Pilkkukuume

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pilkkukuumeen aiheuttama ihottuma.

Pilkkukuumeet eli riketsioosit ovat ryhmä tauteja, joiden aiheuttaja on riketsiabakteeri. Riketsioista tunnetaan 16 lajia, jotka voivat aiheuttaa sairauden ihmiselle. Lisäksi on olemassa lajeja, jotka aiheuttavat pilkkukuumeen eläimille, kuten rotille. Pilkkukuumetartunta saadaan niveljalkaisen pureman välityksellä. Tauti voidaan hoitaa antibiooteilla.[1]

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilkkukuumeen oireita ovat korkea kuume, kova päänsärky, nivel- ja lihaskivut, imusolmukkeiden suureneminen ja ihottuma. Ihottumatyyppejä on useita erinäköisiä.[2]

Taudinaiheuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilkkukuumeen aiheuttava riketsiabakteeri on solunsisäinen loinen, joka siirtyy ihmiseen niveljalkaisista kuten täistä, puutiaisista tai kirpuista.[3]

Riketsiabakteeri voi jäädä piilemään parantuneen ihmisen elimistöön pitkäksi aikaa, ja oireeton ihminen voi näin toimia bakteerin pitkäaikaisena varastona. Bakteeri voi alkaa lisääntyä uudelleen jopa vuosikymmenien jälkeen jonkin ulkoisen tekijän kuten stressin vaikutuksesta. Tämä aiheuttaa Brill–Zinsser-tyyppisen pilkkukuumeen, joka on lievempi kuin varsinainen pilkkukuume.[3]

Esiintyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

R. prowazekiin aiheuttamaa epideemistä täipilkkukuumetta esiintyy Keski- ja Etelä-Amerikan, Afrikan ja Aasian vuoristoseuduilla. Se on pahimmillaan alueilla, joilla on paljon ihmisiä ja huono hygienia, kuten pakolais- ja vankileireillä. Talvisin tauti on levinnyt epidemioina muun muassa Venäjällä. R. typhin aiheuttama rottapilkkukuume esiintyy subtrooppisessa ilmastossa Afrikan, Aasian ja Euroopan rannikkoseuduilla. R. conoriin aiheuttamaa Välimeren pilkkukuumetta tavataan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, Intiasta, Venäjältä ja Mustanmeren rannikoilta. Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa esiintyy Kalliovuorten pilkkukuumetta, jonka aiheuttaja on R. rickettsii.[4]

Matkailijoiden yleisimpiä pilkkukuumeita ovat rottapilkkukuume, Välimeren pilkkukuume, Afrikan pilkkukuume ja pensaikkopilkkukuume. Matkailijat saavat tartuntoja yleensä subtrooppisilta tai trooppisilta alueilta. Matkailu levittää pilkkukuumeiden eri muotoja uusille alueille.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen luotettava kuvaus pilkkukuumeesta on 1400-luvun lopun Espanjasta. Kastilian joukkojen piirittäessä muslimien hallitsemaa Bazan kaupunkia vuonna 1489 niihin iski pilkkukuume, joka tappoi runsaasti sotilaita. On arveltu, että tauti saattoi olla tullut Kyprokselta, missä espanjalaiset sotilaat olivat taistelleet turkkilaisia vastaan.[3]

Pilkkukuumetta on esiintynyt paljon etenkin ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa, kuten sotajoukoissa, vankiloissa ja laivoissa. Pilkkukuume verotti raskaasti Ranskan keisari Napoleonin joukkoja Venäjän-retkellä 1812–1813. Sotilaista tauti levisi myös siviiliväestöön Baltiassa ja Saksassa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan 1910-luvun lopulla pilkkukuume riehui Euroopassa ja myös Venäjällä, missä se tappoi vuosina 1917–1920 kolme miljoonaa ihmistä. Pilkkukuumetta esiintyi myös toisessa maailmansodassa.[3]

Amerikkaan pilkkukuumeen veivät espanjalaiset konkistadorit. Tauti oli yksi niistä tartuntataudeista, jotka harvensivat intiaanien lukumäärää. Yhdysvalloissa on ollut vain vähäisiä pilkkukuume-epidemoita, mutta Meksikossa tautiin kuoli 1800-luvun epidemioissa tuhansia ihmisiä.[3]

Suomessa pilkkukuumetta esiintyi erityisen paljon suurten nälkävuosien aikana 1866–1868. Ensimmäisen maailmansodan aikana pilkkukuumetta ei Suomessa esiintynyt, mutta vuonna 1942 tautiin kuoli suomalaisilla vankileireillä yli sata venäläistä sotavankia.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Okulicz, J.F. ym.: Typhus 12.5.2006. eMedicine. Viitattu 2.10.2007. (englanniksi)
  2. a b Mikko Seppänen: Pilkkukuumeet eli riketsioosit Matkailijan terveysopas. 5.4.2017. Duodecim Terveyskirjasto. Viitattu 19.10.2019.
  3. a b c d e f Vuento, Matti: Bakteerien planeetta, s. 119–126. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-043-1.
  4. Huovinen, P. ym.Mikrobiologia ja infektiosairaudet, kirja I, s. 265-274. Duodecim, 2003 (1. painos). ISBN 951-656-150-0.