Napoleonin sotaretki Venäjälle

Napoleonin sotaretki Venäjälle
Osa Napoleonin sotia
Adolph Northenin maalaus Napoleonin vetäytymisestä Moskovasta.
Päivämäärä: 24. kesäkuuta – 12. joulukuuta 1812 Paikka: Venäjän keisarikunta Lopputulos: Venäjän voitto, Grande Arméen tuho.
Osapuolet
Ranskan keisarikunta Italian kuningaskunta Napolin kuningaskunta Varsovan suurherttuakunta Reinin konfederaatio Baijeri Saksi Westfalen Sveitsi Itävallan keisarikunta Preussi	Venäjän keisarikunta
Komentajat
Napoleon I	Aleksanteri I Mihail Kutuzov
Vahvuudet
noin 580 000	noin 250 000
Tappiot
380 000 kaatui 200 000 jäi vangiksi	210 000

Illarion Prjanišnikovin maalaus Vuonna 1812 vetäytyvistä ranskalaisista vuodelta 1874.

Napoleonin sotaretki Venäjälle oli Ranskan keisarikunnan sotaretki Venäjän keisarikuntaa vastaan vuonna 1812.

Nimitykset

Venäjällä samasta sodasta käytetään nimiä isänmaallinen sota tai vuoden 1812 isänmaallinen sota. Venäjällä sotilaiden lisäksi myös runsaslukuinen joukko vapaaehtoisia talonpoikia ja maatyöläisiä liittyi mukaan Ranskan etenemistä vastaan käytyyn taisteluun, jolloin sota sai kansansodan luonteen. Ranskassa se tunnetaan nimellä Venäjän sotaretki (ransk. Campagne de Russie).

Sotaretken alku

Ranskan Grande Armée ylitti Niemen-joen 24. kesäkuuta vuonna 1812 ja aloitti etenemisen kohti Vilnaa ja Moskovaa. Ranskalaiset ja heidän liittolaisensa menestyivät aluksi hyvin ja voittivat useita taisteluita, kuten Smolenskin taistelun. Kuitenkin Polotskin ensimmäisessä taistelussa venäläisten onnistui pysäyttää Ranskan joukkojen eteneminen kohti Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Venäläiset käyttivät laajasti poltetun maan taktiikkaa.

Sodan käännekohdaksi muodostui lopulta lähellä Moskovaa 7. syyskuuta käyty Borodinon taistelu, joka on suurin ja tuhoisin sekä Isänmaallisen sodan että kaikkien Napoleonin sotien taisteluista. Ranska voitti taistelun, mutta kärsi siinä hirvittäviä tappioita, joita se ei enää pystynyt korvaamaan. Venäjän armeija sen sijaan toipui tappioistaan. Kenraalisotamarsalkka Mihail Kutuzov päätti evakuoida Moskovan ja jättää sen ranskalaisille. Napoleon joukkoineen siirtyi tyhjennettyyn kaupunkiin 14. syyskuuta, mutta kaupunki syttyi palamaan pian ranskalaisten miehitettyä sen. Ranskalaiset lähtivät paluumatkalle Moskovasta lokakuussa. Sotaretken loppuun mennessä käytännössä koko Grande Armée oli tuhoutunut.

Rauhanneuvotteluyritys

Venäjän keisari Aleksanteri I päätti lähettää 25. kesäkuuta 1812 kello 10 entisen poliisiministerin, jalkaväenkenraali Aleksandr Balašovin viemään Napoleon I:lle kirjettä, jossa tämä ehdotti status quo ex antea, ranskalaisjoukkojen perääntymistä lähtöasemiinsa Niemenin länsipuolelle odottamaan Venäjän ja Ranskan välisiä neuvottelua. Hän lähti liikkeelle Aleksanteri I:n Napoleon I:lle osoittaman kirjeen kanssa 26. kesäkuuta yöllä kello 2:n aikaan. Samana aamuna Balašov tavoitti ranskalaisten etuvartioasemat Kaunasin kuvernementissa Rossienyssä (Raseiniaissa). Balašovin otti vastaan ensiksi Ranskan marsalkka ja ratsuväen komentaja Joachim Murat ja sitten armeijakunnan komentaja Louis-Nicolas d'Avout.

30. kesäkuuta Balašov lähetettiin Napoleonin luokse Vilnaan, joka kutsui hänet päivälliselle 1. heinäkuuta Neuchâtelin prinssin, Louis Berthierin ja Istrian herttuan, divisioonakenraali Jean-Baptiste Bessières'n sekä Louis de Caulaincourtin kanssa. Napoleonin vastaus Aleksanteri I:n ehdotukseen vetäytyä Niemenin taakse neuvottelujen aloittamiseksi sai vastaehdotuksen. Sen mukaan uudessa tilanteessa käytävät neuvottelut pidettäisiin Vilnassa. Aleksanteri I torjui ehdotuksen loukkaavana. Neuvottelujen aikana Napoleon oli kysynyt Balašovilta lyhintä tietä Moskovaan. Balašov oli vastannut, että Moskovaan on monta tietä ja että Kaarle XII oli mennyt Poltavasta viitaten ruotsalaisten joukkojen suureen tappioon Ukrainassa. 14. heinäkuuta lähti Aleksanteri I kohti Moskovaa kenraaliensa pyynnöstä. Hän ei ollut osallistunut joukkojen komentamiseen ylipäällikkönä.

Ryhmitys

Pohjoinen sivusta

Taistelujärjestyksessä Ranskan keisarikunnan Grande Armée oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäistä osaa, jota komensi kuningas Jérôme Bonaparte, joka ulottui Itämeren rannalle vasempana sivustana pohjoisessa, komensi Jacques Etienne Macdonald. Sen tehtävänä oli edetä Tilsitin luota Riian suuntaan. Ensimmäisen osan oikea siipi etelässä, jota komensi Karl Schwarzenberg, oli Bug-joen varrella. Ensimmäiseen osaan sisältyivät mm. Józef Antoni Poniatowskin V armeijakunta, Jean-Louis-Ebénézer Reynierin ja Dominique-Joseph-René Vandammen komentamat armeijakunnat sekä Marie-Victor-Nicolas de Fay Latour-Maubourgin ratsuväki.

Venäjän keisarikunnan 1. länsiarmeijaa komensi Mihail Barclay de Tolly, jonka alaisuudessa pohjoisessa olevaa Itämerelle ulottuvaa oikeaa siipeä komensi Pjotr Wittgenstein.

Eteläinen rintamanosa

Keisari Napoleon I Bonaparte komensi Grande Arméen toista osaa, johon kuuluivat Louis-Nicolas d'Avout'n, Nicolas Charles Oudinot'n, Michel Neyn, prinssi Eugéne Beauharnais'n ja Saint-Cyrin komentamat armeijakunnat, Mortierin komentama kaarti ja Joachim Murat'n komentama ratsuväki. Venäjän keisarikunnan 2. länsiarmeijaa komensi Bagration. 2. länsiarmeijan rintamavastuualue ulottui Grodnosta Muchavieciin. Sen päämaja oli Volkovyskissä. Kun Neyn ja Oudinot'n komentamat armeijakunnat olivat ylittäneet Niemenin, käski keisari Napoleon I Bonaparte heidän edetä joukkoineen vetäytyvän sotaministeri ja Napoleonin vastaisen sodan ylipäällikkö Barclay de Tollyn perässä. Davoun piti suuntaaman kohti Minskiä, jotta Venäjän 1. ja 2. länsiarmeija olisi voitu eristää toisistaan.

Taktiikka

Karl Ludwig von Phullin suunnitelma

Venäjän keisarikunnan taktiikkana oli jatkaa ajan hankkimista Venäjälle vetäytymällä ja poltetun maan taktiikan avulla. Ajatuksen oli kehittänyt Preussin kuninkaan Venäjän keisarikunnan palvelukseen lähettämä Karl Ludwig von Phull (1757–1826), joka oli ollut Preussin kuningaskunnan yleisesikunnan päällikkö kuningas Fredrik Wilhelm III:n armeijassa [[Austerlitzin taistelu|Austerlitzin taistelussa.]]

Hänestä tuli Venäjän keisarillisen armeijan neuvonantajana palvellut kenraalimajuri, joka oli johtava sotateoreetikko, mutta joutui venäläisten upseerien epäsuosioon sen jälkeen kun Suuri armeija oli miehittänyt Moskovan, minkä vuoksi hän joutui siirtymään ulkomaille. Phullin ajatusten mukaan Drissan vahvennettu leiri Väinäjoen varrella olisi toiminut puolustuskeskuksena sen jälkeen kun Venäjän armeija olisi joutunut vetäytymään keisarikunnan rajoilta Ranskan keisarikunnan Suuren armeijan edessä.

Drissan puolustuksesta luopuminen

1. heinäkuuta keisari Aleksanteri I tuli Drissaan pitämään sotaneuvoston kokousta. Viidessä päivässä se päätti, että Venäjän keisarikunnan 1. länsiarmeijan ei tule jäädä Drissaan, vaan vetäytyä sieltä yhdistyäkseen maan 2. länsiarmeijaan. 1. länsiarmeijan vetäytyminen saavutti Drissan tasan 11. heinäkuuta.

Carl von Clausewitzin mukaan venäläiset joukot olisi saarrettu ja noin 90 000–120 000 sotilaan vahvuisina ne olisivat joutuneet antautumaan Ranskan Grande Arméelle, elleivät ne olisi itse perääntyneet. Kaunokirjallisuudessa sotaneuvoston keskustelua Drissassa kuvaa Leo Tolstoi Sota ja rauha -kirjan venäläisessä painoksen kolmannen kirjan ensimmäisen osan kymmenennessä ja yhdennessätoista luvuissa.

Venäjän keisarikunnan 1. länsiarmeija ei ryhtynyt varsinaiseen taisteluun Ranskan keisarikunnan Grande Arméen ensimmäisen osan kanssa, vaan vetäytyi 26. kesäkuuta jälkeen Vilnasta Drissaan, mistä vetäydyttiin kohti Vitebskiä. Venäjän keisarikunnan 2. länsiarmeija ei ryhtynyt varsinaiseen taisteluun Ranskan keisarikunnan Grande Arméen toisen osan kanssa, vaan vetäytyi 29. kesäkuuta alkaen Volkovyskistä Nikolajeviin.

Viivytystaisteluiden ja vetäytymisen vaihe päättyi ensimmäiseen suureen taisteluun Smolenskissa 17. elokuuta alkaen. Tämän jälkeen Barclay de Tolly menetti asemansa ylipäällikkönä, ja venäläiset panivat ranskalaisille vastaan seuraavan kerran suurtaistelussa Borodinossa.

Puolan kuningaskunnan yleinen konfederaatio

Varsovan suuriruhtinaskunnan valtiopäivät, sejm, joka kutsuttiin koolle 24. kesäkuuta, perusti 28. kesäkuuta Puolan kuningaskunnan yleisen konfederaation, jonka tarkoituksena oli ottaa muodollisesti Puolan haltuun Ranskan keisarikunnan Grande Arméen Venäjän keisarikunnalta valtaamat alueet Puolan kuningaskunnan ja Liettuan ruhtinaskunnan entisiltä alueilta Liettuassa ja Valko-Venäjällä.

Sejmin lähetystö siirtyi Vilnaan Napoleon I:n luokse toiveineen. Napoleon vastasi diplomaattisesti, ettei hän pitänyt Galitsiaa Puolan osana.

Viivytystaistelut

Venäläiset vetäytyivät Drissasta (nyk. Valko-Venäjän Verh’njadzvinsk). Venäläisten odottelua 14 km² laajassa Drissan leirissä kuvataan muun muassa kaunokirjallisuudessa Leo Tolstoin romaanin Sota ja rauha kahdeksannessa luvussa.

Saltanovkan taistelussa Eckhmuhlin ruhtinas oli katkaissut Pjotr Bagranovin komentamien joukkojen vetäytymistien, jonka venäläiset yrittivät avata 23. heinäkuuta 1812 Saltanovkan taistelussa Bagrationin ja Louis-Nicholas d'Avoutin komentamien joukkojen kesken.

Ostrovnon taistelussa 25.–26. heinäkuuta Alexander Ostermanin ja Pjotr Konovitsynin komentamat venäläisjoukot hankkivat kolme vuorokautta lisäaikaa Barclay de Tollyn komentamille joukoille vetäytymiseen. Ranskalaisten puolella komentajina olivat Ney, prinssi Eugene ja marsalkka Murat'n ratsuväki.

Jakubovon taistelu 30.–31. heinäkuuta

Polotskin ensimmäinen taistelu 17. elokuuta. Polotskin toinen taistelu 17. lokakuuta.

Charles Joseph Minardin kuuluisa graafi, jossa kuvataan Grande Arméen koon pienenemistä sen marssiessa kohti Moskovaa (ruskehtava viiva vasemmalta oikealle) ja paluuta Moskovasta (musta viiva oikealta vasemmalle). Kuvaajan alla on ilmoitettu lämpötilan kehitys paluumatkalla Réaumur-asteikolla. Lämpötilat pitää kertoa luvulla 1,25 saadakseen ne celsiusasteina: esimerkiksi −30 °R = −37,5 °C.

Aiheesta muualla

• Broughton, Tony: Military Subjects: Organization, Strategy & Tactics – French Foot Artillery Regiments and the Colonels Who Led Them 1791-1815 The Napoleon Series. elokuu 2002. Viitattu 19.10.2018 (englanniksi).
• Начало войны 1812 года  Patrio.ru . Viitattu 19.10.2018 (venäjäksi).