Pilkkukuume

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pilkkukuume
Pilkkukuumeen aiheuttama ihottuma.
Pilkkukuumeen aiheuttama ihottuma.
Luokitus
ICD-10 A75
ICD-9 080083
Tautitietokanta 29240
MeSH D014438
Huom! Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa.

Pilkkukuumeet eli riketsioosit ovat ryhmä tauteja, joiden aiheuttaja on riketsiabakteeri. Riketsioista tunnetaan 16 lajia, jotka voivat aiheuttaa sairauden ihmiselle. Lisäksi on olemassa lajeja, jotka aiheuttavat pilkkukuumeen eläimille, kuten rotille. Pilkkukuumetartunta saadaan niveljalkaisen pureman välityksellä. Tauti voidaan hoitaa antibiooteilla.[1]

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilkkukuumeen oireita ovat korkea kuume, kova päänsärky, nivel- ja lihaskivut, imusolmukkeiden suureneminen ja ihottuma. Ihottumatyyppejä on useita erinäköisiä.[2] Märkivien ihovaurioiden vuoksi tautia kutsuttiin mätäkuumeeksi (ruots. rötfeber). [3]

Taudinaiheuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilkkukuumeen aiheuttaa riketsiabakteeri, joka siirtyy ihmiseen niveljalkaisista kuten täistä, puutiaisista tai kirpuista.[4]

Riketsiabakteeri voi jäädä piilemään parantuneen ihmisen elimistöön pitkäksi aikaa, ja oireeton ihminen voi näin toimia bakteerin pitkäaikaisena kantajana. Bakteeri voi alkaa lisääntyä uudelleen jopa vuosikymmenien jälkeen jonkin ulkoisen tekijän kuten stressin vaikutuksesta. Tämä aiheuttaa Brill–Zinsser-tyyppisen pilkkukuumeen, joka on lievempi kuin varsinainen pilkkukuume.[4]

Esiintyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

R. prowazekiin aiheuttamaa epideemistä täipilkkukuumetta esiintyy Keski- ja Etelä-Amerikan, Afrikan ja Aasian vuoristoseuduilla. Se on pahimmillaan ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa, kuten pakolais- ja vankileireillä. Talvisin tauti on levinnyt epidemioina muun muassa Venäjällä. R. typhin aiheuttama rottapilkkukuume esiintyy subtrooppisessa ilmastossa Afrikan, Aasian ja Euroopan rannikkoseuduilla. R. conoriin aiheuttamaa Välimeren pilkkukuumetta tavataan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, Intiasta, Venäjältä ja Mustanmeren rannikoilta. Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa esiintyy Kalliovuorten pilkkukuumetta, jonka aiheuttaja on R. rickettsii.[5]

Matkailijoiden yleisimpiä pilkkukuumeita ovat rottapilkkukuume, Välimeren pilkkukuume, Afrikan pilkkukuume ja pensaikkopilkkukuume. Matkailijat saavat tartuntoja yleensä subtrooppisilta tai trooppisilta alueilta. Matkailu levittää pilkkukuumeiden eri muotoja uusille alueille.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen luotettava kuvaus pilkkukuumeesta on 1400-luvun lopun Espanjasta. Kastilian piirittäessä muslimien hallitsemaa Bazan kaupunkia vuonna 1489 armeijan joukkoihin iski pilkkukuume, joka tappoi runsaasti sotilaita. On arveltu, että tauti saattoi olla tullut Kyprokselta, missä espanjalaiset sotilaat olivat taistelleet turkkilaisia vastaan.[4]

Pilkkukuumetta on esiintynyt paljon etenkin ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa, kuten sotajoukoissa, vankiloissa ja laivoissa. Pilkkukuume verotti raskaasti Ranskan keisari Napoleonin joukkoja Venäjän-retkellä 1812–1813. Sotilaista tauti levisi myös siviiliväestöön Baltiassa ja Saksassa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan 1910-luvun lopulla pilkkukuume riehui Euroopassa ja myös Venäjällä, missä se tappoi vuosina 1917–1920 kolme miljoonaa ihmistä. Pilkkukuumetta esiintyi myös toisessa maailmansodassa.[4]

Amerikkaan pilkkukuumeen veivät espanjalaiset konkistadorit. Tauti oli yksi niistä tartuntataudeista, jotka harvensivat intiaanien lukumäärää. Yhdysvalloissa on ollut vain vähäisiä pilkkukuume-epidemoita, mutta Meksikossa tautiin kuoli 1800-luvun epidemioissa tuhansia ihmisiä.[4]

Loppukesällä 1788 Suomenlinnan linnoitussaarelle tuotiin ruotsalaisten kaappaama venäläinen sotalaiva. Laivan miehistöstä Viaporiin levinnyt pilkkukuume aiheutti yhden vakavimmista väestökatastrofeista 1700-luvun Suomessa. [6]

Suomessa pilkkukuumetta esiintyi erityisen paljon suurten nälkävuosien aikana 1866–1868. Ensimmäisen maailmansodan aikana pilkkukuumetta ei Suomessa esiintynyt, mutta vuonna 1942 tautiin kuoli suomalaisilla vankileireillä yli sata venäläistä sotavankia.[4] Vuonna 1936 Savossa oli pilkkukuume-epidemia, joka sai alkunsa maaliskuussa Kangasniemeltä. Epidemia vaati 17 kuolonuhria. Pilkkukuume oli tullut Kangasniemelle kiertelevän romaniseurueen mukana, jonka mukaan oli liittynyt pilkkukuumeen Venäjältä tuonut valkolaismies.[7]

Ranskalainen lääkäri, Tunisin Pasteur-instituutin johtaja Charles Nicolle keksi pilkkukuumeen leviävän vaatetäiden välityksellä, minkä hän osoitti myös apinakokeilla. Hänet palkittiin pilkkukuumetta koskevasta tutkimustyöstään lääketieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1928.[8][9] Toimivan rokotteen kehitti puolalainen biologi Rudolf Weigl 1930-luvulla.[10][11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Okulicz, J.F. ym.: Typhus 12.5.2006. eMedicine. Viitattu 2.10.2007. (englanniksi)
  2. a b Mikko Seppänen: Pilkkukuumeet eli riketsioosit Matkailijan terveysopas. 5.4.2017. Duodecim Terveyskirjasto. Viitattu 19.10.2019.
  3. Pilkkukuumeen historiaa
  4. a b c d e f Vuento, Matti: Bakteerien planeetta, s. 119–126. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-043-1.
  5. Huovinen, P. ym.Mikrobiologia ja infektiosairaudet, kirja I, s. 265–274. Duodecim, 2003 (1. painos). ISBN 951-656-150-0.
  6. Yksi laiva toi 200 vuotta sitten Helsinkiin taudin, joka levisi aikansa pahimmaksi väestökatastrofiksi Yle.fi 5.4.2020 viitattu 18.6.2022
  7. Kommentti: Kulku­tauti yllätti Savossa 1936, ja kaikki kokoukset, huvit ja hartaus­hetket kiellettiin, myös hautajaiset – entisen ajan koettelemuksista voi ottaa oppia, Ilta-Sanomat 28.1.2021
  8. L'Institut Pasteur de Tunis, plus de cent an au service de la Santé Publique Institut Pasteur de Tunis, pasteur.tn. Viitattu 16.4.2020. (ranskaksi)
  9. Myron G. Schultz & David M. Morens: Charles-Jules-Henri Nicolle Emerging Infectious Diseases, cdc.gov/eid, 15(9):1520–1521. Sept. 2009. Yhdysvaltain tautikeskus, cdc.gov. Viitattu 16.4.2020. (englanniksi)
  10. Waclaw Szybalski: The genius of Rudolf Stefan Weigl (1883-1957), a Lvovian microbe hunter and breeder. - In memoriam International Weigl Conference (Microorganisms in Pathogenesis and their Drug Resistance - Programme and Abstracts; R. Stoika et al., Eds.), pp. 10–31. Sept 11–14, 2003. SPOLOM Publishers, Lviv, Ukraine. Viitattu 16.4.2020. (englanniksi)
  11. Rudolf Weigl timenote.info. Viitattu 16.4.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]