Kamikaze

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee sotamenetelmää. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
Mitsubishi Zero hyökkää taistelulaiva USS Missourin kimppuun.
Lentotukialus USS Bunker Hill kamikazehyökkäyksen jälkeen.
Kiyoshi Ogawa lensi koneellaan päin USS Bunker Hilliä (katso kuva ylhäällä).

Kamikaze (jap. 神風, luetaan joskus myös on-yomina shinpū, suom. jumalan tuuli, jumalainen tuuli, taivaallinen tuuli), oli Japanin asevoimien toisessa maailmansodassa käyttämä itsemurhataktiikka, jossa lentäjä tarkoituksellisesti ohjasi koneensa vihollisen laivaa päin. Taktiikka yleistyi sodan lopussa, jolloin Japani oli menettänyt kykynsä taistella tasaväkisesti liittoutuneita vastaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin kamikaze tarkoitti hirmumyrskyä, joka Japanin kannalta onnekkaasti tuhosi vuonna 1281 valloitusta yrittäneen mongolilaivaston.[1] Tapahtuma tulkittiin yliluonnolliseksi väliintuloksi ja sille annettiin nimeksi jumalallinen tuuli.[2]

Toisen maailmansodan lopussa japanilaiset turvautuivat itsemurhataktiikkaan, koska eivät enää kyenneet estämään liittoutuneiden etenemistä perinteisen sodankäynnin keinoin.[3] Ensimmäisenä itsemurhalentoja ehdotti amiraali Takijirō Ōnishi, joka arvioi niiden olevan ainoa keino kääntää sodan kulku Japanin eduksi.[4] Taktiikan mahdollisti japanilainen sotilaskulttuuri, joka korosti yksilön uhrautuvaisuutta valtion ja hallitsijan hyväksi. Tuhannet nuoret lentäjät ilmoittautuivatkin vapaaehtoisiksi kamikaze-lentoja varten.[2] Viholliselle antautumista pidettiin kunniattomana, kun taas sodassa kaatuneet korotettiin jumaliksi.[5] Vastoin yleistä käsitystä monet kamikazelentäjät olivat kuitenkin vastahakoisia ja ryhtyivät vapaaehtoisiksi vasta pitkän painostuksen jälkeen. Monet heistä saivat vain lyhyen lentokoulutuksen ja huonolaatuisen koneen. Sodan loppuvaiheessa itsemurhalentäjiksi otettiin myös yliopisto-opiskelijoita.[6]

Ensimmäinen kamikaze-hyökkäys Leytenlahden taistelun aikana 25. lokakuuta 1944, jolloin 24 vapaaehtoista hyökkäsi Yhdysvaltojen tukialusjoukkoja vastaan. A6M Zero -hävittäjä osui lentotukialus St. Lo’hun, joka upposi alle tunnissa.[3] Hyötysuhdetta pidettiin tyydyttävänä,[6] ja Leyten jälkeen itsemurhahyökkäyksistä tuli vakituinen osa japanilaisten sodankäyntiä.[2] Eniten kamikazehyökkäyksiä tehtiin Okinawan taistelussa, jossa japanilaiset tekivät arviolta 2 000 itsemurhahyökkäystä. Ne aiheuttivat Yhdysvaltain laivastolle noin 5 000 miehen tappiot,[2] mikä on Yhdysvaltain laivaston suurin yhdessä taistelussa kärsimä määrä.[1] Kamikazehyökkäysten torjuminen osoittautui vaikeaksi.[2] Tehokkainta oli ryhmittää hävittäjälaivat raskaampien maalien ympärille ja tuhota itsemurhakoneet ilmatorjuntatulella.[1] Japanilaiset eivät käyttäneet kamikazetaktiikkaa Tyynenmeren taisteluiden ulkopuolella.[2]

Viimeiset kamikaze-hyökkäykset tehtiin Nagasakin pommituspäivänä, jolloin kolme Japanin laivaston amiraalia päätti lentää itsemurhalennon antautumisen sijaan. He repivät tähdet kauluksistaan, pukeutuivat kamikaze-lentäjän asuihin ja ottivat samurai-miekat mukaansa. Mukaan lähti useita muita vapaaehtoisia. Lisäksi ilmaan saatiin kymmenkunta Kawanishi N1K Shiden -hävittäjää ja kaksi Saiun-torpedokonetta. Hyökkäys epäonnistui, kun kokeneet amerikkalaiset hävittäjälentäjät iskivät japanilaiskoneiden kimppuun jo kauan ennen kohteeseen saapumista. Kokemattomat japanilaislentäjät eivät pärjänneet ilmataistelussa ja kaikki japanilaiskoneet ammuttiin alas. Japanilaisten ainoa aikaansaannos oli kahden jo palavan Shiden-hävittäjän törmäys saattueen suureen ammuslaivaan, joka räjähti kappaleiksi.[7]

Japanilaisten sotilasjohto odotti kamikazetaktiikalta paljon ja sen toivottiin jopa kääntävän sodan kulun.[5] Kamikazelentäjiä kuoli sodassa noin 5 000; heistä 1 321 onnistui osumaan vihollisalukseen.[3] Iskut upottivat ainakin 34 laivaa ja vahingoittivat vakavasti satoja muita.[2][3][5] Hyökkäyksissä kuoli yhteensä noin 5 000 yhdysvaltalaista ja brittiläistä sotilaista ja haavoittui yhtä monta. Japanissa kamikazelentäjiä juhlittiin sankareina, kun taas kristillisessä kulttuurissa kasvaneille liittoutuneiden sotilaille itsemurhahyökkäykset olivat järkyttävä kokemus.[5] Kamikazen vaikutus sodan lopputulokseen oli kuitenkin vähäinen.[3] Amiraali Ōnishi teki Japanin antauduttua seppukun anteeksipyyntönä nuorille miehille, jotka oli tarpeettomasti lähettänyt kuolemaan.[4]

Itsemurhakoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamikaze-hyökkäyksissä käytetyt koneet olivat lähinnä tavallisia hävittäjiä ja kevyitä pommikoneita, joihin oli asennettu ylimääräisiä polttoainetankkeja ja pommeja.[1] Muodollisesti kamikaze-iskut tunnettiin ”erikoishyökkäyksinä”.[4]

Useiden Zeroilla tehtyjen kamikaze-hyökkäysten epäonnistuttua alettiin valmistaa lentävää pommia, jonka virallinen nimi oli Yokosuka MXY7 ”Ōka”, ja jolle liittoutuneet antoivat lempinimen ”Baka” (suom. idiootti). Kone kulki rakettimoottoreillaan lähes 1 000 kilometriä tunnissa, joten ilmatorjunnan oli lähes mahdotonta osua siihen. Bakat kuljetettiin lähelle kohdetta Mitsubishi G4M2 ”Betty” -pommikoneilla, jotka hitautensa vuoksi olivat haavoittuvia. Vain muutama rakettipommi onnistui tehtävässään. Amerikkalaiset saivat runsaasti Baka-pommeja sotasaaliiksi; muun muassa Okinawan maanalaisista lentokonesuojista löytyi 300 konetta. Sen sijaan sodan jälkeen Yokosukan laivastovarikolta löytynyt kahdella saksalaisella Walther-rakettimoottorilla ja kuudella kiinteäpolttoaineisella raketilla varustettu, itsenäisesti maastartin suorittamaan pystyvä Baka-prototyyppi. Se ilmeisesti oli mallinsa ainoa valmistettu kone.[8]

Japanilaisten ainoa lähinnä itsemurhakoneeksi suunniteltu suihkukonetyyppi Nakajima Kikka teki ainoastaan koelentoja. Tyypistä oli olemassa piirustukset myös torjuntahävittäjäksi, joskaan tämä malli ei päässyt koskaan edes prototyyppiasteelle.[9]

Myös itsemurharynnäkkösukeltajia oli olemassa: heidän piti tunkeutua vihollisen ankkuripaikoille suurten räjähdyspanosten kanssa ja tuhota vihollisen aluksia räjäyttämällä panokset kriittisissä paikoissa kuten potkuriakselien juuressa. Tätä ryhmää kutsuttiin nimellä Fukuryū eli ”Ryömivä lohikäärme”. Menetelmän toimivuus oli kyseenalainen, koska sukeltajille varatut kevyet happilaitteet olivat syystä tai toisesta lähes käyttökelvottomia.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Axell, Albert & Kase, Hideaki: Kamikaze: Japanin itsemurhalentäjät. (Kamikaze: Japan’s suicide gods, 2002.) Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30973-7.
  • Clostermann, Pierre: Taivaalla palaa: sotalentäjä kertoo sotalentäjistä. Otava, 1954.
  • Hara, Tameichi; Saito, Fred & Pineau, Roger: Japanilainen hävittäjäkapteeni
  • Jokinen, Kari: ”Kelloja ja porsaita, lohikäärmeitä ja majavia”, Sukeltajan tie: omakohtaisia seikkailuja veden alla ja vähän historiaa. Otava, 1996. ISBN 951-1-14446-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kamikaze. Encyclopædia Britannica, 7.1.2020. Viitattu 9.1.2021. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Kamikaze: Definition, History & Attacks. Study.com. Viitattu 9.1.2021. (englanniksi)
  3. a b c d e First kamikaze attack of the war begins. History, 16.11.2009. Viitattu 9.1.2021. (englanniksi)
  4. a b c Chen, C. Peter: Takijiro Onishi. World War II Database. Viitattu 9.1.2021. (englanniksi)
  5. a b c d The Divine Wind: Japan's Kamikaze Pilots of World War II by Author Saul David, PhD. The National WWII Museum, 19.5.2020. Viitattu 9.1.2021. (englanniksi)
  6. a b Sirén, Vesa: Viimeinen kamikaze. Helsingin Sanomat, 27.9.2020. Viitattu 9.1.2021.
  7. Axell, Albert & Kase, Hideaki: Kamikaze – Japanin itsemurhalentäjät, s. 203
  8. Clostermann: Taivaalla palaa, luku Tietoja Jinrai-Bakasta, s. 222
  9. Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta 1941–1945, s. 420
  10. Sukeltajan tie: omakohtaisia seikkailuja veden alla ja vähän historiaa, luku Kelloja ja porsaita, lohikäärmeitä ja majavia

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kamikaze.