rooman tuella 140-luvulla eaa. juutalaisvaltio Israel itsenäistyi,[19] ja useita vuosikymmeniä seleukideja vastaan kestäneen taistelun seurauksena juutalaiset saivat lopulta poliittisen vallan koko Palestiinassa. Valtakunta oli yhtä suuri kuin Daavidin valtakunta aikoinaan.[20] Kuitenkin Rooman valtakunta valloitti maan Pompeiuksen johdolla vuonna 63 eaa.[21], ja myöhemmin roomalaiset nimittivät vasallikuninkaaksi Herodeksen.[22] Vuonna 6 jaa. keisari Augustuksen hallituskaudella Juudeasta tuli Rooman provinssi.[23]

Tällä aikakaudella juutalaiset olivat jakautuneet neljään suuntaukseen, jotka olivat farisealaiset, saddukeukset, essealaiset ja selootit. Keisari Neron hallituskaudella juutalaisten keskuudessa puhkesi seloottien johtama kapina, ensimmäinen juutalaissota. Kapinat kohdistuivat Rooman herruuteen ja veronkantoon. Eri juutalaisryhmien erilaisten näkökantojen vuoksi sekasorto alkoi saada sisällissodan piirteitä. Kapina johti vuonna 70 Jerusalemin sekä temppelin hävitykseen. Myöhemmät pienemmät levottomuudet muun muassa Kyproksella, Libyassa ja Mesopotamiassa roomalaiset kukistivat vaikeuksitta.

Mišnan ja Talmudin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jerusalemin tuhon seurauksena alkoi juutalaisten historian pitkä ajanjakso, diaspora (hajaannus). Juutalaisia vietiin orjiksi Roomaan, mutta suurin osa jäi kuitenkin Palestiinaan. Babyloniassa juutalaisten asema kuitenkin parani. Juudeasta tuli erityinen Rooman valtakunnan provinssi eikä se enää ollut Syyrian käskynhaltijan alainen. Jerusalemin temppelille aikaisemmin suoritettu temppelivero maksettiin tästä lähtien Rooman Juppiterille fiscus iudaicus nimisenä.[24]

Vuonna 130 keisari Hadrianus vieraili Jerusalemin raunioilla ja lupasi juutalaisille rakennuttaa kaupungin uudelleen, mutta juutalaiset tunsivat olonsa petetyksi, kun Hadrianus todellisuudessa suunnitteli pyhittävänsä uuden temppelin Juppiter-jumalalle ja aikoi sijoittaa Jerusalemiin roomalaisen sotilaslegioonan. Hadrianuksen kerrotaan myös kieltäneen juutalaisilta ympärileikkauksen. Temppelin jälleenrakennustyöt aloitettiin vuonna 131, kun Juudean kuvernööri Tineius Rufus oli määrännyt Jerusalemin paikalle perustettavaksi roomalaisen varuskuntakaupungin, Aelia Capitolinan.

Juutalaisen perimätiedon mukaan rabbi Akiba sai juutalaisten johdon vakuuttumaan, että oli aihetta ryhtyä kapinaan. Sitä johti Simon bar Kokhba ("Tähden poika"), jota hänen kannattajansa pitivät Messiaana perustuen Neljännen Mooseksen kirjan kohtaan 24:17. Täten sai alkunsa toinen juutalaissota.

Roomalaiset kuitenkin lopulta kukistivat myös tämän kapinan. Jerusalem kukistui vuonna 135. Simon bar Kokhba kaatui taistelussa, ja hänen kannattajiaan, muun muassa rabbi Akiba, teloitettiin. Historioitsija Dio Cassiuksen mukaan kapinassa kuoli kaikkiaan 580 000 juutalaista ja useita tuhansia myytiin orjiksi. Juudean nimi muutettiin Syria Palaestinaksi ja pääkaupunki muutettiin Jerusalemista Kesareaan.

Vuonna 138 Hadrianuksen seuraajaksi tuli Antoninus Pius, joka hieman helpotti juutalaisiin kohdistunutta painetta. Juutalaisuuden keskus siirtyi Jerusalemista Galileaan. Tämän seurauksena heprea lopullisesti sammui juutalaisten puhekielenä.

Severusten keisaridynastian aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 193–235 juutalaisten suhde Roomaan parani ja heitä pidettiin Rooman kansalaisina ja he saivat jopa erityisoikeuksia. Vuoden 200 tienoilla, Jehuda ha-Nasin toimiessa patriarkkana, saavutti juutalaisten rabbiinien oppineisuus kukoistus huippukautensa. Jehuda ha-Nasi kokosi muun muassa rabbi Akivan ja rabbi Meirin luoman juutalaisen suullisen perinteen, josta syntyi Mišna, ensimmäinen suullisen perinteen kokoelma. Myöhemmin valmistui muun muassa täydentävä teos Tosefta, sekä Jerushalmi eli Palestiinan Talmud, jota ei kuitenkaan tiettävästi saatu koskaan lopullisesti valmiiksi.

Juutalaiset Babyloniassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Babyloniassa juutalaisten elämä oli helpompaa. Keisari Diocletianuksen aikaan (284–305) tultaessa juutalaisuuden keskus oli jo siirtynyt Babyloniaan. 140-luvulta lähtien juutalaisilla oli Persian kuninkaan tunnustama eksilarkki, joka vastasi hyvin pikälle Palestiinan ylipappia. Eksilarkilla oli oikeus kantaa veroja, nimittää tuomareita ja edustaa kansaa kuninkaan edessä. Eksilarkki ei kuitenkaan ollut uskonnollinen tai lainopillinen vallanpitäjä.

Vuonna 226 sassanidit syrjäyttivät arsakidien dynastian vallasta Babyloniassa. Tämä hieman rajoitti juutalaisten vapauksia, mutta käytännössä juutalainen laki säilyi juutalaisten elämää ohjaavana "voimana". Toinen juutalaisten kannalta kielteinen kausi sijoittui 400-luvulle, kun synagogia ja akatemioita suljettiin ja muun muassa juutalaisia lapsia pakkokäännytettiin zarathustralaisuuteen. Vuonna 530 tilanne kuitenkin palautui ennalleen.

Myös Babyloniassa rabbiinien oppineisuus kukoisti. Tunnetut opettajat opettivat kouluissa Raamattua ja Palestiinasta tuotua Mishnaa. 500-luvulla valmistui Babylonian Talmud, joka myöhemmin syrjäytti arvovallallaan Palestiinan Talmudin.

Juutalaiset Rooman valtakunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisuus oli Roomassa sallittu uskonto aina kapinoista ja rangaistustoimenpiteistä huolimatta. Kristinuskon voimistuessa Rooman valtakunnassa alettiin juutalaisuuden vapauksia rajoittaa. Avioliitot juutalaisten ja kristittyjen kesken sekä juutalaisuuteen kääntyminen kiellettiin 300-luvulla. Juutalaiset eivät muun muassa myöskään saaneet enää pitää kristittyjä orjia.

Kun Rooma jakautui Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395, jäivät juutalaisten asuma-alueet Vähässä-Aasiassa, Syyriassa ja Palestiinassa Itä-Roomaan. Keisari Theodosius II:n hallintokaudella (408–450) juutalaisuuden harjoittamista rajoitettiin entisestään: muun muassa uusien synagogien rakentaminen kiellettiin. Lopullisesti juutalaisten asema heikkeni, kun vuonna 415 keisarin ja Palestiinan patriarkan välillä puhjenneen konfliktin ja patriarkka Gamlien VI:n kuoleman (425) jälkeen Konstantinopoli kieltäytyi tunnustamasta hänen seuraajaansa. Lopulta vuonna 429 Theodosius II kumosi patriarkaatin lopullisesti.

Keisari Justinianus I (527–565) tiukensi juutalaislakeja entisestään. Juutalaisilta muun muassa käytännössä kiellettiin orjien pito kokonaan. Juutalaisia myös alettiin pakkotoimin käännyttää kristityiksi.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

700-luvulla Itä-Euroopan eteläisillä aroilla majailleen turkkilaisperäisen kasaarien kansan ylimmät yhteiskuntaryhmät kääntyivät juutalaisuuteen.

Vuonna 614 persialaiset hyökkäsivät Bysantin keisarikuntaan, ja juutalaisten avulla he valloittivat Palestiinan. Juutalaiset saivat vuosiksi 614–617 itsehallinnon, kunnes bysanttilaiset valtasivat alueen takaisin. Vuosina 634–640 Palestiinan alue siirtyi arabien hallintaan.

Juutalaiset Espanjassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lissabonin juutalainen hautausmaa.

Euroopan ensimmäiset suuret juutalaisten asutuskeskukset sijaitsivat Espanjassa. Juutalaisten elämä katolisten Espanjan goottien keskuudessa oli kuitenkin melko vaikeaa, kunnes muslimit vuonna 711 saapuivat alueelle, minkä seurauksena he saivat jälleen vapaasti harjoittaa uskontoaan ja ammattejaan. Vuonna 755 syntyi Espanjaan al-Andalusin emiirikunta, joka myöhemmin jakaantui useammaksi ruhtinaskunnaksi.

900-luvulla, erityisesti vuonna 912 Abd ar-Rahman III:n noustua valtaan, katsotaan alkaneen juutalaisen kulttuurin kulta-aika islamilaisessa Espanjassa. Muslimien ja juutalaisten välinen vuorovaikutus kukoisti. Arabian kieli oli alueen yleiskieli, jota myös juutalaiset puhuivat. Myös heprean kieli elvytettiin muun muassa runouden kielenä. Aika oli kulta-aikaa myös tieteelle, ja juutalaiset antoivatkin historiallisen panoksensa muun muassa lääke- ja luonnontieteille. Ovet valtion virkoihinkin, jopa korkeimpiin, avautuivat juutalaisille: Hasdai Ibn Šaprut, juutalainen lääkäri ja diplomaatti, toimi Abd-ar-Rahman III:n henkilääkärinä, ministerinä ja johti Córdoban ulkopolitiikkaa.

Kun Abd-ar-Rahman III:n poika ja seuraaja, Al-Hakam II kuoli vuonna 976, alkoi kalifikunta natista liitoksistaan, ja erityisesti juutalaisten asema hankaloitua alueen jakauduttua pienemmiksi hallintoalueiksi. Kristittyjen saatua jälleen valtaa alueella pääsivät juutalaiset monin paikoin jälleen vaikutusvaltaiseen asemaan.

Iberian niemimaalla alkoi 1100-luvulla varsinainen muslimien toteuttama juutalaisten vaino, joka ensimmäistä kertaa kärjistyi Córdoban verilöylyssä 1066.

Juutalaiset ja kristityt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolinen kirkko kielsi 800-luvulle saakka kristityiltä kaikenlaisen kanssakäymisen juutalaisten kanssa. Myöhemmin olojen hieman vapauduttua raamatulliset kieltomääräykset eivät juutalaisia koskeneet ja heillä olikin tiettyjä erioikeuksia rahaliikenteessä. Juutalaisilla olikin suuri osuus pankkitoiminnassa. Kristittyjen alettua suuremmissa määrin käydä kauppaa, alkoivat ruhtinaat kuitenkin lakkauttaa juutalaisten etuoikeuksia, vaikka he yhä säilyivätkin valtiontaloudellisesti tärkeänä ryhmänä tiiviiden ja laajojen yhteyksiensä ansiosta.

Juutalaisten laajamittainen kauppaverkosto hajotettiin, ja heitä syytettiin monin paikoin myös kolmanneksen Euroopan väestöstä surmanneen mustan surman aiheuttajiksi, koska itse selvisivät siitä puhtaussäännöstensä ansiosta melko hyvin.

Myös ristiretkien aika oli juutalaisille kovaa aikaa. Erityisesti Palestiinan muslimeja vastaan suunnatun ensimmäisen ristiretken osanottajat kohdistivat Ranskassa, Saksassa, Böömissä ja Unkarissa laajamittaisesti toimia myös juutalaisiin. Toisen ristiretken aikana useat juutalaiset ostivat itsensä rahalla "vapaaksi".

Pääasiassa koronkiskonnan takia juutalaisia karkotettiin monista maista: Englannista vuonna 1290, Ranskasta vuosina 1306 ja 1394, Espanjasta 1492, Portugalista 1501 ja Liettuasta 1400-luvun lopulla. Kun katoliset saivat kokonaisuudessaan vallan Espanjassa, Ferdinand ja Isabella karkottivat vuonna 1492 maasta kaikki juutalaiset, jotka eivät kääntyneet kristityiksi. Näille Espanjan juutalaisille oli kehittynyt oma sefardi-kulttuurinsa, ja he puhuvat monin paikoin vielä tänäkin päivän kielenään ladinoa eli juutalaisespanjaa, joka sefardiyhteisöissä nousi heprean rinnalle kirjakieleksi.

1500- ja 1600-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ajan alussa Eurooppa oli jakautunut useiksi pienemmiksi valtioiksi, eikä vainojen ja erimielisyyksien vuoksi suuria juutalaisyhteisöjä syntynyt muualle kuin muutamiin suuriin kaupunkeihin kuten Wieniin. 1600-luvun alussa syntyi Länsi-Eurooppaan, Amsterdamiin, suurempi juutalaisten keskus, ja myöhemmin syntyi erityinen hovijuutalaisten luokka, jolla oli hyvät taloudelliset suhteet ruhtinaihin. Hovijuutalaiset eivät useinkaan noudattaneet juutalaisten tiukkoja lakeja ja aškenaasien elämäntapoja, mutta he kuitenkin esimerkiksi saattoivat toimia juutalaisyhteisön edustajina virkamiehille. Hovijuutalaisia eivät myöskään asumisrajoitukset koskeneet, ja näin he kykenivät perustamaan uusia juutalaisia astutuskeskuksia.

Italian juutalaiset toimivat aktiivisesti maan tieteellisessä ja kulttuurisessa elämässä ja saavuttivat suuria saavutuksia muun muassa lääketieteen, taiteen ja kirjapainon alalla.

Uskonpuhdistus ei aluksi liiemmin vaikuttanut juutalaisten asemaan (katso myös Luther ja juutalaiset), mutta ajan kuluessa heidän asemansa Vanhan testamentin kansana toi tiettyä arvostusta. Myöhempi myönteinen vaikutus oli humanismilla.

Noihin aikoihin syntyi Saksassa ja Pohjois-Ranskassa nykyisenkaltaisena tunnettu aškenaasijuutalaisuus (Ashkenaz = Saksa). Heidän kielensä jiddiš eli juutalaissaksa nousi myöhemmin heprean rinnalle kirjakieleksi. Juutalaisten elinolojen vaikeutuessa Länsi- ja Keski-Euroopassa, siirtyivät aškenaasit sitä mukaa idemmäs muodostaen suuria juutalaisia asutuskeskuksia muun muassa Puolaan ja Liettuaan, sekä Puolan jakojen jälkeen myös Venäjälle.

Kun vielä 1500-luvun alussa itäisessä Euroopassa eli noin 50 000 juutalaista, pääasiassa Puolassa, Liettuassa ja Sleesiassa, heidän lukumääränsä kasvoi 1700-luvun loppuun tultaessa 1,5 miljoonaan. Juutalaiset elivät Itä-Euroopassa omissa yhdyskunnissaan muodostaen eräänlaisen aateliston ja köyhän maalaisväestön väliin jäävän yhteiskuntaluokan. Vuonna 1648 ukrainalainen kasakka Bohdan H’melnytskyi hyökkäsi yhdessä Venäjän tataarien kanssa Puolaan, tilallisten ja juutalaisten kimppuun. Vuoteen 1661 jatkuneissa levottomuuksissa kerrotaan kuolleen jopa 100 000 juutalaista.

1600-luvulla monet juutalaiset ajattelijat alkoivat soveltaa juutalaisuutta uuteen maailmankäsitykseen. Moses Maimonides oli aikoinaan yrittänyt yhdistää juutalaisuutta Aristoteleen maailmankuvaan. Myöhemmin Kopernikus, Galileo Galilei ja Isaac Newton uusine oppeineen asettivat juutalaisuudelle vastaavanlaisia ristiriitoja kuin katoliselle kirkolle. Esimerkiksi vuosisadan loppupuolella seurakunnat yrittivät lahjoa filosofi Baruch Spinozan, jotta tämä edustaisi harrasta juutalaisuutta harjoittamiensa edistyksellisten luonnontieteellisten näkemysten sijaan. Spinoza kuitenkin kieltäytyi, ja teoksessaan Tractatus theologico politicus hän tyrmää sekä kristillisen että juutalaisen Raamatun tulkinnan.

1700- ja 1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytännön elämässä 1700-luvun alun Keski-Euroopassa suhtautuminen juutalaisiin oli keskiaikaisella tolalla. Heillä oli rajoituksia talouselämän saralla, lukuun ottamatta hovijuutalaisia. Monissa kaupungeissa juutalaisten oli asuttava erityisissä juutalaiskaupunginosissa, getoissa. Juutalaisilla oli myös ylimääräisiä veroja, lupia ja muita rajoituksia.

Valistuksen ajan Euroopassa myös juutalaisyhteisö koki merkittäviä muutoksia. Juutalaista valistusajan liikettä kutsutaan nimellä haskala, johon olennaisena osana liittyy kirjallisuuden uudistuminen ajan hengen mukaiseksi, mutta myös monilta osin juutalaisten elämäntavan uudistuminen ja eräänlainen sulautuminen eurooppalaiseen valtakulttuuriin perinteisen juutalaisten oppien kustannuksella. Valistusaika näkyi juutalaisuudessa samaan tapaan kuin kristillisyydessäkin. Pyhät kirjat saivat opetuksessa väistyä luonnontieteiden, kielten ja ammattiin suuntautuvan koulutuksen tieltä. Samaan aikaan kuitenkin kiinnostus juutalaiseen historialliseen perinteeseen ja erityisesti heprean kielen elvyttämiseen lisääntyi. Haskala loi pohjan myöhemmin nousseelle sionismille.

Vastapainoksi voimakkaalle juutalaisten valtakulttuuriin assimiloitumiselle perusti rabbi Israel ben Eliezer hasidistisen suuntauksen, joka on uusvanhoillinen juutalaisuuden sisäinen herätysliike, joka tarkasteli uskontoa mystisestäkin näkökulmasta entisaikojen juutalaisten mystikkojen tekstienn perusteella. Nämä kaksi uutta suuntausta yhdessä perinteisen ortodoksijuutalaisuuden kanssa muodostivat nykyisinkin tunnetun juutalaisten sisäisen jaon kolmeen ryhmään. Hasidismi toimi eräänlaisena pitemmän aikaa juutalaisuuden sisällä toimineen kabbala-liikkeen huipentumana.

Saksassa syntyi 1800-luvulla kolme juutalaista uudistusliikettä: reformijuutalaisuus, uusortodoksinen juutalaisuus ja konservatiivinen juutalaisuus.[25]

Sionistinen liike, jonka mukaan juutalaisilla on oltava oma kansallisvaltio, sai alkunsa 1890-luvulla. Liikkeen alullepanija oli Theodor Herzl, joka esitti sionismin perusperiaatteet vuonna 1896 kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Baselissa Sveitsissä vuonna 1897. Sionismin syntyyn vaikutti Venäjällä 1800-luvulla voimistunut antisemitismi, minkä seurauksena Venäjältä muutti kolme miljoonaa juutalaista Yhdysvaltoihin ja joitain myös Palestiinaan.[25]

Katso myös: Venäjän juutalaisten asuinalue vuosien 1791–1917 välillä

Emansipaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistusaate oli uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan, eikä juutalaisten enää katsottu muodostavan uhkaa kristityille, kuten keskiajalla vielä uskottiin. Juutalaisten oikeuksia paransi ensimmäisenä jo keisari Joosef II hallitsemillaan alueilla, ja täydelliset kansalaisoikeudet juutalaisille myönsi ensimmäisenä Ranska vuonna 1791. 1800-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki Länsi-Euroopan juutalaisryhmät olivat emansipoituneet, mutta itäisessä Euroopassa asemaan ei ollut tullut parannusta, vaan suhtautuminen juutalaisiin oli jopa väkivaltaista. Viimeisten juutalaisille tasa-arvon myöntäneiden valtioiden joukossa olivat Venäjä (1917) ja vasta sen vallasta itsenäistynyt Suomi (1918).

1700-luvulla syntynyttä keskustelua juutalaisten kansalaisoikeuksista kutsuttiin juutalaiskysymykseksi. 1800-luvulla termi nousi etenkin saksankielisissä maissa juutalaisten asemaa koskevassa keskustelussa keskeiseksi ja laajeni käsittämään käytännössä kaikki juutalaisten olemassaoloon modernissa yhteiskunnassa liittyvät asiat. Juutalaiskysymyksestä tuli teologisen kysymyksen sijaan maallinen kysymys. Konservatiivisen kristillisen näkemyksen, joka vastusti avoimesti kaikkia muutoksia juutalaisten perinteiseen oikeudelliseen ja sosiaaliseen asemaan, rinnalle julkiseen keskusteluun nousi ajatus, että juutalaiskysymykseen tuli löytää ratkaisu assimilaation ja emansipaation kautta. 1800-luvun lopulta lähtien juutalaiset alkoivat myös itse käyttää puhua juutalaiskysymyksestä. He tarkoittivat sillä keskustelua juutalaisten identiteetistä, paikasta ja roolista modernissa maailmassa.[26]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuttoaalto Amerikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Amerikanjuutalaiset

Sefardijuutalaisia oli muuttanut Amerikan mantereelle jo 1500-luvulta lähtien. Aškenasijuutalaisten maahanmuutto Itä- ja Keski-Euroopasta Amerikkaan alkoi kasvaa voimakkaasti vuoden 1840 jälkeen, ja vuoteen 1914 mennessä Yhdysvalloissa oli jo kolme miljoonaa juutalaista, jotka edustivat monenlaisia juutalaisuuden suuntauksia. Amerikanjuutalaisten panos nousi nopeasti merkittäväksi maan tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa sekä yhteiskunnan monilla sektoreilla. 1990-luvulla amerikanjuutalaisia oli lähes kuusi miljoonaa, ja myös Kanadassa, Argentiinassa ja Brasiliassa oli yli sadantuhannen suuruiset juutalaisvähemmistöt.[27]

Holokausti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Holokausti
Amerikkalaisten vapauttama Nordhausenin keskitysleiri hiukan ennen sodan loppua.

Holokaustilla tarkoitetaan natsi-Saksan kansallissosialistien suorittamaa järjestelmällistä kansallisten, etnisten, uskonnollisten ja muiden ryhmien kansanmurhaa 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Noin kuusi miljoonaa juutalaista vietiin keskitys- ja tuhoamisleireille ja tapettiin Saksan miehittämillä alueilla. 1900-luvulla oli myös muita juutalaisiin kohdistuneita joukkomurhia ja pakkosiirtoja, kuten Neuvostoliiton pogromit. Päävastuullinen holokaustista oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla systemaattisesti hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja niiden miehittämien maiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.

Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa[28]. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä.[29] Tapahtumaketju oli antisemitismin huomattavin ilmentymä. Samoissa yhteyksissä tapettiin natsien ideologisia vastustajia, rasistisista syistä romaneja, afrikkalaisia[30], puolalaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja ja siviilejä sekä eugeniikan eli rotuhygienian nimissä muun muassa kehitysvammaisia ja homoseksuaaleja. Jos holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien systemaattisissa vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen.[31][32]

Israelin valtion perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympäröivien arabimaiden hyökkäys Israeliin.

Brittien poistuttua alueelta Israel perustettiin 14. toukokuuta 1948 Palestiinan alueelle ennen Britannian mandaatin umpeutumista keskiyöllä 15. toukokuuta. Konflikti laajeni, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät Israeliin. Syttyneessä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Britannia vanhana siirtomaaisäntänä tuki edelleen arabeja itsenäistyvää siirtomaataan vastaan. Taistelut käytiin lähinnä palestiinalaisille määrätyllä alueella.

Sodan päätyttyä Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Samalla Egypti miehitti Gazan ja Transjordania Länsirannan. Suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta, YK:n mukaan 711 000. Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Israelin perustamisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin holokaustista selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku kaksinkertaistui ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana. Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harviainen, Tapani & Illman, Karl-Johan (toim.): Juutalainen kulttuuri. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-13313-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Harviainen & Illman, s. 9
  2. ↑ Koraani, 2. Al Baqara (286), 2:47-, Israelilaiset! Muistakaa armoani, jota olen teille osoittanut, ja että olen suosinut teitä ja korottanut teidät yli kaikkien kansojen. viitattu 19.5.2011
  3. ↑ a b 1. Moos. 12:1
  4. ↑ 1. Moos. 12
  5. ↑ 2. Moos. 12:40–41
  6. ↑ Raamattu: 2. Moos. 12:40 ja Ap. t. 7:6
  7. ↑ Koraani, 2. Al Baqara (286), 2:47-, viitattu 19.5.2011
  8. ↑ Ihmisen tarina, Suuri maailmanhistoria, osa 1, s. 432-. Marin kaupungin historia. Kirjayhtymä, 1971.
  9. ↑ a b c Harviainen & Illman, s. 9–14
  10. ↑ Ilmari Soisalon-Soininen: Israelin kansan historia. Gaudeamus, Helsinki, 1987. ISBN 951-662-415-4.
  11. ↑ Jussi Aro: Aabrahamin perilliset. .
  12. ↑ Carol A. Redmount, Michael D. Coogan: Bitter Lives: Israel in and out of Egypt, Oxford University Press, 1999), s.97, viitattu 19.5.2011
  13. ↑ Ian Shaw, Paul Nicholson: The Dictionary of Ancient Egypt, British Museum Press, 1995, s. 183-184, viitattu 19.5.2011
  14. ↑ Steve Rudd: The Date of the Exodus: 1440 BC (The King of Upper and Lower Egypt, Banere-meramun, Son of Re, Merneptah, Content with Maat The princes are prostrate saying: "Shalom!" Not one of the Nine Bows lifts his head: Tjehenu is vanquished, Khatti at peace, Canaan is captive with all woe. Ashkelon is conquered, Gezer seized, Yanoam made nonexistent; Israel is wasted, bare of seed, Khor is become a widow for Egypt. (karkea suomennos lähteestä: Arto Alanenpää)) bible.ca. Viitattu 19.5.2011. (englanniksi)
  15. ↑ Leon Mauldin, Arthur Khachatryan: Biblical Archaeology - Merneptah Stele cltruth.com. Viitattu 19.5.2011.
  16. ↑ a b c ”Israel”, Raamatun tietokirja I, palsta 660, 661. Otava, 1931.
  17. ↑ Illman 1998, s. 11.
  18. ↑ Soisalon-Soininen, Ilmari: Israelin kansan historia, s. 152-153. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-415-4.
  19. ↑ Soisalon-Soininen, s. 161–163
  20. ↑ Illman 1998, s. 16.
  21. ↑ Soisalon-Soininen, s. 170–171
  22. ↑ Soisalon-Soininen, s. 173
  23. ↑ Soisalon-Soininen, s. 177
  24. ↑ Harviainen & Illman, s. 19–27
  25. ↑ a b Illman 1998, s. 35.
  26. ↑ Kulka, Otto D.: Introduction. Rena R. Auerbach, ed.: "The 'Jewish Question' in German Speaking Countries, 1848-1914, A Bibliography," (1994) Internet Archive. 2005. Jerusalemin heprealainen yliopisto. Arkistoitu 25.11.2005. Viitattu 16.1.2018. (englanniksi)
  27. ↑ Illman 1998, s. 243–253.
  28. ↑ Brian Levin: Stone Cold Jew-Baiting. Huffingtonpost.com 26.7.2010.http://www.huffingtonpost.com/brian-levin-jd/stone-cold-jew-baiting_b_659335.html
  29. ↑ United States Holocaust Memorial Museum: The Holocaust Encyclopedia
  30. ↑ http://www.ushmm.org/wlc/en/article.php?ModuleId=10005479
  31. ↑ Non-Jewish Victims of the Holocaust · Five Milion Forgotten. Who Were the Five Million Non-Jewish Holocaust Victims?
  32. ↑ Niewyk, Donald L.; Nicosia Francis R.: The Columbia guide to the Holocaust. "Defining the Holocaust", s. 45. Columbia University Press, New York, 2000. Google books.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hoffmeier, James K.: Israel in Egypt: The Evidence for the Authenticity of the Exodus Tradition (englanniksi). Oxford University Press, 1999. ISBN 978-0195130881.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Juutalaisten_historia&oldid=21390626”