Abraham

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Raamatun ja Koraanin Abrahamia. Abrahamista nimenä kerrotaan artikkelissa Abraham (nimi), jossa myös luetellaan muita Abraham-nimisiä henkilöitä.
Abraham
אַבְרָהָם
Patriarkka Abrahamin muotokuva Guercinon maalaus vuodelta 1657 (yksityiskohta)
Patriarkka Abrahamin muotokuva
Guercinon maalaus vuodelta 1657 (yksityiskohta)
Henkilötiedot
Muut nimet Abram (alkuperäinen)
Syntynytn. 1996 eaa.
Kuollutn. 1821 eaa.
Hebron
Puoliso Saara
Ketura
Hagar
Lapset Ismael
Iisak
Simran
Joksan
Medan
Midian
Jisbak
Suah

Abraham (myös Aabraham, hepr. ‏אברהם‎, Avraham ”monien isä/johtaja”, Tiberian hepreaksi ʾAḇrāhām; arab. ابراهيم‎, Ibrāhīm), alun perin Abram (hepr. ‏אַבְרָם‎, Avram, ab-rawm’ ”korkea isä”), on juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin patriarkka. Häntä kunnioitetaan esikuvana myös monissa myöhemmin syntyneissä uskonnoissa. Toisinaan eri uskomusjärjestelmien yhtäläisyyksiä korostetaan kutsumalla niitä abrahamilaisiksi uskonnoiksi.

Vanhan testamentin vanhimmissa osissa Abrahamia ei mainita, mutta tuoreemmissa hän esiintyy usein. Seikkaperäisin selonteko löytyy Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuista 11–25. Kertomus alkaa Kaldean Uurista, joka on Abrahamin synnyinmaa. Herran kehotuksesta Abraham asettuu Kanaaninmaahan, missä hän kokee monenlaisia seikkailuja. Hän on Herralle kuuliainen ja solmii tämän kanssa liiton, jonka merkkinä on ympärileikkaus. Vastineeksi Herra lupaa tehdä Abrahamin jälkeläisistä suuren kansan, jolle luvataan perintömaaksi ”Egyptin virran” ja Eufratin välinen alue. Herra myös siunaa Abrahamia lapsella, vaikka tämä on jo vanha mies ja hänen vaimonsa hedelmätön. Myöhemmin Herra koettelee Abrahamia käskemällä hänet uhraamaan poikansa Iisakin. Abraham osoittautuu uskolliseksi tässäkin asiassa, ja enkeli puuttuu tapahtumiin viime hetkellä. Iisakin pojasta Jaakobista tulee Israelin kahdentoista heimon kantaisä. Jalkavaimojensa lasten kautta Abraham on myös lukuisten muiden muinaisen Lähi-idän kansojen esi-isä.

Uudessa testamentissa Abraham esiintyy varsinkin Paavalin kirjeissä. Paavalin mukaan Mooseksen laki ja ympärileikkaus eivät ole pelastumisen kannalta välttämättömiä. Jo Abraham kelpasi ”vanhurskaaksi Herran edessä”, vaikka häntä ei ollut ympärileikattu eikä hän tuntenut lakia. Paavalin mukaan ratkaisevaa oli Abrahamin usko ja kuuliaisuus Jumalalle. Myös Koraanissa Abraham mainitaan nimeltä toistuvasti, Mooseksen jälkeen useammin kuin kukaan muu. Abrahamilaisuudella olikin tärkeä rooli varhaisen islamin kehittymisessä. Islamin mukaan Abraham oli ensimmäinen profeetta, jolle paljastettiin pyhä kirja.

Aikaisemmin katsottiin, että Abraham eli vuosien 2200 ja 1900 eaa. välillä, mutta nykyisin häntä ei pidetä historiallisena henkilönä. Pääpiirteissään Abrahamin tarina lienee syntynyt Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana, jolloin hänestä muodostui symboli juutalaisten etniselle identiteetille sekä heidän oikeudelleen asua juuri Kanaaninmaassa.

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatun mukaan Abrahamin alkuperäinen nimi oli Abram. Jälkimmäinen muoto esiintyy vain Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuissa 11–17, Nehemian kirjan jakeessa 9:7 ja Ensimmäisen aikakirjan jakeessa 1:26. Muualla käytetään aina muotoa ”Abraham”. Muita samannimisiä henkilöitä ei Raamatussa esiinny. Myöskään Raamatun ulkopuolisissa aikalaislähteissä ei mainita ketään, jonka nimi olisi varmuudella sama kuin Abrahamin. 1800-luvulla eaa. kirjoitetuissa akkadilaisissa nuolenpääteksteissä esiintyvät A-ba-am-ra-ma, A-ba-ra-na ja A-ba-am-ra-am. Ugaritinkielisissä teksteissä esiintyy Abrm, mutta se lausuttaneen A-bi-ra-mì, joten Abram on todennäköisesti siitä riippumaton erisnimi.[1]

Abrahamin nimelle on vaikea löytää uskottavaa hepreankielistä etymologiaa. ʿĀb tarkoittaa isää, mutta nimen loppuosan merkitys on epäselvä. Abram saattaisi juontua akkadin sanasta ra’âmu (’rakastaa’) täi länsiseemiläisestä juuresta rwm (’olla ylhäinen’). Encyclopaedia Judaican mukaan nimen todennäköisin merkitys on suunnilleen ”hän on ylhäinen mitä isään tulee”, toisin sanoen arvostettua sukujuurta. Toinen mahdollinen tulkinta on ”ylhäinen isä”. Epätodennäköisenä tietosanakirja pitää merkityksiä ”isä rakastaa” tai ”hän rakasti isää”.[1]

Ensimmäisen Mooseksen kirjan jae 17:5 antaa ”Abrahamille” kansanomaisen etymologian ”[kansojen] paljouden isä”[1] (ʿab hāmôn gôyim[2]). Nimen taustalla saattaa olla arkaainen heprean sana rāham, joka olisi samaa juurta kuin arabian ruhâm (’monilukuinen’). Mikäli tällainen sana oli joskus käytössä, ainoa kirjallinen merkintä siitä on säilynyt Abrahamin nimessä. Daniel I. Block arvelee Abrahamin loppuosaa sanaleikiksi heprean sanasta hāmôn, ’äänekäs väkijoukko’.[2] Encyclopaedia Judaica tulkitsee nimen murteelliseksi muunnelmaksi Abramista. Länsiseemiläisissä kielissä ei ollut tavatonta, että heikkoon verbijuureen ilmaantui ylimääräinen h-äänne.[1]

Raamatun mukaan Abraham oli kotoisin ”Kaldean Uurista”.[3] Jos Abraham oli todellinen mesopotamialainen nimi, ʿāb eli ’isä’ lienee alkujaan viitannut jumalaan. Juutalaisessa perinteessä nimen tulkittiin kuitenkin kuvailevan Abrahamia itseään.[2] Koska Raamatussa annetaan ”Abrahamille” virheellinen etymologia, oli sen alkuperä Tooran kirjoitusajankohtaan mennessä ilmeisesti jo unohtunut, mikä Roland de Vauxin ja Thomas L. Thompsonin mukaan todistaa nimen muinaisuudesta.[4]

Ensimmäinen Mooseksen kirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamattu kuvaa Israelin kantaisät paimentolaisina, jotka elivät Palestiinan alkuperäisväestön keskuudessa ennen juutalaisten asettumista maahan noin 1200-luvulla eaa.[5] Abrahamista ei kerrota Raamatun vanhimmissa osissa, mutta tuoreemmissa hän esiintyy usein.[6] Vanha testamentti mainitsee hänet nimeltä satoja kertoja ja Uusi testamentti kymmeniä kertoja.[7] Monista muista Raamatun kertomuksista poiketen Abrahamin tarina ei muodosta jatkuvajuonista kokonaisuutta vaan koostuu irrallisista episodeista. Osa kohtauksista toistuu kaksi kertaa vain pienin eroavaisuuksin.[8] Tämä luku on tiivistelmä Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuista 11–25, joissa Abrahamin vaiheet kuvataan seikkaperäisesti ja kronologisesti. Lähteenä on käytetty vuosien 1933 ja 1992 suomennoksia alaviitteineen.[9]

Perhe ja kutsuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

József Molnár: Abrahamin matka Urista Kanaaniin (1850).

Abraham, alkuperäiseltä nimeltään Abram, kuuluu kymmenenteen sukupolveen Nooasta laskien.[10] Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiset muodostivat aluksi yhden suuren ryhmän ja puhuivat samaa kieltä. He rakensivat Babyloniin suuren tornin, jonka nähdessään Herra päätti hajottaa ihmiset eri puolille maailmaa ja sekoitti heidän kielensä.[11] Abrahamin perhe on kuitenkin kotoisin juuri Babyloniasta. Hänen isänsä on Terah, joka 70-vuotiaana saa Abram-, Nahor- ja Haran-nimiset pojat. Haran kuolee ennen isäänsä, mutta saa sitä ennen Loot-nimisen pojan. Abram ottaa vaimokseen Saarain, joka on kuitenkin hedelmätön.[12]

Terah hylkää Kaldean Uurin ja suuntaa Kanaaninmaahan päin. Mukaansa hän ottaa Abramin, Saarain ja Lootin. Perhe asettuu Harraniin, missä Terah kuolee 205-vuotiaana.[12] Kun Abram on 75 vuoden ikäinen, Herra kehottaa häntä lähtemään isänsä kodista Kanaaninmaahan. Se luvataan hänen jälkeläisilleen, joista on tuleva suuri kansa. Abram, Saarai ja Loot palvelijoineen lähtevät Harranista ja elävät jonkin aikaa kanaanilaisten keskuudessa. He asuvat teltoissa paikasta toiseen vaeltaen. Betelistä itään sijaitseville vuorille Abram rakentaa alttarin ja rukoilee Herraa.[13]

Egypti ja paluu Kanaaniin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanaania koettelee nälänhätä, jota Abram ja Saarai pakenevat Egyptiin. Koska Saarai on kaunis, Abram pelkää joutuvansa egyptiläisten surmaamaksi. Siksi hän kehottaa Saaraita salaamaan avioliiton ja kertomaan, että he ovat sisaruksia. Egyptiläiset ihailevat Saaraita ja kertovat faaraolle hänen kauneudestaan. Virkamiehet vievät Saarain palatsiin, ja faarao kohtelee mielitiettynsä ”veljeä” ylenpalttisesti. Herra rankaisee faaraota ja palatsin väkeä kulkutaudeilla, jolloin faarao arvaa todellisen tilanteen ja vaatii Abramia ja Saaraita poistumaan. Abram ottaa mukaansa faaraolta saamansa omaisuuden ja palaa Negeviin.[14]

Abram on nyt upporikas, ja myös Loot on vaurastunut. Laidunmaata ei riitä molempien karjalle, mistä seuraa karjapaimenten välisiä kahakoita. Abram ei halua riidellä lähisukulaisensa kanssa ja ehdottaa siksi, että Loot valitsee itselleen mieluisan maan. Abram itse ilmoittaa tyytyvänsä siihen maahan, jota Loot ei valitse. Loot ottaa Jordanjoen hedelmällisen alangon, joka kertomuksen mukaan oli ennen Sodoman ja Gomorran tuhoa ”kuin puutarha”. Loot asettuu Sodomaan, mutta valinta osoittautuu epäviisaaksi, sillä kaupungin asukkaat ovat läpeensä pahoja. Abramille jää Kanaaninmaa.[15]

Siddimin taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dieric Bouts: Abrahamin ja Melkisedekin kohtaaminen (n. 1464–1467).

Sodoma, Gomorra ja muut Jordanlaakson kaupungit ovat jo vuosia olleet Elamin vasalleina. Nyt ne nousevat kapinaan, jolloin Elamin, Sinearin, Ellasarin ja Gojimin kuninkaat lähtevät yhteiselle kostoretkelle. Siddimin laaksossa käydään suuri taistelu, joka päättyy kapinallisten tappioon. Sodoman ja Gomorran kuninkaat eloonjääneine miehineen vetäytyvät vuorille. Voittajat ryöstelevät tienoota ja ottavat Lootin vangiksi. Kun Abram kuulee tästä, hän aseistaa taistelukuntoiset miehensä, joita on yhteensä 318. He tavoittavat vihollisen Danissa ja tekevät yöaikaan sarjan yllätyshyökkäyksiä. Loot perheineen vapautuu, ja nämä saavat omaisuutensa takaisin.[16]

Paluumatkalla sodasta Abram kohtaa Saalemin kuninkaan Melkisedekin, joka on korkeimman Jumalan pappi. Melkisedek tuo mukanaan leipää ja viiniä ja siunaa Abramin. Abram antaa Melkisedekille kymmenykset sotasaaliistaan. Sodoman kuningas lupaa Abramille, että tämä voi pitää sotasaaliinsa, mikäli Sodoman asukkaat pääsevät takaisin kotiin. Abram vastaa, ettei aio ottaa mitään Sodoman kuninkaan omaa, ja pitää vain sen osuuden, jonka tarvitsee miestensä ja naapuriensa ruokkimiseen.[17]

Jumala tekee liiton[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herra ilmestyy Abramille näyssä ja lupaa tälle ”hyvin suuren palkan”. Abram ihmettelee, mitä tämä voisi tarkoittaa, kun hän on jäänyt lapsettomaksi. Herra vastaa tähän, että Abram on saava perillisen, ja että hänen jälkeläistensä määrä on yhtä suuri kuin tähtien luku. Abram uskoo lupauksen, ja Herra ”katsoo hänet vanhurskaaksi”. Abramille luvataan myös Kanaaninmaa, johon Herra on hänet Kaldean Uurista tuonut.[18]

Herran kehotuksesta Abram uhraa hiehon, vuohen, pässin, metsäkyyhkyn ja kyyhkysenpoikasen. Lintuja lukuun ottamatta eläimet halkaistaan puoliksi. Koko päivän uurastettuaan Abram vaipuu levottomaan uneen, ja Herra sanoo hänelle: ”Sinun tulee tietää, että jälkeläisesi joutuvat elämään muukaisina maassa, joka ei ole heidän omansa. Heistä tulee siellä orjia, ja heitä sorretaan neljäsataa vuotta.” Herra kertoo kuitenkin rankaisevansa väärintekijöitä ja lupaa, että Abram saa elää rauhassa kuolemaansa saakka. Yön koittaessa tienoota valaisee vain Abramin uhria varten tekemä tuli. Herra tekee liiton Abramin kanssa ja lupaa ”tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka”. Vaikka tienoolla asuu lukuisia muita kansoja, kuuluu se Abramin jälkeläisille.[19]

Hagar ja Ismael[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abraham, Saara ja Hagar. Kuvitus vuodelta 1897.

Koska Saarai on lapseton, hän ehdottaa, että Abram makaisi Saarain egyptiläisen orjattaren Hagarin kanssa saadakseen jälkeläisen. Abram suostuu ja saattaa Hagarin raskaaksi. Hagar alkaa väheksyä emäntäänsä, jolloin vimmastunut Saarai valittaa Abramille. Abram vastaa, että Saarai saa itse päättää orjattarensa kohtalosta. Saarai pahoinpitelee Hagaria, kunnes tämä pakenee autiomaahan.[20]

Herran enkeli ilmestyy Hagarille kehottaen palaamaan Saarain luokse ja kestämään kurituksen. Hagarin kantaman pojan nimeksi tulee antaa Ismael eli ’Jumala kuulee’ merkiksi siitä, että Herra huomasi, kun Hagar valitti hätäänsä. Enkeli lupaa tehdä Hagarin jälkeläisten ”määrän niin suureksi, ettei sitä voi laskea”, mutta huomauttaa myös, että Ismael tulee aina olemaan riidoissa veljiensä kanssa. Paluunsa jälkeen Hagar synnyttää Abramille pojan ja nimeää tämän enkelin ohjeiden mukaisesti Ismaeliksi. Abram on tässä vaiheessa ehtinyt jo 86 vuoden ikään.[21]

Liitto ja sen merkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Abram on 99 vuoden ikäinen, Herra ilmestyy uudelleen ja ilmoittaa tekevänsä liiton Abramin kanssa: ”Katso, tämä on minun liittoni sinun kanssasi: sinusta tulee kansojen paljouden isä. Niin älköön sinua enää kutsuttako Abramiksi, vaan nimesi olkoon Abraham.”[22] Herra lupaa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen pysyväksi perintömaaksi koko Kanaaninmaan. Heidän tulee kuitenkin täyttää eräs ehto: jokainen mies ja poikalapsi pitää ympärileikata. Esinahan poistaminen on merkki Herran kanssa tehdystä liitosta, ja velvollisuus koskee myös heimoon kuulumattomia orjia. Herra ilmoittaa myös, että Saarain nimen tulee täst’edes olla Saara, ja että tämä synnyttää Abrahamille pojan, josta kansakunnat ovat saava alkunsa. Tämä panee Abrahamin naurahtamaan, sillä hän on satavuotias ja Saara yhdeksänkymmenen. Herra käskee antamaan pojalle nimeksi Iisak, ’hän nauraa’.[23]

Abraham pyytää siunausta Hagarin kanssa saamalleen pojalle. Herra vastaa siunaavansa Ismaelia ja tekevänsä tämän jälkeläisistä suurilukuisia ja mahtavia. Herran kanssa solmittu liitto periytyy kuitenkin Iisakin kautta.[24]

Herran poistuttua Abraham ympärileikkaa sukulaismiehensä ja orjansa vielä samana päivänä. Myös 13-vuotias Ismael ympärileikataan, samoin Abraham itse.[25]

Kolme miestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Tissot: Abraham ja kolme enkeliä (n. 1896–1902).

Pian tapahtuneen jälkeen Abraham istuskelee kotitelttansa ovella. Hän näkee kolme matkalaista ja kiirehtii toivottamaan nämä tervetulleiksi. Pian paljastuu, että kaksi miehistä on enkeleitä ja kolmas Herra itse. Vieraat kysyvät Saaraa, joka on teltan sisällä leipomassa heille leipää. Abraham mainitsee asiasta, jolloin Herra vastaa: ”Ensi vuonna minä palaan sinun luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin on vaimollasi Saaralla poika.” Saara kuulee tämän ja naureskelee mahdottomalle ennustukselle. Herra kuitenkin kysyy Abrahamilta, onko mitään sellaista, mihin Jumala ei kykenisi.[26]

Syötyään vieraat suuntaavat Sodomaan päin ja Abraham saattaa heitä vähän matkaa. Herra paljastaa Abrahamille, että Sodoman ja Gomorran asukkaita syytetään lukuisista synneistä. Näiden syytösten todenperäisyydestä hän aikoo nyt ottaa selkoa. Abraham pyytää armoa Sodoman asukkaille, saattaahan näiden joukossa olla muutamia vanhurskaita. Herra vastaa, ettei tuhoa kaupunkia, jos sieltä löytyy edes 50 vanhurskasta. Abraham tinkii tämän luvun lopulta 10 vanhurskaaseen. Sitten Herra katoaa ja enkelit jatkavat matkaansa Sodomaan.[27]

Sodoman ja Gomorran tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Tissot: Abraham näkee liekehtivän Sodoman (n. 1896–1902).

Enkelit saapuvat Sodomaan illansuussa. Loot sattuu istuskelemaan kaupunginportin läheisyydessä ja tarjoutuu majoittamaan vieraat. Hän tarjoaa vierailleen runsaan aterian, mutta ennen kuin nämä ehtivät levolle, talon edustalle kokoontuu suuri miesjoukko. Nämä haluaisivat raiskata enkelit ja vaativat Lootia luovuttamaan vieraansa. Loot kieltäytyy ja tarjoaa väkijoukolle tyttäriään, jotka ovat yhä neitsyitä. Sodoman asukkaat raivostuvat siitä, että muukalainen määräilee heitä, ja yrittävät murtaa Lootin oven. Enkelit suojelevat kuitenkin Lootia ja sokaisevat väkijoukon silmät.[28]

Enkelit kertovat saapuneensa tuhoamaan Sodoman sen syntien tähden. He kehottavat Lootia kokoamaan perheensä ja poistumaan kiireesti kaupungista. Pakolaisia kielletään katsomasta taakseen ennen kuin he ovat päässeet kauaksi Sodomasta. Lootin vaimo ei tottele vaan vilkaisee taakseen, jolloin hän muuttuu suolapatsaaksi. Sodomasta ja Gomorrasta jää jäljelle vain maasta nouseva savu. Abrahamin vuoksi Herra säästää kuitenkin Lootin,[29] joka asettuu vuoristoon. Lootin tyttäret juottavat isälleen viiniä, kunnes tämä vajoaa tiedottomuuteen. Sitten he makaavat isänsä, koska muitakaan kumppaneita ei ole tarjolla. Suhteesta syntyneet pojat saavat nimekseen Moab ja Ben-Ammi, ja heistä tulee moabilaisten ja ammonilaisten kantaisiä.[30]

Abraham ja Abimelek[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abraham muuttaa Mamren tammistosta ensin Negeviin ja sitten Gerarin kaupunkiin. Abraham väittää Saaran olevan siskonsa, joten Gerarin kuningas Abimelek kutsuu Saaran luokseen. Yöllä Herra ilmestyy Abimelekin uneen ja kertoo, että Saara on toisen miehen vaimo. Abimelek huomauttaa, ettei ole kajonnut Saaraan. Koska vääryyttä ei ole tapahtunut ja Abimelek toimi hyvässä uskossa, Herra antaa kaksi vaihtoehtoa: jos Abimelek palauttaa Saaran Abrahamille, hän pääsee pälkähästä, mutta jos Abimelek kajoaa Saaraan, on sekä kuninkaan että hänen lähteistensä kuoltava. Herättyään Abimelek paheksuu Abrahamin valetta, joka oli ajaa valtakunnan tuhoon. Abraham perustelee tekoaan sillä, ettei tiennyt Gerarin asukkaiden pelkäävän Jumalaa vaan uskoi tulevansa surmatuksi. Hän myös paljastaa, että Saara on hänen sisarpuolensa: heillä on yhteinen isä mutta eri äiti. Abraham ei oikeastaan siis valehdellut. Abimelek palkitsee Abrahamin karjalla, orjilla ja hopealla ja kehottaa tätä asettumaan minne hyvänsä haluaa.[31]

Herra ”sulkee jokaisen kohdun” Abimelekin huoneessa. Abraham rukoilee Herraa, joka parantaa Abimelekin ja hänen palatsinsa naiset, jotta nämä voisivat taas saada lapsia.[32] Myöhemmin Abraham ja Abimelek solmivat liiton keskenään. Abraham vannoo osoittavansa Abimelekiä ja hänen jälkeläisiään kohtaan samaa kunnioitusta, jota Abimelek on osoittanut Abrahamille. Liiton merkiksi uhrataan seitsemän karitsaa todistukseksi siitä, että eräs kaivo on Abrahamin kaivama. Kaivon nimeksi annetaan Beerseba, ’valakaivo’ tai ’seitsenkaivo’. ”Ja Aabraham asui kauan muukalaisena filistealaisten maassa.”[33]

Iisak[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rembradt: Iisakin uhraus (1653).

Vanhoilla päivillään Saara tulee raskaaksi ja synnyttää Abrahamille pojan, joka Herran määräyksen mukaan saa nimekseen Iisak. Abraham on tuolloin satavuotias ja Saara miltei yhtä vanha. Saara nauraa hämmästyksen sekaisesta ilosta, ja kahdeksantena päivänä syntymästään Iisak ympärileikataan.[34]

Iisakin kunniaksi järjestetään juhlat. Saara huomaa, kuinka orjatar Hagarin poika Ismael ”ilvehtii”, ja vimmastuu niin, että vaatii Abrahamia ajamaan Hagarin ja Ismaelin pois kotoaan. Abraham ei haluaisi sitä tehdä, mutta Herra kehottaa noudattamaan ”kaikessa Saaran mieltä, sillä vain Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi”. Hän kuitenkin vakuuttaa, että myös Ismaelista tulee suuri kansa. Aamun tullen Abraham antaa Hagarille ja Ismaelille ruokaa ja juomaa mukaan ja lähettää heidät autiomaahan. Veden loputtua Hagar panee Ismaelin varjoon ja menee itse syrjemmälle, sillä hän ei halua nähdä oman lapsensa kuolemaa. Ismael alkaa itkeä ja enkeli ilmestyy lohduttamaan Hagaria osoittaen hänelle läheisen kaivon. Ismael kasvaa aikuiseksi ja asettuu autiomaahan asumaan. Aikaa myöden hänestä tulee taitava jousimies, ja hän löytää itselleen egyptiläisen vaimon.[35]

Jumala päättää koetella Abrahamia ja käskee tätä polttouhraamaan Iisakin. Abraham tottelee ja kulkee pitkän matkan vuorelle, jossa uhrauksen on määrä tapahtua. Iisak auttaa kantamaan polttopuita, mutta Abraham ei kerro matkan tarkoitusta. Paikalle päästyään hän rakentaa alttarin ja sitoo poikansa polttopuiden päälle. Abraham on jo tarttunut veitseen, kun Herran enkeli ilmestyy ja kieltää surmaamasta Iisakia. Iisakin sijaan Abraham polttouhraa paikalleen sattuneen oinaan. Näin on saavutettu varmuus siitä, että Abraham pelkää ja rakastaa Jumalaa. Kuuliaisuutensa ansiosta Abrahamia ja hänen jälkeläisiään siunataan entistäkin runsaammin.[36]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saara kuolee Hebronissa 127-vuotiaana. Abraham järjestää vaimonsa kunniaksi surujuhlat ja valitsee haudaksi Makpelan luolan. Koska Abraham asuu alueella vain vieraana, hänen täytyy ostaa luola. Heettiläinen Efron tarjoutuu antamaan luolan ilmaiseksi mutta mainitsee, että maapalan arvo on neljäsataa šekeliä. Abraham ymmärtää vihjeen ja maksaa pyydetyn summan heettiläisten toimiessa todistajina. Makpelan luolasta tulee hänen sukuhautansa.[37]

Abraham on jo vanha ja hauras. Hän lähettää luotetuimman palvelijansa Kaldeaan etsimään Iisakille vaimoa. Abraham ei kuitenkaan halua viedä Iisakia takaisin synnyinmaahansa, josta Herra on hänet jo kertaalleen johdattanut pois nykyiseen perintömaahansa. Palvelija vie Mesopotamiaan suuren määrän lahjoja ja tuo palatessaan Rebekan, josta tulee Iisakille hyvä vaimo.[38] Myös Abraham ottaa itselleen uuden jalkavaimon Keturan, joka synnyttää kuusi poikaa: Simranin, Joksanin, Medanin, Midianin, Jisbakin ja Suahin. Näistä tulee assurilaisten ja lukuisten muiden kansojen esi-isiä. Poikien aikuistuttua Abraham lähettää heidät lahjojen kera itään, ”pois poikansa Iisakin tieltä”.[39]

Abrahamin vanhuus on rauhallinen ja muutenkin onnellinen. Hän kuolee 175 vuoden iässä, ja Iisak ja Ismael hautaavat hänet Makpelan luolaan. Jumalan siunaus seuraa Iisakia.[40] Iisakin pojasta ja Abrahamin pojanpojasta Jaakobista tulee Israelin 12. sukukunnan kantaisä.[41]

Teemat ja rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abraham-tarinoita yhdistävä teema on Jumalan antama lupaus runsaista jälkeläisistä ja Kanaanin perintömaasta. Nämä lupaukset toistuvat useampaan kertaan ja huipentuvat luvussa 15,[42] jossa Jumala solmii Abrahamin kanssa liiton ja lupaa hänelle kaiken maan ”Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka” (uudemmassa suomennoksessa ”Egyptin rajapurosta Eufratin suureen virtaan saakka”).[43] Tämän jälkeen lupaukset mainitaan vielä useita kertoja uudestaan.[42] ”Egyptin virta” tarkoittanee Siinailla sijaitsevaa Wadi Al-ʿArīshia, joka muodostaa Kanaaninmaan luonnollisen lounaisrajan.[44]

Liitto Jumalan ja ihmisen välillä on Abrahamin tarinan toistuva teema. Muinaisessa Lähi-idässä tunnettiin kahdenlaisia liittoja: tasaveroisia sekä valtiaan ja vasallin välisiä. Tasaveroiset liitot olivat harvinaisia, usein suurvaltojen välisiä. Valtiaan ja vasallin välinen liitto solmittiin suurvallan ja heikomman valtion välillä, ja sen tarkoituksena on varmistaa alistussuhteen säilyminen. Tällaisen liiton tyypillinen rakenne oli: 1) osapuolet nimetään; 2) historiallinen katsaus osapuolten väliseen kanssakäymiseen; 3) sopimuksen ehdot; 4) sopimuksen julkistamisen ehdot; 5) todistajien kutsuminen; 6) siunauksia ja kirouksia niille, jotka pitävät tai rikkovat sopimuksen; 7) ehdot liiton jatkumiselle, kun osapuolet poistuvat paikalta. Viimeksi mainittu kohta on muita harvinaisempi. Abrahamin kanssa solmitut liitot eivät sovi kumpaankaan kategoriaan, sillä ne ovat yksipuolisia. Jumala sitoutuu noudattamaan lupauksiaan vaatimatta vastineeksi minkäänlaista sitoumusta. Tämä erottaa Abrahamin liiton Mooseksen liitosta, joka muistuttaa valtiaan ja vasallin välistä liittoa.[45]

Abrahamin tarinan katkelmallinen rakenne viittaa siihen, että se on koostettu useiden eri lähteiden pohjalta. Lopullinen kokonaisuus on kuitenkin harkittu ja symmetrinen. Historiografinen selonteko Arbahamin elämästä on sijoitettu kahden sukuluettelon väliin. Ensin kerrotaan Abrahamin esi-isistä (1. Moos. 11:10–32), lopuksi hänen jälkeläisistään (25:1–18). Sekä tarinan alussa (12:1–4) että lopussa (24:4–61) on pitkä Mesopotamiaan sijoitettu tapahtumasarja. Kun Abraham ensimmäisen kerran puhuttelee Jumalaa, hänen asenteensa on epäileväinen (15:2–8), kun taas viimeinen Jumalalle osoitettu repliikki ilmaisee täydellistä luottamusta yliluonnolliseen johdatukseen (24:7). Jumalan ensimmäinen ja viimeinen käsky puolestaan asettavat Abrahamin vaikeiden valintojen eteen: tämän on hylättävä kotimaansa (12:1) ja uhrattava poikansa (22:2). Kummassakin kohtauksessa käytetään samankaltaisia sanavalintoja, matkan päämäärä on aluksi salainen, Abraham rakentaa alttarin ja saa Jumalalta samansisältöiset siunaukset. Kertomuksia yhdistää myös niiden aihe: isä ja poika joutuvat eroamaan toisistaan.[46]

Abrahamin ja hänen sukulaistensa vaiheet tarjosivat juutalaisille alkuperämyyttejä,[47] jotka korostavat heidän etnistä identiteettiään sekä erityistä Jumalan määräämää kohtaloa ja suojelusta.[48] Juutalaisten etninen puhtaus on keskeinen teema, mikä heijastelee pakkosiirtolaisuuden tunnelmia.[49] Abrahamin ja Lootin tarina korostaa juutalaisten ja naapurikansojen välistä eroa. Abraham oli hyveellinen mies, kun taas Sodoman ja Gomorran asukkaat tuhoutuivat syntiensä tähden.[50] Abrahamin lapset nauttivat Jumalan siunausta,[51] kun taas ammonilaiset ja moabilaiset saivat alkunsa juopuneesta insestistä.[45] Toisaalta Sodoman ja Gomorran kohtalon yhteydessä pohditaan, voivatko hyväntekijätkin joutua kärsimään, kun Jumala rankaisee syntisiä (18:16–33). Kertomus korostaa, että vieraanvaraiset ihmiset pelastuvat hävitykseltä.[50]

Iisakin syntymä oli alun perin Sodoman ja Gomorran tapahtumista irrallinen kertomus, joka korosti vanhoilla päivillä saadun lapsen ihmeellisyyttä ja iloa — tarkoittaahan jo Iisakin nimi naurua. Tarina on toisinaan tulkittu vastalauseeksi lapsien uhraamiselle. Tälle ei kuitenkaan löydy alkutekstistä merkittävää tukea, vaan kertomus korostaa alusta lähtien, että Jumala koettelee Abrahamin uskoa, ja tämän kuuliaisuutta ylistetään.[49] Mooseksen liitosta poiketen lain noudattaminen ei ole Abrahamin liiton voimassapysymisen edellytys, vaan takuuna on Abrahamin tottelevaisuus Jumalaa kohtaan. Liiton merkkinä toimii ympärileikkaus.[42]

Mahdollinen kiasmi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiasmi tarkoittaa tekstin symmetristä rakennetta, jonka alkuosa esittelee pääelementit ja jälkipuolisko toistaa ne käänteisessä järjestyksessä.[52] Useampi tutkija on yrittänyt selittää Ensimmäisen Mooseksen kirjan Abraham-kertomuksen yhdeksi isoksi kiasmiksi. Osa tutkijoista pudottaa pois myöhäisiksi lisäyksiksi arvioimansa kohdat, kun taas osa sisällyttää kiasmiin kanonisen version kokonaisuudessaan. On kuitenkin osoittautunut vaikeaksi hahmotella sellaista kiasmia, joka tyydyttävästi kattaisi kaikki kertomuksen päätapahtumat.[53] Seuraavassa esitellään perusrakenne, joka variaatioineen on tieteellisessä tutkimuksessa yleisin:[54]

A. Terahin sukuluettelo. (11:27–32)
B. Herra käskee Abrahamia lähtemään kohti tuntematonta päämäärä (Kanaania). Abramin hengellisen matkan alku. (12:1–9)
C. Saarai vierasmaalaisessa palatsissa. Abram menestyy ja elää rauhassa. Abram ja Loot eroavat. (12:1–13:18)
D. Sodoma lyödään sodassa. Abram pelastaa Lootin ja Sodoman. (12:1–24)
E. Liitto Herran ja Abramin välillä. Abram puolittaa sen kunniaksi uhrieläimiä. Abram saa lupauksen Ismaelista. (15:1–16:16)
Keskipiste. Abramista tulee Abraham. El Šaddai eli Elohim ilmoittaa itsensä. (17:1–5)
E’. Liitto Herran ja Abrahamin välillä. Sen merkkinä toimii ympärileikkaus. Abraham saa lupauksen Iisakista. (17:1–18:15)
D’. Abraham anoo Sodomalle armoa. Loot pelastuu mutta Sodoma tuhoutuu. (18:16–19:38)
C’. Saara vierasmaalaisessa palatsissa. Abraham ja Ismael eroavat. Abraham menestyy ja elää rauhassa.
B’. Herra käskee Abrahamia lähtemään kohti tuntematonta päämäärää (vuorta, jolla Iisak on määrä uhrata). Abrahamin hengellisen matkan huipennus. (22:1–19)
A’. Nahorin sukuluettelo. (22:20–24)

Samasta perusrakenteesta voi edelleen löytää vieläkin yksityiskohtaisempia symmetrioita. Esimerkiksi C:n jälkeen Loot asettuu Sodomaan, ja ennen C’:tä hän pakenee Sodomasta.[55][56] Ismaelin ympärileikkauksen voi nähdä hänen syntymänsä vastinparina.[56] Kertomuksen keskikohdaksi nousee joka tapauksessa Abramin nimeäminen uudelleen sekä hänen liittonsa Herran kanssa.[54] Tarinan loppu jää näin hahmotellusta kiasmista kokonaan pois, joten siitä puuttuu erilaisia keskeisiä tapahtumia: Saaran kuolema, Iisakin vaimon etsintä, liitto Keturan kanssa, Abrahamin kuolema sekä hänen jälkeläistensä sukuluettelo.[53] Myös Hagarin ja Ismaelin karkotukset jäävät tämän rakenteen ulkopuolelle sikäli, etteivät ne sijoitu symmetrisesti keskikohdan molemmin puolin.[57] Alla on hahmoteltu vaihtoehtoinen rakenne, jonka keskikohtana on Sodoman ja Gomorran tuho, ja joka kattaa koko Abraham-kertomuksen.[58]

Abrahamilaiset uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abrahamilainen uskonto

Koska Abraham on tärkeä hahmo kaikissa kolmessa Lähi-idän suuressa monoteistisessa uskonnossa eli juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ranskalainen teologi Louis Massignon (1883–1962) otti käyttöön ekumeenisen käsitteen ”abrahamilaiset uskonnot” yhdistämään kaikkia kolmea.[59] Abrahamilaisten uskontojen tutkimuksen professori Anna Abulafia (2019) laskee joukkoon myös monia pienempiä uskontoja, joita ovat esimerkiksi baha’i, jesidismi, druusilaisuus, samarialaisuus ja rastafari.[60] Vaikka juutalaiset, kristityt ja muslimit kunnioittavat Abrahamia omana esikuvanaan, he eivät välttämättä koe häntä uskontojaan yhdistäväksi tekijäksi. Pikemminkin Abrahamiin vetoaminen oli varhaisille kristityille ja muslimeille keino erottautua aiemmista uskonnoista.[61] Perinteisen kristinuskon edustajat ovat toisinaan kutsuneet mormonismia ”neljänneksi abrahamilaiseksi uskonnoksi”. Näin tuodaan epäsuorasti esiin näkemys, että mormonit eivät ole kristittyjä vaan kyse on uudesta, erillisestä uskonnosta.[62][63]

Juutalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hän on Herra, meidän Jumalamme,
hänen valtansa ulottuu yli koko maanpiirin.
Hän muistaa aina liittonsa,
tuhansille sukupolville antamansa lupauksen,
liiton, jonka hän teki Abrahamin kanssa,
valan, jonka hän vannoi Iisakille.
Hän vahvisti sen ohjeeksi Jaakobille,
teki Israelin kanssa ikuisen liiton.
Hän sanoi: »Sinulle minä annan Kanaaninmaan,
perintöosaksi minä määrään sen teille.»

– Psalmi 105:7–11

Juutalaisuudelle Abraham (hepr. ‏אברהם‎, Avraham ”monien isä/johtaja”) on yksijumalaisuuden kantaisä.[64] Hänessä henkilöityvät Israelin kansa ja sen jumalallisesti säädetty oikeus Kanaaninmaahan.[6]

Vanhan testamentin kirjoissa Abrahamille annettuja lupauksia pidetään osoituksena Jumalan armosta Israelia kohtaan. Lupaukset rinnastetaan pakoon Egyptistä, erämaavaellukseen, luvattuun maahan sekä aramealaisista saatuihin voittoihin. Profeetallisessa kirjallisuudessa Abraham esiintyy varsinkin Deuterojesajan teksteissä, jotka henkilöivät Israelin kansan ja sen kohtalon Abrahamiin. Samankaltaisia teemoja esiintyy pakkosiirtolaisuuden aikaisessa psalmissa 105 (ks. sitaatti oikealla).[6]

Riemuvuosien kirjassa Abraham on roolimalli juutalaisten vanhurskaudelle: Kaldeassa asuessaan Abraham kohtasi Jumalan, oppi pyhän heprean kielen, hylkäsi maanmiestensä harjoittaman epäjumalien palvonnan ja Jumalan kehotuksesta vaelsi Kanaaniin. Teos korostaa, että jo Abraham noudatti (ainakin osaa) Mooseksen laista ja opetti sen jälkeläisilleen. Erityisen painoarvon saa ympärileikkaus, ja juutalaisia varoitetaan luopumasta siitä. Abrahamin vaikeuksia verrataan Jobin koettelemuksiin, ja koettelu pannaan Saatanan vastuulle. Kymmenen koettelemusta huipentuvat Iisakin uhraukseen.[65]

Josefus kirjoitti juutalaisten historiasta pakanoille. Hän pyrki kuvaamaan Abrahamin niin, että lukijat ymmärtäisivät ja hyväksyisivät tämän toiminnan. Josefus ei juuri puhu Abrahamin ympärileikkauksesta tai muista juutalaisista käytännöistä vaan korostaa tämän oppineisuutta. Abraham löysi maailmankaikkeuden luojan tutkimalla taivaita. Babylonian hän joutui jättämään uskonnollisen vainon vuoksi ja pakeni Egyptiin, missä hän opetti paikallisille babylonialaisen tähtitieteen ja matematiikan salat. Koska kreikkalaiset oppivat taitonsa egyptiläisiltä, oli heidän filosofiansa pohjimmiltaan Abrahamin ansiota.[65]

Filon Aleksandrialainen kirjoitti Abrahamista kaksi tutkielmaa. De Abrahamo (”Abrahamista”) oli suunnattu pakanoille ja on hellenistiseen tyyliin kirjoitettu elämäkerta, joka esittää Abrahamin ilmentäneen kreikkalaisia hyveitä. Mooseksen lain sijaan Filonin Abraham tutkii luonnon lakeja. De migratione Abrahami (”Abrahamin vaellukset”) on juutalaisille suunnattu allegoria, joka kuuluu laajempaan juutalaista lakia käsittelevien tekstien kokoelmaan. Järjen ja filosofian avulla Abraham hylkää babylonialaisen epäjumalanpalvonnan ja löytää Jumalan.[65]

Talmudissa ja midrašissa Abrahamia käsitellään laajalti. Näkyjensä ansiosta häntä pidetään profeettana ja pappina; pappeuden valtuus liittyy kohtaamiseen Melkisedekin kanssa. Abrahamin elämän nähdään sarjana uskonkoetuksia, joista Iisakin uhraus oli suurin. Vaikeiden koetusten ansiosta myös Abrahamin saamat siunaukset olivat suuria. Rabbiinisen tradition mukaan Abraham noudatti sekä kirjoitettua Mooseksen lakia että sitä koskevaa suullista perimätietoa. Vuori, jolla Iisak oli määrä uhrata, mainitaan Temppelin tulevana sijaintipaikkana.[65]

Kristinusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme enkeliä, jotka Abraham kohtasi Mamren tammistossa. Andrei Rubljovin ikoni (1410) esittää keskiajan kristillisessä taiteessa suosittua aihetta.

Kristityille Abraham edustaa Jeesukseen uskovien isähahmoa, jonka kuuliaisuus Jumalan tahdolle oli esikuvallista.[66] Kertomus Abramin pakomatkasta Egyptiin toistuu Jeesuksen elämäkerrassa, jossa Pyhä perhe pakeni Herodeksen vainoa Egyptiin. Evankeliumeissa oman pojan uhraaminen kertautuu Jeesuksen, Jumalan pojan, ristiinnaulitsemisessa. Melkisedek, jolle Abraham antoi kymmenykset, rinnastetaan Uuden testamentin heprealaiskirjeissä Kristukseen ylimmäisenä pappina. Niissä todetaan, että Kristuksen pappeus oli Melkisedekin pappeuden kaltaista.[67]tarvitaan parempi lähde

Vanhan testamentin hahmoksi Abrahamilla on Uudessa testamentissa poikkeuksellisen iso rooli. Erityisesti apostoli Paavali kirjoitti hänestä paljon. Roomalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, etteivät ympärileikkaus ja Mooseksen laki ole kristityille välttämättömiä, sillä ne eivät olleet sitä myöskään Abrahamille. Jo ennen ympärileikkaustaan Abraham nautti Jumalan suosiota ja oli tämän silmissä oikeamielinen. Paavalin mukaan usko, ei laki, on Jumalalle tärkein. Hän kuitenkin katsoo myös juutalaisten pelastuvan, sillä Jumala pitää kiinni antamistaan lupauksista. Galatalaiskirjeessä Paavali sanoo, että pakanat pelastuvat Abrahamin saaman siunauksen kautta. Siunaus välittyy Jeesuksen kautta, joka on Abrahamin siemen. Heprealaiskirjeessä Abrahamia pidetään uskossaan esimerkillisenä. Hän selvisi kaikista koettelemuksistaan ja uskoi Jumalan lupauksiin, vaikka ne arkitodellisuuden näkökulmasta olivat mahdottomia. Jaakobin kirjeessä puolestaan perustellaan, ettei pelkkä usko riitä, vaan tarvitaan myös tekoja — olihan Abrahamkin valmis uhraamaan Iisakin.[68]

Islam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abraham islaminuskossa
Ibrahim suorittamassa uhriaan. Timuridien valtakunta, n. 1410–1411.

Abraham (arab. ابراهيم‎, Ibrāhīm) oli islamin mukaan ensimmäinen ihminen, joka kääntyi palvomaan oikeaa Jumalaa ja saarnasi epäjumalten palvontaa vastaan.[69] Näin Abraham palautti puhtauden ja viattomuuden tilan (fitra), johon ihmiset syntyvät, vaikka myöhemmin usein lankeavatkin vääriin uskontoihin.[70] Abraham ei ole islamin profeetoista ensimmäinen,[71] mutta hän oli ensimmäinen, jolle paljastettiin pyhä kirja. Abraham oli muslimi, sillä islam tarkoittaa täydellistä alistumista Jumalalle, ja Abraham osoitti kuuliaisuutensa yrittäessään uhrata oman poikansa.[69] Charles Cutler Torrey (1933) katsoi, että sanan islam (alistuminen) alkuperäisin esiintyminen tapahtuu juuri Koraanin kertomuksessa, jossa Jumala puhuttelee Abrahamia ja kehottaa tätä alistumaan (2:131–132).[72]

Kun Lähi-idän beduiiniheimot joutuivat ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina tekemisiin Lähi-idän paikoilleen asettuneen kristityn väestön kanssa, he alkoivat kääntyä kansanomaisesti ymmärrettyyn kristinuskoon. He alkoivat katsoa olevansa Abrahamin lapsia tämän toisen pojan Ismaelin kautta.[73] Tämän käsityksen he omaksuivat asiaa koskevasta heprealaisesta perinteestä.[74] Gazassa asunut patriarkka Sozomenos kuvaili 400-luvulla tätä ”ismaeliittista monoteismia”. Sozomenos kirjoitti, että se muistutti Moosesta edeltävien heprealaisten uskoa, johon oli sekoittunut pakanallisia vaikutteita. Hänen mukaansa jotkut arabit oppivat juutalaisilta, että he olivat Abrahamin perillisiä ja omaksuivat sen takia juutalaisia lakeja ja elämäntapoja. Tullessaan tekemisiin kristittyjen pappien ja munkkien kanssa he alkoivat omaksua myös kristillisiä ajatuksia.[75]

Abrahamin merkitystä islamin kehityksen varhaisessa vaiheessa osoittaa, että Koraanin teksteissä sana ”Abraham” esiintyy 79 kertaa, kun taas Muhammed mainitaan nimeltä vain neljä tai viisi kertaa.[76] Profeetoista vain Mooses mainitaan Koraanissa Abrahamia useammin.[77] Islam erottautui sekä juutalaisesta että kristillisestä perinteestä menemällä niiden ohi suoraan Abrahamiin: ”Ei Abraham ollut juutalainen eikä kristitty, vaan hän oli alistuva hanif” (3:67).[78] Samaa keinoa oli käyttänyt jo apostoli Paavali.[79]

Ibn Ishaqin Muhammed-elämäkerrassa 700-luvulla Abraham kytkettiin islamiin tekemällä hänet Kaaban temppelin alkuperäiseksi rakentajaksi tai ainakin korjaajaksi vedenpaisumuksen jälkeen.[80] Kaaban temppelillä oli siten kunniallinen alkuperä, ja vasta myöhemmin se rappeutui pakanalliseen käyttöön. Israelilainen arkeologi Yehuda Nevo on osoittanut, että nimi Abraham oli 600-luvulla yleinen Negevin autiomaasta löytyneissä piirtokirjoituksissa, mikä osoittaa, että abrahamismi oli siellä yleistä.[81]

Koraanissa Abrahamin kerrotaan vastustaneen epäjumalten palvontaa (6:74–84), keskustelleen Jumalan ja enkelien kanssa (11:69–76), siittäneen Ismaelin (2:133) ja Iisakin (37:112), perustaneen pyhiä paikkoja (2:125–127) ja olleen hurskas mies, joka oli Jumalan käskystä valmis uhraamaan oman poikansa (37:99–111). Perimätiedon mukaan Kaaban temppeli ja monet pyhiinvaellusrituaalit ovat Abrahamilta peräisin. Hagarin ja Ismaelin erämaavaellus yhdistetään Zamzamin kaivoon sekä rituaaliin, jossa juostaan Safan ja Marwan kukkuloiden välistä reittiä. Oman pojan uhraamista muistetaan vuosittaisella uhrijuhlalla. Koraani ei mainitse, kumman pojistaan Abraham oli uhrata. Useimmat muslimioppineet katsovat kuitenkin, että kyseessä oli Iisakin sijaan Ismael.[77] Abraham tekee sen osoittaakseen tottelevaisuutta Jumalaa kohtaan.[80] Profeettojen suurassa Abraham joutuu Raamatun Danielin kirjaa vastaavaan tilanteeseen, kun hänet yritetään ilman tulosta polttaa (21:69–71).[82] 800-luvulla kootussa islamilaisessa kansanperinteessä Abraham kutsuu itseään kunnianimellä ”Jumalan ystävä” (Khalil Allah).[82]

Kun maailmanhistoria loppuu ja kuolleet nousevat haudoistaan Jumalan eteen tuomittaviksi, ihmiset nousevat sellaisina kuin heidät on luotu: alastomina ja vailla ympärileikkausta. Tästä joukosta ensimmäinen, joka puetaan vaatteisiin, on Abraham.[83]

Mormonismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Aabrahamin kirja
Kuvajäljennös papyruksesta, jonka innoittamana Joseph Smith laati Aabrahamin kirjan. Ykkösellä merkitty hahmo on Smithin mukaan ”Herran enkeli”, kakkosella merkitty hahmo ”Abraham alttarille kiinnitettynä” ja kolmosella merkitty hahmo ”epäjumalia palvova Elkenan pappi aikeissa uhrata Abraham uhrina”.[84] Kallisarvoisen helmen kuvitusta.

Aabrahamin kirja on yksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon kanonisoiduista teksteistä, joka sisältyy Kallisarvoisena helmenä tunnettuun kokoelmaan. Kirkon perustaja Joseph Smith kertoi kääntäneensä sen egyptinkielisistä papyruskääröistä, jotka oli ostanut Kirtlandissa 1835 vierailleen muumionäyttelyn omistajalta. Smith ja muut varhaiset mormonit uskoivat, että osa kääröistä oli vanhatestamentillisten patriarkkojen omakätisiä kirjoituksia. Koska muinaista egyptiä ei vielä tuohon aikaan osattu Yhdysvalloissa tulkita, Smith tuotti Aabrahamin kirjan tekstin jumalallisen innoituksen ja ”näkijänkiven” avulla. Smith apulaisineen laati myös selonteon egyptin aakkosista ja kieliopista. Niihin merkittiin alkutekstin hieroglyfit sekä näitä vastaava Aabrahamin kirjan osa.[85]

Aabrahamin kirjassa on viisi lukua, jotka kertovat nimihenkilönsä vaiheista ja näyistä.[85] Teos on tyyliltään omaelämäkerrallinen.[86] Ensimmäinen luku toimii johdantona, jossa Abraham kertoo aikeestaan laatia ”luomisen alkuun” ulottuva historiikki.[87] Esipuheen jälkeen alkaa juonellinen kertomus. Abraham ja hänen isänsä Terah asuvat Kaldean Urin maassa.[88] Terah on langennut palvomaan Elkenan, Libnan, Mahmakrahin ja Korasin epäjumalia sekä Faraota, Egyptin kuningasta. Farao on hyvää tarkoittava mies, joka yrittää hallita Nooan ja muiden patriarkkojen esimerkin mukaisesti, mutta se ei onnistu, sillä hänellä ei ole pappeuden valtuutta. Pakanapapit uhraavat epäjumalille lapsia ja neitsyitä ja koettavat ottaa hengiltä myös Abrahamin, mutta herran enkeli pelastaa hänet.[89] Herra rankaisee Urin maata ankaralla nälänhädällä, joka surmaa Aabrahamin veljen.[90]

Nälänhädän ja uskonnollisen vainon vuoksi Abraham hylkää kotiseutunsa.[88] Hän suuntaa ensin Kanaaninmaahan ja myöhemmin Egyptiin.[90] Siellä hän saa uurimin ja tummimin avulla tietää ”auringosta, kuusta ja tähdistä” sekä suuresta tähdestä nimestä Kolob, joka on ”asetettu lähelle Jumalan valtaistuinta”. Abraham oppii myös pre-eksistenssistä, Lunastajan valitsemisesta sekä siitä, kuinka kuolemattomat henget saapuvat maapallolle ja saavat kuolevaisen ihmisruumiin.[91] Neljäs ja viides luku muistuttavat ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomusta. Raamatusta poiketen luojajumalia on kuitenkin monta eikä luomistyö tapahdu tyhjästä (ex nihilo), vaan jumalat järjestävät olemassaolevat alkuaineet.[92] Lopuksi Aadam antaa eläville olennoille nimet.[93] Aabrahamin kirjan tekstin lisäksi Kallisarvoinen helmi sisältää kolme kuvajäljennöstä Smithin ostamista papyruksista sekä Smithin tulkinnan kuvajäljennösten hahmoista ja tapahtumista.[94]

Aabrahamin kirjan kertomus päättyy Egyptiin, mutta Abrahamin myöhemmistä vaiheista kerrotaan Opin ja liittojen luvussa 132.[95] Se käsittelee avioliiton iankaikkisuutta ja monivaimoisuutta. Jälkimmäistä perustellaan Abrahamin esimerkillä sekä tämän saamilla lupauksilla ”siemenestään ja kupeidensa hedelmästä” (132:32). Herran käskystä mies voi ottaa sivuvaimoja, kuten Abrahamkin teki. Tottelevaisuutensa ansiosta Abraham, Iisak ja Jaakob korotettiin, ”ja he istuvat valtaistuimilla eivätkä ole enkeleitä, vaan jumalia” (132:37).[96] Joseph Smith myös opetti, että Melkisedek kertoi Abrahamille Jeesuksesta Kristuksesta, antoi hänelle ”Melkisedekin pappeuden” valtuuden ja opetti temppeliseremoniat.[95] Abrahamin esimerkkiä seuraamalla myöhempien aikojen pyhät pääsevät lähemmäksi Kristusta.[95] Abraham oli valmis uhraamaan Iisakin, ja samoin myös nykypäivän uskovien tulee olla valmiita koetuksiin ja suuriin uhrauksiin.[97]

Joseph Smithiä pidetään Abrahamin jälkeläisenä.[98] Monessa suhteessa Abrahamin elämä enteili hänen elämäänsä. Molemmat oli jo etukäteen määrätty palvelemaan Herraa. Kumpikin rukoili Herraa 14-vuotiaana, sai pappeuden valtuuden, opetti ilosanomaa ja joutui kärsimään vääryyttä vihamiesten taholta. Kumpikin puhui kasvotusten enkelien ja Herran kanssa ja kumpikin käytti uurimia ja tummimia muinaisten tekstien kääntämiseen ja pyhien kirjoitusten tuottamiseen. Smithin työ alkukirkon palauttamiseksi auttoi täyttämään Abrahamin kanssa solmitun liiton, jonka on määrä tuoda hänen siemenensä kautta siunaus kaikille kansoille. Ylösnousseen Abrahamin kerrotaan jopa vierailleen Joseph Smithin luona henkilökohtaisesti.[95]

Raamatun hahmoista Abraham on mormonismin opeissa ja pyhissä kirjoituksissa eräs keskeisimmistä. Hänen historiallisuuteensa uskotaan kirjaimellisesti, ja Smithin saamien ilmoitusten katsotaan antavan tälle Raamatusta riippumattoman todistuksen.[86] Tieteellisen historiantutkimuksen mukaan Aabrahamin kirja ei kuitenkaan ole historiallinen teksti. Smithin käännös egyptistä on virheellinen ja papyrukset huomattavasti Abrahamia myöhäisemmältä ajalta. Myös MAP-kirkko on 2000-luvulla ottanut etäisyyttä väitteisiin, joiden mukaan kyseessä olisi kirjaimellinen käännös nykypäivään säästyneistä papyruksista.[85]

Historiallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Raamatun historiallisuus

Raamatun perusteella Abrahamin on arveltu eläneen joskus vuosien 2200 eaa. ja 1900 eaa. välillä.[99]lähde tarkemmin? Jotkut ovat tosin ajoittaneet Abrahamin huomattavasti myöhäisemmälle ajalle, vuoden 1000 eaa. tienoille.[77] Abrahamin elämäntarina nykypäivään säilyneessä muodossaan on kirjattu muistiin vasta viimeisinä ajanlaskua edeltäneinä vuosisatoina.[100]

Ennen 1800-luvun puoliväliä useimmat kristityt pitivät Raamatta maailman vanhimpana kirjana ja sen historiallisia kertomuksia erehtymättöminä. Tämä näkökanta kyseenalaistettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä voimakkaammin. Monet 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun arkeologit toivoivat, että Lähi-idän historian tutkiminen osoittaisi Raamatun kertomukset aidoiksi. Käytännössä kävi kuitenkin päinvastoin. Juutalaisten orjuudelle ja paolle Egyptistä ei löytynyt arkeologista näyttöä. Muinaisen Mesopotamian kirjallisuus puolestaan edelsi Raamattua jopa tuhansilla vuosilla.[101]

Abrahamista on kirjoitettu suuret määrät elämäkertoja ja tutkimuskirjallisuutta. Usein eri tutkijoiden mielipiteet ovat keskenään ristiriidassa.[102] Lähes täydellinen yksimielisyys vallitsee siitä, ettei Abraham ollut historiallinen henkilö.[103] Patriarkkakertomukset keskittyvät yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiin vaiheisiin, mikä tekee suorien todisteiden löytämisestä käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Siksi Abrahamin historiallisuutta puoltava tutkimus on keskittynyt aikalaiskontekstin uskottavuuden todistamiseen. Nämäkin yritykset ovat jääneet pitkälti tuloksettomiksi, eikä Abrahamin yhteydessä mainittujen tapahtumien ja hallitsijoiden historiallisuudesta ole näyttöä.[104]

Abrahamin aikalaiskonteksti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abrahamin elämäntarina ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta,[105] vaan se lienee syntynyt pitkän ajan kuluessa useiden eri kirjoittajien luomuksena.[106] Suositun mutta kiistanalaisen hypoteesin mukaan Tooran lähteenä olisi ollut neljä erillistä kirjaa: Jahvisti, Elohisti, Pappiskirja ja Deuteronomium.[107] Tutkijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, millaisia nämä lähteet olivat ja miten ne tulisi ajoittaa.[106] Tunnetuimman version lähdehypoteesista esitti Julius Wellhausen (1844–1918).[108] Hänen mukaansa Jahvisti ja Elohisti olivat toisistaan riippumattomat ja laadittiin 900-luvulla eaa. Vuoden 722 eaa. jälkeen ne yhdistettiin niin kutsutuksi JE-lähteeksi. Deuteronomium syntyi ennen vuotta 622 eaa. Pappiskirja oli lähteistä myöhäisin ja syntyi 500-luvulla eaa. Sekä JE, D että P syntyivät toisistaan riippumatta ja niiden taustalla oli varhaisempi suullinen ja kirjallinen perimätieto. Lopuksi redaktori kokosi neljän lähteensä pohjalta nykyisen Tooran. Wellhausenin mukaan tämä tapahtui joskus vuoden 539 eaa. jälkeen.[109] Wellhausenin hypoteesista tuli 1900-luvun alkuun mennessä Euroopan tutkijapiireissä erittäin suosittu.[110] Tämän käsityksen mukaan Abrahamista kirjoitti ensimmäisenä Jahvisti aikomuksenaan tuottaa Daavidin ja Salomon valtakuntaa oikeuttavaa propagandaa.[106]

Nykyään pidetään todennäköisenä, että Ensimmäinen Mooseksen kirja hahmottui pääpiirteissään vasta Babylonin vankeuden (597–539 eaa.) aikana tai pian sen jälkeen.[111] Osa tutkijoista ajoittaa Tooran vieläkin myöhäisemmälle kaudelle ja katsoo sen syntyneen hellenismin vaikutuksesta.[112] Erimielisyyttä on myös siitä, lisättiinkö Tooraan viimeisenä Deuteronomisti vai Pappiskirja.[113] Kaikki lähteet eivät välttämättä olleet kirjallisia, vaan lopulliseen Tooraan koottiin aineistoa runoista, lauluista ja suullisista proosakertomuksista. Todennäköisesti lähteet eivät myöskään kehittyneet toisistaan erillään, vaan ne edustivat yhteisen perinteen jatkuvaa uudelleentulkitsemista.[114] Voimakkainta babylonialainen vaikutus on 1. Mooseksen kirjan luvuissa 1–11, jotka kuvaavat maailman luomista ja muinaista historiaa. Kertomukset antavat Kaksoisvirranmaan myyteille uuden tulkinnan, joka todistaa Jahven olevan maailmankaikkeuden todellinen luoja ja valtias. Samalla 11 ensimmäistä lukua tarjoavat selityksen pakkosiirtolaisuudelle: ihmiset ovat langenneet syntiin aiemminkin, mistä on ollut seurauksena ankara rangaistus, mutta joka kerta Jumalan armo on lopulta voittanut. Muinaisaikojen historia päättyy kertomukseen Babylonian asukkaiden hybriksestä ja Baabelin tornin sortumisesta. Sitä seuraa kertomus Abrahamista, joka Jumalan siunaamana lähtee Mesopotamiasta ja saapuu luvattuun maahan.[115]

Raamatullinen arkeologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Raamatullinen arkeologia

Saksassa 1900-luvun alun tieteellistä raamatuntutkimusta hallitsivat Wellhausenin lähdeteoria, joka käsitteli Tooran kirjoitettua historiaa, sekä muotokritiikki, joka oli kiinnostunut Tooraa edeltäneestä suullisesta perimätiedosta.[116] Saksalaisen raamatuntutkimuksen huomattavimmat nimet olivat muotokriitikot Albrecht Alt ja Martin Noth.[117] Englanninkielisessä maailmassa keskeiseksi nousi William F. Albrightin edustama raamatullinen arkeologia. Alt ja Noth pyrkivät erottamaan Abrahamin historiallisen alkuperän tekstin sisäistä todistusaineistoa tutkimalla. Albricht sen sijaan pyrki löytämään Vanhan testamentin kertomuksille Raamatun ulkopuolista näyttöä. Tämä tapahtui vertaamalla Vanhan testamentin kertomuksia muinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen ja arkeologisiin löytöihin. Raamatullisen arkeologian kulta-aika sijoittui maailmansotien väliseen aikaan. Orastavan tieteenalan edustajat suhtautuivat työhönsä optimistisesti ja — Roger Mooreyn (1991) sanoin — tarjosivat ”yksinkertaisia arkeologisia vastauksia monimutkaisiin raamatullisiin kysymyksiin”.[116]

Albright piti sekä arkeologiaa että Raamattua pääpiirteissään luotettavina. Erityisen kiinnostunut hän oli patriarkkakertomuksista ja Joosuan valloituksista. Albrightin mukaan Abrahamia ja muita patriarkkoja koskevat tarinat olivat uskottava kuvaus keskipronssikaudella tapahtuneista heprealaisten muuttoliikkeistä.[118] Albrightin näkemysten tueksi asettui joukko vaikutusvaltaisia teologeja ja assyriologeja, tunnetuimpina G. Ernest Wright, John Bright, Ephraim Avigdor Speiser ja Roland de Vaux. He katsoivat arkeologian osoittaneen, että Raamatun kuvaukset patriarkoista olivat vähintäänkin uskottavia.[119] Albrightin mukaan:

»Abraham, Iisak ja Jaakob eivät enää ole irrallisia hahmoja, puhumattakaan siitä että he olisivat pelkkä heijastuma Israelin kansan myöhemmästä historiasta; he näyttävät nyt todellisilta aikansa lapsilta, jotka kantavat samoja nimiä, liikkuvat samoilla seuduilla, vierailevat samoissa kaupungeissa (erityisesti Harranissa ja Naharissa) ja noudattavat samoja tapoja kuin aikalaisensa. Patriarkkakertomuksilla on siis kautta linjan historiallinen ydin, vaikka onkin luultavaa, että alkuperäisten runojen ja myöhempien proosasaagojen pitkä suullinen kertomaperinne on huomattavasti vääristänyt tapaa, jolla Ensimmäinen Mooseksen kirja kertoo alkuperäisistä tapahtumista.»
(W. F. Albright: The Archaeology of Palestine (Penguin Press, 1960)[120])

Abrahamin historiallisuuteen uskovat tutkijat esittivät kaksi päätulkintaa. Ensimmäisen Mooseksen kirjan jakeessa 14:13 mainitaan Abrahamin olleen ʿibri. Tämä on yhdistetty muinaista Lähi-itää asuttaneeseen puolinomadiseen ʿapiru-kansaan, joka mainitaan eräissä 2. vuosituhannen lähteissä. Lähteiden perusteella ʿapirut olivat kuitenkin olemassa koko 2. vuosituhannen ajan, joten maininta ei juuri auta historiallisen Abrahamin ajoittamisessa. Lisäksi luku 14 sopii huonosti kokonaisuuteen ja lienee myöhäinen lisäys. Vaihtoehtoisen hypoteesin mukaan monet Palestiinan kaupungeista autioituivat 2. vuosituhannen alussa. Samoihin aikoihin kirjoitetuissa akkadilaisissa teksteissä mainitaan ”amorilaiset”.[121] Hypoteesin mukaan vaeltavien amorilaisten sota- ja rosvojoukot aiheuttivat kaupunkikulttuurin taantumisen, ja Abraham oli yksi näistä amorilaisista. Raamattu ei kuitenkaan kuvaile Abrahamia amorilaiseksi, eikä myöskään aikalaislähteistä löydy mainintoja paimentolaisten hyökkäyksistä.[122]

Abrahamin historiallisuutta perusteltiin Marista ja Nuzista 1920- ja 1930-luvuilla löytyneillä nuolenpääkirjoituksilla.[123] Marin tekstit kuvailevat 2. vuosituhannella eaa. lampaita kasvattaneita puolinomadeja,[124] joiden kotiseuduilla asuu myös paikoilleen asettautunutta väestöä. Tämä muistuttaa Abrahamin tarinasta, joka myös kuvaa paikoilleen asettuneen väestön ja paimentolaisten vuorovaikutusta. Liikkuvan ja liikkumattoman väestön yhteiseloa on kuitenkin esiintynyt Lähi-idässä koko kirjoitetun historian ajan, ja tällaisia yhteiskuntia on edelleen olemassa.[121] Nuzin hurrinkielisistä teksteistä puolestaan on löydetty tukea Abrahamin perheen syntymä- ja perimysoikeutta koskeville käytännöille[125] sekä Ensimmäisen Mooseksen kirjan 20. luvun kuvaamille sisarusavioliitoille.[121] On kuitenkin epäselvää, voiko yksittäisen kaupungin hurrinkielisen väestön 1300–1400-luvuilla eaa. harjoittamia tapoja yleistää koskemaan koko 2. vuosituhannen eaa. muinaista Lähi-itää.[125] Sisarusavioliittoja koskevia tulkintoja on puolestaan kritisoitu tarkoitushakuisuudesta. Kun tekstiä luetaan ilman Raamatun luomia ennakko-odotuksia, paralleelit katoavat.[121]

Tell el-Muqayyarista vuonna 1854 löytyneet tekstikaiverrukset osoittivat, että sumerit olivat kutsuneet kaupunkiaan nimellä Urim.[126] Laajalti uskotaan, että kaupunki oli sama kuin Abrahamin kotikaupungiksi mainittu ”Kaldean Uur”.[127] Tätä mieltä oli esimerkiksi sotienvälisen ajan huomattavimpiin arkeologeihin kuulunut Leonard Woolley. Vuonna 1936 Woolley julkaisi yleistajuisen kirjan Abraham: recent Discoveries and Hebrew Origins, jonka kuvaukset muinaisen Lähi-idän kronologiasta, historiasta ja maantieteestä myötäilivät Raamattua.[127] Tutkijat eivät kuitenkaan ole asiasta yksimielisiä, ja Raamatun Uur saattaa todellisuudessa tarkoittaa Harranin lähellä sijaitsevaa Uraa.[127]

1970-luvulle saakka ”patriarkaalista aikakautta” pidettiin todellisena historian ajanjaksona ja sen ”löytämiseen” suhtauduttiin eräänä raamatullisen arkeologian suurimmista saavutuksista. Tutkijat olivat kuitenkin erimielisiä siitä, miten suuri osa Raamatun kertomuksista palautuu historiallisiin tapahtumiin.[128] Erityisen kärkkäästi Albrightin koulukuntaa arvostelivat Alt ja Noth, joiden mukaan Abrahamin historiallisuudesta ei ollut suoraa näyttöä. Kantaansa he perustelivat sekä arkeologialla että Raamatun sisäisellä todistusaineistoilla.[119]

Traditiohistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Traditiohistoria tutkii Abrahamin olemassaolon sijaan kansanperinteen alkuperää. Useiden Vanhan testamentin kertomusten keskeinen teema on maan ja jälkikasvun hankkiminen. Tämä heijastaa paimentolaisten halua omistaa laidunmaansa, joille he aluksi olivat asettuneet vain väliaikaisesti. Patriarkaaliset kertomukset käsittelisivät siten pysyvän asutuksen vähittäistä syntyä. Eri ryhmien asutushistoria henkilöityy eri patriarkkoihin, ja kansanperinteiden yhdistyessä ryhmien esi-isille on luotu perimysjärjestys: Abraham, Iisak ja Jaakob. Perinteisen käsityksen mukaan kertomukset syntyivät suullisena kansanperinteenä ja kirjoitettiin muistiin enemmän tai vähemmän lopullisessa muodossaan.[129]

Traditiohistoria tulkitsi Abrahamin paimentolaisuskonnon hahmoksi. Paimentolaisklaani palvoo ”isiensä jumalaa”, ja tämä usko henkilöityy Abrahamiin, joka kohtaa jumalan henkilökohtaisesti ja saa yliluonnollisen lupauksen maasta ja jälkeläisistä. Viitteitä paimentolaisuskontoon on nähty myös Abraham-kertomuksien mainitsemissa pyhissä puissa ja kivissä sekä toistuvissa kuvauksissa alttarien rakentamisesta. Viittaukset El-jumalaan kertoisivat kohtaamisista kanaanilaisten uskonnon kanssa. Vaihtoehtoisesti El on tulkittu alkuperäiseksi ”isien jumalaksi”, jonka tilalle myöhemmin tuli Jahve.[130]

Traditiohistoria tulkitsee Abraham-tarinoiden toisteisuuden todisteeksi niiden taustalla vaikuttaneesta suullisesta perimätiedosta. Kansanperinteeseen oli levinnyt muunnelmia samoista tarina-aihelmista, ja tarinoita kerännyt kirjuri päätyi sisällyttämään variantit kirjaansa erillisinä kertomuksina.[47]

Thomas L. Thompson (1974)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjassaan The Historicity of the Patriarchal Narratives (1974) Thomas L. Thompson kritisoi voimakkaasti Albrightin koulukuntaa. Thompsonin mukaan arkeologia ei ole kyennyt todistamaan yhtäkään patriarkaaliseen aikaan sijoittuvaa kertomusta historialliseksi tai edes todennäköiseksi. Patriarkaalisen ajan erisnimet eivät Thompsonin mukaan todista mitään, sillä niiden tiedetään olleen käytössä uussumerilaiselta ajalta uusassyrialaiselle ajalle.[119] Paralleeleja patriarkaalisten kertomusten ja muiden aikalaislähteiden välillä on vain vähän ja nekin koskevat epäolennaisia seikkoja.[131]

Patriarkaalisissa kertomuksisa puhutaan amorilaisista, mutta tutkimuskirjallisuudessa tällä on harhaanjohtavasti tarkoitettu monia eri kansoja: Levantissa sijainnutta Amurrun kuningaskuntaa, Urin kolmannen dynastian aikaista martu-kansaa sekä Raamatun amorilaisia. Thompsonin mukaan tulisi puhua pelkästään ”varhaisista länsiseemiläisistä”, joiden olemassaolo ei vielä todista ”amorilaisten” dramaattista saapumista patriarkaalisen ajan Palestiinaan. Tutkimuskirjallisuudessa esitetty ajatus Abrahamista amorilaisen aasikaravaanin päämiehenä on siten virheellinen.[119]

Aramealaiset mainitaan patriarkkakertomuksissa toistuvasti. Thompsonin mukaan aramealaisten olemassaolosta on näyttöä vasta 1300-luvulta eaa. lähtien, ja suurin osa amarealaisia koskevista alkuperäislähteistä on peräisin vasta 1. vuosituhannelta eaa. Thomspon tulkitsee patriarkaaliset kertomukset alkuperämyyteiksi, jotka valottavat 1. vuosituhannen kansojen taustoja ja esi-isiä. Muinaisen perimätiedon osuus on Thompsonin mukaan hyvin pieni.[131] Sen sijaan miljöökuvaus ja paikannimet viittaavat selvästi rautakauden Palestiinaan. Anakronismit ovat samalla myös kertomusten omaleimaisimpia piirteitä, jotka erottavat Israelin kansanperinteen muusta muinaisen Lähi-idän kertomaperinteestä.[132]

Thompsonin mukaan Ensimmäinen Mooseksen kirja ”ei ole historiallinen teos vaan kokoelma kirjallisia perimätietoja”, joiden historiallisuus ja aikalaiskonteksti tulee arvioida erikseen jokaisen perimätiedon ja kerrostuman kohdalla.[133] Ensimmäisen Mooseksen kirjan 14. luku on Thompsonin mukaan patriarkkakertomusten ainoa kohtaus, jonka alkuperä saattaa olla historiografisessa kirjallisuudessa. Thompsonin mukaan taustalla saattaisi olla kirjallinen selonteko mesopotamialaisten Palestiinaan suuntautuneesta sotaretkestä. Tällaisia sotaretkiä oli todellisuudessa useitakin, mutta se ei tarkoita, että Abrahamin osuus olisi historiallinen. Pikemminkin idän kuninkaiden hyökkäys on erillinen perimätieto, joka pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana liitettiin osaksi patriarkkakertomuksia.[134] Patriarkkojen osuus on Thompsonin mukaan epähistoriallinen ja koko Abraham-kertomuksen myöhäisin kerrostuma.[119]

Thompson myönsi, että Abrahamin nimi oli hyvin vanha. Nimen muinaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että itse tarina olisi yhtä vanha. Thompson arvioi, että monissa tai jopa kaikissa Abraham-tarinoiden lähteenä toimineissa kertomuksissa päähenkilön nimi oli jokin muu.[4] Jahvisti päätti käyttää johdonmukaisesti nimeä Abraham, koska sen kansanetymologia (”kansojen paljouden isä”) sopi tarinan teemoihin (Herra lupaa tehdä Abrahamista suuren kansan).[4] Esimerkiksi Abrahamin muutto Uurista Kanaaniin on Thompsonin mukaan koostettu useista erillisistä perimätiedoista, joista osa kertoi Terahista, osa Abramista ja osa Lootista. Kun kertomukset yhdistettiin, Abraham nousi niiden päähenkilöksi, mutta vanhempi perimätieto näkyy tekstin sisäisissä ristiriitaisuuksissa. Terah saa Abrahamin 70-vuotiaana ja kuolee 205-vuotiaana. Terahin kuoltua Abraham jättää isänsä kodin. Tekstin mukaan Abraham oli tuolloin kuitenkin vasta 75-vuotias.[135]

The Historicity of the Patriarchal Narratives muutti Abraham-tutkimuksen pysyvästi.[103] Vuoteen 1974 saakka Abrahamin historiallisuutta oli pidetty todistettuna tai vähintäänkin todennäköisenä.[136] Vuosituhannen taitteeseen mennessä lähes kaikki tutkijat olivat kuitenkin omaksuneet Thompsonin minimalistisen näkökannan. William G. Deverin (2001) mukaan patriarkkoja tutkittiin perusteellisesti kokonaisen vuosisadan ajan, ja nyttemmin ”kaikki vakavasti otettavat arkeologit ovat luopuneet toivosta”, että Abrahamin, Iisakin tai Jaakobin historiallisuuden tueksi löytyisi jonkinlaista näyttöä.[103]

John Van Seters (1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Van Seters esitti teoksessaan Abraham in History and Tradition (1975), että koko Tooran lähdehypoteesi oli ajatelteava uusiksi. Hän kiisti erillisten kirjojen ja yksittäisen redaktorin olemassaolon. Sen sijaan kukin Tooran kirjoittajista tukeutui edellisiin. Jahvistin Van Seters ajoitti 500-luvulle eaa., pakkosiirtolaisuuden aikaan.[137] Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Pappiskirjan laatija teki tarinaan vielä pieniä muutoksia. Maininnat idän kuninkaista lienevät kaikkein myöhäisin kerrostuma, joka syntyi vasta hellenistisellä kaudella.[106]

Van Setersin mukaan Jahvisti hahmotteli Abrahamin tarinan nykyisen perusrungon käyttäen lähteenään Elohistia sekä omaa aineistoaan.[106] Hän kokosi sekalaiset perimätiedot ja yhdisti ne teemalla Jumalan lupaamista jälkeläisistä ja Kanaanin perintömaasta. Jahvistin tulkinnassa liiton takeeksi riittää pelkkä kuuliaisuus, ja liitto ulottuu myös Abrahamin jälkeläisiin.[42] Pappiskirjan lisäys on ympärileikkaus liiton merkkinä, mikä heijastaa diasporassa elävän yhteisön tarvetta erottua muista. Pappiskirja käyttää Jumalasta nimeä El Šaddai, sillä Jahven nimi ilmoitettiin Pappiskirjan mukaan vasta Moosekselle. Myös liittoa korostava nimenvaihdos on Van Setersin mukaan Pappiskirjan lisäys, ja alkutekstissä päähenkilöiden nimet olivat alusta pitäen Abraham ja Saara.[42] Saaran hautaaminen kuvaillaan tarkasti ja se tapahtuu ilman uskonnollisia seremonioita, mitä Van Seters pitää Pappiskirjan kannanottona vainajien palvontaa vastaan. Oletetusta hautapaikasta tuli joka tapauksessa pyhiinvaelluskohde sekä juutalaisille, kristityille että muslimeille.[138]

Van Seters perusteli tulkintaansa sekä arkeologialla että muotokritiikillä.[137] Yritykset asettaa Abraham 2. vuosituhannen eaa. kontekstiin ovat hänen mukaansa epäonnistuneet. Sen sijaan Raamatun mainitsemat henkilön- ja paikannimet, perheeseen ja yhteiskuntaan liittyvät käytännöt sekä kuvaukset paimentolaiselämästä osoittavat, että Abraham on 1. vuosituhannen luomus. Anakronismeja ovat esimerkiksi kuvaukset kesyistä kameleista sekä viittaukset filistealaisiin, aramealaisiin ja arabeihin. Abrahamin sotaa idän kuninkaita vastaan ei mainita aikalaislähteissä, eikä Elamin, Babylonian, Assyrian ja heettiläisten tiedetä koskaan liittoutuneen samanaikaisesti yhteistä vihollista vastaan. Yhdenkään valta ei ulottunut Palestiinaan saakka vielä 2. vuosituhannella eaa. Van Seters pitää Abrahamin elämäntarinaa historiantutkimuksen valossa mahdottomana, ja arvioi sen olevan verrattain myöhäinen lisäys Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomukseen.[5]

Van Seters kritisoi traditiohistorian tulkintoja.[129] Anakronismit ovat hänen mukaansa ylittämätön ongelma, sillä Jahven samaistettiin Eliin vasta pakkosiirtolaisuuden aikana. Samoin Jahven painottaminen ainoana oikeana jumalana yleistyy vasta pakkosiirtolaisuuden lähteissä. Van Setersin mukaan Abraham ei harjoita 2. vuosituhannen uskontoa vaan huomattavasti myöhäisempää juutalaisuutta sellaisena kuin pakkosiirtolaisuuden ja sen jälkeisen ajan kirjoittajan sen ymmärsivät.[130] Yksittäisten tarina-ainesten ikä voi vaihdella, mutta kertomusten kerääminen ja järjestäminen oli kirjallista toimintaa.[129] Van Setersin mukaan Abrahamia ei mainita pakkosiirtolaisuutta vanhemmassa profeettakirjallisuudessa, vaan vasta pakkosiirtolaisuuden myötä syntyi tarve hahmolle, jossa henkilöityy Israelin kansa ja sen oikeus esi-isiensä maahan.[6]

Tarinoiden kaksoiskappaleet Van Seters tulkitsee kirjallisen kulttuurin luomuksiksi, jotka ovat tarkoitushakuisia muunnelmia vanhemmista kertomuksista.[8] Kun Abraham ensimmäisen kerran salaa avioliittonsa (1. Moos. 12:10–20), kyseessä on ”viihdyttävä kansantaru, jossa Abraham voittaa nokkeluudessa egyptiläiset ja poistuu maasta mukanaan sekä vaurautta että vaimonsa”. Toinen versio (1. Moos. 20) sen sijaan pyrkii osoittamaan, ettei patriarkka syyllistynyt vääryyksiin. Abraham ei suoranaisesti valehtele, sillä Saara tosiaan on hänen sisarpuolensa. Myöskään kuningas Abimelekiä ei rangaista, vaan Jumala tunnustaa tämän syyttömyyden, ja tilanne ratkeaa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Niinpä Jumalakaan ei ollut epäoikeudenmukainen. Myöhempi kirjoittaja yrittää näin takautuvasti vaikuttaa tapaan, jolla lukija tulkitsee kertomuksen vanhempia osia. Hagarin paon Van Seters selittää samaan tapaan. Ensimmäinen versio on ismaelilaisten alkuperämyytti, jälkimmäinen korostaa Jumalan lupauksia Abrahamille, sillä myös Ismael on hänen poikansa.[47]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mormonin kirja — Oppi ja liitot — Kallisarvoinen helmi. MAP-kirkon kolme pyhää kirjaa sisältävä yhteisnide. Suomi: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko, 2002. ISBN 951-850-361-3. Abrahamin kirjan teksti ja kuvajäljennökset (viitattu 30.9.2021).
  • Block, Daniel I.: Covenant: The Framework of God's Grand Plan of Redemption. Baker Academic, 2021. ISBN 9781493429158. Google-kirjat (viitattu 13.10.2021). (englanniksi)
  • Campo, Juan Eduardo: Encyclopedia of Islam. Infobase Publishing, 2009. ISBN 9781438126968. Google-kirjat (viitattu 7.10.2021). (englanniksi)
  • Clark, E. Douglas: ”Book of Mormon Authorship”, Encyclopedia of Mormonism, s. 7–9. Toimittanut Michael S. Wilcox.. New York: Macmillan, 1992. Digital Collections BYU Library (viitattu 8.10.2021). (englanniksi)
  • Dever, William G.: What Did the Biblical Writers Know and When Did They Know It?: What Archeology Can Tell Us About the Reality of Ancient Israel. Wm. B. Eerdmans Publishing, 2001. ISBN 9780802821263. Google-kirjat (viitattu 13.10.2021). (englanniksi)
  • Glassé, Cyril: The New Encyclopedia of Islam. Rowman Altamira, 2003. ISBN 9780759101906. Google-kirjat (viitattu 7.10.2021). (englanniksi)
  • Gmirkin, Russell: Berossus and Genesis, Manetho and Exodus: Hellenistic Histories and the Date of the Pentateuch. New York & London: T&T Clark, 2006. ISBN 9780567134394. Google-kirjat (viitattu 9.12.2020). (englanniksi)
  • Hoffman, Daniel: The Abraham Chiasm: The Structure of the Abrahamic Narrative of Genesis (PDF) Knowing Scripture. 15.12.2016. Viitattu 11.10.2021. (englanniksi)
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.) Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
  • Kugler, Robert & Hartin, Patrick: An Introduction to the Bible. Grand Rapids, Michigan: Wm. B. Eerdmans Publishing Co., 2009. ISBN 978-0-8028-4636-5. Google-kirjat (viitattu 9.12.2020). (englanniksi)
  • Mark, Joshua J.: Bible World History Encyclopedia. 2.9.2009. Viitattu 14.10.2021. (englanniksi)
  • Mark, Joshua J.: Ur World History Encyclopedia. 28.4.2011. Viitattu 14.10.2021. (englanniksi)
  • Mark, Joshua J.: Eridu Genesis World History Encyclopedia. 7.5.2020. Viitattu 14.10.2021. (englanniksi)
  • Moorey, Peter Roger Stuart: A Century of Biblical Archaeology. Westminster John Knox Press, 1991. ISBN 9780664253929. Google-kirjat (viitattu 14.10.2021). (englanniksi)
  • Nevo, Yehuda E. & Koren, Judith: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Ohlig, Karl-Heinz: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251–307. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6. Teoksen verkkoversio.
  • Pardee, Dennis: The Historicity of the Patriarchal Narratives: The Quest for the Historical Abraham by Thomas L. Thompson. (Kirja-arvostelu.) Journal of Near Eastern Studies, Jul. 1977, 36. vsk, nro 3, s. 222–224. The University of Chicago Press. JSTOR Viitattu 13.10.2021. (englanniksi)
  • Pardee, Dennis: Abraham in History and Tradition by John van Seters. (Kirja-arvostelu.) Journal of Near Eastern Studies, Apr. 1979, 38. vsk, nro 2, s. 146–148. The University of Chicago Press. JSTOR Viitattu 13.10.2021. (englanniksi)
  • Sarna, Nahum; Sperling, S.; Ta-Shma, Israel; Kasher, Hannah; Goitein, Shelomo; Dan, Joseph; Rosenau, Helen & Bayer, Bathja: Abraham (Encyclopaedia Judaica) Encyclopedia.com. 21.5.2018. Viitattu 7.10.2021. (englanniksi)
  • Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean VA: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7. (englanniksi)
  • Stroumsa, Sarah: ‘The Father of Many Nations’: Abraham in al-Andalus,” Teoksessa: Ryan Szpiech, toim., Medieval Exegesis and Religious Difference: Commentary, Conflict, and Community in the Premodern Mediterranean, s. 29-39. Fordham Press,, 2015. Teoksen verkkoversio.
  • Thompson, Thomas L.: The Historicity of the Patriarchal Narratives: The Quest for the Historical Abraham. Harrisburg, Penssylvania: Trinity Press International, 2002. ISBN 1-56338-389-6. Archive.org (viitattu 14.10.2021). (englanniksi)
  • Torrey, Charles Cutler: The Jewish Foundation of Islam. Teoksessa: Ibn Warraq (toim.) The Origins of the Koran. Classic Essays on Islam's Holy Book, s. 293–348. Prometheus Books, 1998 (alkuteos 1933). ISBN 978-1-57392-189-5.
  • Van Seters, John: Abraham (Encyclopedia of Religion 1987) Encyclopedia.com. 18.5.2018. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
  • Zelkowitz, Marvin V.: Documentary hypothesis overview (PDF) cs.umd.edu. University of Maryland: Department of Computer Science. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
  • Östman, Kim: Mormonit: historia, oppi ja elämä. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-044-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Sarna ym., johdanto (Encyclopaedia Judaica: Abraham).
  2. a b c Block 2021, luku 3: ”The Origins of the Abrahamic Covenant”, alaluku ”The Divine Monologue (Gen. 17:1–14)”.
  3. 1. Moos 11:28.
  4. a b c Thompson 2002, s. 17, 22–36.
  5. a b Van Seters 1987 (”Abraham in the World of the Near East”).
  6. a b c d Van Seters 1987 (”Abraham in Other Books of the Bible”).
  7. Haku Raamattu.fi.
  8. a b Van Seters 1987 (”The Abraham Tradition in Genesis”).
  9. 1. Moos. 11–25.
  10. 1. Moos. 11:10–27.
  11. 1. Moos. 11:1–9.
  12. a b 1. Moos. 11:26–30.
  13. 1. Moos. 12:1–9.
  14. 1. Moos. 12:10–20, 13:1.
  15. 1. Moos. 13:2–18.
  16. 1. Moos. 14:1–16.
  17. 1. Moos. 14:17–24.
  18. 1. Moos. 15:1–7.
  19. 1. Moos. 15:8–21.
  20. 1. Moos. 16:1–6.
  21. 1. Moos. 16:7–16.
  22. 1. Moos. 17:1–5.
  23. 1. Moos. 17:6–19.
  24. 1. Moos. 17:18, 20–21.
  25. 1. Moos. 17:22–27.
  26. 1. Moos. 18:1–15.
  27. 1. Moos. 18:16–33, 19:1.
  28. 1. Moos. 19:1–11.
  29. 1. Moos. 19:13–30.
  30. 1. Moos. 19:31–38.
  31. 1. Moos. 20:1–16.
  32. 1. Moos. 20:17–18.
  33. 1. Moos. 21:22–34.
  34. 1. Moos. 21:1–7.
  35. 1. Moos. 21:8–21.
  36. 1. Moos. 22:1–19.
  37. 1. Moos. 23:1–20.
  38. 1. Moos. 24:1–67.
  39. 1. Moos. 25:1–6.
  40. 1. Moos. 25:7–11.
  41. 1. Moos. 25–49.
  42. a b c d e Van Seters 1987 (”Covenant of Abraham”).
  43. 1. Moos. 15:18.
  44. Kochavi, Moshe: Egypt, Brook of (Encyclopaedia Judaica) Encyclopedia.com. 22.9.2021. Viitattu 11.10.2021. (englanniksi)
  45. a b Kugler & Hartin 2009, s. 60.
  46. Nahum M. Sarna & S. David Sperling: ”The Critical View” (Encyclopaedia Judaica: Abraham).
  47. a b c Van Seters 1987 (”The Twice-Told Tales”).
  48. Van Seters 1987 (”The Twice-Told Tales” ja ”Abraham and Isaac”).
  49. a b Van Seters 1987 (”Abraham and Isaac”).
  50. a b Van Seters 1987 (”Abraham and Lot”).
  51. Esim. 1. Moos. 25:11.
  52. kiasmi Tieteen termipankki. 6.4.2017. Viitattu 11.10.2021.
  53. a b Hoffman 2016, s. 1–2.
  54. a b Rendsburg, Gary: Abraham’s Spiritual Journey – A Chiasm that Climaxes with the Akedah. TheTorah.com. Viitattu 11.10.2021. (englanniksi)
  55. Bruce Waltke & Cathi Fredericks: Genesis: A Commentary, Zondervan, 2001. (Hoffman 2016, s. 1.)
  56. a b David A. Dorsey: The Literary Structure of the Old Testament: A Commentary on Genesis-Malachi. Baker Academic, 2004. (Hoffman 2016, s. 2.)
  57. Vrt. Hoffman 2016.
  58. Hoffman 2016, s. 3–4.
  59. Stroumsa 2015.
  60. Abulafia, Anna Sapir: The Abrahamic religions. British Library, 23.9.2019. Viitattu 30.9.2021. (englanniksi)
  61. Ohlig 2013, s. 276.
  62. Veith, Gene: Mormonism as the fourth Abrahamic religion. Patheos, 21.6.2012. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
  63. Vu, Michelle A.: Mormonism: The 4th Abrahamic Religion? The Christian Post, 26.10.2007. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
  64. Stroumsa 2015.
  65. a b c d Van Seters 1987 (”Abraham in Postbiblical Judaism”).
  66. Saarisalo, Aapeli (2005, 11): Raamatun sanakirja. Data Universum Oy
  67. Melkisedek Raamattu.fi.
  68. Van Seters 1987 (”Abraham in Christianity”).
  69. a b Van Seters 1987 (”Abraham in Islam”).
  70. Glassé 2003, s. 22.
  71. Campo 2013, s. 559–561.
  72. Torrey 1998, s. 314, 327.
  73. Nevo & Koren 2003, s. 186–190.
  74. Torrey 1998, s. 311.
  75. Nevo & Koren 2003, 186–187.
  76. Ohlig 2013, s. 272–273. Koraanissa Muhammad mainitaan jakeissa 3:144, 33:40, 47:2 ja 48:29. Jakeessa 61:6 puhutaan ”Ahmadista”.
  77. a b c Campo 2013, s. 8–9.
  78. Koraani. Imranin perheen suura Islamopas.com.
  79. ”Choosing Abraham as a reference point allowed young Christianity to fall back on an authority which is older than Judaism [– –] The use of this fallback by the new movement is not only obvious from the parallels to Paul, but also from the perspective of Arabic tradition”. Ohlig 2013, s. 276.
  80. a b Sookhdeo 2013, s. 200.
  81. Nevo & Koren 2003, s. 190.
  82. a b Sookhdeo 2013, s. 199.
  83. Muhammed ibn Ismail al-Bukhari: Sahih al-Bukhari The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. sunnah.com.
  84. Kuvajäljennös Abrahamin kirjasta: nro 1.
  85. a b c Östman 2019, s. 177–180.
  86. a b Clark 1992, s. 7.
  87. Östman 2019, s. 177.
  88. a b Abrahamin kirja, luvut 1 ja 2.
  89. Abrahamin kirja, luku 1.
  90. a b Abrahamin kirja, luku 2.
  91. Abrahamin kirja, luku 3.
  92. Abrahamin kirja, luvut 4 ja 5; Östman 2019, s. 178–179.
  93. Abrahamin kirja, luku 5.
  94. Kuvajäljennökset 1–3.
  95. a b c d Clark 1992, s. 8.
  96. Oppi ja liitot, 132:29–37.
  97. Clark 1992, s. 9.
  98. Oppi ja liitot 132:30.
  99. Uuras Saarnivaara: "Voiko Raamattuun luottaa?"
  100. Van Seters 1987 (”Abraham in Other Books of the Bible”); Gmirkin 2006, s. 5–7; Kugler & Hartin 2009, s. 53–56.
  101. Mark 2009; Mark 2020.
  102. Van Seters 1987 (”Bibliography”).
  103. a b c Dever 2001, s. 98. Alaviite 2: ”There are a few sporadic attempts of more conservative scholars to ’save’ the Patriarchal narratives as history [– –] By and large, however, the minimalist view of Thompson’s pioneering work, The Historicity of Patriarchal Narratives, prevails.”
  104. Kugler & Hartin 2009, s. 62–63.
  105. Van Seters 1987 (”Abraham in the Written Sources” ja ”The Abraham Tradition in Genesis”).
  106. a b c d e Van Seters 1987 (”Abraham in the Written Sources”).
  107. Zelkowitz, s. 3, 6–7.
  108. Moorey 1991, s. 13; Zelkowitz, s. 3.
  109. Zelkowitz, s. 3–4, 6.
  110. Moorey 1991, s. 13; Zelkowitz, s. 6.
  111. Van Seters 1987 (”Abraham in Other Books of the Bible”); Kugler & Hartin 2009, s. 53–56.
  112. Gmirkin 2006, s. 5–7.
  113. Zelkowitz, s. 4.
  114. Zelkowitz, s. 6–7.
  115. Kugler & Hartin 2009, s. 53–56.
  116. a b Moorey 1991, s. 54–55.
  117. Pardee 1977, s. 222; Moorey 1991, s. 55.
  118. Moorey 1991, s. 72.
  119. a b c d e Pardee 1977, s. 222.
  120. ”Abraham, Isaac and Jacob no longer seem isolated figures, much less reflections of later Israelite history; they now appear as true children of their age, bearing the same names, moving about the same territory, visiting the same towns (especially Harran and Nahar), practising the same customs as their contemporaries. In other words, the patriarchal narratives have a historical nucleus throughout, though it is likely that long oral transmission of the original poems and later prose sagas which underlie the present text of Genesis has considerably refracted the original events.” Moorey 1991, s. 82.
  121. a b c d Kugler & Hartin 2009, s. 63.
  122. Pardee 1977, s. 222; Kugler & Hartin 2009, s. 63.
  123. Moorey 1991, s. 80–82; Kugler & Hartin 2009, s. 63.
  124. Moorey 1991, s. 80–82.
  125. a b Moorey 1991, s. 81.
  126. Moorey 1991, s. 79.
  127. a b c Moorey 1991, s. 79; Mark 2011.
  128. Thompson 2002, s. 1–2.
  129. a b c Van Seters 1987 (”Abraham and Tradition-History”).
  130. a b Van Seters 1987 (”Religion of Abraham”).
  131. a b Pardee 1977, s. 223.
  132. Thompson 2002, s. 324–326.
  133. Thompson 2002, s. 2–3.
  134. Thompson 2002, s. 326.
  135. Thompson 2002, s. 308–311, 315.
  136. Thompson 2002, s. 1.
  137. a b Pardee 1979, s. 146–148.
  138. Van Seters 1987 (”Burial of Sarah”).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]