Dhimmi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jeesuksen kaste Syyriassa. Johannes Kastaja on puettu dhimmien siniseen asuun.

Dhimmi (arab. أهل الذمة‎) islamilaisessa valtiossa asuva monoteistiseen uskontoon kuuluva henkilö, erityisesti kristitty, juutalainen tai zarathustralainen, joka alistuu islamin määräämään asemaan. Sana tarkoittaa suojeltua. Asema dhimminä tulee käsitteestä Dhimma (sopimus). Dhimmeillä on vähemmän oikeuksia kuin muslimeilla. Dhimmien asema islamilaisessa maailmassa on vaihdellut eri aikoina.

Suhtautuminen eriuskoisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam joutui kohtaamaan kristittyä Eurooppaa paljon suuremman ongelman suhteessa eriuskoisiin alamaisiin. Kun arabimonoteismi oli kalifaatissa kiteytynyt islamiksi viimeistään 800-luvun alkuun mennessä, suuri enemmistö kalifin alamaisista oli muita kuin muslimeja.[1] Muslimien kehittämät ratkaisut suhtautumisessa kristittyihin ja juutalaisiin noudattivat samoja linjoja kuin kristittyjen kehittämät tavat suhtautua juutalaisiin. Euroopassa juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan, mutta hintana oli kansalaisoikeuksien rajoittaminen. Vastaavasti vääruskoiset dhimmit olivat kalifaatissa toisen luokan kansalaisia.[2]

Ibn Hishamin Muhammed-elämäkerta sisältää niin sanotun ”Medinan perustuslain”, jossa määritellään arabien suhde Medinan juutalaisiin.[3][4] Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan Medinassa. He kuuluivat yhteisöön ja joutuivat myös osallistumaan Muhammedin käymiin sotiin.

Al-Tabari kirjoittaa 900-luvulla Jerusalemin kristittyjen asukkaiden maksettavaksi määrätystä jizya -verosta, jota oli maksettava vastineena muslimien antamasta suojelusta.[5] Suojelu tarkoitti, että kristityt saivat pitää henkensä, kirkkonsa, omaisuutensa ja uskonsa, ja juutalaisia ei päästettäisi Jerusalemiin.

Erikoisvero mainitaan myös Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (9:29). Koraanin vaatimusta nöyryyden osoittamisesta sovellettiin myöhemmin eri tavoin. Keskiaikaisten lähteiden mukaan voitiin panna toimeen seremonioita, joiden tarkoitus oli nimenomaan nöyryyttää dhimmiä. Veron maksajaa lyötiin niskaan tai hänen kaulaansa sidottiin kuitti todisteeksi maksusta.[6] Shafi'i - koulukuntaa edustava šarian käsikirja Reliance of the Traveller antaa kuitenkin päinvastaisen ohjeen: vero on koottava lempeästi ja kohteliaasti kuten kaikki velat. Veroa ei peritä lapsilta, naisilta eikä mielenvikaisilta.[7]

Umarin sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin vuonna 638. Kaiverrus 1800-luvulta.

Tunnetuin dhimmien asemaa määrittelevä asiakirja on niin sanottu ”Umarin sopimus”. Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, kuten Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versio Shurūt Umar vakiintui kalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla.[8][9][10] Se on kuitenkin säilynyt vasta 1100-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena. Teksti on muodoltaan kahdenvälinen sopimus. Sopimuksen myöhemmissä kuvauksissa (Abu Yusuf ja Shafi'i) muslimit ovat aktiivisia ehtojen esittäjiä ja dhimmit kuuntelijoita. Varhaisessa versiossa sen sijaan kristityt dhimmit itse ehdottavat, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta. He vaativat itselleen seuraavia ehtoja. [11]

  • 1) emme rakenna uusia kirkkoja tai synagogia emmekä korjaa vanhoja;
  • 2) olemme velvollisia majoittamaan asunnossaan matkalla olevia muslimeja kolmen päivän ajan;
  • 3) emme opeta Koraania lapsillemme:
  • 4) emme harjoita julkisesti uskontoa emmekä käännytä ketään siihen. Emme estä ketään kääntymästä islamiin;
  • 5) osoitamme kunnioitusta muslimeja kohtaan: jos muslimi haluaa istua, annamme hänelle paikkamme;
  • 6) emme käytä muslimeille ominaisia vaatteita tai hiusmallia emmekä puhu heidän tavallaan;
  • 7) emme ratsasta hevosella, käytä satulaa emmekä kanna miekkaa tai muita aseita;
  • 8) emme kaiverra abrabiankielisiä merkkejä sinettiimme;
  • 9) emme myy käymisteitse valmistettuja juomia emmekä pidä sikoja muslimien läheisyydessä;
  • 10) meidän on käytettävä otsatukkaa;
  • 11) pukeudumme aina samalla tavalla minne menemmekin, ja käytämme vyötäröllä zunar-vyötä, (kristityt sinistä ja juutalaiset keltaista);
  • 12) (a) emme pidä esillä ristejä tai kirjojamme muslimien käyttämillä teillä tai toreilla, emmekä järjestä kulkuetta pääsiäisenä;
  • 12 (b) käytämme kirkonkelloja hillitysti emmekä ripusta kirkontorniin ristiä;
  • 12 (c) emme korota ääntä kirkonmenoissamme, hautajaisissa tai muslimien läsnäollessa;
  • 12 (d) emme sytytä valoja (kynttilöitä) muslimien läsnäollessa;
  • 12 (e) emme hautaa kuolleitamme muslimien läheisyyteen;
  • 13) emme ota muslimeille varattuja orjia;
  • 14) emme rakenna taloamme korkeammaksi kuin muslimit.

Lopuksi dhimmit ilmoittavat, että jos he rikkovat näitä sitoutumuksia vastaan, he menettävät suojelunsa ja ovat velvollisia kärsimään rangaistuksen niskoittelusta ja kansankiihotuksesta.[12]

Umarin sopimuksen arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen perinne sisältää muitakin samanlaisia säädöksiä, joiden kerrotaan sisältyvän ”Umarin sopimukseen”. Esimerkiksi fatimidikalifien aikana Egyptissä kristittyjen piti julkisessa kylpylässä kantaa kaulaan sidottua puista ristiä ja juutalaisten puista kultaisen vasikan kuvaa.[13] Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista.[13]

Oikeaan johdettu kalifi Umar saattaa olla fiktiivinen henkilö, sillä hänestä ei ole löytynyt kirjallisia aikalaistietoja eikä arkeologisia jälkiä, kuten Umarin lyömiä kolikoita.[1]

Shafi'i -koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sunnalaisen islamin shafi'i -koulukunnan klassinen šariakäsikirja Reliance of the Traveller sisältää joukon ohjeita, jotka muistuttavat Umarin sopimuksen sisältöä. Dhimmin asema koskee pääasiassa vain "kirjan kansoja", joihin ei lueta islamin synnyn jälkeen kehittyneitä oppeja, kuten sikhit, baha'it tai mormonit. [7] He eivät siis voi asua islamilaisessa valtiossa.

Dhimmien tulee noudattaa islamilaisen valtion yleisiä lakeja, mutta uskonnonharjoituksessa ja yksityisasioissa he saavat seurata omia lakejaan. Dhimmejä ei rangaista esimerkiksi juopumuksesta, kuten muslimeja.

  • Dhimmin tulee maksaa jizya-veroa.
  • Hänen on pukeuduttava leveään zunnar-vyöhön.
  • Häntä ei tervehditä sanomalla "as-salamu aleykum".
  • Hänen on väistettävä muslimia.
  • Dhimmi ei saa rakentaa taloa korkeammaksi kuin muslimien talot.
  • Dhimmi ei saa näyttäytyä viinin tai sianlihan kanssa, soittaa kirkonkelloja, esiintyä ristin kanssa, lukea ääneen Tooraa tai Evankeliumia tai viettää hautajaisia tai uskonnollisia juhlia julkisesti.[7]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassa Osmanien valtakunnassa vuoteen 1856 asti.[14] Islamistiset liikkeet ovat paikallisesti pyrkineet ottamaan sitä uudelleen käyttöön vielä nykyisinkin muun muassa Pakistanissa.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b K.-H. Ohlig (toim.): Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. Prometheus, 2013. (englanniksi)
  2. Cohen, M.R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. 52. Princeton University Press, 1994. (englanniksi)
  3. Ibn Hisham: The life of Muhammad. Eng. käännös A. Guillaume, s. 108–110. Oxford University Press, 2004. (englanniksi)
  4. Lecker, M.: The ”Constitution of Medina”. Muhammad’s first legal document. Studies in late antiquity and early Islam 23.. Darwin Press, 2004. (englanniksi)
  5. Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in, s. 91–92. Phoenix, 2007. (englanniksi)
  6. Cohen, 1994, 69–70
  7. a b c Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 607-609 (o11). amana publications, 2017.
  8. Milka Levy-Rubin: Non-muslims in the Early Islamic Empire. From Surrender to Coexistence, s. 58–87. Cambridge University Press, 2011. (englanniksi)
  9. Milka-Levy-Rubin: The Pact of Umar, s. 89–89 Teoksessa David Thomas (toim.) Routledge Handbook of Christian-Muslim Relations. 2018. Routledge. (englanniksi)
  10. Cohen, 1994, 55–74
  11. Levy-Rubin, 2011, 84, 171–172
  12. Levy-Rubin, 2011, 84
  13. a b Cohen, 1994, 57, 64
  14. Hannu Juusola: Israelin historia, s. 36. Gaudeamus, 2014.
  15. The Tribune, Chandigarh, India - World tribuneindia.com.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]