Benito Mussolini

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Mussolini” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Benito Mussolini
Benito Mussolini (primo piano).jpg
Italian 27. pääministeri
31. lokakuuta 1922 – 25. heinäkuuta 1943
Monarkki Viktor Emanuel III
Edeltäjä Luigi Facta
Seuraaja Pietro Badoglio
Italian sosiaalisen tasavallan Il Duce
23. syyskuuta 1943 – 25. huhtikuuta 1945
Duce
24. joulukuuta 1925 – 25. heinäkuuta 1943
Tiedot
Syntynyt 29. heinäkuuta 1883
Predappio, Italia
Kuollut 28. huhtikuuta 1945 (61 vuotta)
Giulino de Mezzegra, Italia
Puolue Italian sosialistinen puolue (1901–1914)
Kansallinen fasistipuolue (1921-1943)
Puoliso Rachele Mussolini
Ida Dalser
Margherita Sarfatti
Clara Petacci
Ammatti lehtimies, novellisti, opettaja
Uskonto ateisti
Arvonimet Il Duce
Allekirjoitus Benito Mussolini Signature.svg

Benito Amilcare Andrea Mussolini Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys? (29. heinäkuuta 1883 Predappio28. huhtikuuta 1945 Giulino de Mezzegra) oli italialainen poliitikko ja fasismin keskeinen perustaja. Mussolini toimi nimellisesti Italian pääministerinä 1922–1943, mutta käytännössä hän perusti valtaan päästyään maahan yksipuoluediktatuurin. Hän käytti arvonimeä Il Duce (”johtaja”).

Mussolinin ura alkoi Italian sosialistipuolueessa, mutta hänet erotettiin ensimmäistä maailmansotaa kannattavien mielipiteidensä vuoksi. Karismaattisena ja taitavana puhujana Mussolini muodosti Fasci Italiani di Combattimento -järjestönsä, josta kehittyi Italian fasistipuolue. Sodanjälkeisen Italian poliittiseen maaperään upposi Mussolinin nationalistinen retoriikka ja lupaukset suurvalta-asemasta. Mussolinin tukijoiden marssi Roomaan lokakuussa 1922 johti fasistien vallankaappaukseen ja nosti Mussolinin johtoon. Elintason nousu, teollistaminen ja työttömyystyöt takasivat kansansuosion.

Mussolini suhtautui aluksi epäillen Adolf Hitlerin johtamaan Saksaan, vaikka natsien aate oli saanut vaikutteita Mussolinilta. 1930-luvun loppuun mennessä Mussolinista oli tullut Hitlerin liittolainen ja Italiasta oli tullut riippuvainen Saksan sotilaallisesta avusta. Suurvaltapyrkimyksiensä toteuttamiseksi Mussolini vei maansa toiseen maailmansotaan akselivaltojen puolella.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini syntyi 29. heinäkuuta 1883 Predappio-nimisessä pikkukylässä Bolognan ja Riminin rajamailla Forlìn maakunnassa.[1] Hän sai kolme etunimeään Meksikon presidentin Benito Juárezin sekä kahden italialaisen sosialistin mukaan.[2] Hänen isänsä Alessandro Mussolini oli ammatiltaan seppä ja sittemmin ravintoloitsija, joka tunnettiin innokkaana sosialistina.[3] Mussolinin äiti oli opettaja.[4] Perhe asui ahtaasti ja oli köyhä.[4]

Mussolini oli lapsena kuriton ja aggressiivinen niin koulussa kuin kotonakin. Hänet erotettiin kaksi kertaa koulusta, sillä hän oli puukottanut luokkatovereitaan ja käynyt opettajansa kimppuun. Hän menestyi kuitenkin opinnoissaan ja selvitti loppukokeet helposti. Hän työskenteli jonkin aikaa opettajana, kunnes tuli siihen tulokseen ettei soveltunut opettajaksi.[4]

Varhainen poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Journalismi ja ammattiyhdistystoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolinin pidätyskuva Sveitsissä 1903.

Mussolini muutti Italiasta Sveitsiin 19-vuotiaana ja vaihtoi siellä työstä toiseen. Hän luki paljon filosofiaa ja sai mainetta poliittisena toimittajana ja julkisena puhujana. Hän kirjoitti ammattiyhdistykselle propagandaa ja ehdotti lakkoja ja väkivaltaisia toimenpiteitä. Sveitsin poliisi vangitsi hänet monta kertaa.[4]

Mussolini palasi vuonna 1904 Italiaan, missä hänen nimensä oli alkanut näkyä jo Roomankin lehdissä. Mussolini jatkoi aluksi opettajan uraansa Udinen pohjoispuolella. Hän siirtyi kuitenkin pian jälleen ammattiyhdistystoimintaan ja journalismiin, ja hänen ajamansa äärimmäinen politiikka aiheutti sen, että hänet pidätettiin uudestaan.[4]

Mussolini tapasi 16-vuotiaan Rachele Guidin vuonna 1909. He muuttivat yhteen ja menivät naimisiin. Pian häiden jälkeen Mussolini pidätettiin jo viidennen kerran.[4]

Mussolinilla oli jo maine yhtenä Italian lahjakkaimmista ja vaarallisimmista nuorista sosialisteista.[4] Hän oli aluksi ehdoton pasifisti, joka ei kyennyt hyväksymään Italian sotaa Turkkia vastaan 1911. Hän erosi sosialistipuolueesta ja ryhtyi Forlìn työläisten johtajana protestoimaan sotaa vastaan pysäyttämällä ammuksia ja sotilaita kuljettaneita junia. Vuonna 1912 hän kuitenkin palasi takaisin puolueeseen, ja saman vuoden joulukuussa hänet nimitettiin sosialistien virallisen lehden Avantin! päätoimittajaksi. Hän onnistui menestyksekkäästi kasvattamaan lehden levikkiä.[1]

Ensimmäisen maailmansodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Mussolini kannatti useimpien muiden sosialistien tavoin Italian puolueettomuutta ja julkaisi sotaa vastustavia kirjoituksia. Yhtäkkiä hänen mielipiteensä muuttuivat jyrkästi: hän hylkäsi entiset pasifistiset mielipiteensä ja alkoi vaatia, että Italian täytyi osallistua sotaan.[5][6] Mussolini oli lukenut Karl Marxia, jonka mielestä vallankumous seuraa usein sotaa, ja Mussolini uskoi että Ranskan tappio olisi Euroopan vapauden kuolema. Mussolini jätti Avantin ja hänet erotettiin sosialistipuolueesta. Ranskan hallituksen ja italialaisen teollisuuden tuella hän nousi Il Popolo d’Italia -lehden päätoimittajaksi. Lehdessään hän alkoi esitellä uutta kansallismielistä ajatteluaan.[4]

Mussolinin aatteiden muotoutumiseen vaikutti suuresti nationalistikirjailija Gabriele D’Annunzion kirjallisuus, ja tältä hän omaksui nimekseen il Duce, 'johtaja'.[7]

Italian liityttyä maailmansotaan vuonna 1915 Mussolini osallistui sotaan vapaaehtoisesti tarkka-ampujana. Vuonna 1917 hän haavoittui käsikranaatin räjähdyksessä Isonzossa pidetyn sotilasharjoituksen aikana ja hänet lähetettiin kotiin toipumaan vammoistaan. Mussolinin toimintaa rahoitti myös brittien tiedustelupalvelu MI5, joka maksoi hänelle 100 puntaa viikossa, jotta hän toimisi Italian maailmansodassa pysymisen puolesta.[8]

Fasismin synty ja nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan ensimmäisestä maailmansodasta Mussolini oli vakaumuksellinen antisosialisti, jolla oli tavoite. Helmikuussa 1918 hän julisti kaipaavansa diktaattoria, jonka johdolla Italiaa vaivaava taloudellinen ja poliittinen kriisi ratkaistaisiin. Bolognassa pitämässään kuuluisassa puheessa hän vihjasi olevansa itse juuri sellainen mies. Vuonna 1919 Milanossa kokoontui 200:n tasavaltalaisen, anarkistin, syndikalistin, entisen sosialistin, vallankumouksellisen ja sotilaan joukko keskustelemaan uuden liikkeen perustamisesta. Mussolini antoi liikkeelle nimen fasci di combattimento ('taistelujoukot') ja antoi sen aatteelle fasismille visuaalisen symbolin, antiikin Roomassa käytetyn auktoriteettisymbolin vitsakimpun. Mustiin paitoihin pukeutuvien miesten ympäröimä, vaikuttavasti ja dramaattisesti esiintynyt Mussolini herätti Italiassa huomiota ja nousi suosituksi.[4]

Benito Mussolini propagandajulisteessa.

Vaikka fasistit kokivatkin pahan tappion vuoden 1919 vaaleissa, heidän liikkeensä suosio ja jäsenmäärät kasvoivat entisestään. Näihin aikoihin Mussolini perusti puolisotilaallisen squadristi- eli mustapaidat-järjestönsä, jonka tehtävänä oli aiheuttaa levottomuuksia sekä terrorisoida anarkisteja, demokraatteja, sosialisteja, kommunisteja ja muita fasistien vastustajia. Mustapaidat saivat paljon julkisuutta väkivaltaisilla hyökkäyksillään ammattiliittoja ja vasemmistolaisia liikkeitä vastaan. Monet mustapaidoista olivat ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneja, joiden oli vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnassa.[9]

Mussolini onnistui hankkimaan itselleen kannatusta kansan keskuudessa pitämällä puheita, joissa hän lupasi ratkaisevansa Italian köyhyys- ja työttömyysongelmat. Kommunistit olivat juuri tulleet valtaan Venäjällä, joten Mussolinin antikommunistiset puheet saivat suosiota liikemiesten, maanomistajien ja koulutetun keskiluokan keskuudessa.[10] Italian heikko liberaalihallitus ei puuttunut fasistien väkivaltaan, osaksi koska se halusi nähdä vasemmiston kukistettavan.[4]

Vuonna 1921 Mussolini muutti liikkeensä Fasci Italiani di Combattimento puolueeksi, jolle hän antoi nimeksi Partito Nazionale Fascista.[11] Samana vuonna hän ja 34 muuta onnistuivat saamaan paikat Italian parlamentissa, mikä oli suuri voitto fasisteille.[9]

Italian johtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italia (1922–1945)

Marssi Roomaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1922 Mussolini sai tilaisuutensa päästä valtaan. Ammattiliittojen rippeet julistivat yleislakon, ja Mussolini vaati hallitusta estämään sen tai fasistit estäisivät sen itse. Fasistien vapaaehtoiset auttoivatkin lakon torjumisessa, mikä tuki fasistien valtapyrkimyksiä. Lokakuussa 1922 Mussolini vaati 40 000 fasistin kokoontumisessa Napolissa vallan luovuttamista fasisteille tai he marssisivat Roomaan.[4] Neljä päivää myöhemmin fasistien joukkoja oli jo kokoontunut Rooman ympärille. Pääministeri Luigi Facta halusi pysäyttää fasistit armeijan avulla, mutta kuningas Viktor Emanuel III kielsi häntä. 29. lokakuuta kuningas pyysi Mussolinia muodostamaan hallituksen. Mussolini saapui Roomaan Milanosta junalla ennen fasistien joukkojen sisäänmarssia. Noustuaan Italian historian nuorimmaksi pääministeriksi Mussolini järjesti tukijoilleen näyttävän paraatin.[12]

Kuninkaan syistä päästää fasistit valtaan on eri käsityksiä. Hän saattoi pelätä menettävänsä kruununsa, jos hän kieltäytyisi yhteistyöstä fasistien kanssa, tai hän halusi välttää sisällissodan, tai hän halusi tehdä fasistit vaarattomiksi koalitiohallituksessa.[12]

Nousu pääministeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini muodosti hallituksen, jonka ministereistä suurin osa oli muita kuin fasisteja. Hän teki kuitenkin selväksi aikomuksensa hallita auktoritatiivisesti. Mussolini sai vuoden ajaksi diktaattorin valtuudet ja ajoi läpi lain, joka salli fasistien muodostaa pysyvän enemmistön parlamenttiin. Vuoden 1924 vaalit sinetöivät hänen valtansa.[4]

Italiassa etenkin keskiluokka oli tyytyväinen Mussolinin vahvaan johtajuuteen, sillä hänet nähtiin miehenä, joka pystyisi vakauttamaan maan. Italiassa oltiin väsyneitä lakkoihin ja mellakoihin, joten moni hyväksyi fasistisen diktatuurin kunhan valtiontalous vakiintuisi ja maan arvokkuus palautuisi.[4]

Demokratian lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini tutustuu Alfa Romeo -kilpa-autoon 1920- ja 1930-lukujen taitteessa.

Fasistit käynnistivät maan vakautettuaan kunnianhimoisia julkisia ohjelmia. Samalla he lakkauttivat maasta demokratian ja kielsivät oppositiopuolueet, ammattiliitot ja vapaan lehdistön. Sananvapautta ei enää ollut, ja vakoojien ja salaisen poliisin verkosto valvoi kansalaisia. Maassa levitettiin propagandaa, jossa ylistettiin Mussolinin ja fasistien suuria saavutuksia.[4]

Vuonna 1924 Mussolinin kätyrit kidnappasivat ja murhasivat fasistien näkyvän arvostelijan, sosialisti Giacomo Matteottin. Tapaus horjutti Mussolinia, mutta hänen onnistui säilyttää valtansa.[4]

Mussolini julisti itsensä diktaattoriksi tammikuussa 1925. Siihen asti hän oli vielä toiminut ainakin osittain parlamentaarisen järjestelmän puitteissa.[2]

Kampanjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini aloitti lupaustensa mukaisesti kampanjan köyhyyden ja työttömyyden poistamiseksi. Maataloutta tehostettiin pitämällä viljelijöille kilpailuja. Sanomalehdissä julkaistiin valokuvia, joissa Mussolini esiintyi työskentelemässä viljapelloilla talonpoikien rinnalla. Vuoden 1929 suuren laman seurauksena Italian hallitus joutui tarjoamaan työnsä menettäneille mahdollisuutta osallistua Mussolinin aloittamiin rakennustöihin. Italiaan rakennettiin moottoriteitä, siltoja ja stadioneja. 1930-luvulla Italian väkiluku alkoi hiljalleen vähetä, minkä seurauksena hallitus yritti lisätä syntyvyyttä lupaamalla antavansa suurille lapsiperheille etuoikeuksia.

Mahtipontisuuteen ihastunut Mussolini järjesti Roomassa usein valtavia paraateja, joissa hän esiintyi kuin Rooman keisari. Hänen mahtipontisesta ja kerskailevasta elehtimisestään tuli suosittu pilkan kohde ulkomailla.

Salamurhayritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinia vastaan tehtiin useita salamurhayrityksiä. Vuonna 1926 hänet yritettiin murhata kolme kertaa. Huhtikuussa irlantilainen Violet Gibson ampui Mussolinia lähietäisyydeltä, mutta Mussolini haavoittui vain nenään. Syyskuussa Gino Lucetti heitti Mussolinin panssaroitua autoa kohti pommin. Lokakuussa 15-vuotias Anteo Zamboni ampui Mussolinia paraatissa Bolognassa. Gibson palautettiin Britanniaan ja joutui mielisairaalaan, Lucetti joutui vankilaan 30 vuodeksi ja Zamboni lynkattiin tapahtumapaikalla.[13] Vuonna 1931 yhdysvaltalainen anarkisti Michael Schirru oli saapunut Italiaan murhatakseen Mussolinin, mutta hänet pidätettiin sitä ennen.[14]

Mussolini ja katolinen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. helmikuuta 1929 Mussolini ja kardinaali Pietro Gasparri allekirjoittivat lateraanisopimukset, joissa Italia tunnusti Vatikaanivaltion ja maksoi kirkolle korvauksia Italian yhdistymisen myötä valtiolle päätyneestä kirkon omaisuudesta, kuten kirkkorakennuksista. Sopimus teki samalla katolisuudesta Italian virallisen uskonnon, mutta vastineeksi esti pappien ja sääntökuntien jäsenten kuulumisen poliittisiin puolueisiin. Eräät fasisteja vastustaneet katoliset eivät hyväksyneet sopimusta, mutta heidän mielipiteensä eivät juurikaan saaneet kannatusta. Sopimuksessa paaville annettiin valta hallita Vatikaanivaltiota suvereenina valtionpäämiehenä.

Italian laajentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini halusi laajentaa Italiaa ja unelmoi ”uuden Rooman valtakunnan” luomisesta. Hän halusi tehdä Välimerestä ”Italian sisämeren”, joten Italia alkoi keskittää asevoimiaan Välimeren saarille. Vuonna 1923 italialaiset pommittivat Korfua ja miehittivät sen, mutta vetivät joukkonsa lännen demokratioiden uhattua Italiaa vastatoimilla. 1930-luvun aikana italialaiset linnoittivat strategisesti merkittäviä Välimeren saaria, kuten Lerosin.

Mussolini halusi myös valloittaa suuria alueita Afrikasta ja luoda sinne siirtomaavallan. 3. syyskuuta 1936 Italia hyökkäsi Abessiniaan eli nykyiseen Etiopiaan.[3] Sodan aikana Mussolini piti isänmaallisia puheita, ja lukemattomia nuoria liittyi armeijaan vapaaehtoisina. Panssarivaunujen, lentokoneiden ja kemiallisten aseiden avulla italialaiset kukistivat nopeasti kehnosti varustetut abessinialaiset. Kuningas Haile Selassie joutui lähtemään maanpakoon ja piti kuuluisaksi tulleen puheensa, jossa hän pyysi Kansainliittoa puolustamaan pieniä maita imperialismilta. Kansainliitto yritti tehottomasti pysäyttää Italian valloitusaikeet määräämällä sille pakotteita, mutta niistä huolimatta italialaiset joukot valloittivat Abessinian pääkaupungin Addis Abeban. Sodan aikana italialaiset joukot syyllistyivät sotarikoksiin, kuten sinappikaasun käyttöön siviilejä vastaan.

Länsivallat eivät hyväksyneet Mussolinin toimia Abessiniassa ja muiden muassa Iso-Britannia ilmaisi julkisen paheksuntansa sodan vuoksi. Tämä aiheutti kitkaa italialaisten sekä englantilaisten välillä ja Firenzessä fasistit järjestivät väkivaltaisia mellakoita englantilaisia vastaan muiden muassa Gran Caffé Doneyhyn, Uffizi-galleriaan sekä Ison-Britannian konsulaattiin.

Benito Mussolini vuonna 1938.

Sodan päätyttyä Mussolini piti voiton kunniaksi Roomassa valtaisan paraatin, johon osallistui ainakin 40 000 sotilasta. Vuonna 1937 miehitysvaltaan kyllästyneet abessinialaiset yrittivät epäonnistuneesti murhata italialaisen kuvernöörin, joten Mussolini määräsi 30 000 abessinialaista teloitettaviksi. Italian satelliittivaltioksi muuttunut Albania liitettiin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939.

Kaksi diktaattoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler ihaili suuresti Benito Mussolinia ja käytti fasismia esikuvanaan kehittäessään kansallissosialismia. Natsit jopa omaksuivat fasisteilta niin sanotun roomalaisen tervehdyksen.

Mussolinin on kerrottu alun perin vihoitelleen Hitlerille, sillä Saksa halusi omakseen Italian pohjoisen rajanaapurin Itävallan. Diktaattorien välit kuitenkin alkoivat lähentyä, kun Saksa Hitlerin käskystä toimitti Etiopian sodan aikana italialaisille aseita ja muita tarvikkeita, ja kun kumpikin maa tuki Francisco Francoa Espanjan sisällissodassa.[3]

Syyskuussa 1937 Mussolini matkusti Hitlerin kutsusta Berliiniin, missä hän vaikuttui SS-joukkojen järjestämästä paraatista. Mussolinin johdolla Italia liittyi Saksan ja Japanin rinnalle Kominternin vastaiseen sopimukseen. Mussolini ja Hitler sittemmin kohtasivat toisensa useasti 1930-luvun loppupuolella voidakseen muiden muassa neuvotella Saksan suunnitelmista Tšekkoslovakian suhteen. Diktaattorien välille alkoi kehittyä ystävyyssuhde, ja molemmat johtajat allekirjoittivat 25. lokakuuta 1936 Berliinin-Rooman akselina tunnetun sopimuksen. 22. toukokuuta 1939 Italia ja Saksa muodostivat akselivallat solmimalla niin sanotun ”terässopimuksen”.

Mussolini omaksui Hitleriltä natsien juutalaisvastaisia mielipiteitä ja fasistit alkoivat levittää antisemitismistä propagandaa. Vuonna 1938 Mussolini julisti, että Italiasta tehtäisiin puhdasverinen arjalainen valtio.

Toisen maailmansodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Mussolini tiesi Italian asevoimat heikoiksi, ja vastusti syksyllä 1939 vihollisuuksien aloittamista Puolan kanssa. Toisin kuin Hitler, Mussolini piti varmana Ranskan ja Ison-Britannian väliintuloa. Mussolini oli Hitlerin kanssa sopinut, että Italia olisi valmiina sotaan akselivaltiona vasta 1942. Italian kuningas oli suorittanut kolmekymmentäkaksi tarkastusmatkaa sotavoimien piirissä, ja todennut, että ”Maavoimat ovat säälittävässä tilassa”, ”Jopa rajojemme puolustus on riittämätön.” Mussolini lähestyi Hitleriä kahdesti henkilökohtaisella kirjeellään, ja Puolan sodan osalta sanoutui irti sotilaallisesta toiminnasta Saksan rinnalla.[15] 10. kesäkuuta 1940 Italia osallistui maailmansotaan Saksan rinnalle Mussolinin julistettua sodan Britanniaa ja Ranskaa vastaan. Vuoden 1941 heinäkuussa hän julisti sodan Neuvostoliitolle ja saman vuoden joulukuussa Yhdysvalloille.

Sodan aikana italialaiset hyökkäsivät muiden muassa Egyptiin, Kreikkaan ja Jugoslaviaan. Kreikkaan Albaniasta käsin tehty sotaretki epäonnistui täydellisesti, ja jo muutaman päivän kuluttua italialaisjoukot joutuivat peräytymään Albaniaan kreikkalaisten vastahyökkäyksen seurauksena. Saksalaiset joutuivat lähettämään joukkojaan auttaakseen liittolaisiaan, ja samalla Saksan suunnitelma valloittaa Neuvostoliitto (operaatio Barbarossa) viivästyi noin kuukaudella. Myös Pohjois-Afrikassa italialaiset kokivat raskaita tappioita ja menettivät kaikki siirtomaansa. Ennen pitkää suurin osa Italian armeijan sotilaista kaatui tai joutui sotavangeiksi. Mussolinin hartaat haaveet uudesta Rooman valtakunnasta olivat murskana.

Mussolinin syrjäyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kokemien tappioiden seurauksena Mussolinin kansansuosio romahti. Fasistit alkoivat suhtautua vihamielisesti natseihin ja suunnitella Mussolinin syöksemistä vallasta. Mussolini ymmärsi fasistien vallankaappausaikeet ja erotti kaikki hallituksensa ministerit. Heinäkuussa 1943 liittoutuneet valloittivat Sisilian ja saapuivat Etelä-Italiaan. Fasistien suuri neuvosto piti Roomassa hätäkokouksen, jossa päätettiin armeijan ylipäällikkyyden siirtämisestä kuninkaalle.

25. heinäkuuta 1943 kuningas Viktor Emanuel III kutsui Mussolinin luokseen palatsiinsa ja erotti hänet pääministerin tehtävistä – Italian kuninkaalla oli valta erottaa pääministeri halutessaan. Mussolinin 21 vuotta kestänyt fasistinen valtakausi oli päättynyt.

Kotiarestissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini yhteiskuvassa vapauttajiensa kanssa Gran Sasson hotellin edustalla, Otto Skorzeny oikealla puolellaan.

Hämmentynyt diktaattori pidätettiin hänen lähtiessään palatsista ja hänet asetettiin kotiarestiin ja vietiin Apenniinien Gran Sassolla sijaitsevaan vuoristohotelliin. Mussolinin seuraajaksi valittiin marsalkka Pietro Badoglio, joka lupasi jatkaa sotaa Saksan rinnalla, mutta aloitti salaiset neuvottelut Italian aselevosta liittoutuneiden kanssa. Italia antautui ehdoitta 3. syyskuuta 1943.

Hitler kuitenkin päätti auttaa vanhaa liittolaistaan. Hän otti selvää Mussolinin olinpaikasta, ja eversti Otto Skorzenyn johtamat laskuvarjojoukot vapauttivat hänet. Mussolini lennätettiin Rastenburgiin, jossa hän tapasi Hitlerin. Sen jälkeen hän eleli jonkin aikaa Saksassa ja vieraili muiden muassa Berliinissä ja Münchenissä. Hitlerin ehdotuksesta Mussolini vietiin Pohjois-Italiaan ja asetettiin niin sanotun ”Salòn sosiaalisen tasavallan” johtajaksi.

Salòn tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salòn tasavallan johtajana Mussolini perusti hallituksen, jonka jäsenet olivat hänelle uskollisia fasistijohtajia. Todellisuudessa Mussolini kuitenkin oli pelkkä nukkehallitsija, ja todellinen valta oli saksalaisella kenraali Albert Kesselringillä. Näihin aikoihin Mussolinin terveydentila heikkeni, ja hän sairasteli usein. Hän myös kärsi ajoittain vaikeasta masennuksesta.

Tammikuussa 1944 Mussolini piti Veronassa oikeudenkäynnin viittä fasistien suuren neuvoston jäsentä vastaan. Nämä jäsenet olivat olleet mukana Mussolinin syrjäyttämisessä, ja heidät lopulta tuomittiin kuolemaan syytettyinä maanpetoksesta. Teloitettujen fasistijohtajien joukkoon kuului Mussolinin vävy Galeazzo Ciano.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäonnistunut pakomatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27. huhtikuuta 1945 Mussolini ja hänen rakastajattarensa Claretta ”Clara” Petacci yrittivät paeta liittoutuneiden joukoilta Sveitsiin saksalaisten rekkasaattueen kyydissä. Sveitsissä heitä oli odottamassa lentokone, jonka tarkoituksena oli lennättää Il Duce seuralaisineen turvaan Espanjaan. Hieman ennen pakoyritystään Mussolini lähetti perheenjäsenilleen kirjeen, jossa hän neuvoi heitä pakenemaan Sveitsiin.

Kommunistiset partisaanisissit pysäyttivät saattueen Dongo-nimisen kylän lähistöllä, ja Urbano Lazzaro -niminen sissi tunnisti saksalaiseksi sotilaaksi naamioituneen Mussolinin. Saattueen annettiin jatkaa matkaansa, mutta Mussolini ja Petacci vietiin sissien valtaamaan Giulino di Mezzegran kylään.

Mussolinin teloitus vuonna 1945. (englanniksi)

Teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinia ja Clara Petaccia pidettiin vankeina muutamia tunteja, mutta pian heidät tuomittiin kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.[3] Teloitusmääräykseen vaikutti sissien uskomus, jonka mukaan amerikkalaiset saattaisivat armahtaa Mussolinin.

Aamuyöllä 28. huhtikuuta ”eversti Valeriona” tunnettu partisaani Walter Audisio haki Mussolinin ja Petaccin väittäen näiden olevan vapautettuja ja vei molemmat autoonsa. Ajettuaan muutaman kilometrin päähän kylän ulkopuolelle Audisio pysähtyi, veti pariskunnan ulos ajoneuvosta ja ampui molemmat. Petacci kuoli välittömästi, mutta Mussolini jäi kitumaan tuskissaan. Audisio antoi kuolettavasti haavoittuneelle diktaattorille armonlaukauksen ampumalla tätä pistoolilla sydämeen, sillä tätä Mussolini häneltä pyysi. Mussolini oli kuollessaan 61-vuotias.

Mussolinin ja Petaccin ohella sissit teloittivat kuusitoista muuta Salòn tasavallan fasistijohtajaa, jotka olivat yrittäneet paeta hänen saattueessaan liittoutuneilta.

Teloituksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti seuraavana päivänä Walter Audisio vei Mussolinin, Petaccin ja muiden teloitettujen fasistien ruumiit Milanoon. Ruumiit jätettiin kaupungin keskusaukiolle ja niiden lojuttua aikansa katukivetyksellä ihmisten häväistävinä ne ripustettiin lopulta roikkumaan nilkoista Piazzale Loreto -keskusaukion bensa-asemalle. Sissien tarkoituksena oli viestittää kansalle, että Mussolinin hallinto oli ohi. He halusivat myös nöyryyttää fasisteja, koska samalla aukiolla nämä olivat aikaisemmin teloittaneet sissiliikkeen jäseniä.

Mussolinin kuolemasta innostunut väkijoukko häpäisi ruumiit töhrimällä ja hakkaamalla niitä, ja Mussolinista tulikin nopeasti italialaisten julkisen pilkan kohde. Ruumiit laskivat alas amerikkalaiset joukot, jotka saapuivat kaupunkiin muutamia päiviä myöhemmin.

Mussolinin ruumis laskettiin merkitsemättömään hautaan hautausmaalle, kunnes 23. huhtikuuta 1946 joukko fasistien kannattajia kaivoi sen ylös. Yli kolme kuukautta myöhemmin poliisit löysivät ruumiin hylättynä, joten he veivät sen Milanon lähistöllä sijaitsevaan kappeliin.

Vuonna 1957 ruumis vietiin Mussolinin kotikylään Predappioon. Siellä ruumis haudattiin kylän hautausmaalle rakennettuun kryptaan, jossa se on saanut levätä rauhassa.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini oli naimisissa Donna Rachele Mussolinin kanssa. Heillä oli neljä lasta: Bruno, Edda, Romano ja Vittorio. Mussolinin lapsenlapsi Alessandra on uusfasisti ja Euroopan parlamentin jäsen. Mussolinilla oli myös muutamia rakastajattaria, joista kenties tunnetuin oli Clara Petacci. Mussolinin lapsista lentäjänä työskennellyt Bruno kuoli lentokoneen maahansyöksyssä. Eddan puolison kreivi Cianon teloituksen Mussolini hyväksyi hiljaa valtakautensa loppupuolella.

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Benito Mussolini, Politiker Deutsches Historisches Museum. (saksaksi)
  2. a b Greenspan, Jesse: 9 Things You May Not Know About Mussolini History.com. A&E Television Networks. Viitattu 20.1.2017. (englanniksi)
  3. a b c d 10: Mussolini Diktaattoripörssi.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o Hibbert, Christopher: Benito Mussolini Encyclopædia Britannica. 5.6.2013. Viitattu 19.1.2017. (englanniksi)
  5. Steele, David Ramsay: The Mystery of Fascism Viitattu 27.12.2014. (englanniksi)
  6. Benito Mussolini Viitattu 27.12.2014. (englanniksi)
  7. Petäjä, Jukka: Runoilija raivasi tietä Mussolinille. Helsingin Sanomat 15.6.2014, s. C 14.
  8. http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Benito+Mussolini+oli+brittitiedustelun+palkollinen/1135250033176
  9. a b Sarti, R.: Italy: A Reference Guide from the Renaissance to the Present, s. 55-56. Infobase, 2009. ISBN 9780816074747. Google Books (viitattu 8.3.2015). (englanniksi)
  10. Mussolini and the Rise of Fascism Constitutiona Rights Foundation. Viitattu 8.3.2015. (englanniksi)
  11. Partito nazionale fascista Dizionario di Storia. Viitattu 8.3.2015. (italiaksi)
  12. a b March on Rome Encyclopædia Britannica. 20.7.1998. Viitattu 19.1.2017.
  13. A Head Turn that Ruined the Twentieth Century Strangehistory.net. 14.7.2010. Viitattu 20.1.2017. (englanniksi)
  14. Seele, Melchior: Michael Schirru and the attempted assassination of Mussolini - Raffaele Schiavina libcom.org. Viitattu 20.1.2017. (englanniksi)
  15. The Rise and Fall of Third Reich, William L. Shirer, 1960

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Benito Mussolini.