Guamin taistelu (1944)
| Guamin taistelu | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Tyynenmeren sotaa | |||||||||||
 Kaksi yhdysvaltalaisupseeria pystyttämässä lippuaan kahdeksan minuuttia maihinnousun jälkeen.
| |||||||||||
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
| Vahvuudet | |||||||||||
|
36 000 |
18 500 | ||||||||||
| Tappiot | |||||||||||
|
1 747 kaatui, |
yli 18 000+ kaatunutta, | ||||||||||
Guamin taistelu käytiin 11. heinäkuuta – 10. elokuuta 1944 yhdysvaltalaisten vallatessa Guamin takaisin japanilaisilta, jotka olivat vallanneet sen Tyynenmeren sodan alussa 10. joulukuuta 1941.[1][2]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japani oli vallannut Guamin Yhdysvalloilta Guamin taistelussa joulukuussa 1941. Guam oli ollut japanilaisten hallussa vain vajaa kolme vuotta, eikä siksi ollut yhtä lujasti linnoitettu kuin Japanille ensimmäisestä maailmansodasta alkaen kuulunut Saipan Mariaanien saaristossa.
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain joukot nousivat 21. heinäkuuta 1944 maihin Guamin länsipuolella molemmin puolin Oroten niemimaata eristääkseen lentokentän. Yhdysvaltain merijalkaväen 3. prikaati nousi kello 08.28 maihin Aganan lähellä Oroten pohjoispuolella ja ensimmäinen väliaikainen merijalkaväen prikaatin Agatista etelään. Japanilaisten tykistö upotti 20 telaketjuvetoista maihinnousualusta, mutta kello 09.00 maihinnousualuksia oli jo molemmilla rannoilla.
Iltaan mennessä yhdysvaltalaiset olivat laajentanet asemansa ulottumaan kahden kilometrin päähän rannasta. Japanilaisten vastahyökkäyksiä suoritettiin pääasiassa yöaikaan ja tunkeutumalla, mitkä torjuttiin japanilaisille raskain miehistö ja kalustotappioin. Hyökkäyksen alkupäivät olivat yhdysvaltalaisille huollollisesti vaikeita, koska kuljetusalusten piti jäädä satojen metrien päähän rannasta ja amfibioajoneuvoja tavaroita noutamaan oli vähän. Kuitenkin 28. heinäkuuta mennessä molemmilla rannoilla vallatut alueet laajenivat siten, että hyökkäävät yksiköt tavoittivat toisensa ja 30. heinäkuuta Oroten lentokenttä ja Apran satama joutuivat yhdysvaltalaisten haltuun.
Japanilaisten komentaja, kenraaliluutnantti Takeshi Takashima kaatui 28. heinäkuuta, minkä jälkeen puolustavien joukkojen komentajuus siirtyi kenraaliluutnantti Hidejoshi Obatalle. Japanilaisten voimat olivat ehtyneet niiden suorittamien vastahyökkäysten vuoksi. Elokuun alkuun mennessä japanilaisilla alkoi olla pula ruoasta eikä panssarivaunujakaan ollut monta jäljellä. Japanilaisten komentaja veti joukot Guamin eteläosasta ja aikoi perustaa tukialueen saaren keskiosan vuoristoiselle alueelle. Koska yhdysvaltalaiset kuitenkin valvoivat jo merta ja ilmatilaa, eivät japanilaiset uusissa asemissaan kyenneet saamaan huoltoa. 2. elokuuta – 4. elokuuta japanilaisten asemat etelässä murtuivat, ja loppuosa hyökkäyksestä suuntautui pohjoisosiin. Japanilaiset yleensä kieltäytyivät antautumasta, ja lopuista japanilaisista kuoli moni.
Viimeiset pakenivat viidakkoon, ja vielä aselevon jälkeenkin 8. joulukuuta 1945 kolme Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta sai surmansa väijytyksessä. 24. tammikuuta 1972 metsästäjät löysivät kersantti Shoichi Yokoin, joka oli asunut luolassa 27 vuotta. Yokoi kivääri oli edelleen toimintakunnossa, aseen tukki oli vain lahonnut pois.[3]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Guamin pinta-ala teki siitä paremman tukikohdan Yhdysvaltain seuraaville Filippiineille, Ryūkyūsaarille ja Taiwanille kohdistuville sotaoperaatioille. Guamin syväsatama Apra oli sopiva suurimmille kuljetusaluksille, ja saaren kaksi lentokenttää olivat sopivia strategisille B-29 Superfortress -pommikoneille.
Taisteluiden jälkeen Guamista tuli liittoutuneiden tukikohta, jolle laivaston pioneerit rakensivat viisi lentokenttää pääasiassa B-29-pommikoneiden läntiselle Tyynellemerelle ja Japaniin suuntautuvia pommituslentoja varten.
Saarelle 1944 perustettu Pohjoinen lentokokenttä nimettiin myöhemmin prikaatikenraali James R. Andersenin mukaan Andersen-lentotukikohdaksi. James R. Andersen oli Yhdysvaltain ilmavoimien esikuntapäällikkö Tyynellä valtamerellä ja hän katosi paluumatkallaan Honoluluun 1945.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Erkki Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta. WSOY, 1964.
- Dan van der Vat: The Pacific Campaign. Simon&Schuster, 1991. ISBN 0-671-79217-2.
