Puolan offensiivi

Puolan offensiivi
Osa toista maailmansotaa
Päivämäärä	1. syyskuuta – 6. lokakuuta 1939
Paikka	Puola
Lopputulos	Puolan tappio
Aluemuutokset	Puolan tasavalta lakkautettiin, ja alueet jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken
Vaikutukset	Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Tästä katsotaan alkaneen toinen maailmansota.
Osapuolet
Saksa  Neuvostoliitto  Slovakian tasavalta  Danzigin vapaakaupunki	Puolan toinen tasavalta
Komentajat
Fedor von Bock Gerd von Rundstedt Mihail Kovaljov Semjon Timošenko Ferdinand Čatloš	Edward Rydz-Śmigły Wacław Stachiewicz
Vahvuudet
Saksa: 56 divisioonaa 6 prikaatia 9 000 tykkiä 2 750 panssarivaunua 2 315 lentokonetta Neuvostoliitto: 33 divisioonaa 11 prikaatia 4 959 tykkiä 4 736 panssarivaunua 3 300 lentokonetta Yhteensä: 1 500 000 saksalaista 466 516 neuvostoliittolaista 51 306 slovakialaista	39 divisioonaa 16 prikaatia 4 300 tykkiä 880 panssarivaunua 400 lentokonetta Yhteensä: 950 000
Tappiot
Saksa: 16 343 kaatunutta 3 500 kadonnutta 30 300 haavoittunutta Neuvostoliitto: 1 475 kaatunutta tai kadonnutta 2 383 haavoittunutta Slovakia: 37 kaatunutta 11 kadonnutta 114 haavoittunutta Yhteensä: 59 000	66 000 kaatunutta 133 700 haavoittunutta 694 000 vangittua Yhteensä: 904 000
Infobox OKNimi-testi OK

Saksalaisia Puolan rajalla 1. syyskuuta 1939.

Puolan offensiivi, Puolan taistelu, taistelu Puolasta, Puolan valtaus, Saksan–Puolan sota 1939 tai Puolan sotaretki, saksalaiselta koodinimeltään Fall Weiß (’Tapaus valkoinen’) oli Saksan hyökkäys Slovakian rinnalla Puolaan 1. syyskuuta 1939. Hyökkäys käynnisti toisen maailmansodan.

Saksan sodanjohto suunnitteli hyökkäystä jo huhtikuusta 1939 alkaen. Maalla oli takanaan useampi menestyksekäs aluevaltaus lyhyessä ajassa, kuten Itävallan liittäminen valtakuntaan maaliskuussa 1938 sekä Tšekkoslovakian miehitys maaliskuussa 1939. Saksan johtaja Adolf Hitler oletti, etteivät länsivallat puuttuisi Puolan miehitykseen, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta pitivät kiinni Puolalle antamistaan turvatakuista ja julistivat Saksalle sodan 3. syyskuuta 1939. Niiden tuki Puolalle jäi kuitenkin vähäiseksi.

Noin kahta viikkoa myöhemmin, 17. syyskuuta, myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan. Länsivallat eivät kuitenkaan julistaneet sotaa Neuvostoliitolle. Puolan offensiivi kokonaisuudessaan päättyi Puolan antautumiseen 6. lokakuuta. Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken: etupiirijaosta oli sovittu jo elokuussa 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa. Valtaosa Saksan valtaamasta Puolasta liitettiin suoraan Saksan valtakuntaan, ja loppuosasta muodostettiin Puolan kenraalikuvernementti, noin 12 miljoonan puolalaisen asuttama alusmaa ilman valtiollista asemaa. Vastaavasti Neuvostoliiton valtaamat alueet, joita asuttivat pääosin itäslaavit, valkovenäläiset ja ukrainalaiset, liitettiin Neuvostoliittoon.

Taustaa

Idea Intermarium-liittoumasta

Monen historioitsijan mukaan Puolan päämiehen marsalkka Józef Piłsudskin tavoittelema Międzymorze- eli Intermarium-liittouma olisi ollut tehokas vastapaino sekä Saksalle että Neuvostoliitolle, ja että tällaisen yhteisliittouman puute tuomitsi monet maat kärsimään toisessa maailmansodassa sellaiset kohtalot kuin ne lopulta kärsivät. Intermarium-liittoumaan olisi kuulunut Keski- ja Itä-Euroopan maita, mukaan lukien Baltian maat eli Viro, Latvia ja Liettua sekä Suomi, Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia. Pilsudskin ajatusta liittoumasta oli kuitenkin vastustettu joka suunnasta. Hän oli evännyt apunsa Venäjän valkoisille vallan kaapanneita bolsevikkeja vastaan taistelussa, mikä oli herättänyt närää vuonna 1914–1918 käydyn ensimmäisen maailmansodan ympärysvalloissa. Puola ei ollut suostunut liittymään ulkovaltojen väliintuloon valkoisten venäläisten avuksi, kun bolsevikkien vallankumousta oli seurannut Venäjän sisällissota. Pilsudski jopa sanoi myöhemmin vuonna 1921 Dymitr Merejkowskin haastattelussa, että ”Puolalla ei voi olla mitään tekemistä vanhan Venäjän palauttamisessa. Mieluummin mitä vain muuta kuin sitä – vaikka sitten bolsevismia.”

Ympärysvallat suhtautuivat Pilsudskiin epäluuloisesti ja kehottivat Puolaa rajoittumaan alueille, joilla puolalais-etnisyys oli selkeästi keskittynyttä. Sekä itsenäisyyttä tavoittelevat ukrainalaiset että valkovenäläiset, vaikka eivät olleet niin painottuneita itsenäisyyden saavuttamiseen kuin ukrainalaiset, pelkäsivät puolalaisten alistamiksi joutumista.

Liettualaiset pitivät ajatusta Intermarium-liittoumasta uhkana juuri saamalleen itsenäisyydelle. Asiaa ei auttanut Józef Piłsudskin antama salainen käsky kenraali Lucjan Żeligowskille järjestää Keski-Liettuan ”kapina” ja kaapata Vilna. Kansainliitto toimi sovittelijana muissakin Puolaan liittyvissä kiistakysymyksissä, etenkin liittyen Danzigin vapaakaupunkiin ja Ylä-Sleesiaan. Suora aggressio Liettuaa kohtaan olisi haitannut Puolan neuvotteluja, ja junaillun valekapinan tarkoitus oli säilyttää Puolan julkinen maine kansainvälisesti Vilnan haltuunsaamisesta huolimatta. Vaikka Vilnaa tai sen ympäröivää seutua ei mainittu suoraan Suwalki-sopimuksessa, useat historioitsijat ovat luonnehtineet Suwalki-sopimuksen implisiitisti tunnistavan Vilnan osaksi Liettuaa. Żeligowskin ”kapinan” johdosta Liettua oli katkonut diplomaattiset suhteet Puolaan.

Liettuan hallitus oli tajunnut puolalaisten pyrkimyksen lisätä ekonomista vaikutusvaltaansa Klaipėdan alueella. Hallitus oli myös tajunnut, että Klaipėdan julistaminen vapaavaltioksi Danzigin/Gdanskin tapaan syksyllä 1922 Pariisissa lisäisi Puolan valtaa alueella ja uhkaisi koko Liettuan itsenäisyyttä. Tammikuussa 1923 Liettua lähetti omana ennakkotoimenpiteenään joukkoja Memeliin, jossa nämä järjestivät oman kapinansa, ottivat Memelin haltuunsa ja nimesivät sen uudelleen Klaipėdaksi. Klaipėda-operaation ajoitus muutaman päivän päähän Ranskan hyökkäyksestä Ruhrin alueelle Saksassa varmisti, että Klaipėda-operaatio jäi Euroopan mediassa Ruhrin kriisin varjoon. Liettuassa Klaipėda-operaatio oli arvioitu ratkaisevaksi sen kannalta pysyisikö Liettua itsenäisenä valtiona vai joutuisiko se Puolan määräysvaltaan.

Länsivallat vastustivat ajatusta Intermarium-liittoumasta, lukuun ottamatta Ranskaa, joka suosi sitä. Länsimaat kuitenkin antoivat Vilnan muodollisesti Puolalle maaliskuussa 1923, mikä sai liettualaiset epäluuloisiksi ensimmäisen maailmansodan päättänyttä Versailles’n rauhansopimusta kohtaan ja eristi Liettuaa diplomaattisesti ympärysvalloista. 24. elokuuta 1923 Józef Piłsudski tunnusti Vilnan yliopistossa pitämässään puheessa, että Keski-Liettuan tasavallan perustanut kenraaliluutnantti Lucjan Żeligowski oli vallannut Vilnan nimenomaan Piłsudskin määräyksestä, ei häntä uhmaten. Piłsudski luonnehti repineensä Suwałki-sopimuksen ja antaneensa valheellisen julkilausuman. Puolan diplomatia joutui kyseenalaiseksi. Vaikkei Liettuan ulkoasiainministeriö esittänyt Neuvostoliiton ottamista mukaan asian ratkaisuun, muodostui vaikutusvaltainen liettualainen liike, jonka mukaan ”Euroopan valtioiden ei pidä ratkaista Vilnan kysymystä ilman Venäjää”. Antanas Smetona jopa kannatti Vilnan hankkimista takaisin Puolalta Venäjän tuella.

Lopulta Puola oli onnistunut muodostamaan suuren liittouman sijaan allianssin vain Romanian kanssa vuodesta 1921 alkaen. Jännitteet Liettuan kanssa, vuoteen 1938 asti kun Puola kiristi Liettuaa diplomaattisesti rajalla sattuneen ampumavälikohtauksen takia, olivat yksi syy miksi Pilsudskin haaveilemaa Intermarium-liittoumaa ei ikinä muodostettu.

Skeptisyyttä Pilsudskin suunnittelemalleen liittoumalle sanelemista demokraattisista periaatteista on synnyttänyt Pilsudskin tekemä vallankaappaus toukokuussa 1926, jolla hän saavutti lähes diktaattorimaisen vallan. Etenkin monet ukrainalaishistorioitsijat suhtautuvat Pilsudskin ajatukseen Intermarium-liittoumasta epäsuotuisasti: esimerkiksi Oleksandr Derhachov on tuumaillut, että liittouma olisi ollut käytännössä Suur-Puola, jossa ei-puolalaisten kansallisuuksien, etenkin ukrainalaisten edut, olisivat olleet vähäpätöisempiä. Historioitsija George Sanford on kuvaillut, että Pilsudskin menettely vuoden 1926 vallankaappauksen jälkeen keskittyi lähinnä vallan sentralisointiin Pilsudskille itselleen ja Puolan itä-slaavilaisten vähemmistöjen pakko-polonisointiin. Puolan vähemmistösopimus oli vain paperilla eikä juurikaan pätenyt käytännössä. Puolan etnisten vähemmistöjen sorto sai monet kyseisiin vähemmistöihin kuuluvat tuntemaan suurempaa vetovoimaa separatistisia kansallismielisiä ryhmittymiä kohtaan ja aiheutti puolalaisten ja vähemmistöjen välille sellaisia vihamielisyyksiä, jotka voimistuivat Puolan jouduttua lopulta valloitetuksi vuonna 1939.

Jo 1800-luvun jälkipuolella ajatus Puolan herättämisestä henkiin niillä rajoilla, jotka olivat määrittäneet sen ennen vuotta 1772, implikoi, että Ukrainaa, Liettuaa ja Valko-Venäjää kohdeltaisiin osana Puolaa, ei kansakuntina itsessään. Puolalaismieliset poliitikot kohtelivat liettualaisten, ukrainalaisten ja valko-venäläisten kehittyviä kansallisuusideoita samalla tavoin kuin venäläisviranomaiset puolalaisten. Arkeologiassa, joka oli ollut silloin tieteenä vasta kehittymässä, etnisiä eroja vertailtiin ns. ”slaavien” ja ”germaanisten kansojen” välillä, mutta tulkintoja läntisten ja itäisten alueiden ”slaavien” välisistä eroista kartettiin. Adam Mickiewicz -yliopiston tutkija Wlodek Rączkowski on huomioinut: ”Oliko tällä asialla jotain tekemistä sen kanssa, että tällaisten tutkimusten olisi pelätty antavan argumentointipohjaa liettualaisten, valkovenäläisten ja ukrainalaisten kansallisuuspyrkimyksille? Tai ehkä kyse oli siitä, että tuntu yleisemmästä slaavilaisyhteisöstä oli vallitsevana? Näihin kysymyksiin ei löydy helposti vastausta. Tosiasia on, että venäläis-sektorin puolalaiset arkeologit tekivät yhteistyötä venäläisarkeologien kanssa todentaakseen yhteisiä intressejään. Periaatteessa heidän tutkimuksissaan rajoituttiin tulkitsemaan tutkinnan alaisiksi saadut löydökset yleisesti slaavilaisina.” Rączkowski huomioi, että läntisten ja itäisten alueiden slaavien välisten erojen huomiotta jättäminen saattoi myös liittyä panslavismin ideaan.

Ranska–Puola-allianssi, Locarno-sopimus ja suunnitelmat Saksan varalle

Versailles’n rauhansopimus oli jakanut Euroopan voittajiin ja häviäjiin. Päätappion kärsinyt ja aluksi eristyksiin jäänyt Saksa eli Weimarin tasavalta lähentyi Neuvostoliiton kanssa vuoden 1922 Rapallon sopimuksella. Hiljalleen Saksa onnistui Gustav Stresemannin varovaisen ohjauksen alla saamaan kunnioitetumman aseman. Ranska kuitenkin miehitti Ruhrin aluetta painostaakseen Saksaa maksamaan sotakorvauksia. Painostus oli omiaan aiheuttamaan Saksassa hyperinflaatiota ja lopulta antamaan aluillaan olevalle kansallissosialismille jalansijaa.

Vuonna 1925 Ranska suostui Locarno-sopimukseen, jolla Italia ja Iso-Britannia takasivat Saksan ja Ranskan rajan. Puolalle Locarno-sopimus oli huono juttu, koska Italia ja Britannia eivät tehneet samanlaisia takeita Saksan itärajan suhteen. Britannian ulkoministeri Austen Chamberlain, joka oli edistänyt Locarno-sopimuksen toteutumista, uskoi, että kunhan Puolalla olisi Ranskan kaltainen suurvalta liittolaisenaan, se ei luovuttaisi Saksan vaatimia alueita, kuten Puolan käytävää ja Ylä-Sleesiaa. Mikäli Saksan ja Ranskan suhteet kuitenkin paranisivat, Ranskan ja Puolan liitto heikkenisi, mikä jättäisi Puolan heikoille Saksan edessä.

Saksan ulkopolitiikan päätavoite oli vielä tässä vaiheessa aseellisen konfliktin välttäminen hinnalla millä hyvänsä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksan vahva armeija oli toiminut ultima rationa, viimeisenä valttikorttina, mikäli muut poliittiset keinot epäonnistuisivat. Versailles’n rauhansopimuksen myötä Saksa kuitenkin menetti valttikorttinsa, eikä asevoimien eli Reichswehrin voinut odottaa kykenevän puolustamaan Saksaa. Saksalaisupseeri Hermann Geyer ilmaisi näkemyksensä: ”Vaikka puolalaiset, tsekit, belgialaiset, italialaiset tai ranskalaiset tulisivat yksin, me emme pysty puolustamaan rajojamme, emme edes taistelemaan ostaaksemme aikaa, ilman että joudumme pelkäämään sotilaallista katastrofia lyhyen ajan sisällä.”

Niin kauan kun Ranska miehittäisi Reininmaata, se pystyisi helposti tekemään offensiivin Ruhrin alueelle tai Pohjois-Saksan alangolle, mikäli Saksa toimisi Versailles’n sopimusta vastaan. Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 1928, kun Ranskan ulkoministeri Aristide Briand hyväksyi Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin ehdotuksen, että Ranska lakkaisi miehittämästä Reininmaata viisi vuotta aikaisemmin kuin Versaillesin sopimuksessa oli säädetty: ranskalaisjoukot vedettiin pois kesäkuussa 1930 eikä vasta kesäkuussa 1935. Vuoteen 1929 asti Ranskan suunnitelmissa oli ollut mahdollinen offensiivi Pohjois-Saksan alangolle ajoitettuna samanaikaisesti Puolan ja Tšekkoslovakian offensiivien kanssa. Vuonna 1929 aloitettu Maginot-puolustuslinjan rakentaminen kuitenkin osoitti Ranskan suosivan tiukkaa puolustukseen panostavaa kantaa, mikä jätti Ranskan itäiset liittolaiset omilleen.

Analogiana Drang nach Osten-käsitteelle saksalaisten ”itäänpuskemisesta”, joka on käsittänyt joissain historiallisissa säännöstöissä saksalaisten asuttamiset keski- ja itä-Euroopassa 1100- ja 1200-luvuilla ja teutonisten ritarien sotaretket sekä myöhemmin lebensraumin eli elintilan tavoittelun, on olemassa myös vastaavanlainen käsite Drang nach Westen, joka viittaa työntymiseen länteen. Historioitsija Piotr Piotrowski huomauttaa, että tyytymättömyys Versailles’n sopimukseen oli kiistattomasti motiivina Puolan länsimaiseen politiikkaan ennen toista maailmansotaa. Poznań oli Myśl zachodnia ("länsimainen ajattelu") -koulukunnan pääkeskus sekä Sleesian kansanäänestyksiin liittyvän propagandan ja aktiviteettien keskus. Poznań oli paikka, jossa Länsirajamaan puolustusliitto (ZOKZ) perustettiin vuonna 1921. Yhdistys julkaisi omaa Straznica Zachnodnia -aikakauslehteään, joka lakkautettiin vuonna 1922 hallituksen painostuksesta, kun Puolan ja Saksan hallitukset lähentyivät väliaikaisesti. Julkaisuja jatkettiin vuonna 1937. Piotrowski esittää analyysin Kisilewskin kirjasta, jota pidetään Myśl zachodnia -koulukunnalle tyypillisenä. Piotrowskin mukaan kirja esittelee tälle koulukunnalle tyypillisenä nähtyä kuvitteellista historiallista ikonografiaa. Myöhemmin, Itä-Saksan maiden polonisoinnin jälkeen, slaavilaisuuden ja Piastin aikakauden historiasta tuli osa kansallis-etnisen mytologian muodostavia rakennelmia. Slaavien kolonisaatiolaajentuminen varhaiskeskiajalla Elben ja Veikselin jokien välisellä alueella germaanisten kansojen kustannuksella on tieteellisesti todennettu jo 1800-luvun jälkipuolella, vaikkakin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajatus puolalaisten odotetusta laajenemisesta länteen, Drang nach Westen, kiersi saksalaisten kirjailijoiden keskuudessa reaktiona Saksan itäisten alueiden ja Danzigin Käytävän menettämiseen. Wlodek Rączkowski on muistuttanut, että puolalaisille Drang nach Westen -käsite sotii totunnaisia saksalaisvastaisia stereotypioita vastaan, jotka juontuvat jo vuosisatojen taakse.

Danzigin kriisi 1932 ja Puolan sotavenediplomatia

Koska vuoden 1921 Ranska–Puola-allianssi velvoitti Ranskan lähtemään sotaan automaattisesti, mikäli Puola joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, siihen sisältyi myös Puolan oikeus ”lainata” Ranskan laivastoa palvelukseensa. Tällöin Ranskan laivaston saattoi odottaa kulkevan Itämerelle kuljettaakseen tarvittavat aputarvikkeet Puolaan. Myöhään 1920-luvulla Pilsudskin Sanacja-hallinto päätti ostaa Puolan rannikoston suojeluun yhdeksän vedenalaisia miinoja hyödyntävää sukellusvenettä. Koska Puolalla ei ollut riittävästi varoja sukellusveneiden ostamiseen, sen piti ottaa Ranskalta lainaa. Ranska suostui pidentämään lainanmaksuaikaa sillä ehdolla, että Puola ostaisi myös kaksi hävittäjäsotalaivaa. Lopulta Marynarkaan eli Puolan merivoimiin sisältyi kaksi ranskalaisvalmisteista hävittäjää ORP Wicher ja ORP Burza sekä ranskalaisvalmisteiset sukellusveneet Wilk, Żbik ja Ryś. Amiraalit Józef Unrug ja Jerzy Świrski joutuivat jatkuvasti napit vastakkain Puolan päämiehen Józef Piłsudskin kanssa, sillä tämä heidän ”suureellisia” suunnitelmiaan suuresta puolalaislaivastosta. Świrski oli palvellut aiemmin Ukrainan kansantasavallan laivastossa ennen eroamistaan joulukuussa 1918. Józef Unrug oli aiemmin palvellut Saksan keisarillisessa laivastossa ja sittemmin liittynyt Puolan asevoimiin vuonna 1919 Puolan itsenäistyttyä. 1890-luvulta eteenpäin Saksan keisarikunnan laivastolle merkittävä vaikute oli ollut historioitsija Alfred Thayer Mahanin teos The Influence of Sea Power upon History. Sen mukaan voimakkaimman ”sinivesilaivaston” omaava kansakunta hallitsisi kaikkia maailman valtameriä ja olisi aina maailman suurin valta. Teos oli innoittanut muun muassa keisari Vilhelm II:a. Mahanin teos pysyi Saksan laivaston perustavana ideana aina vuoteen 1945 asti. Huomattavaa avustusta Puolan laivastolle antoi Mahanin ideoista vaikutteita ottanut Merenkäynnin ja Siirtomaavallan Liiga, joka uskoi Mahanin viestiä mukaillen, että sinivesilaivasto tekisi Puolasta maailmanvallan ja toimisi keinona Puolalle saavuttaa siirtomaaimperiumi Aasiassa ja Afrkassa.

Vuonna 1932 Puola lähetti ORP Wicher -sotalaivan Danzigin vapaakaupunkiin voimannäyttönä Ranskalle ja Saksalle, joiden liittolaisuus uhkasi mitätöidä Ranska–Puola-allianssin. Tadeusz Morgenstern-Podjazd oli saanut Józef Piłsudskilta käskyn tulittaa vapaakaupungin kunnantaloja, mikäli Puolan lippua kohtaan osoitettaisiin epäkunnioitusta. 15. kesäkuuta 1932 Morgenstern-Podjazd vieraili brittien HMS Campbell -aluksella, ja brittilaivaston komentaja Henry Pridham-Wippell puolestaan vieraili Wicherillä. Wicher ja brittialukset lähtivät Danzigin satamasta samaan aikaan. Koska Puolan lippua kohtaan ei osoitettu epäkunnioitusta, Morgenstern-Podjazd ei avannut tulta. Vuonna 1968 Morgenstern-Podjazd muisteli, että ”Minun tuli vastata kaikkiin Gdańskista alkaviin välikohtauksiin kaikin mahdolisin keinoin, mukaan lukien asein.”

Danzigin vapaakaupunki protestoi Kansainliitolle, että Wicher-laivan kutsumaton risteily Danzigin satamaan oli tämän suvereeniuden loukkaamista. Historioitsija Piotr Stefan Wandycz luonnehtii Wicherin lähettämistä Danzigiin suurena gambiittina, etenkin kun siihen liittyi käsky tulittaa kunnantaloja, mikäli Puolan lippua kohtaan ei osoitettaisi kunnioitusta. Tulitus olisi voinut kääntää yleisen mielipiteen Puolaa vastaan.

Euroopan mittapuulla Puola oli 1930-luvulla vahvasti aseistautunut ja käytti varustautumiseen merkittävästi varojaan. Vaikka Puolan laivaston kaavailtiin kykenevän hallitsemaan Itämerta, tuli Saksan laivastosta eli Kriegsmarinesta joka tapauksessa isompi. Puolalaishistorioitsija Jacek Lubecki on huomioinut, että laivastoon käytettiin ”ylenpalttisesti” rahaa Piłsudskin epäilyksistä huolimatta, minkä Lubecki on liittänyt Sanacja-hallinnon heikkenemiseen Piłsudskin henkisten kykyjen kärsiessä iän myötä. Lubeckin mukaan laivastoon käytetyt varat menivät hukkaan, ja ne olisi sen sijaan voinut käyttää motorisoituihin panssari- ja panssarintorjuntajoukkoihin.

Toukokuussa 1939 Britannian Puolan-sotilaslähetystön päällikkö, kenraali Sir Adrian Carton de Wiart, arvioi, että Puolan laivasto tulisi siirtää sitä huomattavasti suuremmalta saksalaislaivastolta turvaan Britannian satamiin ennen mahdollisen sodan syttymistä. Puolalaiskomentaja Edward Rydz-Śmigły vastusti aluksi Carton de Wiartin suunnitelmaa ja suostui siihen vasta pitkällisen väittelyn jälkeen. Suunnitelma sai nimen operaatio Peking.

Natsien valtaannousu ja hyökkäämättömyyssopimus Puolan kanssa

Jo muutaman päivän sisällä nimityksestään valtakunnankansleriksi vuoden 1933 alussa Adolf Hitler paljasti poliittiset tavoitteensa valikoiduille Reichswehrin jäsenille. Tarkennuksissaan Hitler teki selväksi pitävänsä sotaa väistämättömänä pitkällä aikavälillä, koska hän tavoitteli elintilan valtaamista idästä ja itäisten alueiden saksalaistamista [Germanisierung]. Varsinainen sotilaallinen suunnittelu ei kuitenkaan käynnistynyt välittömästi, koska asevoimia täytyi ensin kasvattaa. Ensimmäinen askel täyteen jälleenvarusteluun oli joulukuun 1933 päätös suurentaa asevoimia: armeija käsittäisi 300 000 sotilasta järjestettynä 21 divisioonaan.

Kenraali Ludwig Beckin visiossa Saksan armeija rakentaisi reservivoimia lähitulevaisuuden varalle kattamaan 33 kenttädivisioonaa ja 30 reservin divisioonaa. Aluksi ”offensiiviset operaatiot piti jättää pois laskuista”, sillä visioidun ”63:n divisioonan tuli pystyä ’taistelemaan puolustussotaa useilla rintamilla jonkin verran onnistuen’, kun taas ’sotilasjohto selvästikin piti 63:n divisioonan armeijaa vahvuudeltaan liian kehnona toteuttamaan Hitlerin aikeet offensiivisesta sodankäynnistä strategisella tasolla, etenkin todennäköisessä kahden – tai useammankin – rintaman sodassa’”.

Józef Piłsudskin on huhuttu ehdottaneen ranskalaisille ennaltaehkäisevää invaasiota Saksaan pian Hitlerin noustua valtaan. Historioitsijat ovat kiistäneet argumentin, että ranskalaisten torjuva vastaus ennaltaehkäisevälle sodalle Saksaa vastaan olisi pakottanut Puolan vuonna 1934 solmimaan hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa, siihen vedoten, että ranskalaisista tai puolalaisista diplomaattiarkistoista ei ole löytynyt mitään todistetta, että sellaista ehdotusta olisi ikinä esitetty. Historioitsijoiden huomioimana seikkana lähteeksi Pariisissa myöhään lokakuussa 1933 raportoiduille huhupuheille, että puolalaiset olisivat esittäneet ennaltaehkäisevää sotaa, osoittautui itse puolalaislähetystö. Lähetystö oli tiedottanut ranskalaisille toimittajille, että Puola oli tehnyt esityksen Ranskalle ja Belgialle ennaltaehkäisevästä sodasta mutta samalla neuvotellut salaa Saksan kanssa. On jopa argumentoitu, että Piłsudski olisi ohjeistanut puolalaislähetystöä aloittamaan huhut ennaltaehkäisevästä sodasta painostaakseen Saksaa, joka oli vaatinut Puolaa päättämään vuonna 1921 sitomansa allianssin Ranskan kanssa. Time-lehden artikkeli lokakuulta 1933 julisti: ”Tšekkoslovakialla ja Puolalla ei kummallakaan ole Saksaa reunustavilla rajoillaan ketjuittain bunkkereita kuten Ranskalla, mutta molemmilla on vahvasti linnoitettuja rajakaupunkeja ja Puolan yleisesikunta luottaa siihen, että diktaattori Piłsudskin joukot pystyvät leikkaamaan ja kyntämään tiensä Berliiniin kolmessa viikossa. Juuri nyt Euroopan raskain joukkojen massa on Puolan ja Saksan rajan molemmin puolin. Puolalaiset liittyisivät epäröimättä Ranskan rinnalle ’ennaltaehkäisevään sotaan’, varsinkin, kun ranskalaisten komentaja on Max Weygand, ’Puolan pelastaja’.” Venäläissyntyinen amerikkalainen toimittaja ja sotahistorioitsija Max Boot viittaa yleisesti 1930-lukuun esimerkkinä laajalti viitatuista tapauksista, jolloin ennaltaehkäisevässä sodassa olisi ollut järkeä, ja huomioi, että ”sellainen konflikti [Saksaa] vastaan ei edes olisi ollut oikeasti ennaltaehkäisevä, koska Hitler oli jo valmiiksi antanut casus bellin rikkomalla Versailles’n sopimusta”.

Kun Puola solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa 26. tammikuuta 1934, tämä oli ensimmäinen astinkivi paitsi Saksalle voimakkaamman armeijan kokoamiseen suotuisan poliittisen tilanteen turvin myös Hitlerille itselleen saada näyttöä sekä Saksassa diplomatiataidoistaan että kansainvälisesti merkkinä näennäisen rauhanomaisista aikeistaan. Historioitsija Stephen Kotkin kertoo Puolan hallitsevissa piireissä jopa kiertäneen kaavailuja Puola–Saksa-yhteishyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Myös Hitler pyrki toistuvasti 1930-luvun aikana saamaan Puolaa Neuvostoliiton vastaiseen liittoumaan ja vihjasi Puolan mahdollisuudesta saada haltuunsa alueita Ukrainasta. Lisäksi Saksan ja Puolan rauhanjulistus merkitsi Ranskan diplomaattisten liittolaisuuksien heikkenemistä Saksan ympärillä, etenkin, koska Saksan ja Puolan sopimus oli neuvoteltu salassa. Sopimus herätti Ranskassa epäilyksiä, että Puola olisi liittolaisena epäluotettava. Neuvostoliiton kanssa Puola solmi hyökkäämättömyyssopimuksen 25. heinäkuuta 1932, ja sitä jatkettiin uudella kymmenvuotisella sopimuksella 5. toukokuuta 1935 alkaen.

Vuonna 1932 Geneven aseistariisuntakonferenssi epäonnistui tavoitteissaan, ja Saksa julisti jälleenvarustelun ainoaksi jäljelle jääneeksi vaihtoehdokseen. Saksan ja Puolan hyökkäämättömyysjulistus vuonna 1934 suivaannutti Tšekkoslovakian poliittisen eliitin, ja Tšekkoslovakia alkoi etsiä potentiaalisia liittolaisia. Tiedotus julistuksesta tuli vain neljä päivää sen jälkeen, kun Puolan ja Tsekkoslovakian ulkoministerit eli vastaavasti Jozef Beck ja Edvard Beneš olivat keskustelleet. Beneš sanoi brittien Prahan-lähettiläälle Joseph Addisonille, että sopimus oli ”selkäänpuukotus”, ja lisäsi sen korostavan, että Puola oli ”hyödytön maa”, joka ansaitsisi tulla hajotetuksi uudelleen. Näihin aikoihin Benešin saivat erityisen vihaiseksi Puolan hallituksen kontrolloiman ja oikeistolaisen lehdistön lausunnot, jotka syyttivät tsekkejä puolalaisten kaltoinkohtelusta Trans-Olzan alueella. Benešiä vihastutti myös käsitys, että Puola lietsoi slovakialaisia kansallismielisiä. Tsekit eivät enää pitäneet riittävänä Ranskan kanssa 25. tammikuuta 1924 solmittua yhteistä puolustussopimusta. Tsekit päätyivät solmimaan sopimuksen myös Neuvostoliiton kanssa 17. toukokuuta 1935.

Hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta Saksan sotavoimat olivat tietoisia Puolan sotilaallisesta uhasta, ja Puolaa pidettiin edelleen päävihollisena, kun taas tsekkien hyökkäystä pidettiin vähemmän todennäköisenä. 20. huhtikuuta 1934 armeijan kommentoa johtava Werner von Fritsch antoi uusia toimintaohjeita. Yksi direktiivi koski sitä, miten Saksan asevoimien tulisi toimia ranskalaisten ja belgialaisten hyökätessä lännestä, ja toinen koski sodan puhkeamista idässä. Kirjeessään Reichswehrminister Werner von Blombergille 9. heinäkuuta 1934 Fritsch kirjoitti asevoimien valjastamisen pohjautuvan pakostakin samanaikaisiin vihollisten liikehdintöihin lännessä ja idässä. Fritschin mukaan sodan syttyessä lännessä Saksan itäpuolen tilanne olisi niin epävarma, että Puolaa ja Tsekkoslovakiaa vastaan tulisi valjastaa huomattava määrä asevoimia.

Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton sopimus 17. toukokuuta 1935 sekä Ranskan ja Neuvostoliiton yhteispuolustussopimus 2. toukokuuta 1935 herättivät Saksan sotavoimissa pelkoja useamman rintaman sodasta lännessä, idässä ja kaakossa. Werner von Fritsch totesi, että ”Ranska–Venäjä–Tšekki-liitto” implikoi akuuttia vaaraa. Toisaalta historioitsija R. M. Douglas muistuttaa, että Neuvostoliitto solmi sopimuksensa Tšekkoslovakian kanssa ”turvallisin mielin siinä tiedossa, ettei Neuvostoliitolla ja Tšekkoslovakialla ollut yhteistä rajaa”.

Sudeettialueiden ja Teschenin alueen miehitys

Saksa solmi Japanin keisarikunnan kanssa Antikomintern-sopimuksen marraskuussa 1936 ja syyskuussa 1938 keinotteli länsivallat Münchenin sopimukseen, jolla Tšekkoslovakian sudeettialueet luovutettiin Saksalle. Puolan johto toivoi Tšekkoslovakian hajoavan saadakseen siltä alueita. Kun Saksa sopimuksen mukaisesti aloitti sudeettialueiden miehityksen lokakuun 1938 alussa, Puola miehitti tšekeille ensimmäisen maailmansodan jälkeen luovutetut Teschenin alueeseen kuuluneet osat, joita kutsutaan puolaksi nimellä Zaolzie. Puolan miehitystoimet yllättivät sekä länsivallat että Neuvostoliiton. Länsivallat eivät pitäneet mahdottomana sitä, että Puolasta ja Saksasta tulisi liittolaisia.

Saksan aluevaatimukset Puolalle

Saksan ja Puolan välillä ei vuoden 1938 aikana ollut näkyviä jännitteitä, eikä Hitler vielä vuoden 1938 aikana todennäköisesti harkinnut sotaa Puolaa vastaan, vaan pyrkimys oli saada Puola suostumaan aluevaatimuksiin. Lokakuun 1938 lopulla Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ehdotti Puolan suurlähettiläälle Józef Lipskille Danzigin palauttamista Saksalle sekä saksalaisen huoltotien ja rautatien rakentamisen sallimista Puolan käytävään. Lisäksi von Ribbentrop tarjosi Puolalle pääsyä Antikomintern-sopimukseen. Vastineeksi maiden välistä hyökkäämättömyyssopimusta olisi pidennetty, ja Puolalle olisi annettu vapaasatama Danzigin alueelta.

Puolan ulkoministeri Józef Beck tyrmäsi kaikki aluevaatimukset. Osa saksalaiskenraaleista kääntyi sotatoimien kannalle, mutta Hitler jatkoi neuvotteluja. Vaatimuksien esittäminen jatkui kevääseen 1939 asti, ja neuvotteluiden sävy muuttui alati käskevämmäksi. Kun Saksa maaliskuussa 1939 miehitti Böömin ja Määrin alueet sekä Liettuan Memelin alueen, Puola katkaisi kaikki neuvottelut. Ulkoministeri Beckin mukaan Hitlerin valloituksia täytyi alkaa vastustaa aseellisesti. Tšekkoslovakian miehitys sai myös länsivallat päättämään, ettei Saksalle tehtäisi enää myönnytyksiä.

Turvatakuut

20. maaliskuuta 1939 britit ehdottivat Britannian, Ranskan, Neuvostoliiton ja Puolan välistä julistusta, joka takaisi eurooppalaisten valtioiden itsenäisyyden. Puola kuitenkin kieltäytyi koska ei halunnut solmia liittoa Neuvostoliiton kanssa. Britannia antoi Puolalle turvatakuut 31. maaliskuuta 1939, ja Ranska julisti tukensa muutamaa päivää myöhemmin. Britannian pääministeri Neville Chamberlain kuvaili takuita vakuutukseksi ja rauhanrintamaksi aggressiota vastaan. Turvatakuut takasivat Puolan itsenäisyyden mutta toisaalta käytännössä jättivät mahdollisuuden aluemuutoksiin. Huhtikuun 1939 alussa Italian hyökättyä Albaniaan Ranska ja Britannia antoivat takuut myös Kreikalle ja Romanialle.

Britit olettivat saksalaisten yrittävän järjestää Danzigissa nopean vallankaappauksen keväällä 1939, ja Puola ilmoitti puolustavansa Danzigia asein. Kun Danzigia ei yritettykään vallata, britit olettivat, että länsivaltojen turvatakuut olivat saaneet Hitlerin perääntymään.

Turvatakuut oli yksipuolinen julistus eikä sitouttanut Puolaa mihinkään. Siksi huhtikuun 1939 alussa Puola ja Britannia aloittivat neuvottelut kahdenkeskisen anglo-puolalaisen liiton solmimiseksi. Neuvottelut sen yksityiskohdista venyivät kuitenkin elokuuhun asti.

Sota

Hyökkäyssuunnittelu

Huhtikuun 1939 alussa Hitler määräsi kenraaleitaan aloittamaan Puolan-hyökkäyssuunnitelman laatimisen. Suunnitelmasta käytettiin operaationimeä Tapaus valkoinen. Huhtikuun lopussa Hitler purki Puolan kanssa vuonna 1934 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Sotilasjohdolleen Hitler ilmoitti, että ennen hyökkäystä tavoitteeksi tuli asettaa kiila Puolan ja länsivaltojen väliin, jotta Puola eristettäisiin ja länsivallat pysyisivät erossa sodasta. Lisäksi Saksa panosti diplomaattisuhteisiin useiden kauppasuhteiden kannalta tärkeiden maiden kanssa pitääkseen nämä sodan syttyessä vähintäänkin puolueettomina. Suhteet pysyivät hyvinä esimerkiksi Ruotsiin, Turkkiin, Romaniaan, Jugoslaviaan ja Bulgariaan. Lisäksi Saksa havitteli Italian ja Japanin kanssa liittoa, joka painostaisi Britanniaa pysymään puolueettomana. Kolmen vallan sopimus tosin solmittiin vasta syyskuussa 1940.

Molotov–Ribbentrop-sopimus

Ulkoministerinsä Joachim von Ribbentropin välityksellä Saksa teki hyökkäämättömyyssopimukset 23. maaliskuuta 1939 Liettuan kanssa (toisena allekirjoittajana Juozas Urbšys) ja 7. kesäkuuta 1939 Viron ja Latvian kanssa (toisina allekirjoittajina vastaavasti Karl Selter ja Vilhelms Munters). Lopulta 23. elokuuta 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, joka takasi, että Saksaa eivät pystyisi piirittämään Baltian maiden kautta länsivallat eikä Neuvostoliitto ja että Neuvostoliitto ei estäisi Saksaa hyökkäämästä Puolaan. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Hitler piti varmana, että sopimus saisi länsivallat luopumaan turvatakuistaan Puolalle.

Hitlerin hyökkäyskäskyt ja Puolan liikekannallepano

Adolf Hitlerin 31. elokuuta 1939 antama virallinen hyökkäyskäsky Puolaan.

23. elokuuta 1939 eli Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisen päivänä Hitler antoi armeijalleen käskyn valmistautua hyökkäykseen kolme päivää myöhemmin eli 26. elokuuta. Puolan-rajalle komennettiin 1,5 miljoonaa saksalaissotilasta. Vielä elokuun 25. päivän aamuna Hitler yritti turhaan neuvotella brittejä luopumaan turvatakuistaan ja ilmoitti, että ”Puolan kysymys oli ratkaistava lopullisesti”. Hitler korosti suurlähettiläs Nevile Hendersonille haluavansa liittoutua Brittiläisen imperiumin kanssa, ja hän nimitti tätä viimeiseksi tarjouksekseen. Henderson vastasi, että päästäkseen minkäänlaiseen sopimukseen Hitlerin tuli pidättäytyä hyökkäyksistä ja vetää joukkonsa pois Tšekkoslovakiasta. Iltapäivällä Hitler antoi asevoimille käskyn hyökätä Puolaan seuraavana aamuna. Hän päätti kuitenkin perua hyökkäyksen vielä samana iltana, vain 14 tuntia ennen sen suunniteltua alkamista. Oletettavasti Hitler oli odottanut Britannian ja Ranskan reagoivan Molotov–Ribbentrop-sopimukseen luopumalla turvatakuistaan, mutta hänen järkytyksekseen Britannia allekirjoittikin kahdenkeskisen avunantosopimuksen Puolan kanssa iltapäivällä 25. elokuuta: Hitler kutsui Britannian toimia ”läimäytykseksi kasvoihin”. Sopimuksen mukaan Puola ja Britannia auttaisivat toisiaan, mikäli jompi kumpi joutuisi jonkin eurooppalaisen maan hyökkäyksen kohteeksi. Iltapäivän aikana Ranskan suurlähettiläs Robert Coulondre ilmoitti Hitlerille myös Ranskan tukevan Puolaa. Lisäksi Italian suurlähettiläältä Hitler sai viestin, että Italia pysyisi Puolan suhteen puolueettomana. Saksa tuskin kaipasi Italiaa mukaan sotatoimiin, mutta sen liittolaisuutta Hitler oli silti pitänyt potentiaalisena painostuskeinona pitämään länsivallat erossa sodasta, ja siksi Italian ilmoitus oli hänelle pettymys.

Muutamaa päivää myöhemmin, 28. elokuuta, Hitler käski armeijan olla valmiina hyökkäämään 1. syyskuuta. Kokonaisuudessaan hyökkäystä oli suunniteltu miltei viisi kuukautta. Puolan asevoimat eivät olleet hyökkäyksen alkaessa täydessä valmiudessa, sillä Britannia ja Ranska olivat varoittaneet, että huomattava valmistautuminen voisi antaa Saksalle syyn hyökätä. Puola julisti liikekannallepanon 28. elokuuta, mutta Britannian ja Ranskan suurlähettiläät kehottivat lykkäämään sitä toiveenaan edelleen neuvotella Saksan kanssa. Liikekannallepano toteuttiin lopulta vasta 30. elokuuta, kahta päivää ennen hyökkäystä. Mikäli Hitler olisi pysynyt päätöksessään aloittaa hyökkäys jo 26. päivänä, Puola olisi ehtinyt valmistautua puolustukseen huomattavasti heikommin.

Puolalaista jalkaväkeä vuonna 1939.

Neuvottelut Britannian ja Saksan välillä jatkuivat vielä elokuun viimeisinä päivinä. Neuvotteluratkaisuun pyrkivät myös Mussolini ja hänen vävynsä Galeazzo Ciano. Hitlerin vaatimukset olivat kuitenkin kasvaneet brittien näkökulmasta entistä kohtuuttomimmiksi: nyt hän vaati Saksalle sekä Danzigia että koko Puolan käytävää, ja lisäksi Neuvostoliiton tuli päästä mukaan Puolaa koskeviin neuvotteluihin. Neuvotteluiden pitkittämisen on myöhemmin tulkittu olleen Saksan pyrkimystä luoda länsivaltoihin epävarmuutta ja lisäksi käyttää yhtenä sodan oikeutuksena sitä, ettei Puola enää lähettänyt Saksaan neuvottelijaa. Lisäksi saksalaislehdistö pyrki suurentelemaan puolalaisten sortotoimia saksalaisia kohtaan, ja saksalaisten väitettiin joutuneen Puolassa jopa kastroiduiksi.

Hyökkäysvalmistelut ja provokaatiot

Saksalaiset lavastivat 31. elokuuta 1939 muun muassa Ylä-Sleesiassa sijaitsevalla Gleiwitzin (nykyisen Puolan Gliwicen) radio-asemalla sekä saksalaiselle raja-asemalle välikohtauksia, joista he syyttivät puolalaisia. Osana lavastuksia Gestapo oli pidättänyt ja murhannut sekä saksaa että puolaa puhuneen Franciszek Honiokin. Honiokin lisäksi Gestapo murhasi myös keskitysleireistä, mahdollisesti Buchenwaldista tai Dachausta, tuotuja vankeja näennäisenä todisteena rajan yli tunkeutuneista hyökkääjistä. Rajaprovokaatiot ajoitettiin alkuiltaan, jotta niistä kerrottaisiin seuraavan aamun sanomalehdissä. Radiotalossa, johon Alfred Naujocks murharyhmineen oli tunkeutunut, ei ollut studiota, vain valvomo, sähkögeneraattori, lähetintekniikka ja hätämikrofoni. Naujocksin ryhmä kytki hätämikrofonin lähettimeen ja lausui ennalta valmistellun puolankielisen propagandatekstin, jossa sanottiin aseman päätyneen puolalaisten hallintaan ja kiihotettiin Ylä-Sleesian puolalaisia kapinoimaan Saksaa vastaan. Provokaatiolähetys ei kuitenkaan päässyt kovinkaan kauas eikä ohjautunut Suur-Saksan valtakunnanverkkoon. Rajaprovokaatioiden tarkoituksena oli myös luoda kansainväliselle yleisölle epäselvyyttä siitä, kuka sodan oli todellisuudessa aloittanut.

Valmisteltuna hyökkäyspäivänä 1. syyskuuta 1939 Hitler piti Berliinissä puheen. Puheessaan hän ei maininnut erityisesti Gleiwitzin tapausta vaan yleisesti väitetyt rajaselkkaukset. Hitler väitti ”luopuneensa yrityksistä” löytää rauhanomainen ratkaisu diplomaattiseen kriisiin Puolan kanssa.

Ensimmäiset sotatoimet

Puolalaisten ja saksalaisten joukkojen ryhmitys Puolan offensiivin aattona.

”Rauhanomaiselle laivastovierailulle” Danzigin satamaan muutama päivä aiemmin saapunut taistelulaiva Schleswig-Holstein ampui sodan ensimmäiset laukaukset klo 04.45 kohti puolalaista varuskuntaa, mikä käynnisti Westerplatten taistelun, toisen maailmansodan ensimmäisen taistelun. Joidenkin historioitsijoiden mukaan Saksan ilmavoimien pommikoneiden ensimmäiset pommit osuivat sairaalaan ja kirkkoon Wieluńissa viittä minuuttia aiemmin. Pian tämän jälkeen Saksan armeija ylitti maiden välisen rajan. Hitler puhui aamulla radiossa ja yritti esittää hyökkäyksen puolustussotana: ”Viime yönä puolalaiset vakinaisten maavoimien sotilaat ensimmäisen kerran tulittivat aluettamme. Kello 5.45 me aloimme vastata tuleen, ja tästä lähtien pommeihin vastataan pommeilla.” Sota oli syttynyt.

Saksa hyökkäsi koko rajan leveydeltä, ja maantieteellisesti hyökkäys oli Saksalle otollinen, sillä se kykeni hyökkäämään useasta eri suunnasta: pohjoisesssa Itä-Preussista, lännessä Sleesiasta ja Pommerista sekä etelässä Slovakiasta. Saksalaiset hyökkäsivät 53 divisioonalla, joita tuki 1 600 lentokonetta.^lähde? Pohjoista armeijaryhmää komensi kenraalieversti Fedor von Bock ja eteläistä armeijaryhmää Gerd von Rundstedt. Saksalaisten tavoitteena oli nopealla saarrostuksella lamaannuttaa Puolan joukot katkaisemalla niiden huolto- ja viestiyhteydet. Nopeasta hyökkäyksestä alettiin käyttää nimitystä salamasota.

Saksan ilmavoimien Heinkel He 111 -kone pommittamassa Varsovaa syyskuussa 1939.

Ranskalaiset sotilasasiantuntijat olivat saarrostusvaaran vuoksi suositelleet, etteivät puolalaiset edes yrittäisi puolustaa Puolan käytävää. Puolalaiset kuitenkin yrittivät puolustaa myös sitä. Puolan käytävän menettäminen merkitsi meriyhteyden katkeamista Britanniaan.

Puolalainen 7TP-panssarivaunu.

Puola uskoi pystyvänsä selviämään lukumääräisesti suuren armeijansa turvin Saksan hyökkäyksestä aluksi paljolti omin voimin, kunnes Britannia ja Ranska ehtisivät avuksi. Puola joutui lopulta kuitenkin taistelemaan yksin, ja teknisesti ja taktisesti Puolan asevoimat kuitenkin osoittautui vanhentuneeksi Saksan armeijaan verrattuna.

Elämään jäänyt myytti puolalaisesta ratsuväestä hyökkäämässä sapelein ja seipäin on peräisin italialaisten lehtimiesten vääristyneestä selonteosta. Todellisuudessa ratsuväki, jota oltiin muutenkin hyökkäyksen aikaan muuttamassa motorisoiduiksi prikaateiksi, käytti hevosia liikkuvuuden takia ennen hevosen selästä nousemista. Ratsuväki hyödynsi panssarintorjuntakiväärejä.

Puolalaislaivaston evakuoinnin eli Peking-suunnitelman lisäksi laivaston komentaja Józef Unrug oli valmistellut kaksi muutakin operaatiota Saksan hyökkäyksen varalle. Worek-suunnitelman tarkoitus oli käyttää puolalaisia sukellusveneitä estämään saksalaisten mahdolliset maihinnousut Puolan rannikoille. Maihinnousuja ei kuitenkaan toteutettu. Saksan hyökättyä Unrug käski laivastoa toteuttamaan myös toisen suunnitelman, operaatio Rurkan, jossa miinalaiva Gryf kylväisi miinakentän Helin niemimaan tuntumaan. Operaatio ei kuitenkaan onnistunut, sillä Gryf oli valmis vasta 12 tuntia käskyn vastaanottamisesta. Kun miinalaiva viimein pääsi merelle, saksalainen lentokone upotti sen. Unrugia on arvosteltu siitä, että hän käynnisti miinaoperaation vasta Saksan hyökkäyksen alettua. Puolalaishistorioitsija Vladislav Szarski on kuitenkin puolustanut Unrugia huomauttamalla, että miinojen kylväminen vesiin, joita pitkin laivojen piti kulkea päästäkseen Danzigin vapaakaupunkiin ja sieltä pois, olisi tarjonnut Saksalle helpon casus bellin.

Puolalaisilla oli rajalla 24 divisioonaa. Joukot olivat kuitenkin riittämättömät turvaamaan koko rajaa, eivätkä sotilaskomentajat suostuneet vetäytymään sisämaahan. Saksalaisten ilmahyökkäykset tukikohtiin lamauttivat valtaosan Puolan ilmavoimista jo hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä. Lisäksi panssarituki puuttui täysin. Ilmaylivoimansa vuoksi Saksa kykeni salamasotaan: pitkälle meneviin syöksypommituksiin sekä panssarikiilojen iskuihin syvälle puolustajan asemiin. Saksan maavoimat nujersi nopeasti rajan pinnassa olleet puolalaiset, eivätkä vahvistuksetkaan kyenneet pysäyttämään etenemistä.

Historioitsija R. M. Douglasin mukaan Saksan hyökkäys aiheutti joissakin tapauksissa juuri sellaisia raakuuksia saksalaisväestöä kohtaan, jollaisia propagandaministeri Joseph Goebbelsin johtama lehdistö oli aiemmin sepitellyt. Kuten muissakin Saksan miehityksen uhkaamissa maissa vuosina 1939–1940, hysteria sisäisistä sabotööreistä sai huomattavat mittasuhteet Puolassa sodan ensimmäisinä sekasortoisina päivinä. Huhuja levisi esimerkiksi saksalais-etnisistä sabotööreistä puolalaissotilaiksi tai nunniksi naamioituneina ja maanviljelijöistä osoittamassa saksalaisille pommikoneille nuolten muotoon pelloille kuokituilla muodostelmilla. Sabotöörien pelättiin esimerkiksi katkovan puhelinlinjoja. Tosiasiassa Puolassa oli vain muutama vähäistä kannatusta saanut natsisympatiaa osoittanut järjestö, ja on hyvin vähän näyttöä siitä, että Puolan Volksdeutsche-yhteisö olisi ollut mukana missään merkittävässä roolissa Saksan armeijan etenemisen tukemisessa.

Länsivaltojen sodanjulistus

Katso myös: Toisen maailmansodan aikaisten sodanjulistusten aikajana

Britannia ja Ranska reagoivat Saksan käynnistämään hyökkäykseen julistamalla liikekannallepanon 1. syyskuuta 1939, ja samana iltana molempien maiden suurlähettiläät toimittivat Saksalle vaatimuksen, jonka mukaan maan olisi vedettävä armeijansa Puolasta välittömästi. Hitler oli edelleen varma, että länsivallat perääntyisivät. Ne kuitenkin julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939. Sodanjulistuksen antoivat samana päivänä myös Australia ja Uusi-Seelanti sekä viikon sisällä Britannian valvoma Intian hallitus, Etelä-Afrikka ja Kanada. Osittainen liikekannallepano oli järjestetty jo elokuun lopussa, mutta täyden liikekannallepanon pääministeri Chamberlain pelkäsi vielä tuolloin olevan liian provosoiva.

Kahden päivän viiveeseen sodan julistamisessa vaikuttivat niin sotilaalliset valmistelut kuin toive rauhasta. Saksan ilmaiskujen pelossa Ranska ilmoitti Britannialle tarvitsevansa aikaa ilmapuolustusvalmisteluihin ennen sodan julistamista. Lisäksi rauhanneuvotteluiden mahdollisuutta Italian välittämänä ei ollut poissuljettu vielä syyskuun 2. päivänäkään, sillä erityisesti Ranskan ulkoministeri Georges Bonnet halusi edelleen välttää sodan ja vaati Britanniaa lykkäämään sodanjulistusta. Toisaalta Bonnet ei ainakaan julkisesti ehdottanut turvatakuista luopumista, eivätkä länsivallat missään vaiheessa perääntyneet vaatimuksistaan saksalaisjoukkojen poisvetämisestä Puolasta ja Danzigin palauttamisesta vapaakaupungiksi. Hitler kiitti Mussolinia väliintulostaan mutta ilmoitti, etteivät neuvottelut olleet enää mahdolliset, koska saksalaissotilaiden verta oli vuodatettu. Italialaislehdistössä korostettiin, että Mussolini oli viimeiseen saakka pyrkinyt estämään sodan Euroopassa.

Riittämättömät turvatakuut

Iso-Britannia oli 31. maaliskuuta 1939 antanut Puolalle turvatakuut hyökkäyksen varalta, ja vielä 25. elokuuta 1939 maat solmivat avuntoantosopimuksen. Kesän 1939 aikana Britannia ja Ranska olivat toistuvasti ilmoittaneet tukevansa Puolaa sotatilanteessa, mutta ne eivät juurikaan olleet myöntäneet Puolalle taloudellista tukea asehankintoihin. Puola oli pyytänyt 60 miljoonan punnan lainaa mutta saanut Britannialta 5 miljoonaa ja Ranskalta 13 miljoonaa. Ripeät asetoimitukset Puolaan sekä liikekannallepano jo keväällä 1939 olisivat olleet vaikuttavampi pelote Saksalle.

Sodan alettua Britannia teki muutaman ilmahyökkäyksen saksalaisia laivoja vastaan Pohjanmerellä mutta pidättäytyi muista sotatoimista. Vaikka Britannialla oli vahvin laivasto ja melko vahvat ilmavoimat, sillä ei ollut yleistä asevelvollisuutta eikä sen vuoksi laajaa maa-armeijaa laivattavaksi Ranskaan. Ranskalla puolestaan olisi ollut sotavoimaa käytettäväksi Saksaa vastaan Länsivallilla, mutta Ranskan poliittinen johto ei sallinut kuin hyökkäyksen Saarlandiin siten, että joukoilla oli kielto edetä kilometriä lähemmäs Länsivallia.^lähde? Britannia ja Ranska eivät siis keventäneet Puolaan kohdistunutta painetta vaan mahdollistivat Saksan tehokkaan hyökkäyksen jatkamisen Puolassa. Länsirintamalla alkoi valesota, joka ei estänyt Saksaa jopa tilapäisesti vähentämästä liikekannallepanoastetta Puolan valloituksen jälkeen.

Saksalaiset tajusivat puolustustensa lännessä olevan heikoilla niin, että määrätietoinen läntisten liittoutuneiden hyökkäys johtaisi Saksan strategiseen tappioon, joka kumoaisi sotilaalliset saavutukset Puolassa. Historioitsija Matthias Strohn on osoittanut, että Puolan valloituksen ja Saksan hyökkäyksen länteen seuraavan vuoden keväällä mahdollisti se, että liittoutuneet antoivat tilaisuuden lipua sormiensa välistä.

Historioitsija Paul N. Hehnin mukaan se, että Puola miehitti Tšekkoslovakialle kuuluneita alueita syksyllä 1938, saattoi myötävaikuttaa brittien ja ranskalaisten vastahakoisuuteen hyökätä saksalaisia ​​vastaan ​​suuremmilla voimilla syyskuussa 1939. Puolan kansainvälinen maine oli selvästi kärsinyt. Richard Watt kirjoittaa myös

»Puolan uhkavaatimus Tšekkoslovakialle vuonna 1938 ja Zaolzien anneksointi siltä olivat räikeitä taktisia virheitä. Oli Puolan vaatimus Zaolzien alueeseen kuinka oikeutettu tahansa, Zaolzien kaappaus vuonna 1938 oli suuri virhe, joka vahingoitti Puolan mainetta maailman demokraattisten valtojen silmissä.»

Saksan eteneminen

Saksan joukot pääsivät nopeasti syvälle Puolaan. Jo 6. syyskuuta Puolan hallitus poistui Varsovasta käskien joukkojaan vetäytymään Narewin, Veikselin ja San-joen linjalle. Samana päivänä saksalaiset valtasivat Krakovan. Jo kahta päivää myöhemmin kenraali Walther von Reichenaun komentama Saksan 10. armeija oli Varsovan laitamilla. Samaan aikaan kenraali Wilhelm Listin 14. armeija oli Sanjoella Przemyslin ympäristössä, kun taas kenraali Heinz Guderianin joukot pääsivät Bugjoelle Varsovan itäpuolella.

9. syyskuuta Puola aloitti kymmenellä divisioonalla kenraali Tadeusz Kutrzebain johtaman vastahyökkäyksen yli Bzurajoen Saksan 10. armeijaa vastaan, mikä oli puolalaisten onnistunein hyökkäys sodan aikana. Kutnon taistelussa saavutettu menestys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

Bzuran vastahyökkäys.

16. syyskuuta mennessä Varsova oli piiritetty, ja puolalaiset pitävät siellä pintansa 27. syyskuuta asti. Lvovin länsipuolella Saksan 14. armeija juuttui kiinni taisteluun, mutta muualla saksalaisten eteneminen oli voimakasta.

20. syyskuuta 1939 Adolf Hitler saapui Danziginlahden lähettyvillä sijaitsevan merenrantakaupungin, Zoppotin, Kasino-hotelliin elostellakseen näyllä kahdesta sotalaivasta pommittamassa Helin niemimaata puolustavia puolalaisjoukkoja. Usein kuullun huhupuheen mukaan Józef Unrug olisi kieltänyt alaisiaan tykittämästä Kasino-hotellia, koska valtionpäänmiehen, jopa Adolf Hitlerin kaltaisen, tappaminen olisi sotinut Unrugin kunniantuntoa vastaan. Väitettä tukevaa asiakirjaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Historoitsija Vladislav Szarski on muistuttanut kahdesta oleellisesta seikasta: ei ensinnäkään ole selvää, tiesikö Unrug, että Hitler majaili sillä hetkellä Kasino-hotellissa, ja lisäksi Kasino-hotelli oli kansainvälisen lain mukaan siviilikohde, jonka tulittaminen olisi laskettu sotarikokseksi.

Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosan

Pääartikkeli: Neuvostoliiton hyökkäys Puolaan

Miehitysvyöhykkeiden raja.

Puolan luhistuminen yllätti myös Neuvostoliiton hallituksen, joka ei ollut varautunut niin nopeaan lopputulokseen. Kun Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop varotti 5. syyskuuta 1939 neuvostoliittolaista virkaveljeään Vjatšeslav Molotovia, että elleivät venäläiset pian ottaisi haltuunsa vaikutuspiirijaossa haltuunsa saamaa osaa Puolasta, saksalaiset joutuisivat vihollista takaa ajaessaan ehkä ylittämään vaikutuspiirirajan. Molotov vastasi, ettei hän katsonut toiminnan hetken vielä koittaneen. Neuvostoliiton johtajat halusivat välttää avointa osallistumista Puolan kukistamiseen.

Saksalaisia ja neuvostoliittolaisia upseereita keskustelemassa Puolan valtauksen aikana Brestissä 22. syyskuuta 1939. Yhteinen voitonparaati järjestettiin 25. syyskuuta.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda syytti 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtavia piirejä” vähemmistökansallisuuksien sorrosta ja muistutti lukijoitaan siitä, että Puolan alueella asui kahdeksan miljoonaa ukrainalaista ja kolme miljoonaa valkovenäläistä. Puna-armeija hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta. Molotov selitti Neuvostoliiton hallituksen velvollisuutena olleen kiirehtiä suojelemaan venäläisten heimoveljiä, jotka olivat Puolan valtion hajottua jääneet alttiiksi ”kaikenlaisille vaaroille”. Puna-armeija kohtasi vähäistä vastarintaa, sillä Puolan joukot taistelivat saksalaisia vastaan. Puolalle muodostettiin pakolaishallitus. Myös Puolan armeija tajusi tilanteen toivottomuuden, ja viimeiset taistelevat yksiköt antautuivat 30. syyskuuta. Miehitysvyöhykkeitä erotti Bugjoki.

»Neuvostoliitto luultavasti aikoi lopulta mennä Itä-Puolaan lunastaakseen oman osuutensa saaliista. Se ei kuitenkaan ollut kiveen hakattu. Japanin ja Neuvostoliiton välinen laaja rajasota kesti syyskuun 15. päivään 1939 saakka, eikä Neuvostoliitto ollut missään nimessä valmis hyökkäämään Puolaan syyskuun puolessavälissä. Neuvostoliitto marssikin tuolloin Puolaan nimenomaan Puolan heikon tilan takia. Jos puolalaiset olisivat torjuneet saksalaisia ​​tehokkaammin, Neuvostoliitto olisi odottanut pidempään omaa hyökkäystään, ja riippuen siitä miten asiat olisivat edenneet, saattanut pidättäytyä kokonaan. Stalin ei ollut mitenkään kykenemätön pettämään Hitleriä.»

Neuvostoliiton hyökkäys alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Japanin vastaisessa rajasodassa, jota Japanin Kwantungin armeija oli käynyt Mongolian kansantasavaltaa vastaan Halhin-Golin taisteluissa. Japanin tappio Halhin-Golin taisteluissa lisäsi Japanin vastahakoisuutta liittyä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon ja ohjasi sen sijaan huomionsa idemmäs kohti Yhdysvaltoja, mikä lopulta konkretisoitui Japanin hyökkäyksessä Pearl Harboriin joulukuussa 1941.

Valtauksen jälkeen

Saksalais-neuvostoliittolainen voitonparaati syyskuussa 1939.

Puolan jako

Puolan valtaamisen kunniaksi saksalaiset ja neuvostoliittolaiset joukot järjestivät yhteisen voitonparaatin 25. syyskuuta 1939 Puolan Brest-Litovskissa.

Kun Saksan ja Neuvostoliiton kesken oli sovittava Puolan lopullisesta jaosta, Saksan ulkoministeri Ribbentrop kutsui Neuvostoliiton ulkoministerin Molotovin Berliiniin. Kun Molotov ei katsonut voivansa poistua Moskovasta, von Ribbentrop matkusti 27. syyskuuta 1939 Moskovaan, jossa hän oli kuukautta aiemmin ollut allekirjoittamassa Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä hyökkäämättömyyssopimusta. Kolmen päivän aikana käydyissä neuvotteluissa Stalin sai miltei täysin oman tahtonsa toteutetuksi. Hitler halusi alun perin liittää Saksaan vain ne osat Puolasta, jotka olivat kuuluneet Saksalle vuoteen 1914 saakka, ja muodostaa varsinaisista puolalaisalueista muodollisesti itsenäisen Puolan valtion. Stalin kuitenkin vastusti jyrkästi ajatusta, koska hän puolestaan halusi liittää Neuvostoliittoon Puolan ukrainalais- ja valkovenäläisalueet. Kun vaikutuspiiriraja näin siirtyi idemmäksi, Stalin vaati korvaukseksi Liettuan siirtämistä Saksan etupiiristä Neuvostoliiton etupiiriin. Miehitysalueiden jaosta sovittiin 28. syyskuuta, ja Puolassa rajalinja noudatti pääosin jo vuonna 1919 Puolan itärajaksi ehdotettua Curzonin linjaa.

Miehitysaika

Saksalaissotilaita poistamassa puolalaisia tunnuksia Gdyniassa.

Puolan pakolaishallitus kokoontui ensin Pariisiin ja siirtyi myöhemmin Lontooseen. Saksa perusti Puolaan hirmuhallinnon, joka muuttui ajan kanssa alati julmemmaksi, ja jonka aikana murhattiin miljoonia puolalaisia siviilejä ja juutalaisia. Työkuntoiset miehet joutuivat pakkotyöhön huonoihin oloihin ilman palkkaa. Puolan kenraalikuvernementtiin pakkosiirrettiin juutalaisia ja puolalaisia, kun taas saksalaisia evakuoitiin alueelta.

Bochnian verilöyly oli yksi lukuisista joukkomurhista valloitetussa Puolassa.

Sotavankien verilöyly Ciepielówissa 9. syyskuuta 1939.

Aluksi juutalaiset pakotettiin ghettoihin. Lopullisen ratkaisun hahmottuessa suurimmat tuhoamisleirit perustettiin Puolaan. Yksin Auschwitzissa murhattiin yli miljoona ihmistä. Myös Neuvostoliitto syyllistyi omalla puolellaan sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Näistä tunnetuimpia lienee Katynin joukkomurha, jossa teloitettiin noin 22 000 puolalaista upseeria ja älymystön jäsentä. Satojatuhansia puolalaisia siviilejä kuljetettiin keskitysleireille Siperiaan ja ainakin 150 000 kuoli neuvostoliittolaisten murhaamana. Puolalainen vastarintaliike pysyi aktiivisena koko miehityksen ajan huolimatta saksalaisten julmista kostotoimista.

Puolassa vallinneet yleiset juutalaisvastaiset asenteet altistivat monet puolalaiset natsien rotuteorioiden hyväksymiselle. Rotuteorioista jäi sittemmin vahva jälki natsien vetäydyttyä. Yhdysvaltojen Valtionosaston dokumentti "Juutalaiset Puolassa vapautuksen jälkeen" (Jews in Poland since liberation) vuodelta 1946 kertoo puolalaisten kohdelleen juutalaisia sodan jälkeen niin kaltoin, että monet juutalaiset mieluummin pakenivat amerikkalaisten miehitysvyöhykkeelle Saksaan kuin jäivät Puolaan.

Toisen maailmansodan myöhemmät vaiheet

Suurin osa Puolan laivastosta pakeni Britanniaan jatkaakseen taistelua. Samoin tuhannet sotilaat etsivät tiensä länsiliittoutuneiden alueille Romanian ja Itämeren kautta. Britannian joukoissa taistelleet puolalaiset osallistuivat myöhemmin lukuisiin Britannian operaatioihin Saksaa vastaan. Puolalaisia sotilaita ja yksiköitä osallistui useisiin merkittäviin taisteluihin toisessa maailmansodassa, kuten Monte Cassinon taisteluun ja operaatio Market Gardeniin. Sodan loppuvaiheissa puna-armeijan alaisuudessa palveli noin 200 000 puolalaista.

Saksa käynnisti keväällä 1940 länsirintamalla usean hyökkäyksen sarjan, jonka aikana Tanska, Norja, Alankomaat, Belgia, Luxemburg ja Ranska joutuivat Saksan miehittämiksi. Adolf Hitlerin kerrotaan sanoneen Ranskan-hyökkäyksen aikana kesäkuussa 1940 kenraaliluutnantti Georg von Sodensternille, että Saksan voitot liittoutuneita vastaan olivat ”viimeinkin vapauttaneet kädet sitä tärkeää oikeaa tehtävää varten: yhteenottoa bolsevismin kanssa”. Ribbentrop sai kuitenkin vakuutettua Hitlerin sallimaan diplomaattiset eleet Neuvostoliiton suuntaan mahdollisen liittouman rakentamisessa. Ribbentropin lähestymistapa ulkopolitiikkaan oli erilainen: hän suosi liittoutumista Neuvostoliiton kanssa, kun taas Hitler halusi painostaa Britannian liittoon ja havitteli saksalaisille alueita idästä.

Saksa halusi estää Neuvostoliittoa liittymästä Saksan vastaiseen rintamaan. Kun Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov vieraili Berliinissä marraskuussa 1940, Ribbentrop esitti esitteli luonnoksen Berliinin neljän vallan sopimuksesta, joka tarjosi Neuvostoliitolle paikkaa akselivalloissa Saksan, Japanin ja Italian rinnalla. 25. marraskuuta 1940 Neuvostoliitto esitteli Stalinin luonnosteleman vastaehdotuksen, joka hyväksyi neljän akselivallan sopimuksen mutta asetti Bulgarian Neuvostoliiton vaikutuspiiriin ja keskitti maailman vaikutuspiirin Irakia ja Irania ympäröivälle alueelle. Kun Saksa ei vastannut vastaehdotukseen, neuvottelut keskeytyivät. Stalin ennakoi Neuvostoliiton päätyvän sotaan Saksaa vastaan jossain vaiheessa. Joulukuussa 1940 hän mainitsi kenraaleilleen, että Hitler hautoo hyökkäystä Neuvostoliittoon teoksessaan Taisteluni. Stalinin mukaan Neuvostoliiton tuli olla valmis torjumaan Saksan hyökkäys. Hänen näkemyksensä mukaan Hitler uskoi puna-armeijan tarvitsevan valmistautumiseen neljä vuotta, ja siksi sotaan tulisi olla valmis jo paljon aiemmin. Stalin totesi, että ”yritämme viivyttää sotaa vielä kahdella vuodella”. Kun Bulgaria liittyi akselivaltoihin 1. maaliskuuta 1941, tämä oli Stalinille entistä suurempi huolenaihe sen jälkeen, kun Saksa oli jättänyt vastaamatta hänen luonnostelemaansa ehdotukseen akselivaltoihin liittymisestä 25. marraskuuta 1940. Stalinin tytär Svetlana Alliluyeva on kertonut muistavansa isänsä harmitelleen sodan jälkeen: "Yhdessä saksalaisten kanssa olisimme olleet voittamattomia."

Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 ja valtasivat koko Puolan itselleen nopeasti. 5. heinäkuuta 1941 Puolan pakolaishallituksessa toimiva pääministeri Vladislav Sikorski, brittien ulkosihteeri Anthony Edenin rohkaisemana, avasi neuvottelut Neuvostoliiton Lontoon-lähettilään, Ivan Maiskin, kanssa luodakseen uudelleen diplomaattiset suhteet Puolan ja Neuvostoliiton välille. 17. elokuuta 1941 Puolan pakolaishallituksen ja Neuvostoliiton välinen Sikorski–Maiski-sopimus irtisanoi virallisesti Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja samalla sai vapaaksi Neuvostoliiton vankileireiltä kymmeniä tuhansia puolalaisia sotavankeja, mukaan lukien puolanjuutalaisia. Osa sotavangeista oli pakkokyyditetty Neuvostoliittoon vuosina 1939–1940, toiset olivat paenneet sinne vuonna 1941. Sikorski–Maiski-sopimuksen vapauttamana he kaikki saivat luvan poistua Neuvostoliitosta vuonna 1942. Heille suotiin turvallinen matka Iranin läpi Palestiinaan tai Isoon-Britanniaan, joissa monet kyseisistä vapautetuista puolalaisista, mukaan lukien juutalaiset, liittyivät Britannian sotilasyksiköihin taistelemaan natsi-Saksaa vastaan.

Tammikuussa 1942 Sikorski kuuli brittiläiseltä diplomaatilta Stafford Crippsiltä, että Stalin aikoi siirtää Puolan molemman puolen rajoja länteen antamalla Puolalle lännestä Saksalta Itä-Preussin ja mukauttamalla Puolan itäisen rajan Curzonin linjan Versailles-käsitteeseen. Stalinin aikeissa oli myös Lvivin ja Vilnan saaminen hallintaansa. Sikorsin kanta Puolan itäisiin rajoihin ei ollut niin tiukka kuin saattaa odottaa. Joissain asiakirjoissa Sikorski mielsi osan aluemyönnytyksistä hyväksyttäviksi. Lvivin ja Vilnan luovuttaminen ei kuitenkaan tullut Sikorskille kuuloonkaan, vaikka sotien välisenä aikana helmikuussa 1921 Kansainliitto oli lausunut julki, että Puola oli silloin ollut Galitsian alueella vain miehittävä sotilastaho ilman valtuuksia luoda kyseiselle alueelle päättäviä elimiä, ja Vilna oli varastettu Liettualta uhmaten kansainvälisiä kehotteita aselepoon. Maaliskuussa 1923 Kansainliiton Lähettiläiden Neuvoston laatimassa asiakirjassa päätöksestä liittää Galitsia Puolaan oli mainittu, että Puolan tulee huomioida Itä-Galitsian alueella itsemääräämisoikeuden mukaisen hallinnon sallimisen tarve, mitä sotien välisen ajan Puolan hallinto ei kuitenkaan noudattanut. Liettualaisten joukkojen ja Puolan kotiarmeijan välillä taas oli toisen maailmansodan aikaan tiheästi yhteenottoja Vilnan alueen hallinnasta.

Vuonna 1943 Saksan sotaretki Neuvostoliitossa saavutti käännekohtansa Stalingradin ja Kurskin taisteluissa. Puna-armeija alkoi vallata menetettyjä alueita, ja elokuussa 1944 se läheni Varsovaa. Lontoossa ollut pakolaishallitus kutsui varsovalaisia aseisiin saksalaisia vastaan. Pakolaishallituksen aikeena oli ehtiä vallata Varsova ennen puna-armeijaa, jotta Puolalla olisi parempi mahdollisuus itsenäisyyteen pelkän miehittäjän vaihdoksen sijasta. Stalin ymmärsi tämän ja komensi 20 kilometrin päässä olevat joukkonsa seisahtamaan.^lähde? Näin saksalaiset saivat aikaa kaupungin takaisin valtaamiseen ja raakaan kostoon. Saksalaiset kohtelivat aseistariisuttuja kapinallisia sotavankisäädösten mukaan, mutta siviileille he kostivat julmemmin.^lähde? Arvioista riippuen 150 000–300 000 kuoli, 90 000 lähetettiin työleireille Saksaan ja 60 000 keskitysleireille.^lähde? Lopuksi saksalaiset pommikoneet tuhosivat lähes koko kaupungin.

Sodan jälkeen

Kun sota oli ohi, Neuvostoliitto valtasi Varsovan ja koko Puolan. Stalin perusti maahan kommunistisen nukkehallituksen. Viimeiset puolalaiset vastarintaliikkeen jäsenet taistelivat neuvostoliittolaismiehitystä vastaan vielä 1950-luvulla.

Sodan jälkeen Winston Churchill esitti suunnitelman nimeltä operaatio Käsittämätön (engl. Operation Unthinkable), jossa brittiläis-yhdysvaltalaisjoukot yhdistäisivät voimansa aiempien vihollistensa eli Japanin ja uudelleen aseistettujen saksalaisjoukkojen kanssa ja tekisivät yllätyshyökkäyksiä Neuvostoliiton joukkojen asemiin. Operaatio kuitenkin hylättiin nopeasti. Yllätyselementistä huolimatta hyökkäys olisi todennäköisesti johtanut pitkälliseen, kuluttavaan sotaan, jonka kääntymisestä voitoksi ei ollut takeita. Yhdysvaltalaiset olivat huolissaan, että sotilaallinen yhteenotto Neuvostoliiton kanssa saisi Neuvostoliiton liittoutumaan Japanin kanssa. Merkittävä vaikutus oli myös sillä, ettei ollut mitään syytä uskoa liittoutuneiden joukkojen – etenkään puolalaisten – lämpeävän yhteistyölle saksalaisten eli äskettäisen vihollisensa kanssa.

Potsdamin konferenssin jälkeisinä vuosina niin Myśl zachodnia- eli ”länsimainen ajattelu” -koulukunnan ajattelun innoittamat puolalaiset aktivistit kuin kommunistitkin pyrkivät ”puhdistamaan saksalaisuudesta” ja ”puolalaistamisesta uudelleen” maa-alueensa. Natsien tekemien hirveyksien luoma yleinen mielipaha saksalaisia kohtaan oli tilaisuus kommunistisille viranomaisille manipuloida etnistä kansallismielisyyttä Euroopan alueella, mukaan lukien Puolassa, saadakseen uusista satelliittivaltioistaan helpommin ohjailtavia. Tämä johti etnisten saksalaisten pakkosiirtoihin ja raakoihin kostotoimiin. Norman Naimark on kuvaillut sodan jälkeisiä tapahtumia näin:

»Tšekit ja puolalaiset karkottivat maistaan saksalaisia ja toteuttivat kostoa kärsimyksistään sodan sekä sodasta rauhaan siirtymisen turvin. Molempia maita oli maailmansotien välisenä aikana vaivannut saksalaisvähemmistön ongelma. Kansallismielisyyden tunteet ja ymmärrettävä kostonhalu vallitsivat puolalais- ja tšekkiväestöjen keskuudessa, kun he innokkaina ja brutaalisti iskivät takaisin heitä sortaneita saksalaisia vastaan. Sota ja miehitys olivat kärjistäneet kansallismielisiä tunteita. Natsit olivat itse alati kiihtyvän kansallismielis-väritteisen mielipahan pääsyy.»

Lähteet

• Beevor, Antony: Toinen maailmansota. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
• Bell, P. M. H.: The Origins of the Second World War in Europe. Lontoo: Longman, 1986. ISBN 0-582-49112-6 (englanniksi)
• Douglas, R. M.: Orderly and humane: The expulsion of the Germans after the Second World War. Yale University Press, 2012. (englanniksi)
• Fischer, Rolf: Toisen maailmansodan kuva-atlas. (Alkuteos Bildatlas Zweiter Weltkrieg.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Köln: Vemag, 2010. ISBN 978-3-625-12413-9
• Overy, Richard: 1939: Countdown to War. Lontoo: Allen Lane, 2009. ISBN 9781846142642 (englanniksi)
• Shaw, Antony: Toinen maailmansota: tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä. Suomentanut Veikko Ahola, Irmeli Kuhlman ja Jorma Luotio. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6370-0
• Stoker, Donald: Britain, France and the Naval Arms Trade in the Baltic, 1919 -1939: Grand Strategy and Failure. Routledge, 2003. ISBN 1135774226 (englanniksi)
• Strohn, Matthias: The German army and the defense of the Reich. Cambridge University Press, 2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Puolan offensiivi Wikimedia Commonsissa

• Varsovan valoa ja varjoa. Suomalaisen elämyksiä Puolan pääkaupungissa liikekannallepanon päivinä, Hakkapeliitta, 1.8.1939, nro 31, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot