Holokausti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Amerikkalaisten vapauttama Nordhausenin keskitysleiri hiukan ennen sodan loppua.

Holokausti (kreik. ὁλόκαυστον, holokauston ’kokonaan polttaminen’) oli Saksan kansallissosialistien suorittama järjestelmällinen etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Päävastuullinen holokaustista oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla systemaattisesti hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja niiden miehittämien maiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.

Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa.[1] Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä.[2] Tapahtumaketju oli antisemitismin huomattavin ilmentymä. Samoissa yhteyksissä tapettiin natsien ideologisia vastustajia, vapaamuurareita, Jehovan todistajia, ruusuristiläisiä, rasistisista syistä romaneja, afrikkalaisia,[3] puolalaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja ja siviilejä sekä eugeniikan eli rotuhygienian nimissä muun muassa kehitysvammaisia ja homoseksuaaleja. Jos holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien systemaattisissa vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen.[4][5]

Sanan etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan holokausti ὁλόκαυστον (nykykreikassa όλοκαύτωμα) kreikankielinen juuri merkitsee (liekkien uhria) uhria jumalalle, joka on kokonaan (όλος, holo) poltettu kuumuudesta johtuen (καύστων, καύσων, kaustos). 1800-luvulta alkaen sanaa on pääasiassa käytetty tarkoittamaan suuronnettomuuksia tai katastrofeja, mutta 1970-luvulla sana vakiintui englannissa tarkoittamaan nimenomaan natsien suorittamaa kansanmurhaa. Suomen kieleen se vakiintui vasta 1990-luvulla. Raamatullinen sana šoa (שואה) on ollut vakiintunut hepreankielinen ilmaus juutalaisten kansanmurhalle 1940-luvun alusta asti. Sanaa šoa on yhä useammin käytetty sanan holokausti asemesta muun muassa alkuperäisen sanan mahdollisesti loukkaavan teologisen sisällön vuoksi. Muita holokaustista käytettyjä nimityksiä ovat romanien käyttämä porajmos (suomeksi ’ahmiminen’) ja jiddišin khurbn (’tuho’, hepreaksi churban,[5] myös churban Europa ’Euroopan tuho’, erotukseksi churbanista eli Jerusalemin toisen temppelin tuhosta). Natsit käyttivät siitä nimitystä juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu (saks. Endlösung der Judenfrage).

Tausta ja syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisten joukkomurhan alullepanija oli Saksan valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut Adolf Hitler. Hän oli vihannut juutalaisia syvästi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Hitler uskoi juutalaisten salaliittoon, jonka avulla nämä pyrkivät hallitsemaan maailmaa ja kaivamaan maata kaikkien kansakuntien alta edistämällä sosialismia ja kommunismia sekä manipuloimalla taloutta. Hitler syytti myös juutalaisia sosialisteja Saksan häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja uskoi juutalaisten valvovan Saksan vihollismaiden hallituksia.[6]

Juutalaisviha eli antisemitismi oli ollut eri muodoissaan yleistä kautta Euroopan jo vuosisatojen ajan. Juutalaisia karsastettiin ja vainottiin etnisenä mutta epäilyttävästi kansainvälisenä ja siten mahdollisesti ”epäluotettavana” vähemmistönä, joka oli lisäksi näkyvästi edustettuna sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä. Kristillisessä antisemitismissä juutalaisia pidettiin ”Kristuksen tappajina”. Teorioilla juutalaisten salaliitosta oli ollut kannatusta jo 1860-luvun loppupuolelta lähtien. Teoriat alettiin hyväksyä laajalti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mihin vaikutti paljon ranskalaisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjojen leviäminen Venäjän ulkopuolelle. Saksassa antisemitismiä vahvisti myös juutalaisten hyvä menestys yhteiskunnassa, etenkin sanomalehtien ja kirjojen kustantajina, minkä vuoksi jotkut alkoivat puhua ”juutalaisesta vaikutuksesta”.[7]

Juutalaisiin kohdistuvista epäluuloista huolimatta antisemitismi ei Saksassa ollut 1900-luvun alussa erityisen vakavaa verrattuna muihin Euroopan maihin. Itä-Euroopassa juutalaisia oli surmattu pogromeissa sadoin tuhansin, mutta Saksassa ei vakavaa väkivaltaa juutalaisia kohtaan juurikaan esiintynyt ennen Hitlerin valtaannousua 1933. Juutalaisia ei myöskään syrjitty lain edessä. Antisemitistisiä ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä juutalaisia kohtaan kuitenkin esiintyi, ja moni tavallinen saksalainen ei pitänyt juutalaisia oikeina saksalaisina. Antisemitismi oli yleistä yliopistoissa, ja myös usea kansalaisjärjestö kielsi jäsenyytensä juutalaisilta. Saksan dramaattisen poliittisen kehityksen johdosta maan eliitti alkoi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kääntyä juutalaisvastaiseksi. Asiaan vaikutti Saksan raskas ja nöytyyttävä tappio sodassa sekä sosialistipuolueen nousu maan suurimmaksi. Myös Venäjän vallankumous 1917 vahvisti Saksassa antisemitismiä, sillä kommunismi ja bolshevismi yhdistettiin juutalaisiin.[8] Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi kiihdyttänyt Saksan yhteiskunnallisia ja poliittisia ristiriitoja, ja maan tuore demokratia ei ollut vielä juurtunut kansalaisten ajatteluun. Saksan poliittisessa retoriikassa oli käytetty 1860-luvulta asti juutalaisvastaisuutta hyväksi kansankiihotuksessa. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi tuottanut maahan suuren joukon väkivallan karaisemia ja tappamaan valmiita miehiä, joista tuli myöhemmin holokaustin toimeenpanijoita.[9]

Tärkeä holokaustin mahdollistanut tekijä oli lisäksi rasistisen antisemitismin paluu, eli juutalaisten luokittelu roduksi ja muusta ihmiskunnasta biologisesti erilliseksi ryhmäksi. Rotuteorian mukaan juutalaiset olivat geneettisesti taipuvaisia tuhoisaan käytökseen.[10] Suosituksi noussut sosiaalidarvinismin tulkinta katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Sitä käytettiin myös oikeutuksena sodalle, jossa "ylemmät" kansat saivat valloittaa, riistää ja hävittää "alempansa".[11] Negatiivinen eugeniikka oikeutti natsi-Saksassa aluksi "epäsopivien" kuten mielisairaiden pakkosteriloinnit ja myöhemmin joukkomurhat.[12]

Holokausti oli mahdollinen myöskin vain siksi, koska Saksa menestyi toisen maailmansodan alkuvuosina 1939–1941 erittäin hyvin ja onnistui miehittämään läntisen Neuvostoliiton. Hitlerin toistuvat sisäpoliittiset voitot myös nostivat hänet kansan silmissä suorastaan jumalhahmoksi.[13]

Vainot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holokaustin uhreista suurimman huomion ovat saaneet juutalaiset, jotka olivatkin tuhon suurin kohde. Keskitysleireille joutui ja siellä tuhottiin myös kommunisteja, homoseksuaaleja, romaneja, henkisesti sairaita ja vammaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja, puolalaisia, venäläisiä ja muita slaaveja, poliittisia aktivisteja, Jehovan todistajia, joitakin katolisia ja protestanttisia pappeja, toisinajattelijoita, psyykkisesti sairaita, rikollisia ja muita ihmisiä, jotka luokiteltiin ”valtion vihollisiksi”. Näiden uhrien tuhosta todisteina ovat natsien omat kirjalliset ja kuvalliset arkistot, silminnäkijälausunnot (hengissä selviytyneiden, syyllisien ja sivullisten) sekä miehityksen alla olleiden valtioiden tilastollinen kirjanpito.

Juutalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisten oli kannettava vaatteissaan keltaista daavidintähteä.
Keltainen daavidintähti. Jüdisches Museum Westfalen Dorstenissa Saksassa.

Kansallissosialismin rotuoppeja alettiin soveltaa käytäntöön heti Hitlerin valtaantulon jälkeen. 1. huhtikuuta 1933 Sturmabteilung (SA) järjesti päivän kestäneen boikotin, joka kohdistui kaikkiin juutalaisten omistamiin liikeyrityksiin Saksassa. Tätä seurasi sarja toinen toistaan rasistisempia lakeja, jotka tekivät elämän juutalaisille vaikeaksi. Vuonna 1935 säädetyt Nürnbergin lait kielsivät avioliiton juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä sekä riistivät juutalaisilta maan kansalaisuuden ja siten muun muassa äänioikeuden. Väestön luokittelu ei-juutalaisiin ja juutalaisiin (jotka edelleen jaettiin puolijuutalaisiin ja jopa ”neljännesjuutalaisiin”) perustui pseudotieteelliseen rotuoppiin ja henkilön ulkonäköön. Käytännössä merkitseviä olivat juutalaisen uskonnon harjoittaminen ja juutalainen syntyperä. 15. marraskuuta 1938 alkaen juutalaiset lapset eivät saaneet käydä tavallisia kouluja. Huhtikuuhun 1939 mennessä miltei kaikki juutalaiset yritykset oli lakkautettu taloudellisen ahdingon tai natsien uhkailujen vuoksi.

Heti sodan alettua alkoivat myös juutalaisiin kohdistuneet joukkomurhat. Juutalaiset erotettiin muusta väestöstä määräämällä heidät kantamaan vaatteissaan daavidintähteä 23. marraskuuta 1939. Joulukuuhun 1941 mennessä Hitler oli päättänyt tuhota tyystin Euroopan juutalaiset. Tätä ennen vaihtoehtoina oli esitetty muun muassa juutalaisten kokoamista Madagaskarille tai muuhun siirtokuntaan, tarkoituksena kuitenkin joka tapauksessa jollakin tavalla tyhjentää Eurooppa juutalaisista, ja murhata suuri osa näistä. Natsibyrokratiassa oli monenlaisia ajatuksia suhtautumisesta juutalaisiin, ja muun muassa laajat pakkosteriloinnit ja juutalaisten käyttö pakkotyöhön saivat kannatusta.

Hitlerin kesäkuussa 1941 antama käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten systemaattisen tuhoamisen valtuuttanut määräys.[14] Operaatio Barbarossan alusta asti turvallisuuspoliisin yksiköt (Einsatzgruppen) ja armeija aloittivat kaikkien poliittisina tai rodullisina vihollisina pitämiensä[15] ihmisten tuhoamisen, jota auttoivat monet paikallisesta väestöstä värvätyt antisemiittiset ryhmät.[16] Esimerkiksi Liettuassa vain kolme päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen Saksan turvallisuusjoukot kehottivat paikallisia puolisotilaallisia joukkoja toimeenpanemaan pogromin Kaunasissa ja 1 500 juutalaista tapettiin yhdessä yössä.[17] Ukrainassa Kiovan lähellä sijaitsevassa Babi Jarissa saksalaiset Einsatzgruppenit toimeenpanivat 29. ja 30. syyskuuta 1941 joukkomurhan, jossa kuoli saksalaisten raporttien mukaan 33 771 juutalaista ja myöhemmin myös romaneja ja neuvostoliittolaisia sotavankeja; yhteensä noin 100 000 henkeä.[18] Vaikka tuhoamiskäskyn toimeenpano oli epäjärjestelmällistä ja vaihteli alueittain, on arvioitu, että yli miljoonaa juutalaista tapettiin näissä miehitetyillä alueilla sodan alussa toimeenpannuissa vainoissa. Vuonna 1942 toimeenpantu lopullinen ratkaisu (saks. Endlösung), joka koski myös Saksan ja Keski-Euroopan juutalaisia oli siis looginen jatke operaatio Barbarossan aikana aloitetulle politiikalle.[16] Tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa useat natsijohtajat keskustelivat lopullisen ratkaisun toteutuksesta ja yksityiskohdista. Systemaattiset kuljetukset ghetoista Puolaan rakennetuille seitsemälle tuhoamisleirille (Vernichtungslager) alkoivat.

Hitler piti juutalaisten tuhoamista niin tärkeänä tavoitteena, että jopa sodan loppuvaiheen sotilaallisessa ahdingossa natsi-Saksan polttoaine-, kuljetuskapasiteetti-, ampumatarvike-, sotilas- ja teollisuusresursseja kulutettiin kuolemanleireihin sotatoimien sijaan. Sodan loppuun mennessä suurin osa Euroopan juutalaisväestöstä olikin saatu tapettua. Puolanjuutalaisista, joka ennen sotaa oli Euroopan suurin juutalaisvähemmistö, arvioidaan tapetun yli 90 prosenttia eli noin kolme miljoonaa. Tämän lisäksi murhattiin yli 70 prosenttia Kreikan, Jugoslavian, Unkarin, Liettuan, Alankomaiden, Slovakian ja Latvian juutalaisvähemmistöistä. Belgia, Romania, Luxemburg, Norja ja Viro menettivät juutalaisväestöstään noin puolet, Neuvostoliitto yli kolmanneksen sekä jopa Ranska ja Italia noin neljäsosan. Useimmissa näistä maista keskeisessä osassa juutalaisvainojen toteutuksessa olivat paikalliset kollaboraattorit, ja monesti jopa miehityksenalaisten hallintojen virkamiehet.

Slaavit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolalaisten tuhoamisen Hitler määräsi jo ennen Puolan valtausta vuonna 1939. Vainon kohteena olivat pääasiassa vaikutusvaltaiset henkilöt ja puolalainen sivistyneistö, mutta myös tavalliseen kansaan kohdistui joitakin joukkomurhia. Puolan valtaus oli toisen maailmansodan brutaaleimpia episodeja: kolmen miljoonan murhatun puolanjuutalaisen lisäksi yli kuusi miljoonaa puolalaista kuoli.

Natsit kohtelivat kaltoin myös muita slaavilaisia kansoja. Jugoslaviassa kuoli saksalaisten miehityksen 1941–1945 aikana saksalaisten miehitysjoukkojen ja heidän paikallisten kroatialaisten liittolaistensa vainoissa jopa yli puoli miljoonaa ihmistä. Neuvostoliittolaiset siviilit kohtasivat myös vainoa, vaikkakin saksalaisten miehittämien Neuvostoliiton alueiden väestö oli järjestetty jonkinlaiseen hierarkiaan: venäläiset olivat esimerkiksi ukrainalaisia ja valkovenäläisiä alempiarvoisia. Tuhansia kyliä hävitettiin kokonaan ja asumuksia tuhottiin paljon. Siviiliväestöä vastaan kohdistettiin vainoa joka johti satojen tuhansien kuolemaan ja osa pakotettiin pakkotyöhön epäinhimillisiin oloihin. Esimerkiksi Valko-Venäjän väestöstä neljännes kuoli toisessa maailmansodassa, ja maan juutalainen kansanosa tuhottiin miltei tyystin.

Yksi suurimmista vainon kohteista olivat neuvostoliittolaiset sotavangit, joiden kohtelu oli usein erittäin huonoa. Monet joko ammuttiin heti antautumisen jälkeen tai tuhottiin tuhoamisleireillä osana holokaustia.[4] Suuri osa saksalaisten sotavangeista kuoli talvella 1941–1942, jolloin vangeiksi jäi paljon ennakoitua suurempia määriä sotilaita ja Saksan armeija ei kyennyt huolehtimaan niistä kaikista. Vankeja säilytettiin piikkilangalla eristetyillä, konekiväärein vartioiduilla, alueilla ilman suojaa luonnonvoimilta ja puutteellisesti ruokittuina. Hitlerin näkemys valloitussodasta itään vaikutti myös vankien kohteluun: suunnitelman mukaan miljoonien slaavien haluttiin kuolevan uuden imperiumin luomisessa. Hitler komensi joukkoja olemaan välittämättä piiritetyn Leningradin 3,3 miljoonasta asukkaasta ja sanoi, että Moskova ja sen asukkaat tullaan hävittämään maan päältä.[19] Vaikka Hitler oli aluksi jyrkästi sotavankien Saksaan tuomista vastaan pitäen näitä biologisena ja poliittisena uhkana,[20] alettiin vankeja siirtää työleireille Keski-Eurooppaan talvella 1942, mutta maaliskuuhun mennessä vasta 166 800 oli kuljetettu. Suurimittaisten kuljetusten alettua huhtikuussa, oli iso joukko vankeja jo kuollut. Saksalaiset vartiosotilaat teloittivat arviolta 600 000 sotavankia joko rodun tai kommunistiepäilyjen vuoksi.[14] Leireillä esiintyneiden epäinhimillisten olosuhteiden vuoksi 3,3 miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia kuoli vankileirillä. Tämä tarkoittaa 57 % kuolleisuutta, kun vertailun vuoksi yhdysvaltalais- ja brittivangeista kuoli vain 3,6 %.[20] Saksalaisten kuolleisuus neuvostovankileireillä oli sekin korkea, mutta sekin arviosta riippuen korkeintaan noin 14–30 %.

Homoseksuaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallissosialismi tuomitsi homoseksuaalisen käyttäytymisen, koska homoseksuaalit eivät tuottaneet jälkeläisiä arjalaisen rodun jalostamiseksi ja säilyttämiseksi. Tämä koettiin uhkana kolmannelle valtakunnalle. Homoseksuaalien kohtelusta oli natsijohtajien keskuudessa erimielisyyttä: jotkut halusivat heidät tuhottavan, osa halusi rajoittaa miesten välistä seksiä lailla.

Yli miljoona miespuolista homoseksuaalia joutui natsi-Saksassa valvonnan kohteeksi. Näistä ainakin 100 000 pidätettiin ja 50 000 joutui kärsimään vankeusrangaistuksia. Tämän lisäksi osa suljettiin mielisairaaloihin. Satoja miehiä kastroitiin saksalaisten valtaamilla alueilla. Keskitysleireillä homoseksuaalien asema oli erityisen huono. Heitä vainosivat saksalaisten vartijoiden lisäksi myös muut vangit, ja useita homoseksuaalimiehiä hakattiin kuoliaaksi. Juutalaisten ohella homoseksuaalit joutuivat raskaimpiin töihin. Virallisesti dokumentoitiin noin 15 000 homoseksuaalisen miehen kuolleen keskitysleireillä.

Homoseksuaaleja naisia ei kohdeltu yhtä julmasti kuin miehiä. Heidät leimattiin ”epäsosiaalisiksi”, mutta useimmat välttyivät joutumasta keskitysleireille.

Romanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Porajmos

Suhteessa ryhmän kokoon romaneja kuoli eniten holokaustissa. Rotuhygienian nimissä Euroopan romanivähemmistöä vainottiin erityisen ankarasti. Arvioiden mukaan neljännes tai jopa puolet romaniväestöstä tapettiin. Itä-Euroopassa romanit suljettiin ghettoihin ja kuljetettiin tuhoamisleireille. Välillä Einsatzgruppet eivät vaivautuneet edes järjestämään kuljetuksia, vaan ampuivat romanit suoraan kyliinsä.

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etnisen alkuperän lisäksi natsit vainosivat ihmisiä uskonnollisin perustein. Noin 2 000–5 000 Jehovan todistajaa kuoli keskitysleireillä, joihin heidät vangittiin poliittisista ja ideologisista syistä. Jehovan todistajat kieltäytyivät asepalveluksesta, eivät halunneet osallistua politiikkaan ja kieltäytyivät natsitervehdyksistä sekä uskollisuuden vannomista kansallissosialistiselle hallitukselle. Natsien epäluulot kohdistuivat jo varhain myös moniin katolisiin ja muihin kristittyihin pappeihin, jotka kieltäytyivät Hitleriin kohdistetusta henkilönpalvonnasta. Suurin osa vangituista papeista joko teloitettiin tai näännytettiin leireillä nälkään.[4]

Tämän lisäksi tuhottiin satojatuhansia psyykkisesti ja fyysisesti sairaita tai vammaisia ihmisiä. Natsit pitivät heitä taakkana yhteiskunnalle, koska heidän huoltamisensa vei valtion varoja.[4] Lisäksi heidän olemassaolonsa oli epäkohta täydellisen arjalaisen rodun tavoittelussa. Noin 400 000 joutui pakkosterilisoinnin uhriksi vastoin tahtoaan. Vuonna 1939 aloitetun T4-eutanasiaohjelman tarkoitus oli systemaattisesti tuhota eri tavoin vammaisia lapsia ja aikuisia.

Holokaustin toimeenpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ghetot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ghetto

Puolan valtauksen jälkeen natsit perustivat useisiin kaupunkeihin ghettoja, joihin juutalaiset ja jotkut romanit kerättiin odottamaan kuljetusta keskitysleireille. Ghetoista suurin oli Varsovan ghetto, jossa eli 380 000 ihmistä, toiseksi suurin Łódźin ghetto (noin 160 000 asukasta), mutta ghettoja oli monissa muissakin kaupungeissa. Ghettojen elinolosuhteet olivat usein epäinhimillisen kurjat, kun suuria ihmismääriä ahdettiin asumaan hyvin pienelle alueelle. Esimerkiksi Varsovan ghetossa asui 30 prosenttia kaupungin väestöstä, mutta gheton pinta-ala oli vain 2,4 prosenttia kaupungin pinta-alasta. Keskimäärin noin kymmenen henkeä asui yhdessä huoneessa. Siksi kulkutaudit levisivät ghetoissa nopeasti, ja tuhansittain juutalaisia kuoli nälkään.

19. heinäkuuta 1942 Heinrich Himmler määräsi kuljetukset ghetoista kuolemanleireille aloitettaviksi. Kolme päivää myöhemmin alkoivat kuljetukset Varsovan ghetosta, ja noin 300 000 ihmistä pakkokuljetettiin sieltä seuraavien kahden kuukauden aikana. Joitakin aseellisia vastarintayrityksiä (gheton kansannousuja) tapahtui, mutta natsien onnistui tukahduttaa ne. Jäljelle jääneet juutalaiset tapettiin tai lähetettiin leireille tuhottaviksi. Ghettojen juutalaiset saivat usein melko pian tietää, mikä oli kuljetuksiin joutuneiden kohtalo. Vastarintaa tapahtui kuitenkin varsin vähän ennen kaikkea toivottoman materiaalisen alivoiman vuoksi, mutta usein juutalaiset myös toivoivat voivansa myöntyväisyydellä pelastaa edes osan gheton väestöstä.

Joukkoteloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Einsatzgruppen

Einsatzgruppen eli Saksan turvallisuuspoliisin muodostamat tuhoamisryhmät surmasivat natsihallinnon "ei-toivotuksi" määrittelemää väestöä itärintaman valloitetuilta alueilta. Ryhmien arvioidaan teloittaneen 1,5 miljoonaa juutalaista, kommunistia, sotavankia ja romania. He myös avustivat Wehrmachtia ja paikallisia antisemiittejä surmatöissä. Yleinen toimintatapa ryhmillä oli antaa määräys kaikkien alueen juutalaisten ja muun ei-toivotun aineksen kokoontua tietylle paikalle tiettynä aikana. Tämän jälkeen paikalle saapuneet johdatettiin riittävän kauas asutuksesta, jonne joukkohaudat oli kaivettu valmiiksi. Surmattavat pakotettiin riisuutumaan, jonka jälkeen heidät asetettiin kuopan reunalle tai kuoppaan ja ammuttiin.

Keskitys- ja työleirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsit perustivat poliittisten vankien ja ei-toivottujen kansalaisten säilömiseen keskitysleirejä eri puolille Eurooppaa vuodesta 1933 alkaen. Vuoteen 1939 mennessä oli perustettu kuusi suurta leiriä. Toisen maailmansodan puhjettua natsit käyttivät leirejä valloitusten myötä aina vain kasvavien sotavanki- ja juutalaisjoukkojen keskittämiseen ja tuhoamiseen. Vangit joko tapettiin välittömästi leirille saapumisen jälkeen tai pakotettiin työskentelemään tehtaissa aliravittuina ja vartijoiden mielivallan alaisina. Myös työnteon tarkoitus oli vankien surmaaminen, mutta sitä ennen heidän työpanoksensa haluttiin käyttää hyväksi sota- tai muussa teollisuudessa.

Sodan aikana leirejä syntyi etenkin ei-toivottujen kansanosien, lähinnä juutalaisten, puolalaisen älymystön, kommunistien tai romanien asutuskeskusten läheisyyteen. Kriteerinä leirin sijainnille olivat myös hyvät rautatieyhteydet. Näistä kansanosista eroon hankkiutuminen katsottiin niin tärkeäksi, että Saksan sotatoimien kipeästi kaipaama kuljetuskapasiteetti uhrattiin suuressa määrin vankikuljetuksiin. Kuljetukset tapahtuivat usein hirvittävissä olosuhteissa, ja monet vangeista kuolivat jo matkan aikana.

Tuhoamisleirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tuhoamisleiri

Kun juutalaisten surmaaminen ampumalla oli osoittautunut epäkäytännölliseksi, saksalaiset alkoivat etsiä vaihtoehtoisia tappomenetelmiä. Juutalaisten tuhoamisen painopiste päätettiin siirtää miehitetystä Neuvostoliitosta Puolaan, jonne rakennettiin tuhoamisleirejä.[21]

Syksyn 1941 ja kevään 1942 välillä Puolaan rakennettiin kuusi tuhoamisleiriä: Chełmno, Bełżec, Sobibór, Treblinka, Majdanek ja Auschwitz-Birkenau. Tuhoamisleireillä oli vain yksi tehtävä: saapuvien vankien välitön murhaaminen. Leireistä Auschwitz-Birkenau ja Majdanek olivat myös keskitysleirejä, joissa vankeja tuhoamisen lisäksi hyödynnettiin työvoimana.[22]

Chełmnossa murhattiin yhteensä vähintään 152 000 ihmistä. Bełżecissä surmattiin noin 600 000 juutalaista. Sobibórissa tapettiin 200 000 – 250 000 juutalaista. Treblinkassa kuoli 750 000 – 900 000 juutalaista. Majdanekissa surmattiin noin 180 000 ihmistä, joista 50 000 – 120 000 oli juutalaisia.[23] Auschwitzissa surmattiin vähintään 1,1 miljoonaa, mahdollisesti jopa 1,5 miljoonaa ihmistä, joista juutalaisia oli 960 000.[24]

Kuolemanmarssit ja vapautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuolemanmarssi

Saksalaiset siirsivät keskitysleirien vankeja sodan loppuvaiheessa lähestyvien rintamalinjojen tieltä sisemmälle Saksaan. Tuhannet heikkokuntoiset vangit pakotettiin tällaisille marsseille pääasiassa talvella 1944–1945.

Pogromit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pogromi

Pogromeiksi kutsutaan Venäjällä ja muualla Itä-Euroopassa paikallisten tekemiä hyökkäyksiä juutalaisia kohtaan. Pogromit jatkuivat myös holokaustin aikana.

Eutanasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Aktion T4

Aktion T4 -ohjelma oli pakotettua eutanasiaa, osa natsien eugeniikka- eli rotuhygieniaohjelmaa. Sen avulla hankkiuduttiin eroon Saksan ei-toivotuista jäsenistä, kuten vammaisista ja henkisesti sairaista.

Suomen juutalaisväestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan juutalaispakolaiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen juutalaisväestö käsitti toisen maailmansodan aikoihin parituhatta henkeä. Natsi-Saksan juutalaispolitiikan aina vain kiristyessä juutalaisten ahdinko koettiin myös Suomessa, jonne saapui satoja pakolaisia pääasiassa Saksasta ja Itävallasta. Useimmat näistä eivät kuitenkaan jääneet Suomeen, vaan jatkoivat matkaansa esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Valtio ei suostunut avustamaan pakolaisia, joiden majoittaminen jäi juutalaisseurakuntien harteille. Suomen pienelle juutalaisyhteisölle pakolaisten huoltaminen oli raskas velvoite. Viranomaiset suhtautuivat pakolaisten saapumiseen nihkeästi, ja osa heistä käännytettiin takaisin. Yhteensä pakolaisia saapui maahan puolisen tuhatta.

Juutalaisvähemmistö Suomen armeijassa talvi- ja jatkosodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvi- ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä naista. Adolf Hitler myönsi kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan.[25] Myös jotkut Suomeen saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.

Himmlerin vierailu Suomessa 1942[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1942 Heinrich Himmler vieraili Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia joista hänellä on nimilista. Suomalaisilla tiedustuselimillä oli jo tuolloin kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan. Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppusodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan.[26]

Kahdeksan pakolaisen luovutus Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Syyt kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon päällikkö Arno Anthonin mukaan kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.

Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.[27]

Vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsi-Saksan ylivoimaisen aseellisen mahdin ja huolellisen organisaation vuoksi vain harvat holokaustin uhrit kykenivät tekemään vastarintaa. Epätoivoisissa tilanteissa sitä kuitenkin yritettiin monta kertaa.

Varsovan gheton kansannousu oli laajin organisoitu juutalaisten vastarintayritys holokaustin aikana. Se kesti huhtikuusta toukokuuhun 1943, kun viimeiset kuljetukset ghetosta tuhoamisleireille olivat tapahtumassa. ŻOB ja pienemmät vastarintajärjestöt vastustivat natseja 27 päivää. Kansannousu johti kaikkien gheton asukkaiden tuhoon, ja vain hyvin harvojen onnistui paeta ghetosta. Muista ghettojen kansannousuista yksikään ei ollut menestyksekäs.

Myös keskitys- ja tuhoamisleireillä tehtiin vastarintaa, usein sodan loppuvaiheessa vapautuksen koittaessa. Elokuussa 1943 vastarintaa tehtiin Treblinkan tuhoamisleirillä. Monet leirin rakennuksista tuhottiin maan tasalle, ja 70 vangin onnistui paeta. Myös kaasukammioiden toiminta keskeytyi kuukaudeksi, mutta tämän hintana 1 500 vankia kuoli vastarintayrityksessä. Sobibórissa tehtiin onnistuneempi vastarintayritys lokakuussa samana vuonna: 11 SS-vartijaa tapettiin, ja noin 300 leirin kuudestasadasta vangista onnistui pakenemaan. Näistä noin 50 selvisi hengissä sodan loppuun asti. Vankien pakeneminen pakotti natsit sulkemaan leirin. 7. lokakuuta 1944 Auschwitzin Sonderkommandoon kuuluneet juutalaiset vangit nousivat vastarintaan. Naisvangit olivat salakuljettaneet leiriin räjähteitä asetehtaalta, ja krematorio IV onnistuttiin räjäyttämään osittain. Vangit yrittivät paeta, mutta kaikki 250 saivat surmansa.

Syyllisten tuomitseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hävittyä toisen maailmansodan pidettiin vuonna 1946 Nürnbergin oikeudenkäynnit. Niissä monet huomattavimmat natsi-Saksan poliitikot tuomittiin kuolemanrangaistukseen tai pitkäaikaiseen vankeuteen muun muassa rikoksista ihmisyyttä vastaan, millä viitattiin myöhemmin holokaustiksi nimettyyn joukkotuhontaan. Samalla päätettiin, että myös sen toimeenpanoon osallistuneita oli rangaistava. Monet heistä olivat kuitenkin paenneet maasta, niin että heidät voitiin jäljittää ja tuomita vasta paljon myöhemmin. Tunnetuimpia heistä ovat olleet Adolf Eichmann, Josef Mengele ja Klaus Barbie. Erityisesti Simon Wiesenthal on tullut tunnetuksi monien asiaan syyllistyneiden etsimisestä ja saattamisesta vastuuseen.

Holokaustin kiistäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Holokaustin kiistäminen

Melko pian toisen maailmansodan jälkeen alkoi esiintyä väitteitä, joiden mukaan holokaustia ei todellisuudessa tapahtunut tai se tapahtui väitettyä olennaisesti pienemmässä mittakaavassa. Näiden väitteiden mukaan toisen maailmansodan voittajavallat väärensivät massiivisen todistusaineiston, jolla maailma harhautettiin uskomaan ”valhe” miljoonien juutalaisten murhaamisesta. Harhautuksen tarkoituksena olisi ollut huomion kääntäminen pois liittoutuneiden omista raakuuksista, kuten Saksan kaupunkien strategisista pommituksista, sekä saksalaisten itsekunnioituksen murskaaminen ja sympatioiden hankkimisen juutalaisille Israelin valtion perustamisen aikoihin.

Nykyisin holokaustin kieltäminen kuuluu olennaisena osana monien juutalaisvastaisten liikkeiden maailmankuvaan. Tieteellisen historiankirjoituksen näkökulmasta holokausti on kuitenkin kiistaton historiallinen tositapahtuma, eikä sen kieltämiselle katsota olevan mitään vakavasti otettavia perusteluita.

Tunnetuin holokaustin kiistäjä lienee brittiläinen David Irving. Irvingillä on historiantutkijan taustaa ja julkaisuja, mutta tiedeyhteisö pitää häntä nykyisin pseudotieteilijänä ja todistusaineiston vääristelijänä. Oikeuden päätöksellä vuodelta 2001 Irvingiä saa julkisesti kutsua historian vääristelijäksi, antisemiitiksi ja rasistiksi.[28]

Holokaustin muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holocaust Task Force -järjestö perustettiin 1998 Göran Perssonin aloitteesta. Järjestö edistää juutalaisten joukkotuhon muistamista, arkistojen avaamista tutkijoille ja opetuksen järjestämistä kouluissa ja yliopistoissa. Jäsenmaita on 27 (2010). Suomi liittyi jäseneksi järjestöön 16. joulukuuta 2010.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • McMillan, Dan: Polttouhrit: Holokaustin syyt. Suom. Stenman, Petri. Like, 2015. ISBN 978-952-01-1164-0.
  • Reenpää Heikki A.: Pojanpoika. Otava, 1998. ISBN 9511137972.
  • Steinbacher, Sybille: Auschwitz: Lyhyt historia. (Auschwitz: Geschichte und Nachgeschichte, 2004.). Suom. Kauko, Tuomas. Like, 2008. ISBN 978-952-01-0081-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Brian Levin: Stone Cold Jew-Baiting. Huffingtonpost.com 26.7.2010.http://www.huffingtonpost.com/brian-levin-jd/stone-cold-jew-baiting_b_659335.html
  2. United States Holocaust Memorial Museum: The Holocaust Encyclopedia
  3. http://www.ushmm.org/wlc/en/article.php?ModuleId=10005479
  4. a b c d Non-Jewish Victims of the Holocaust · Five Milion Forgotten. Who Were the Five Million Non-Jewish Holocaust Victims?
  5. a b Niewyk, Donald L.; Nicosia Francis R.: The Columbia guide to the Holocaust. "Defining the Holocaust", s. 45. Columbia University Press, New York, 2000. Google books.
  6. McMillan 2015, s. 153–155.
  7. McMillan 2015, s. 154–159.
  8. McMillan 2015, s. 160–169.
  9. McMillan 2015, s. 79–80, 227–231.
  10. McMillan 2015, s. 160, 169.
  11. McMillan 2015, s. 175–176.
  12. McMillan 2015, s. 182–183.
  13. McMillan 2015, s. 231–232.
  14. a b Jonathan North: Soviet Prisoners of War: Forgotten Nazi Victims of World War II June 12, 2006. Weider History Group.. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)
  15. EINSATZGRUPPEN (MOBILE KILLING UNITS) United States Holocaust Memorial Museum, Washington, D.C.. Viitattu 11.10.2008. (englanniksi): "Einsatzgruppen had among their tasks the murder of those perceived to be racial or political enemies found behind German combat lines in the occupied Soviet Union."
  16. a b EINSATZGRUPPEN (MOBILE KILLING UNITS) February 19, 2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)
  17. KOVNO February 19, 2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)
  18. KIEV AND BABI YAR February 19, 2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)
  19. Manuela Muhm: New Book: Hitler Didn’t Want to Take Leningrad The St. Petersburg Times. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)
  20. a b NAZI PERSECUTION OF SOVIET PRISONERS OF WAR February 19, 2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)
  21. Steinbacher 2008, s. 89–91.
  22. Steinbacher 2008, s. 90–91.
  23. Steinbacher 2008, s. 91–92.
  24. Steinbacher 2008, s. 137–138.
  25. Juutalaiset sotilaat taistelivat saksalaisten rinnalla Suomen itsenäisyyden puolesta Verkkouutiset. 5.12.1997. Viitattu 18.12.2014.
  26. Heikki A. Reenpää, Pojanpoika, Otava, 1998 sivut 190-191
  27. Suomen juutalaisväestöstä ja -pakolaisista: Stéphane Bruchfeld & Paul A. Levine: Kertokaa siitä lapsillenne (ISBN 952-13-1056-1) (Suomea koskevan luvun kirjoittanut Jukka Hartikainen)
  28. Steinbacher 2008, s. 160.
  29. Holokaustin opetuksesta tuli määräys opetussuunnitelmiin , Helsingin Sanomat 14.8.2010 A6

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995.) Suomentanut Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9.
  • Bruchfeld, Stéphane & Levine, Paul A.: Kertokaa siitä lapsillenne. Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933–1945. (Om detta må ni berätta. En bok om Förintelsen i Europa 1933–1945, 1998.). Helsinki: Opetushallitus, 2001 (2. painos 2006). ISBN 952-13-1056-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 22.2.2014).
  • Polttouhrit, 1978, Gerald Green. Kirja ISBN 951-643-127-5, sekä elokuva joka perustuu tositapahtumiin.
  • Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-652-8.
  • McMillan, Dan: Polttouhrit. Holokaustin syyt. (How Could This Happen. Explaining the Holocaust, 2014.) Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like, 2015. ISBN 978-952-01-1164-9.
  • Muir, Simo – Worthen, Hana (toim.): Finland’s Holocaust: Silences of History. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2013. ISBN 978-1-137-30264-9.
  • Myllykoski, Matti & Lundgren, Svante: Murhatun Jumalan varjo. Antisemitismi kristinuskon historiassa. Helsinki: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-614-9.
  • Sem-Sandberg, Steve: Łódźin kurjat. (De fattiga i Łódź, 2009.) Suomentanut Leena Peltomaa. Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0450-4.
  • Snyder, Timothy: Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. (Black Earth. The Holocaust as History and Warning, 2010.) Suomentanut Antero Helasvuo. Helsinki: Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-304-8.

Dokumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta holokausti.