Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto ja kannattajamäärältään maailman suurin uskonto. Sen kannattajia on tämän päivän maailmassa 2,4 miljardia, mikä on hieman alle kolmasosa maailman väestöstä. Se kuuluu abrahamilaisiin uskontoihin. Kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuuden lahkona.

Kristinuskon kolminaisuusopin mukaan on yksi Jumala, jonka kolme persoonaa ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kristinuskon mukaan tämän kolminaisuuden osatekijä poika, Jumalan ainoa poika Jeesus, on yhtä aikaa ja kokonaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen.

Jeesus eli ihmisenä maan päällä ajanlaskumme alun aikoihin noin kaksituhatta vuotta sitten. Hän eli, toimi, opetti ihmisiä ja keräsi seuraajia lähinnä Galilean alueella. Hän, ja hänen seuraajansa perustivat kristinuskon perustuen pitkälti hänen opetuksiinsa.

Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat, ja hänen opetuksiaan seuraavat ihmiset saavat pelastuksen, eli he eivät joudu fyysisesti kuoltuaan kadotukseen, vaan elävät ikuisesti onnellisina Jumalan kanssa paremmassa paikassa, taivaassa. Tämä on kristinuskon mukaan ainoa tapa päästä taivaaseen. Jumala toteuttaa suunnitelmiaan ja puhuu ihmiskunnalle Jeesuksen kautta. Kristinuskon pyhän kirjan Raamatun toinen osa, Uusi testamentti, kertoo Jeesuksen elämästä ja opetuksista aikalaisten kuvaamana. Raamatun, tai ainakin uuden testamentin kertomukset kristityt uskovat joko suoraan tai vertauskuvallisesti todeksi.

Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen voideltu, Χριστός eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa.

Kristinuskossa on erilaisia suuntauksia, joiden kaikkien alkuperä on kuitenkin kristittyjen pyhän kirjan, Raamatun ja sen Uuden testamentin Jeesuksen opetukset.

Historia

Pääartikkeli: Kristinuskon historia

Pääartikkeli: Kristinuskon aikajana

Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, sillä Jeesus oli juutalainen ja suurin osa ensimmäisistä kristityistä olivat juutalaisia. Raamatun Vanha testamentti tulee Tanakista, juutalaisuuden ohjeellisesta tekstikokoelmasta. Suurin osa Uuden testamentin kirjoittajista olivat myös juutalaisia, jotka elivät tunnustaen ja levittäen kristinuskoa. Muita kansallisuuksia ensimmäisten kristittyjen joukossa oli ainakin samarialaiset ja antiikin roomalaiset.

Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan kristinusko ja juutalaisuus on saanut vaikutteita 600- tai 500-luvulla eaa. iranilaisen Zarathustran opetuksesta hyvän ja pahan voiman taistelusta maailmassa. Hämeen-Anttilan mukaan Iranin vanhat uskonnolliset käsitykset periytyivät länsimaille paitsi juutalaisuuden ja kristinuskon myös Rooman valtakunnassa vaikuttaneen iranilaisperäisen mithralaisuuden kautta. Se levisi varsinkin roomalaisten sotilaiden keskuudessa. Jeesuksen syntyminen luolassa oli yksi varhaisen kristinuskon legendoista, joka liittyi siihen, että Mithra-lapsen uskottiin syntyvän luolassa. Ennen Zarathustran opetuksia juutalaisuudessa pahasta ja hyvästä oli tiedossa jo Daavidin ja Saulin sekä Daavidin ja Goljatin taiston hengellisyys. Jobin tarinassa olevan hyvän ja pahan taisto suhteessa Jobin elämään, kärsimykseen ja uskoon.

Sumerin suurelta osin Raamattua vanhemmissa kirjoituksissa esiintyy seuraavia samoja aiheita kuin Raamatussa: Maailman luominen, ihmisen luominen, paratiisi, vedenpaisumus, maanviljelijä-Kainin ja paimen-Abelin ristiriita, se että sumerit/juutalaiset olivat jumalien/jumalan valittu kansa, henkilökohtainen suojelusjumala, laki, etiikka ja moraali, jumalan kosto ja kansaa kohtaava tuho, vitsaus-motiivi ja kuoleman jälkeinen manala.

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus, joka evankeliumien mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian evankeliumeissa esitetyn Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30–33. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut niin sanotut apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten vainojen jälkeen.

Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa toistensa kodeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Valtiovallan vainotessa kristittyjä ihmetytti ei-kristittyjä laajalti näiden peräänantamattomuus keisarikultin edessä.

Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostui Ikhthyksen eli kalan kuva. Kreikan kielen sana ”Iktys” on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja”.

Kristittyjen määrän lisääntyessä alkoi yhdentyminen Rooman valtakunnan kreikkalaisen filosofisen ja sen hellenistisen kulttuurin kanssa. Varsinkin 200-luvulla eläneen Plotinoksen uusplatonistiset pohdiskelut jouduttivat kristinuskon filosofista ja kulttuurista eroa juutalaisilta juuriltaan Rooman valtakunnan kirkoksi, katoliseksi kirkoksi.

Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa noin vuonna 380. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Myös Ateenan filosofikoulut lakkautettiin. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin vääräoppisiin.

Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella islam kuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, joskin muun muassa Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin. Muslimit hallitsivat vuosisatojen ajan myös Espanjaa, mutta kristityt valloittivat sen takaisin vuoteen 1492 mennessä. Tällöin kristinusko oli valtauskontona koko Euroopassa, mutta vähäisiä alueita lukuun ottamatta ei muissa maanosissa. Mutta pian sen jälkeen sitä alettiin nopeasti levittää varsinkin Amerikan mantereelle.

Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.

Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat niin sanotun Firenzen unionin eli liiton Firenzen kirkolliskokouksessa (1438—1445), mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. 1500–1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi ja kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja idän katolisiksi kirkoiksi.

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolista kirkkoa vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martti Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia ovat esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisen siirtomaavallan myötä, mutta koska uskontoa ei hallinnut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.

1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä uskontoriippumattomampaan suuntaan. Suomessa luterilaisen kirkon asema säilyi ennallaan maan itsenäistyessä.

Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta

Kristinusko nykyisin

Kristinusko on suurin uskonto 2,039 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,226 miljardilla ja hindulaisuus 828 miljoonalla.

Kristinuskoon kuuluu monia haaroja. Suurin kristinuskon haaroista on katolinen kirkko, jolla on 1,1 miljardia kannattajaa. Toiseksi suurin kristinuskon haara on karismaattiset suunnat ja helluntailaisuus, joilla vuonna 2000 oli 537 miljoonaa kannattajaa. Ortodokseja on maailmassa noin 225 miljoonaa ja anglikaaneja 77 miljoonaa. Lisäksi on lukuisia pienempiä kristinuskon haaroja, joista merkittävimpiä ovat erilaiset protestanttiset suuntaukset, esimerkiksi luterilaisuus. Monet uudet uskonnolliset liikkeet, kuten mormonismi ja Jehovan todistajat, ovat syntyneet kristinuskoon pohjautuen. Valtavirran kristilliset kirkot eivät tunnusta tällaisia suuntauksia kristityiksi.

Kristinuskoon kastettujen osuus maittain.

Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1700-luvun lopun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja epäilyn sekä humanististen ja ateististen aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa.

Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen.

Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, nykyaikaistuminen ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä, mutta toisaalta ei-uskonnollinen länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumuksellisia kristittyjä.

Vapaamielinen kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien evankelisten liikkeitten sekä karismaattisten suuntauksien noususta.

Paul Landowski, Rio de Janeiron Kristus-patsas, 1931.

Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestanttisuus on levinnyt näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Siinä tutkitaan myös, onko kristittyjä vangittu, pidätetty tai tapettu uskonsa vuoksi. Vuoden 2008 luettelossa kolme kristittyjen uskonnonvapauden kannalta hankalinta maata olivat Pohjois-Korea, Saudi-Arabia ja Iran. Vainot ovat todellisia Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja monissa Aasian maissa paikallisia kristittyjä kohtaan.

Eniten kristittyjä suhteessa maan koko väestöön

Kristittyjen määrä valtioittain (prosenteissa).

1. Vatikaanivaltio :100%
2. Pitcairn :100%
3. Samoa :~99%
4. Romania :99%
5. Amerikan Samoa :98,3%
6. Malta enemmistö roomalaiskatolilaisia: 98,1%
7. Venezuela (96% roomalaiskatolilaisia):98%
8. Kreikka (95% kreikkalaiskatolilaisia):98%
9. Marshallinsaaret :97,2%
10. Tonga :97,2%
11. San Marino (~97% roomalaiskatolilaisia):97%
12. Paraguay (enemmistö roomalaiskatolilaisia) :96,9%
13. Peru (enemmistö roomalaiskatolilaisia) :96,5%
14. El Salvador :96,4%
15. Kiribati :96%
16. Mikronesian liittovaltio: ~96%
17. Barbados :95,1%
18. Papua-Uusi-Guinea  : 94,8%
19. Itä-Timor :94,2%
20. Armenia (enemmistö armenianortodokseja):93,5%

Uskon sisältö

Kristillisen uskon perustana on Jeesuksen Kristuksen ja hänen seuraajiensa julistama evankeliumi, joka on nähtävissä Uuden testamentin kirjoituksissa, sekä Vanhan testamentin sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä.

Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne sola scriptura, jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.

Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia.Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi.

Kristuksen ylösnousemusta kuvaava taulu.

Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen uskon kautta, kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille. (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.

Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, ”Sanan tuleminen lihaksi”, ks. Joh.1:1–14), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain ”valittuja”, ei siis koko ihmiskuntaa.

Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen. Kristinuskon mukaan Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset.

Keskeinen opinkappale kristinuskon yleisimmissä muodoissa on usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuuteen perustuvat opit sovituksesta ja pelastuksesta, ja tämän vuoksi monet kirkot ovat tehneet kolminaisuusopista kristinuskon päätunnuksen. Sellaisia kristillisiä liikkeitä, jotka kieltävät kolminaisuuden ja siten myös Jeesuksen jumaluuden, eivät kolminaisuusopin kannattajat pidä kristinuskoon kuuluvina.

Keskeinen usko kristinuskossa on myös se, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta.

Keino tämän sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa ja/tai uskossa. Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen ”yksin armosta”, ilman ihmisen omia ansioita (monergia). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).

Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen. Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet vapaakirkot.

Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään ”sakramentaaleiksi” on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkiminen ja veden pyhitys. Niiden katsotaan välittävän Jumalan armoa.

Erittäin monissa kristillisissä kirkkokunnissa on käsitys jonkinlaisesta pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.

Dogmit

»Dogmi tarkoittaa oppia, oppilauselmaa, kristillistä uskontotuutta.»

Kristinuskon yleisimmissä muodoissa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia oppeja kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Dogmaksi voidaan nimittää sekä kirkkokunnan koko oppia, että virallisten dogmien joukkoa.

Kristillinen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuvat osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.

Kristinuskossa kanonisointi viittaa ensisijaisesti prosessiin, jossa lopullisesti määriteltiin mitkä kirjat kuuluvat Raamatun pyhien kirjojen kokoelmaan. 300-luvulta lähtien on Raamatun kaanonista vallinnut laaja konsensus kristikunnassa lukuun ottamatta Vanhan testamentin apokryfikirjojen asemaa.

Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:

• Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
• Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
• Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, ”ennen kaikkia aikoja”, ja mukana jo maailman luomisessa. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
• Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja tehdä opetuslapsia.
• Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
• Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
• Jeesus palaa Tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
• Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua ”Jumalan Sanasta”, joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta.

Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä ja kristillisperäisillä liikkeillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin.

Yleisesti ihmiset, joilla on perinteinen käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta.

Eri kristillisten kirkkokuntien laajalti hyväksymät apostolinen uskontunnustus sekä vuonna 1974 muodostettu Lausannen julistus ovat kristinuskoon tunnustusten perustyyppejä.

Tunnukset

Risti eri muodoissaan on yleinen kristinuskon tunnus. Toinen varhainen tunnus on kala eli iktys.

Risti

Pääartikkeli: Kristinuskon risti

Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että tyhjä risti kuvaa toivoa: Kristus on noussut kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella.

Kala

Pääartikkeli: Iktys

Kala on vanhimpia kristillisiä tunnuksia. Kalaa merkitsevä kreikankielinen sana koostuu kirjaimista (ik^ht^hys), jotka ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta on sanottu käytetyn kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui kyseessä oleva kalakuvio.

Kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä

Pääartikkelit: Luettelo kristinuskon suuntauksista ja luettelo kristillisistä yhteisöistä Suomessa

• Adventistit
• Anglikaanit
• Baptistit
• Helluntailaiset
• Katoliset (Katolinen kirkko Suomessa)
• Luterilaiset (Suomen evankelis-luterilainen kirkko)
• Metodistit
• Ortodoksit (Suomen ortodoksinen kirkko)
• Reformoidut
• Vapaakirkollisuus (Suomen Vapaakirkko)
• Rekisteröitymättömät uskonnolliset yhdyskunnat (mm. karismaattisuus ja uuskarismaattisuus)

Katso myös

• Gospel-musiikki
• Kristillinen etiikka
• Kristillinen filosofia
• Kristillinen lähetystyö
• Kristillinen mystiikka

Kirjallisuutta

• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
• Armstrong, Karen: Jumalan historia: 4000 vuotta juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. (A History of God. The 4000-Year Quest of Judaism, Christianity and Islam, 1993.) Suomentanut Markku Päkkilä. Jyväskylä: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7027-5.
• Guite, Malcolm: Mihin uskovat kristityt. (What do Christians believe? Belonging and Belief in Modern Christianity, 2008.) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23227-8.
• Keene, Michael: Maailman suuret uskonnot. (World Religions, 2002.) Suomentanut Kaarina Turtia. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29084-X.
• Kristinuskon historia 2000. 1, Alkukirkosta renessanssiin. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9.
• Kristinuskon historia 2000. 2, Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6515-7.
• Litzen, Veikko: Tie Nikeaan. Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn. Turku: Kirja-Aurora, 2009. ISBN 978-951-29-3963-3.
• Marty, Martin: Kristitty maailma. Kristinuskon globaali historia. (The Christian World. A Global History, 2008.) Suomennos: Juha Meriläinen. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-043-0.
• McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. (Christian Theology. An introduction, 1. laitos 1995.) Suomentanut Satu Kantola. 5. laitos. Helsinki: Kirjapaja, 2012. ISBN 978-952-247-238-0.
• Smart, Ninian: Uskontojen maailma. (The World’s Religions, 1989/1998.) Suomentajat: Livia Hekanaho ym. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-18137-8.
• Terhart, Franjo & Schulze, Janina: Nykymaailman uskonnot. Alkuperä, historia, usko, maailmankuva. (Weltreligionen: Ursprung, Geschichte, Ausübung, Glaube, Weltbild, 2007.) Suomentajat: Eetu Nieminen, Aatos Hiltunen. Bath: Parragon, 2007. ISBN 978-1-4075-1183-2.
• Valen-Sendstad, Aksel: Kristillinen dogmatiikka. Suomentajat: Raimo Mäkelä. Jyväskylä: Uusi Tie, 1985. ISBN 9516191525.
• Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Helsinki: Kirjapaja, 1985. ISBN 951-625-677-5.

Aiheesta muualla

Uskontojen teemasivu

• Kristinusko. Uskonnot.fi.
• BBC: Christianity. (englanniksi)