Budapestin piiritys

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Budapestin piiritys
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Päivämäärä:

26. joulukuuta 194413. helmikuuta 1945

Paikka:

Budapest, Unkari

Lopputulos:

Neuvostoliiton voitto

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa
Unkarin vuosina 1918–1944 käytössä ollut lippu. Unkari

Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Romanian kuningaskunnan lippu. Romanian kuningaskunta

Komentajat

Natsi-Saksan lippu Karl Pfeffer-Wildenbruch

Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Rodion Malinovski

Tappiot

48 000 kaatunutta
63 000 vangittua

70 000 kaatunutta
202 000 haavoittunutta

38 000 surmansa saanutta siviiliä

Budapestin piiritys oli toisen maailmansodan loppuvaiheissa tapahtunut piiritys. Se alkoi 26. joulukuuta 1944, kun puna-armeijan ja Romanian maavoimien joukot piirittivät Budapestin, jota puolustivat unkarilaiset ja saksalaiset joukot. Taistelut kaupungista kestivät useita viikkoja ja auiheuttivat huomattavia tuhoja. Myös tuhannet siviilit saivat surmansa taistelujen aikana. Taistelut lakkasivat 13. helmikuuta 1945.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itärintaman kehittyminen elokuusta 1943 joulukuuhun 1944.
Nuoliristi-puolueen joukkoja lokakuussa 1944.

Liittoutuneet olivat kesäkuusta 1944 lähtien vallanneet alueita Etelä-Ukrainasta ja edenneet tasaisesti läpi Romanian ja Transylvanian. Taistelut pysähtyivät syyskuun puolivälissä itäisessä Unkarissa lähelle Debrecenin kaupunkia. Suuria tappioita kärsineet saksalaiset joutuivat pian kuitenkin perääntymään ja neuvostojoukot jatkoivat etenemistään kohti Budapestia. Samalla etelästä tuli Fjodor Tolbuhinin johtamia joukkoja suuntanaan myös Budapest.[1] Nuoliristi-puolueen Unkarin diktaattoriksi noussut Ferenc Szálasi halusi vetäytyä Budapestista ja julistaa kaupungin avoimeksi kaupungiksi. Hän pelkäsi etenkin paikallisten kääntymistä hallintoaan vastaan. Saman huolen jakoi kenraalieversti Hans Friessner, joka oli kutsunut avukseen vastavallankumouksen asiantuntijan SS Obergruppenfüher Karl Pfeffer-Wildenbruchin. Hitler ei kuitenkaan suostunut hylkäämään Unkarin pääkaupunkia, vaan sitä oli puolustettava viimeiseen asti. Hitlerin kantaan yhtyi myös erikoislähettiläs Edmund Veesenmayer. Samaan tapaan Hitler torjui Friessnerin suunnitelman vetäytymisestä Tonavan itäpuolen Pestistä helpommin puolustettavaan Budaan. Sen sijaan Friessnerin tilalle nimitettiin panssarikenraali Hermann Balck.[2]

Rodion Malinovskin johtamat joukot aloittivat marraskuun alussa Kecskemétin läheltä hyökkäyksen kohti Budapestia. Viikossa neuvostoarmeija oli edennyt yli 100 kilometriä Budapestin itäisiin esikaupunkialueille. Joukot saavuttivat pian Tonavan sekä Budapestin pohjois- että eteläpuolella, jolloin tilanne tasaantui, kun kaupunkiin oli saapunut uusia saksalaisia puolustamaan sitä. Tolbuhinin johtama 3. Ukrainan rintama hyökkäsi Tonavalta kohti Balatonjärveä ja valtasivat tärkeän Székesfehérvárin kaupungin 23. joulukuuta. Tämä takasi rintaman vasemman sivuston, ja Tolbuhin pystyi johdattamaan joukkonsa kohti pohjoista. Ne saapuivat Budapestin pohjoispuolelle Esztergomin kaupunkiin 26. joulukuuta ja kohtasivat toiset venäläisjoukot. Budapest oli saarrettu.[1]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne saartorenkaan sisällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Tiger II.

Kun Budapest oli piiritetty saartorenkaan sisälle oli jäänyt 79 000 sakslaista ja unkarilasita sotilasta. Saksalaisiin sotilasyksiköihin Budassa ja Pestissä kuuluivat esimerkiksi 8. SS-ratsuväkidivisioona Florian Geyer, 22. SS-ratsuväkidivisioona Maria Theresa, panssarijalkaväkidivisioona Feldherrnhalle, 13. panssaridivisioona, 500. rangaistuspataljoona ja jäännöksiä useista muista yksiköistä.[2] Unkarilaisia oli kaupungin puolustajista noin puolet.[3] Kaupungin asukkaista oli koottu improvisoituja yksiköitä, joille jaettiin panssarinyrkkien lisäksi vain vähän aseistusta. Yksiköihin kuului niin vapaaehtoisia, kuin pakko-otettujankin. Nuoliristi-puolueen fanaattisiin puolisotilaallisiin joukkoihin kuului noin 2 000 miestä. Joitakin Unkarin vakinaisen armeijan upseereita ja sotilaita loikkasi Neuvostoliiton puolelle, jossa heistä koottiin komppanioita.[2]

Budapestissa siviilit eivät olleet aluksi tajunneet tilanteen kehittymistä ja siviilielämä oli jatkunut pitkään tavalliseen tapaan.[2] Saartorenkaan sisään heitä jäi noin 800 000.[3] Kun taistelut alkoivat Pestin esikaupunkialueella tuhannet siviilit lähtivät pakoon joutuen ristituleen. Siviileille ei oltu myöskään varattu lainkaan elintarvikkeita. Vedenjakelu, sekä kaasu- ja sähköverkko lakkasivat toimimasta. Kaupungin siviilien joukossa oli myös noin 50 000 tähän mennessä elossa selvinnyttä juutalaista. Nyt he joutuivat kuitenkin nuoliristi-puolueen jäsenien hyökkäysten kohteeksi, vaikkakin Pfeffer-Wildenbruch oli kieltänyt saksalaisia joukkojaan osallistumasta surmatöihin. Budapestin Ruotsin lähetystö ja Raoul Wallenberg pyrkivät suojelmaan juutalaisia. Nuoliristin suunnitellessa hyöäkkäystä Pestin gettoon Wallenberg tiedotti Unkarin saksalaiskomentajalle Gerhard Schmidhuberille, että jos hyökkäystä ei estettäisi Schmidhuberia pidettäisiin henkilökohtaisesti vastuussa. Wehrmacht estikin hyökkäykset gettoon, kunnes neuvostojoukot valtasivat sen muutaman päivän päästä.[2]

Taistelut Pestissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan sotilaita Budapestissa 2. tammikuuta 1945.

Neuvostojoukkojen annettua hylätyn antautumiskehotuksen Malinovski aloitti neuvostojoukkojen offensiivin 30. joulukuuta. Hyökkäys alkoi kolme päivää kestäneen tykistökeskityksen ja ilmahyökkäysten jälkeen. Ylivoimaiset hyökkääjät työnsivät puolustajien rintamaa kohti Tonavaa. Puolustajien ammukset ja muut tarvikkeet kävivät vähiin samalla, kun ilmasta laskuvarjoilla pudotetut tarvikkeet laskeutuivat usein vihollisen puolelle. Siviileillä oli tapana ryöstää elintarvikkeita sisältäneet pudotukset, vaikka rangaistus tästä oli pikateloitus. Hyökkäyksen edetessä Malinovski lähetti muaalle tähän asti taisteluihin osallistuneen romanialaisen 7. armeijakunnan. Budapestin valtaamisesta haluttiin tehdä puhtaasti neuvostoliittolainen ponnistus. Lopullinen hyökkäys pestissä kohti Tonavaa alkoi 17. tammikuuta. Monet kaupungin rakennukset olivat syttyneet tuleen ja unkarilaiset sotilaat kieltäytyivät siirtymästä Budaan piiloutuen sen sijaan vielä tulelta säästyneisiin rakennuksiin tarkoituksenaan antautua. Osa joukosita vetäytyi Pestistä Tonavan yli osittain tuhoutuneiden Ketjusillan ja Elisabetin sillan kautta. Vetäytymisen kaaosta pahensivat siviilit ja Neuvostoliiton ilmavoimien maataistelukoneiden rynnäköt.[2] Vetäytymisensä jälkeen saksalaiset räjäyttivät joen ylittäneet sillat.[3]

Taistelut Budassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan sotilas polkupyöränsä kanssa.

Saksalaiset tekivät Tonavan rintamalla yrityksiä murtaa puna-armeijan saartorenkaan sen ulkopuolelta. SS:n IV panssariarmeijakunta iski uudenvuodenpäivänä puolustavaa 4. kaartin armeijaa vastaan. III. panssariarmeijakunta yhtyi hyökkäykseen viikon kuluttua etelästä. 18. tammikuuta hyökkäykseen liittyi myös IV panssariarmeijakunta. Hyökkäys saavutti jonkin verran alkumenestystä, mutta se tyrehtyi Malinovskin siirretyä paikalle 2. Ukrainan rintaman kuusi armeijakuntaa.[2] Saartorenkaan sisällä Pest oli nyt menetetty, mutta Budaa oli huomattavasti helpompi puolustaa. Buda ja sitä ympäröivät vuoret muodostivat luonnollisen linnakkeen, jota oli vahvistettu linnoitustöin.[3] Neuvostojoukot kärsivät suuria tappioita niiden yrittäessä hyökätä ylös jyrkkiin rinteisiin. Taistelut kiihtyivät tammikuun lopulla ja puna-armeija toi paikalle esimerkiksi liekinheitinvaunuja ja liekinheitin iskuryhmiä. Myösw puolustajien tappiot alkoivat kasautua.[2]

Eteläisessä armeijaryhmässä tilanne Budapestissa tajuttiin toivottomaksi. Silti Hitler oli kieltänyt kaikki ehdotukset kaupungista ulos murtautumisesta. Kansallissosialistiset lentojoukot eli NSFK teki purjekoneilla viimeiset ilmateitse saapuneet huoltolennot Vérmezőn niitylle 5. helmikuuta. Kaupungin puolustajien viimeinen tukikohta oli Budanlinnavuori. Pienelle aluelle oli sulloutunut siviilit mukaan lukien 300 000 ihmistä. Ruokaa ei oollut ja ratsuväen hevosetkin oli syöty. Tykkien ammukset olivat loppuneet. Kaiken lisäksi alueella esiintyi pilkkukuumetta. Paavin nuntius vetosi Pfeffer-Wildenbruchiin kärsimysten lopettamiseksi. Tämä pyysi vielä 3. helmikuuta lupaa murtautua ulos, mutta pyyntö torjuttiin 5. helmikuuta. Vastarinta alkoi lakata iltapäivällä 11. helmikuuta. Osa puolustajista alkoi käyttää valkoisia lippuja ja joissain tapauksissa unkarilaiset joukot riisuivat saksalaisia yksikköjä aseista. Pfeffer-Wildenbruch päätti yöllä ryhtyä määräysten vastaisesti murtautumisyritykseen mukaanaan saksalaisdivisioonien rippeitä. Puna-armeija oli osannut odottaa murtautumisyritystä ja myös sen reitti arvattiin oikein. Tuloksena oli verilöyly. Yritykseen osallistui 28 000 sotilasta, mutta heistä vain 700 saavutti saksalaisten linjat. Tuhannet olivat saavuttaneet kukkulat pohjoisessa, mutta heidän valtaosansa päätyi pidätetyksi. Vangiksi otetuista unkarilaiset säästettiin, mutta saksalaiset ammuttiin.[2] Viimeiset taistelut kaupungissa päättyivät 13. helmikuuta.[3]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelut vaurioittivat Budapestia pahoin. Kaikki sillat ja monet historiallisista rakennuksista olivat raunioina. Seitsemän rakennusta kymmenestä oli pahasti vaurioitunut.[4] Kaupungissa kuoli 38 000 siviiliä, ja heistä 13 000 suoraan taisteluiden takia ja 25 000 sairauksiin ja aliravitsemukseen. Budapestin puolustajilta kuoli noin 48 000 sotilasta ja noin 63 000 jäi sotavangiksi. Hyökkääjiltä kaatui noin 70 000 sotilasta ja noin 202 000 haavoittui.[5]

Kaupungin valtauksen jälkeen lähes kaikki miespuoliset siviilit koottiin pakkotöitä varten. NKVD ja SMERŠ pidätyttivät vakoojina pidettyjä ja epäilyihin riitti mikä tahansa yhteys ulkomaille. Pidätetyksi joutui esimerkiksi ruotsalainen Raoul Wallenberg. Wallenberg oli ollut pidätyksensä hetkellä 19. tammikuuta unkarilaisen oikeuspatologi Ferenc Orsósin seurassa. Orsós oli ollut mukana seuraamassa Katynin joukkomurhan kaivauksia ja Wallenberg oli saattanut olla selvillä tämän tekemästä raportista. Wallenbergillä on saattanut olla myös yhteyksiä länsimaisiin tiedustelupalveluihin. Wallenberg päätyi teloitetuksi vuonna 1947.[2]

Puna-armeijan osastot ryöstivät Budapestissa esimerkiksi taidekokoelmia ja jopa ulkovaltojen lähetystöjä. Samaan tapaan ryöstöjen kohteeksi joutuivat paikalliset siviilit. Monet naiset ja tytöt raiskattiin.[2]

Saksan 6. panssariarmeija oli siirretty Ardenneilta Unkariin Budapestin vapauttamiseksi, mutta se saapui paikalle liian myöhään. Tästä huolimatta 13. helmikuuta toteutettiin vastahyökkäys nimellä operaatio Kevään herääminen. Tarkoitus oli suojella Unkarin öljylähteitä. Hyökkäys epäonnistui ja Hitlerin kuultua SS-divisioonien vetäytyneen ilman lupaa niiltä riistettiin hihamerkit.[2] Viimeiset saksalaissotilaat poistuivat Unkarin alueelta 4. huhtikuuta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lukacs, John: Budapest 1900: A Historical Portrait of a City and Its Culture. New York: Grove Press, 1988. ISBN 0-8021-3250-2. Google-kirjat (viitattu 21.1.2012). (englanniksi)
  • Ungváry, Krisztián: Battle for Budapest: 100 Days in World War II. I. B. Tauris: Lontoo, 2011. ISBN 978-1-84885-973-9. Google-kirjat (viitattu 21.1.2012). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Zwack, Peter B.: World War II: Siege of Budapest Historynet.com. 12.6.2006. Weider History Group. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l Beevor, Antony: ”Veikseliltä Oderille”, Toinen maailmansota. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-39426-8.
  3. a b c d e f Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen: Unkari - Maa, kansa, historia, s. 234-235. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2.
  4. Lukacs, s. 219–220.
  5. Ungváry, s. 330–331.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]