Galeazzo Ciano

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Galeazzo Ciano
Galeazzo Ciano 2.jpg
Italian ulkoministeri
9. kesäkuuta 1936 – 6. helmikuuta 1943
Edeltäjä Benito Mussolini
Seuraaja Benito Mussolini
Italian lehdistö- ja propagandaministeri
23. kesäkuuta 1935 – 5. syyskuuta 1935
Edeltäjä virka perustettu
Seuraaja Dino Alfieri
Lehdistö- ja propagandaministeriön alivaltiosihteeri
6. syyskuuta 1934 – 26. kesäkuuta 1935
Edeltäjä virka perustettu
Seuraaja virka lakkautettu
Hallituksen lehdistöpäällikkö
1. elokuuta 1933 – 4. syyskuuta 1934
Edeltäjä Gaetano Polverelli
Seuraaja virka lakkautettu
Henkilötiedot
Koko nimi Gian Galeazzo Ciano
Syntynyt18. maaliskuuta 1903
Livorno, Toskana, Italia
Kuollut11. tammikuuta 1944
Verona, Italian sos. tasavalta
Kansalaisuus Italia
Ammatti diplomaatti – poliitikko
ArvonimiCortellazzon ja Buccarin kreivi
Puoliso Edda Mussolini (vih. 1900)
Lapset 3
Vanhemmat Costanzo Ciano (isä)
Carolina Pini (äiti)
Tiedot
Puolue Kansallinen fasistipuolue
Koulutus Licentiate (oikeusfilosofia, 1931)
Tutkinnot Rooman yliopisto
Hallitus Mussolinin hallitus
Uskonto roomalaiskatolinen
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Puolustushaara ilmavoimat
Sotilasarvo kapteeni
Joukkoyksikkö pommikonelaivue

Gian Galeazzo Ciano, Cortellazzon ja Buccarin kreivi (18. maaliskuuta 1903 Livorno, Italia11. tammikuuta 1944 Verona, Italia) oli italialainen diplomaatti ja fasistipoliitikko, joka toimi vuosina 1936–1943 Italian ulkoministerinä. Ciano oli Benito Mussolinin vävy.

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ciano syntyi Livornossa 1903 kreivi Costanzo Cianon perheeseen. Amiraali Costanzo oli ensimmäisen maailmansodan merivoimien sankari, Italian fasistipuolueen perustajajäsen ja kauppalaivaston uudistaja 1920-luvulla. Koska Costanzo hyötyi julkisesta virastaan rikastuen lahjuksilla hänen perheensä tottui vauraaseen elämään. Ciano oli kiintynyt elämäntyyliinsä loppuun asti. Valmistuttuaan lakiopinnoista Ciano palveli attaseana Rio de Janeirossa. Vuonna 1930 hän meni naimisiin Edda Mussolinin kanssa ja matkusti vaimoineen pian Shanghaihin Italian konsuliksi. Palattuaan Italiaan vuonna 1933 hänestä tuli aluksi Mussolinin lehdistötoimiston johtaja ja lehdistö- ja propagandaministeri kahta vuotta myöhemmin.[1]

Ulkoministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hän otti osaa Italian hyökkäykseen Etiopiaan 1935–36 pommikonelaivueen komentajana.[2] Hänen laivueensa nimi oli La Disperata ja hänen alaisuudessaan luutnanttina palveli Alessandro Pavolini, josta tuli myöhemmin hänen syyttäjänsä. Ciano muiden ohella sai sankarin vastaanoton palatessaan Italiaan ja hän korvasi Mussolinin ulkoministerinä 1936.

Seuraavana vuonna Ciano järjesti veljesten Carlo ja Nello Rossellin murhan Ranskassa, Bagnoles-de-l'Ornessa kesäkuussa 1937. Carlo oli maanpaossa elävä fasistien vastustajien johtaja ja Giustizia e Libertà -liikkeen perustaja. Liike oli toiminut aktiivisesti Italian ja Saksan tukemia kenraali Francisco Francon johtamia kansallisia joukkoja vastaan Espanjan sisällissodan aikana.

Alkuun Ciano kannatti Mussolinin ajatuksia Italian laajentamisesta. Hän kannusti appeaan kehittämään aggressiivista Balkan-politiikkaa Saksan vaikutuksen vähentämiseksi Etelä-Euroopassa. Ciano tuki Albanian miehittämistä pääsiäisenä 1939.[1]

Toisen maailmansodan alkaessa Ciano epäili natsi-Saksan mahdollisuuksia pärjätä sodassa ja tiesi, ettei Italian asevoimilla olisi juuri mahdollisuuksia suursodassa. Hänen mielestään Italian olisi tullut etääntyä Saksasta sen tehtyä sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja hyökättyä Puolaan 1939.[1] Ciano vastusti kommunismia ja näki Suomen talvisodassa mahdollisuuden omanlaisensa politiikan luontiin. Hänen mielestään Saksan olisi tullut kohdistaa aggressionsa vain Neuvostoliittoa vastaan, eikä liittoutua sen kanssa. Siksi mm. Cianon omassa lehdessä Il Telegrafossa ylistettiin suomalaisten puolustautumista ja samalla hyökättiin Neuvostoliittoa ja sen aggressiota vastaan.[3]

Saksan alkumenestyksen johdosta Ciano ehti muuttaa mieltään,[1] mutta kun saksalaiset ja italialaiset joukot antautuivat Pohjois-Afrikassa ja kärsivät suuria tappioita itärintamalla Neuvostoliitossa Ciano kannatti ja ajoi Italian eroamista sodasta ja erillisrauhaa länsiliittoutuneiden kanssa keväällä 1943. Hänet hiljennettiin erottamalla virastaan ja nimittämällä suurlähettilääksi Vatikaanivaltioon. Tässä tehtävässä hänen täytyi pysyä Roomassa Mussolinin valvovan katseen alla.

Heinäkuun 24. päivän iltana Mussolini kutsui fasistien suurneuvoston pitämään ensimmäistä kokoustaan sodan alkamisen jälkeen. Kokouksessa Mussolini ilmoitti saksalaisten aikovan evakuoida joukkonsa Etelä-Italiasta. Mussolinin pitkäaikainen fasistitoveri kreivi Dino Grandi hyökkäsi tätä vastaan. Grandi teki ehdotuksen täyden perustuslaillisen vallan palauttamisesta Italian kuninkaalle. Ääni ehdotuksen puolesta olisi epäluottamusääni Mussolinille. Ehdotus saikin suuren kannatuksen ja Ciano kuului puolesta äänestäneisiin[1].

Mussolini ei suhtautunut ehdotukseen vakavasti, mutta pettyi seuraavana iltapäivänä, kun kuningas Viktor Emanuel III kutsui hänet palatsiinsa ja erotti hänet virastaan. Tämän jälkeen Mussolini pidätettiin. Saksalaiset palauttivat hänet valtaan lyhyeksi ajaksi. Tuolloin Cianon pidätti Mussolinin Italian sosiaalisen tasavallan poliisi. Saksalaisten painostama Mussolini järjesti Cianolle oikeudenkäynnin, joka päättyi kuolemantuomioon. Hänen vaimonsa armonanomuksista huolimatta Ciano teloitettiin Veronassa 11. tammikuuta 1944.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cyprian P. Blamires, Paul Jackson: World Fascism vol. 1. Oxford, UK: ABC-CLIO Inc., 2006. ISBN 1-57607-941-4. englanti

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Blamires, Jackson: World Fascism s. 133-134
  2. Spartacus Educational: Galeazzo Ciano Viitattu 14.4.2009
  3. FM Pirkko Kanervo: Italia ja Suomen talvisota Viitattu 14.4.2009