Jérôme Bonaparte
| Jérôme Bonaparte Hieronymus Napoleon | |
|---|---|
 Kuningas Hieronymus Napoleon kruunajaisasusssaan, François Gérard 1811 | |
| Westfalenin kuningas | |
| Valtakausi | 8. heinäkuuta 1807 – 26. lokakuuta 1813 |
| Kruunajaiset | 8. joulukuuta 1807 Kassel |
| Seuraaja | monarkia lakkautettu |
| Syntynyt |
Girolamo Buonaparte 15. marraskuuta 1784 Ajaccio, Korsika, Ranskan kuningaskunta |
| Kuollut |
24. kesäkuuta 1860 (75 vuotta) Vilgenisin linna, Massy, Seine-et-Oise, Ranskan toinen keisarikunta |
| Hautapaikka | Invalidikirkko, Pariisi |
| Puoliso |
Elizabeth Patterson Bonaparte ( 1803–05); mitätöity 1805/1807 Katharina von Württemberg ( 1807; 1835) Giustina Pecori-Suárez ( 1840) |
| Lapset |
Jérôme Napoléon Jérôme Napoléon Charles Mathilde Napoléon Joseph Charles Paul Aviottomat: Karl Philipp Heinrich Bach Jérôme David |
| Suku | Bonaparte |
| Isä | Carlo Buonaparte |
| Äiti | Letizia Ramolino |
| Uskonto | roomalaiskatolisuus |
| Nimikirjoitus |
 |
Jérôme Bonaparte (15. marraskuuta 1784 Ajaccio, Korsika, Ranskan kuningaskunta – 24. kesäkuuta 1860 Vilgenisin linna, Massy, Seine-et-Oise, Ranskan toinen keisarikunta)[1] oli ranskalainen aatelinen, Napoleon Bonaparten nuorin veli, Ranskan marsalkka ja Westfalenin kuningas nimellä Hieronymus Napoleon vuosina 1807–1813.[2]
Suku ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hänen vanhempansa olivat Carlo Buonaparte ja Letizia Ramolino, hän oli heidän kahdeksas aikuiseksi elänyt ja nuorin lapsensa. Hänen sisaruksiaan olivat Joseph Bonaparte, Napoleon Bonaparte, Lucien Bonaparte, Élisa Bonaparte, Louis Bonaparte, Pauline Bonaparte ja Caroline Bonaparte.[2]
Bonaparten perhe oli kestänyt köyhyyttä ja vastoinkäymisiä Korsikassa ennen kuin Napoleonin sotilaalliset menestykset Ranskan vallankumouksen aikana nostivat perheen sosiaalista ja taloudellista asemaa. Jérôme oli hieman yli kolmen kuukauden ikäinen, kun hänen isänsä kuoli. Äidin ollessa enemmän huolissaan perheen selviytymisestä kuin nuorimman poikansa koulutuksesta, tämän kasvatus oli veljiensä kasvatusta rennompaa. Napoleon päätti sitten ottaa veljensä koulutuksen omiin käsiinsä ja lähetti tämän Juillyn oratoriaanien luostarikouluuun Pariisiin ennen sotilasuraa laivastossa.[2][3]
Jérôme palveli konsulikaartissa vuodesta 1800 lähtien, ja hänet siirrettiin laivastoon pian sen jälkeen, kun hän haavoittui kaksintaistelussa. Napoleon lähetti Jérômen Ranskan Länsi-Intian siirtokuntaan Saint-Domingueen (nyk. Haiti) vuoden 1801 lopulla osana sotajoukkoja kukistamaan siellä käynnissä olevaa orjakapinaa. Hänen käskettiin palata Ranskaan kesällä 1803. Peläten brittien vangiksi joutumista, jos hän purjehtisi Karibialta Ranskaan, Jérôme purjehti sen sijaan Yhdysvaltoihin.[2]
Avioliitot ja jälkeläiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vieraillessaan Baltimoressa Marylandissa hän tapasi baltimorelaisen varakkaan kauppiaan 18-vuotiaan tyttären, seurapiireihin kuuluvan Elizabeth Pattersonin (1785–1879), jonka kanssa hän meni naimisiin ilman äitinsä lupaa 24. joulukuuta 1803. Alle 20-vuotiaana hänen olisi Code civilin mukaan tullut pyytää avioliittoon vanhempansa lupa.[3] Napoleon määräsi kesäkuussa 1804 Jérômen eroamaan vaimostaan ja palaamaan Ranskaan.[3] Pari purjehti Eurooppaan vuonna 1805. Koska Napoleon aikoi laajentaa valtaansa Euroopassa järjestämällä poliittisesti edullisia avioliittoja sisaruksilleen, hän määräsi ettei Jérômen raskaana olevan vaimo saanut astua maihin ja lapsi syntyi heinäkuussa Englannissa. Jérôme näki pian keisarin toiveiden noudattamisen edut, hylkäsi vaimonsa ja lapsensa voidakseen hyötyä valtakunnan eduista.[2] Napoleon mitätöi avioliiton vuonna 1805[4] ja maksoi Elizabetille eläkettä vuoteen 1814 asti ja antoi pojalle oikeuden käyttää nimeä Bonaparte.[3]
Heille syntyi lapsi:
- Jérôme Napoléon Bonaparte (5. heinäkuuta 1805 – 17. kesäkuuta 1870), lakimies, maanomistaja ja paikallisen viljelijäyhdistyksen puheenjohtaja sekä Marylandin seurapiiriklubin puheenjohtaja. Hän äitinsä toi vuonna 1819 pojan kouluun Geneveen ja tätä yritettiin naittaa serkulleen Charlotte Bonapartelle. Jérôme "Bo" ei suostunut odottelemaan äitiään, joka vuosina 1821–1822 etsiskeli sopivaa prinsessaa, vaan avioitui vuonna 1829 salaa rikkaan perijättären Susan May Williamsin kanssa ja heille syntyi kaksi poikaa.
Jérôme avioitui toisen kerran, Napoleonin järjestämänä vuonna 1807 Württembergin herttua Friedrich I:n ja Auguste Karoline von Braunschweig-Wolfenbüttelin tyttären prinsessa Katharina von Württembergin[4] (1783–1835) kanssa.[2]
Heille syntyivät lapset:
- Jérôme Napoléon Charles Bonaparte (24. elokuuta 1814 – 12. toukokuuta 1847), kuoli naimattomana ilman jälkeläisiä
- Mathilde Bonaparte (27. toukokuuta 1820 Trieste – 2. tammikuuta 1904 Pariisi), kihlattiin 1835 serkulleen Louis Napoléon Bonapartelle, avioitui 1840 San Donaton prinssi, ruhtinas Anatole Nikolajevitš Demidovin kanssa;[3] asuivat erillään vuodesta 1847 lähtien keisari Nikolai I:n luvalla[3]
- Napoléon Joseph Charles Paul Bonaparte (9. syyskuuta 1822 – 17. maaliskuuta 1891), Montfortin prinssi; avioitui 1859 Maria Clotilde de Savoyn kanssa, heille syntyi kolme lasta
Jérôme nai kolmannen kerran morganaattisesti vuonna 1840 Firenzessä rakastajattarensa Giustina Pecori-Suárezin (1811–1903),[3] joka oli rikas leski avioliitostaan markiisi Luigi Bartolini-Baldellin kanssa. Morganaattinen avioliitto oli tarkoituksellinen, jotta Giustinasta ei tulisi hallitsijaperheen jäsentä, koska keisarillinen prinssi Jérôme oli kruununperimysjärjestyksessä serkkunsa Napoleon III:n perillinen. He avioituivat uudelleen siviiliseremoniassa Ranskassa vuonna 1853. Vuonna 1853 Jérôme karkotti vaimonsa takaisin Italiaan syytettynä aiheettomasti uskottomuudesta. Jérômen Bonaparten tahdosta avioliitto pysyi salassa koko hänen elinikänsä ajan. Hän kuitenkin maksoi Giustinalle takaisin rahat, jotka tämä oli käyttänyt häneen Firenzessä, ja osti hänelle palatsin Arnojoen varrelta. Vuonna 1860 Giustina jäi leskeksi prinsessa Bonaparten arvonimellä ja Napoleon III myönsi hänelle eläkkeen.
Westfalenin kuningas
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän otti komentoonsa pienen laivueen Välimerellä ja osallistui vuoden 1806 sotaretkeen. Keisarillinen asetus mitätöi hänen ensimmäisen avioliittonsa vuonna 1807.[2]
Veli Napoleon nimitti hänet kuninkaaksi lyhytaikaisen luoteissaksalaisen Westfalenin kuningaskunnan johtoon, pääkaupunkina Kassel. Valtiosihteerin ja neljän ministerin avustamana Jérôme noudatti vanhemman veljensä politiikkaa, joka myös nimitti kolme sijaishallitsijaa pitämään häntä silmällä. Huoleton Jérôme alkoi elää äärimmäisen nautinnollista ja kallista elämää Napoleonin suureksi epätoivoksi.[3]
Lyhyen hallituskautensa aikana 1807–1813 Jérôme käytti valtavia summia rahaa kuningaskuntansa katujen, puistojen ja rakennusten parantamiseen ja erityisesti palatsinsa kunnostamiseen. Tämän lisäksi hänen korkeisiin virkoihin nimittämänsä miehet olivat joko kyvyttömiä tai korruptoituneita. Hän tyhjensi pian valtionkassan ja raivostutti Napoleonin. Hänen merkittävin saavutuksensa oli tuolloin epätavallinen oikeuksien myöntäminen Westfalenin juutalaisille. Venäjän sotaretkessä vuonna 1812 Jérôme epäonnistui tehtävässään komentaessaan armeijakuntaa, joka marssi kohti Minskiä. Mirin taistelun jälkeen Jérôme valtasi juokkoineen Mirin linnan. Hänet palautettiin Napoleonin käskystä Kasseliin, kuningaskunnan pääkaupunkiin.[2]
Maanpako, Montfortin prinssi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1813, Napoleonin hallinnon kaatuessa Saksassa, Jérôme palasi Ranskaan. Saatuaan tietää Napoleonin palanneen Elban saarelta Jérôme palasi Pariisiin ja seurasi kenraali Reillen II armeijakuntaa Belgian sotaretken aikana, menestyen kahdesti hyvin, erityisesti Waterloon taistelussa. Hän komensi divisioonaa Ranskan vasemmalla sivustolla Waterloon taistelussa kesäkuussa 1815 ja hyökkäsi erittäin itsepintaisesti. Kun Jérôme menetti oman kuningaskuntansa, hän sai apeltaan Württembergin kuningas Friedrich I:ltä Montfortin prinssin arvonimen.[2]
Kuningatar Katharina halusi mieluummin jäädä Sveitsiin turvaan paenneen miehensä luokse kuin ottaa vastaan isänsä lahjonnan, joka lupasi hänelle arvonimen vastineeksi erosta entisestä Westfalenin kuninkaasta. Katharina synnytti pariskunnan ensimmäisen pojan Triestessä vuonna 1814. Napoleonin toisen vallastaluopumisen jälkeen Jérôme hyväksyi appensa ehdotuksen asua Göppingenin palatsissa, ennen kuin hän ja hänen puolisonsa päättivät asua enemmän tai vähemmän itsenäisesti Itävallassa ja ottivat käyttöön nimen "kreivi ja kreivitär de Montfort". He asuivat useita vuosia Itävallassa ja Italiassa. Tytär Mathilde ja poika Napoléon Joseph syntyivät Triestessä vuonna 1820 ja vuonna 1822. Napoleonin kuoltua vuonna 1821 Jérôme Bonaparte ja hänen perheensä muuttivat Roomaan, jossa he asuivat Jérômen äidin Letizia Bonaparten palatsissa. Bonapartistisen liikkeen aiheuttama kuohunta ei kuitenkaan miellyttänyt viranomaisia, johon osallistuivat veli Louis Bonaparten pojat, erityisesti Louis Napoléon Bonaparte. Jérôme Bonaparte joutui muuttamaan Firenzeen.[3]
Vuonna 1835 kuningatar Katharina kuoli Lausannessa Sveitsisä ja kaksitoista vuotta myöhemmin hänen vanhin poikansa Jérôme Napoléon Charles, Württembergin kuninkaan armeijan eversti kuoli 32-vuotiaana Firenzessä. Tytär Mathilde oli lyhyesti kihloissa serkkunsa, prinssi Louis Napoléonin, kanssa ja meni naimisiin San Donaton prinssi, ruhtinas Anatole Demidoffin kanssa vuonna 1840. Avioliitto ratkaisi hänen isänsä taloudelliset ongelmat, mutta päättyi myrskyisään eroon, jonka keisari Nikolai I myönsi vuonna 1847. Lisäksi Jérôme Bonaparte, jolla oli ollut useita rakastajattaria elämänsä aikana, kuten Diana Rabe von Pappenheim vuosina 1810–1813, meni tässä vaiheessa naimisiin markiisitar Giustina Bartholinin kanssa.[3]
Keisarillinen prinssi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän palasi Ranskaan vuonna 1847. Kun veljenpoika Louis Napoleonista tuli Ranskan tasavallan presidentti vuonna 1848, Jérômesta tehtiin Les Invalidesin kuvernööri, ja vuonna 1850 Ranskan marsalkka sekä senaatin puheenjohtaja vuonna 1851 ja hän sai arvonimen prince français.[2] Hänestä tuli jälleen keisarillinen prinssi keisarikunnan uudelleen perustamisen jälkeen vuonna 1852.[5]
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jérôme Bonaparte kuoli 75-vuotiaana 24. kesäkuuta 1860 Vilgenisin linnassa, nyk. Massy, Seine-et-Oisessa.[5] Hänet on haudattu Invalidikirkkoon Pariisiin.
Bonaparten sukulinja ulottui Yhdysvaltoihin Jérômen kautta; hänen vanhin poikansa, Jérôme Napoléon Bonaparte kasvoi Marylandissa amerikkalaisen äitinsä kanssa.[2] Bonaparten suvun päämiehen arvosta nykyisin kiistelevät Charles Bonaparte (s. 1950) ja hänen poikansa Jean-Christophe Bonaparte (s. 1986) ovat molemmat Jérôme Bonaparten jälkeläisiä.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ britannica.com: Jérôme Bonaparte
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Jérôme Bonaparte | Napoleon’s Brother, King of Westphalia | Britannica www.britannica.com. 21.6.2025. Viitattu 5.8.2025. (englanniksi)
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 BONAPARTE, Jerome napoleon.org. Viitattu 5.8.2025. (englanniksi)
- 1 2 Johnson, Douglas: Obituary: Prince Napoleon The Independent. 9.5.1997. Viitattu 12.4.2020. (englanniksi)
- 1 2 Jérôme Bonaparte Napoleon & Empire. Viitattu 5.8.2025. (englanniksi)
- ↑ Lichfield, John: Battle rages for the Napoleonic succession The Independent. 3.12.1997. Viitattu 12.4.2020. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jérôme Bonaparte Wikimedia Commonsissa
